Twitteristä:

@Chriso_Vuojarvi: Fick för en gångs skull uppleva på närhåll det som kallas ”Micke Järvi-regeltolkning”. #salibandy #omatsäännöt

SSV saattaa mestarina tai pikemminkin pallollista peliä yleensä hallitsevana joukkueena saada edukseen erotuomaritulkintoja. Suurempi ero sen ja vastustajien välillä on kuitenkin useimmissa otteluissa keskittymisessä.

Jos SSV:n ottelussa joku pelaaja kovan kontaktin jälkeen älähtää, jää katsomaan odottavasti erotuomaria, näyttää suutahtavan jopa kostaa tai muuten kadottaa hetkeksi otteensa tilanteesta, se on yleensä vastustaja. SSV:n pelureilla pokeri pitää, katse käy lattiassa ja kääntyy taas sisäänpäin. Fokus säilyy.

Yksi asioista, jotka mestariksi mielivän pelaajan ja joukkueen on vain opittava.

Zen-mestaritasolla ei toki SSV:kään vielä ole. Joskus näkee myös Timo Toivosen unohtuvan hetkeksi esitelmöimään erotuomarille tai Mikael Järven vetävän kostoksi kintuille.

Ja menestyäkseen on tietysti yleensä voitettava ne kovat kontaktitilanteetkin. Joukkueena SSV on kivikova, mutta yksilötasolla voi pelin sisällä mennä toisinkin, tuli mieleen keskiviikkona kun Joni Niiranen jatkoi puhtaan laitakontaktin jälkeen pallo lavassa kohti maalia tilanteen toisen osapuolen Antti Matikaisen pyrkiessä vasta takaisin seisaalleen.

Loviisan Tuomas Savukoski ei osta SSV-ottelussa saamaansa kahden minuutin jäähyä.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Hyvä Toni, raikui FBT Porin vaihtopenkiltä eilisen painituokion päästyä vauhtiin. Riku auttamaan, kuului perään ohje tilannetta vierestä seuranneelle Riku Prokille.

En tiedä, onko kukaan vertaillut kielenkäyttöä FBT Porin vaihtopenkin ja Salibandyliigan muiden joukkueiden välillä sen tieteellisemmin. Ainakin minun korviini on aina kuulostanut, että FBT:n penkki käy muita kovemmilla kierroksilla ja ohjeet painottuvat taktiikan sijasta enemmän asenteeseen ja hereillä olemiseen. Kaukalon puolellakin pelaajien kehonkieli huokuu aggrea ja tilanteen tullen isoa närkästystä kun erotuomarin ratkaisu ei miellytä.

Asiaa paremmin tuntevat osaavat kertoa, onko mielikuva väärä vai itsestäänselvyys.

Pelaaminen raivon rajamailla saattaa olla täysin oikeakin valinta kun halutaan ottaa sarjapaikastaan taistelevasta joukkueesta kaikki irti. Ongelmana on sitten vastaavasti fokuksen ja hermokontrollin säilyminen kun tulee vaikeaa. Eilen SSV-pelin lopulla olin näkevinäni pelaajan yhden lopettavan toviksi kokonaan pelaamisen kun vastustaja rikkoi eikä pilli soinutkaan. Sitä näkee liigatasolla enää harvoin.

Salibandyliigan fair play -tilastossa FBT on häntäpäässä, muttei silti mikään Charlestown Chiefs. Oilers, Classic ja Happee ovat kirjauttaneet ottelua kohden enemmän jäähyminuutteja.

Eikä tunnemoottorin huudattaminen kierroksilla mikään synti ole. Kertoivathan urheilumarkkinoinnin ekspertitkin taannoin, että joukkue saa paljon anteeksi niin kauan kuin taistelee ja pelaa aktiivisesti. Mediamielessäkin tarjolla on paljon enemmän kuin kivikasvoisissa keskittyjissä.

Mielikuvani saattaa olla liikaakin Jyrki Laelman Vellu Ketola -kirjan muokkaama, mutta täältä parinsadan kilometrin päästä on aina tuntunut, että porilaiseen palloiluun (okei, Ässiin) kuuluu myös porilainen hulluus ja jätkämäisyys.

Ehkä FBT pelaa porilaisen brändin näköistä salibandya.

- Se Hagman vain kärkkyy maalin edessä ja kerää helppoja pisteitä, faija tuhahti joskus vuoden 1974 tienoilla. Faija-vainaa kannattikin Jokereita enkä muista nähneeni hänen koskaan luistelleen, mutta se on vanhin muistikuvani, jossa Matti Hagman mainitaan. Sillä kaudella ”Hakki” teki 30 maalia.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla betonikaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.

Atik Ismailin aktiiviaikoina HJK joutui keskeyttämään viimeistelytreenit ennen Euroopan Cupin vieraspeliä Liverpoolia vastaan, koska tuli pimeää eikä Pallokentällä ollut valoja. Talvisin Helsingissä pelattiin joko Saharan jäälakeudella nastat plääkien pohjissa tai sitten koulujen pikkusaleissa.

Olosuhteet ovat kehittyneet, joskus kelitkin.

(Hetkeä myöhemmin alkanut räntäsade tosin hiukan pilasi kontrastia.)

Mikko Kohonen ja salibandymaajoukkue juhlivat kuvituksessa voittamisen mannekiineina kun vielä tänään YLE Areenassa näkyvä Sportmagasinet haastatteli toisella puolikkaallaan voittamisvalmentajaa.

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Rivinpätkä maailmanmestareita seuransa joulutapahtumassa

Suomen naisten taistelua St.Gallenin MM-finaalissa oli ilo seurata. Hyvin uhrauduttiin, tsempattiin ja rähistiin mutta se ei ihan riittänyt, tiivisti puolustaja Mia Karjalainen ja hahmotti siinä kuvion hyvin. Suomen joukkue paransi peliään pitkin viikkoa, ja vain kahdella kuokkaan huikealta Ruotsilta oli melkein torjuntavoitto.

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.

Mikäli ennakkosuosikit pitävät edelleen pintansa meneillään olevissa salibandyn naisten MM-kisoissa, joutuvat viime kisojen finalistit Ruotsi ja Sveitsi vastakkain jo välierissä. Suomen tie veisi semifinaalissa Tshekkiä vastaan.

Koska Sveitsillä on tällä(kin) kertaa varsin vahvan oloinen ryhmä, alkoi sveitsiläisiä ja ruotsalaisia toimittajia pressissä kovasti mietityttää, kuka &%#?/” on keksinyt tällaisen sarjasysteemin. Siinä joukkueet arvotaan alkulohkoihin rankingin kärkinelikon ollessa ykköskorissa jne, ja alkulohkoista jatketaan ennalta määrätyn kaavion mukaan.

Verkkoarkistoja kaivamalla löytyi Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n sivuilta tällainen pöytäkirja, jossa hallitus on pohtinut asiaa mietittäessä miesten MM2010-kisojen lohkoarvontaa.

The teams shall be divided according to the ranking of the last WFC’s in four baskets as follows:
Basket 1: Ranking 1-4 (Finland, Sweden, Switzerland and Czech Republic)
Basket 2: Ranking 5-8 (Latvia, Norway, Russia and Germany)
Basket 3: Ranking 9-12 WFCQ Europe teams (4 teams – the winners of the qualification finals)
Basket 4: Ranking 13-16 WFCQ AOFC and America (4 teams)
Each WFC final round group will then be allotted one team from each basket

Mr. King also agreed that it is important to have an open ballot.

Paikallinen päätoimittaja bloggasikin sveitsiläisestä näkökulmasta: Oma maali.

Seuraavaksi mietitään, onko mahdollista, että Suomi ja Ruotsi osuvat vastakkain jo miesten seuraavien MM-kisojen välierässä.

Vaikka amerikkalaisella logiikallahan sillä ei ole mitään väliä, koska sijoituksia on olemassa vain kaksi.

First place or no place.

Ei hajuakaan, mitä siellä tapahtuu, mutta tämä erikoisuus oli tallennettava.

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Ottamatta kantaa eräisiin kiekkokaukalossa vähän aikaa sitten nähtyihin tanssiaisiin on asiasta käyty verkkokeskustelu kuitenkin palauttanut mieleen vanhan havainnon.

Yllättävän moni haluaa alleviivata älyllistä ylemmyyttään kertomalla halveksivansa jääkiekkoa.

Sata vuotta sitten älykön maineen sai pidättäytymällä vaudevillestä, kirjoitti tunnettu kirjailija aikanaan.

Video? Kuvagalleria? Äänitys?

Entä jos yhdistäisi ne kaikki?

Multimediaa?

Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?