Väärinkatsojilta pääsy kielletty

Yksi maailman parhaista seurajoukkueista valitsi treenipelinsä paikaksi Suomen, veti Olympiastadionille monella mittarilla laskettuna ennätysyleisön ja tarjoili heille sekä TV-katsojille kauniissa auringonpaisteessa taitavaa jalkapalloa.

Tosin sosiaalisen median virrassani kaikki oli väärin.

Barcelona saapui Suomeen väärällä kokoonpanolla eikä suomalainen muutenkaan saa mennä otteluun katsomaan Barcelonaa. Tai jos menee, hänellä ei saa olla ainakaan Barcelonan pelipaitaa, koska silloin koko Suomi saa hävetä. Huutonaurun oikeuttavasta Liverpoolin paidasta puhumattakaan. Ja meneminen on joka tapauksessa väärin jos sama katsoja ei mene Veikkausliigan matsiin ja näin paljastaa, ettei ole oikea jalkapalloihminen.

Katsomaan ei myöskään saa mennä, jollei tunne kaikkia vierasjoukkueen pelaajia.

Ottelu on huono, koska se on höntsä eikä vahvista suomalaista futiskulttuuria ja koska Barcelona pelaa puolivaloilla. Tai jos Barcelona sattumoisin pelaisi terävästi ja mättäisi HJK:n verkkoon kuusi maalia, se olisi kumminkin höntsää ja koko Suomen pitäisi hävetä HJK:n huonoutta ja väärää taktiikkaa. Ja koko ottelu on turha, koska siitä ei tasoeron vuoksi ole HJK:lle pelillistä hyötyä. HJK:n tulisi pelata harjoitusottelunsa torstaisin klo 13 Talin hallissa  Viikinkejä vastaan ja mieluiten ovet lukossa.

Joskus tuntuu, että jalkapallon katsominen oikein on tehty niin mutkikkaaksi, että helpompi on virheiden välttämiseksi pysyä kotona. Ja että sen tekevät vaikeaksi samat ihmiset, jotka ihmettelevät, miksi katsojia ei ole enempää.

Tässä merkinnässä kehun Sihvosen radiosarjaa

sihvosetParasta kuulokkeissani kesällä 2014 on ollut Petteri Sihvosen juttusarja Yle Puheella.

Viimeisin jakso pyörätuolikelaajineen on vielä kuuntelematta, mutta jo nautittuina juttutuokiot Juhani Tammisen, Mattiesko Hytösen, Minna Marshin, Henrik Dettmanin, Arto Halosen, Manuela Boscon, Jukka Röngän, Esko Hatusen, Jukka Relanderin, ja Tuomas Kyrön kanssa.

Loistavaa settiä.

Parasta näissä on se kiireettömyys kun ei vedetä hengästyneinä pelin jälkeen tai TV-valoissa lähetysaikamme on juuri päättymässä -hätäilyt korvanapissa. On aikaa syventyä ja miettiä ja vaikka vähän epäröidäkin.

Myös kuunteluympäristöllä on vaikutusta. Ei kannata klikata ohjelmaa pyörimään samalla kun istuu koneen ääressä viisitoista välilehteä auki, silloin virikkeitä on liikaa ja keskittyminen hajoaa. Ehkä ihan mieluiten ulkona pitkällä kävelyllä ohjelma omaan soittimeen ladattuna. Tai sitten yön laskeuduttua pimeydessä: vain kuulokkeet, äänet ja ajatukset. Joita hyvä radio-ohjelma herättää sitä tahtia, että on oltava muistiinpanovälineet käsillä ja valmius kelata välillä taaksepäin omien ideoiden karattua lentoon.

Tuopa oli hyvin sanottu, tuosta olen eri mieltä, tuosta tulikin mieleen, että…

Kesän vieraat ovat olleet melkeinpä sitä mielenkiintoisempia, mitä kauempaa he urheilua katsovat. Päivittäin itse mukana oleva killittää ehkä turhan läheltä. Vaikutuksensa lie silläkin, että mukana oleva ja tulevia työtilaisuuksiaan ajatteleva joutuu pitämään kielen keskellä suuta.

Muutenkin olen miettinyt, ovatko urheilun mielenkiintoisimmat haastateltavat usein muita kuin tämän hetken aktiiveja. Ikä ja perspektiivi tietysti, mutta on lähtökohdissakin eroa. Urheilija on urheilun osaaja, kirjailija, toimittaja (ja valmentaja) taas sanankäytön ekspertti. Radiossa toki kuulee myös, ketkä ovat puhetyön ammattilaisia, mutta tärkeintä se ei ole.

Ja sitten vielä Sihvonen itse, haastattelija. Kuten olin arvannutkin (ja moittinutkin), se vihainen jääkiekkoväittelijä oli vain yksi myyntirooli. Tykkään paljon enemmän tästä sivistyneestä rauhallisesta kyselijästä, jolla selvästi on vahvoja omiakin näkemyksiä mutta joka malttaa pitää ne taustalla ja jättää pääroolin vieraalleen.

Sarja olisi kaivannut vielä päätöksekseen jakson, jossa Relander, Rönkä tai Marsh haastattelee ja luotaa Sihvosta.

Ehkä sitä puolta kuullaankin tulevassa Sihvosen ja Tommy Lindgrenin ohjelmasarjassa.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos

Studio Korso

Podcast – retroa vai uusi tulevaisuus?

Se ja sama. Avokatsomon edellisistä podcasteista onkin jo aikaa.

Istuin keskustelemaan entisen salibandytoimittajan ja HIFK:n ja Erän ex-webmasterin, nykyisen erotuomarin, kuuluttajan ja edelleen salibandymiehen Jani Hangan (kuvassa alla) kanssa salibandysta, jalkapallosta, ottelutapahtumista ja ilmiöistä niiden ympärillä.

Korsolaisella äänitysstudiolla itäisellä Vantaalla mainittiin muun muassa rikkinäinen puhelin ei vaan kamera, Tero Töyrylä, Twitter, kohderyhmät, otteluennakot, HJK:n mainonta, AC HaKi, Happee, Lasse Riitesuo ja vierivä lumipallo, SSV:n markkinointi, Erän ja SSV:n loppuunmyyty finaali rankkarikisoineen, Raaseporin salibandyhuuma, Blackbirdsin ja TPS:n C-juniorit, tarttumapinta, leimautuminen vastustajaan, Erän nyrkkeilyjaosto, Joni Turunen, Kirkkonummi Rangers, fanien nousu urheilijoiden rinnalle, alkamisajat, Urheilukanava, MTV3, streamit, Olympiastadion, Mosahalli, Pasila, Otahalli, Urheilutalo, Kisahalli, Energia Areena, lippujen hinnat, Greasers, HIFK, Hertha Berlin, ilmaisliput, Oilersin hodarit, Inkkariburger, saksalainen grillattu kana oluineen, jälkipelit, varjostudiot, nettisivut, tilastot, maalikoosteet ja kultakimpaleet.

Lataa omaan laitteeseesi tai kuuntele alta. Jos tuntuu pitkältä, jatka myöhemmin tai väijy vain osa.

hanka

Kiusallinen asia

HJK voitti TPS:n 5-0. Yleisömääräksi ilmoitettiin 3425, joka on kotimaiseksi komea luku kun TV samaan aikaan tulvi MM-kisapelejä.

Koska itse ottelu ei ollut dramaattisimmasta päästä, katsojamäärää ihmetellyt vieraskannattaja Tero kuvasi katsomot ja räknäsi seuraavana päivänä kuvista pääluvuksi 1622.

Tero jakoi ihmetyksensä sosiaalisessa mediassa tavalla, jonka oletan saattaneen asian myös HJK:n organisaation tietoon, mutta seuran kommenttia ei silmiini ole osunut.

Läheltä seuraa saatiin pari kommenttia:

Kyselin vielä, miten yleisömäärä lasketaan, ja lisätietoa tuli siihenkin:

Eli tarkoitus tosiaan on ilmoittaa paikalla olevien katsojien eikä esimerkiksi HJK:lta ostettujen sisäänpääsyoikeuksien määrä.

Tulkitsen, että ristiriitaa ilmoitetun yleisömäärän ja kuvista lasketun huomattavasti alhaisemman lukeman välillä ei ole kiistetty. Mikä ei sinällään tietenkään todista mitään, mutta jättää oman vaikutelmansa.

Tilastoista kiinnostuneena ja niitä sekä keskustelujen että uutisten pohjana käyttävänä olen hyvin harmistunut. Jos perusdata on mätää, se vie pohjan keskustelulta, vertailulta ja päätöksenteolta. (Ellei seuroilla sitten ole omaan käyttöönsä toinen, oikea, tilasto, jonka pohjalta päätöksensä tekevät. Mikä taas merkitsisi toisia syitä olla harmissaan ja enemmänkin.)

Asiaa puitiin myös FutisForumilla sen omassa tyylilajissa, ja yleisömäärien kyseenalaistamista paheksuttiin omaan pesään kusemisena. Koska asian nostaminen kiusallisesti esiin ei ole hyväksi kotimaiselle jalkapallolle ja koska muutkin lajit.

Muutoinkin olen aistivinani aiheen ympärillä vaivautunutta hiljaisuutta, mikä kuulostaa enemmän sisilialaiselta kuin suomalaiselta tavalta.

Itsekin toki olin jo matkalla vajaan hakemaan posselle soihtuja ja heinähankoja kun lempiseurani toimintaa näin mollattiin, mutta asiassa on kuitenkin tärkeämpikin pointti.

Jollei tapana ole ilmoittaa todellisia yleisömääriä (tai sisäänpääsystä otteluun maksaneita / maksettuja), kannattaa lukujen ilmoittaminen saman tien lopettaa kokonaan.  Tai sitten lisätä saman tien jokaiseen kymppitonni pohjiksi niin saadaan kotimainen palloilu kerralla kuntoon.

Tai sitten noudattaa läpinäkyvää, yhdenmukaista ja uskottavaa laskentatapaa, josta pidetään kiinni.

Nykykäytännöllä kykenen ilmeisesti jatkossa mainitsemaan otteluiden yleisömäärät vain sarkastiseen sävyyn.

Edelleen on toki mahdollista, että ottelun yleisömäärän kyseenalaistaminen osoitetaan perusteettomaksi (optinen harha kuvissa / pari tuhatta katsojaa jonottamassa olutta tai nakkimukia tai jo kotimatkalla). Siinä tapauksessa myös tämä teksti jää vaille pohjaa. Ainakin tämän ottelun osalta.

Lue lisää: Hannu Tuomisen kirjoitus Yleisömäärät oikein Turun Sanomissa 2008

- – -

Edit: HJK kommentoi, ja uskon saavani luvan näyttää vastaukset tässä:

Mallikas EräGaala

eragaala1Tapanilan Erä oli valmistellut ja toteutti kauden parhaiden juhlistamisensa lauantaina Mosahallissa mallikelpoisesti. Moni vastaavissa tilaisuuksissa vuosien varrella kohtaamani kauneusvirhe oli poissa.

EräGaalassa koettiin tehtäväänsä valmistautunut juontaja, hallitun lyhyet puheet, päähenkilöitä korostava valaistus, laadukas äänentoisto, avustaja ojentamassa huolella järjestetyt kymmenet pokaalit oikeassa järjestyksessä oikealla hetkellä, lavalle saapuvien hienovarainen ohjaaminen oikeaan kohtaan ja lopuksi ennen poistumista pysäyttäminen poseeraamaan kameroille kasvot valossa, kyynärsauvojen tukemana liikkuvan maalitykin palkitseminen huomaavaisesti alhaalla lattiatasossa, seurahistorian ja aiempien vuosien palkittujen mainitseminen ja jopa jääkiekon MM-ottelun yhdistäminen tilaisuuteen videotykin ja tarkoin ajoitetun väliajan avulla.

Tykkäsin myös musiikkinäytteistä, joita oli kaivettu sopimaan palkittavien nimiin.

Seinälle tykitettävät videot oli nivottu mainiosti mukaan: Seurafiilistä kasvattavat pikahaastattelut, kauden komeimmat maalit ja lopuksi tietysti  myös poistetut kohtaukset.

Sininen sydän sykki voimalla ja tarkasti.

eragaala2

Kun Bana puhuu

Ohjat HJK:ssa ottaneen Mika Lehkosuon 31-minuuttinen haastattelu Yle Puheen aamussa.

Hyviä konkreettisiakin kysymyksiä ja hyviä konkreettisiakin vastauksia tavanomaisten fraasien sijaan. Kuten mitä kesken kauden mukaan hyppäävä uusi valmentaja ensimmäiseksi pelaajille sanoo. Ja millaista on aloittaa työt kun potkut saanut kollega samalla hetkellä häipyy toisesta ovesta räntäsateeseen.

Ja miten tullaan kuuluisaksi huippuvalmentajaksi. Vaikka edellytyksiä olisi monenlaiseen muuhunkin.

Paljon sanottavaa ja energiaa.

Suosittelen tätä haastattelua.

Näkyvyyttä ja näkyvyyttä

Urheilumedian tulevaisuus mietityttää. Mikä on television, nettistreamien, still-kuvien, tekstien ja muun suhde tulevaisuudessa? Tarvitaanko näkyvyyttä, missä ja kenen kustantamana?

Mikrotasolla mietitytti eilen kun futisväki porisi VPS-HJK-ottelun näyttämisestä.

Jos ymmärsin oikein, HJK olisi halunnut streamata ottelun tarjoamatta kuitenkaan VPS:lle asiasta mainittavaa korvausta. Ja VPS kieltäytyi kunniasta.

Voiko tästä päätellä, että Veikkausliigassa pelkästä joukkueen ottelun laajemmasta näkymisestä sinänsä ei ole joukkueen kannalta hyötyä, joka ylittäisi mahdolliset haitat?

- – -

Edit: FF2:n ketju aiheesta. Seassa joku rakentavakin pohdinta

Kerta kiellon päälle

Keskiustelua lasten ja nuorten liikunnan kustannuksista veti vielä yhteen Mikko Mäntylä mainiossa Aina ennenkin -blogissaan.

Tavallista laadukkaampi on myös merkinnän keskusteluketju.

Näyttäisi tiivistyvän, että:

1. Kustannuksia voidaan jonkin verran karsia.

2. Joka tapauksessa jää kuitenkin lajeja ja tasoja, jotka väistämättä ovat ja pysyvät osan potentiaalisista harrastajista ulottumattomissa.

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

- – -

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Längvitsii? Salibandysta lontooksi?

Signaaleja:

Pitkä rivi tshekkinimiä tykkäämässä Salibandyliigasta Facebookissa. Suomalainen lukemassa uutisia Ruotsin liigasta muttei päinvastoin, koska suomen kieli. Sveitsiläinen toimittaja kysymässä sähköpostilla, mitä mielenkiintoista Suomen liigoissa on tekeillä. Pienten lajimaiden innokkaat yrittämässä seurata suomalaisia huippujoukkueita. Suomalainen koettamassa selvittää, mitä Tshekin liigassa tapahtuu. Happee maailman seuratuimpana salibandyseurana.

Floorballcentral on jo tovin patistanut salibandyn huippumaita floorballin kansainväliseen lähetystyöhön. Muistelen Innebandymagazinetin heppujen jo vuosia sitten julkaisseen englanninkielisen World Floorball -lehden koenumeron, jolle aika ei kuitenkaan ollut kypsä. Itsekin taisin jotenkin avustaa, ja yksi eksemplaari pitäisi olla jossain täällä.

Rajataan kysymystä hiukan. Pitäisikö suomalaista huippusalibandya markkinoida ja siitä kertoa englanniksi? Tai miksei muillakin kielillä? Ja jos, niin kuka, miten ja ennen kaikkea miksi? Mukavaahan kansainvälinen tunnettuus olisi, mutta entä sen lisäksi?

Measure what matters, not just what flatters, lukee Floorballcentralin linkkaamassa slideshowssa.

Toisiko kansainvälinen tunnettuus Suomessa pelattaviin otteluihin lisää maksavia katsojia? Ulkomailta tänne matkustaneita? Suomessa jo asuvia? Houkuttaisiko kansainvälinen näkyvyys uusia yhteistyökumppaneita? Olisiko kansainvälisesti tunnettu suomalainen huippuseura houkuttelevampi vaihtoehto Suomessa pelaamista miettivälle ulkomaalaiselle tähdelle? Nostaako kansainvälinen tunnettuus suomalaisen seuran statusta kotimaassa?

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF kantaa tätä nykyä päävastuuta salibandyn sanoman levittämisestä englanniksi. Vahvojen Suomen-yhteyksiensä vuoksi IFF:n toimisto pystyy jatkuvasti nostamaan esiin myös suomalaisia uutisia.

Kannattaisiko esimerkiksi suomalaisten seurojen satsata kansainväliseen näkyvyyteen ja jos, niin miten?

Ja ennen kaikkea: Kannattaisiko siihen käyttää resursseja, joista vallitsee aina niukkuus. Satunnainen englanninkielinen lause sosiaalisessa mediassa silloin tällöin ei paljoa vaadi, mutta systemaattinen rummutus kyllä. Ainakin aikaa. Videot ja valokuvat toimivat kaikilla kielillä, ehkä pienin saatesanoin.

Vai voisiko tehtävää ulkoistaa, saada salibandyväen kertomaan näkemästään ja kokemastaan myös englanniksi? Kuten @NicoKluger.

Pienen Twitter-luotauksen perusteella englanninkieliselle tiedolle suomalaisesta huippusalibandysta on tilausta, mutta esimerkiksi Pääkallolla ei ainakaan toistaiseksi ole siihen resursseja. Tuskin monen seurankaan organisaatiolla suoranaisesti.

Olisi kiva, mutta…

…ellei?

Mitä?

- – -

Edit:

Ei vastausta jokaiseen kysymykseen, mutta visiota ja isoa kuvaa piirtää Lasse Riitesuon Pääkallo-bloggaus vuodelta 2011: Salibandyliigasta suomalainen vientituote

Välieräväreily 2014

Sankareiden ja konnien aikaa. Kuten Sami Johansson perjantaina Tampereella. Hattutemppu kolmanteen erään featuring voittomaali puolitoista minuuttia ennen summeria.

Happee perjantaina aseettomana SSV:n hirviaidan edessä ja sitten yhtäkkiä sunnuntaina kotihurmiossa kuskin paikalla.

Mitä tapahtui?

Nyt kun Hakkarainen pitää kynttiläänsä vakan alla, katse käntyy kevään johtavaksi analyytikoksi nousseeseen Pasi Kotilaiseen. Twitterissä olen oppinut jalkapallon taktiikkafundamentalisteilta, että syyt palautuvat aina rakenteisiin ja kollektiivien tekemisiin. Eivät yksittäiseen supersuoritukseen, erotuomarin rankkarivihellykseen tai siihen, että toinen ”halusi enemmän”.

No siksi, että SSV. Joka ei ollut hävinnyt liigassa joulun jälkeen eikä jäänyt pleijareissa nollille 22 vuoteen. Happee joutuu nollaamaan heti ja keskittymään jo tulevaan ja tästä ei saa mitään mukaansa ja blabla. Mutta me perskärpäset voimme vapaasti makustella ja mehustella historiallista tapausta.

Kun viruksia pärskivä puolikunto jätti kotiin ruudun ääreen, pääsin kerrankin kuuntelemaan viikonlopun selostukset ja haastattelutkin. Nuoleskelun makua varoen tyydyn toteamaan asiallisesti, että olipa hemmetin osaavan ja pron kuuloista.

Kun selostajat ja kommentaattorit tulevat lajin sisältä, ovat faktatkin lujasti hallussa. Toisena puolena voivat sitten olla vahvat kotijoukkuelasit, mutta haittaako se?

Paikallisradiot ja TV:n pienet kanavat kasvattivat viime vuosituhannella ääniä ja kasvoja tähdiksi ja isompiin ympyröihin. Käykö meidän tuomoreposillemme samoin vai nousevatko päinvastoin nettistreamit haastamaan perinteisen television? Mediakenttä pirstaloituu edelleen, se lienee jo selvä.

Nyt verratessa huomasi, kuinka streami, selostus ja Twitter muodostavat oman yhteisen sfäärinsä ottelun seuraamiseen. Paikan päällä näkee laajemmin mutta samalla menettää jotain kun ei kuule selostusta.

Seuraavaksi saataville myös selostus ääniraitana korvanappiin katsomossa jännittäville?

On mietitty, ovatko nettistreamit riski yleisömäärille paikan päällä. Sunnuntaista päätellen eivät ole.

Hirviteatteri ja loppuunmyyty Monnari. Lämmittää laji-ihmistä etäämmälläkin.