Tekeekö itku urheilijasta taistelijan?

Kaksi hienosti suoriutunutta suomalaista olympiaurheilijaa puhkesi itkuun tien noustua lopulta pystyyn. Tilanne herätti tietenkin myötätuntoa ja keräsi kehuja ja ylistyksiä.

Muun muassa arvostamani urheilumies kirjoitti:

Ollilla ja Poikosella on kyllä todelliset taistelijan luonteet ja todellisen huippu-urheilijan asenteet. – – – Voittoa on kaikkien helppo tuuletella, mutta todelliset urheilijat erottuvat tappioiden karvaassa kalkissa.

Tuo oli tietenkin vain kokoavaa fiilistelyä eikä varmaankaan tarkoitettu miksikään analyysiksi mutta osui silti pohdintahermooni.

Voiko siitä, että kilpailija näyttää suorituksen jälkeen pettymyksensä avoimesti, päätellä hänen taistelijan luonteensa tai todellisen urheilijan olemuksensa?

Entä jos joku toinen taisteli yhtä kovaa mutta nieli kyyneleensä, onnitteli voittajaa ja harppoi hammasta purren pukuhuoneeseen? Entä jos toinen urheilija vain on pidättyvämpi tunteidensa näyttämisessä?

En enää muista, miten lapsuuteni sankareihin kuulunut Björn Borg esiintyi tappioiden jälkeen. Olettaisin, että vähäeleisesti, jos kohta tappioita ei tainnut kovin montaa tullakaan. Silti ei voitane sanoa, ettei hän olisi ollut todellinen taistelija tai urheilija.

(No, ihan pelkkä näyttävä pettymys ei riitä. Alkuerissään viimeiseksi jäänyt kyynelehtijä ei vaikuta yhtä taistelleelta kuin hän, joka ensin onnistui yläkanttiin ja sitten pettyi kun ei yltänyt vieläkin korkeammalle.)

Itkevä urheilija saa synninpäästön, kirjoittaa Petteri Sihvonen ja näkee oheisshown täyttävän sitä aukkoa, joka syntyy suomalaisen menestyksen olympiadi olympiadilta hiipuessa.

Mutta onhan urheilu showbisnestä ja urheilija sen esiintyjä. Ja me katsojat haluamme nähdä onnen ja pettymyksen kyyneliä, kivun irvistyksiä ja onnistujan haltioitumisia. Kun esiintyjä näyttää tai uskottavasti vaikuttaa näyttävän tunteensa, koemme saavamme nähdä jotain syvempää, jotain vähän salattua, jotain enemmän. Silloin kamerat raksuttavat, kirjoittajat innostuvat ja kuvaussihteeri merkkaa tallenteen kohdan muistiin, koska tätä hetkeä tullaan ehdottomasti käyttämään highlight-koosteissa ja ensi vuoden markkinointivideoissa.

Niin se menee.

Ja tunteita näyttävä urheilija ja hänen yhteistyökumppaninsa pääsevät esille ilmeettömiä harmaahiirulaisia enemmän. Hyvässä lykyssä saattaa itkuun tai nauruun liittyä urheilutoimittajakin, jonka oma henkilöbrändi samalla saa uutta sävyä.

Kisahaastiksia sivuten: Turistin dilemma (2013)

Soihtu poliisihevosen kypärässä

astadionKuulemma mustan aukon pohjalla piilee singulariteetti, jonka vetovoima on ääretön. Siksi mustan aukon läheisyydessä fysiikan laitkin muuttuvat.

Jalkapallostadioneissa on jotain samaa. Ne näyttävät muuttavan sekä viranomaisten että joidenkin fanien logiikkaa tavalla, joka ei kaltaiselleni tuularille avaudu.

Lähestyvän Stadin derbyn alla pidetty turvallisuusinfo potkaisi uudelle kierrokselle moneen kertaan toistellut argumentit ja nostatti pintaan tuularin tutut oudot tuntemukset.

Olen kerran nähnyt kotimaassa jalkapallohuligaaneja. Ravintolan ikkunoita lyötiin säpäleiksi, sivullista katsojaa potkaistiin katsomossa päähän, poliiseja juoksi jonossa eri suuntiin ja putkat täyttyivät. Mutta ne olivat vierasjoukkueen kannattajia 1985 Suomi-Englanti-ottelussa, ja siinäkin maassa kuuluu meno sittemmin rauhoittuneen.

Jotakuta on tiettävästi lyöty Suomessakin ja kuulemma jopa poliisihevosta heitetty tuolilla, mutta niitä oikeita huligaanilaumoja en ole vielä kertaakaan osunut näkemään. Niitä, joiden takia ratsupoliisit ja siniset autot koristavat katua kun matsiin menen.

Ehkä poliisilla on ollut tiedustelutietoa ja näkyvä läsnäolo estänyt pahemman. Tai ehkä uutiset mellakoista eivät vain ole osuneet silmiini.

Tähänastiseksi vaikutelmakseni on jäänyt, että järjestyksenvalvonnan järeyttä kuvaa parhaiten vertaus kärpäsen ampumisesta tykillä.

Logiikka tosin kaartuu jyrkästi myös niillä faneilla, joiden mielestä fanijoukkojen kesken tapahtunut pahoinpitely on poliisin syytä. Kuten sillä aina muutoin varsin fiksuja miettivällä, joka tweettasi, että niin saattaa käydä kun poliisi päästää fanit 30 metrin päähän toisistaan tai pelin jälkeen samalle terassille.

Ettäkö jalkapalloa katsomaan meneviä ihmisiä ei uskalla päästää ilman poliisivartiota 30 metrin päähän toisistaan tai samalle terassille?

Ehkä viranomaisten ja (joidenkin) fanien logiikka sittenkin kaartuu samaan suuntaan vinoon.

Soihtuproblematiikka on hiukan vaikeampi. Vaikka kuumuus on potentiaalisesti perin vaarallista, ovat vahingot maailman stadioneilla käsittääkseni olleet suhteessa käyttömääriin toistaiseksi vähäisiä. Joku hengittänyt savua ja joku saanut palovamman.

En silti osaa nähdä, että suomalainen viranomainen voisi mitenkään antaa katsojille lupaa soihduttamiseen. Sytytintä isompien palavien välineiden tai räjähteiden tuominen yleisötilaisuuteen on niin kaukana meikäläisestä turvallisuuskulttuurista.

Hallittu tulishow ammattilaisten toteuttamana on toinen juttu, mutta onko suuri osa soihtujen viehätyksestä juuri niiden kapinallisuudessa?

bstadion

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Irtohuomioita: Lindgren & Sihvonen 20.5.2016

Miksi urheilujournalistit saavat jatkaa tehtävässään eivätkä joudu filaan kun tekevät karkeita virheitä, peräsi Sihvonen. Venäjällä sellainen tapaus on kuulemma nähty, ja kilpailua pelipaikoista pitäisi olla enemmän.

Linkki ohjelmaan

Mielenkiintoinen pointti, tosin se kilpailu taitaa olla menossa koko ajan. Urheilujournalisteista tai sellaisiksi mielivistä harvan tuoli kai on täysin tukeva jos lukijat, katsojat tai kuulijat katoavat tai klikkejä ei enää tule.

Mielenkiintoinen ristiriita samaisen tämän päivän  ohjelman kohtaan, jossa Teemu Ramstedt harmitteli nykyisen urheilujournalismin lyhytnäköisyyttä ja klikkiorjuutta. Näiden asioiden jännitteen Lindgren huomasikin luvaten, että keskustellaan siitä pointista toiste.

Ja sitten myöhemmin ohjelmassa kohta, jossa Ramstedt sanoi somen olevan sportissa kovasti paljon toimittajien huutelua toisilleen. Pohti, mikseivät urheilijat itse ota puhevaltaa itseään koskevissa asioissa, mutta kertoi myös esimerkkejä syistä, miksi se ei aina ole helppoa.

Niin on jos siltä näyttää?

Mielenkiintoinen ajatus tuo, että eläköityneen tennistähden Jarkko Niemisen mahdollinen pärjääminen Salibandyliigassa pilaisi lajin maineen.

Lajin taso, sikäli kun sellainen käsite lainkaan on mielekäs, kai joka tapauksessa kuitenkin on Niemisen osanotosta riippumatta se mikä on.

Se, että Niemisen pysyminen poissa tarjoamasta vertailukohtaa ja mahdollisuutta mitata lajin tasoa jotenkin säilyttäisi salaisuuden tai illuusion, on taas toinen juttu.

Germanofiilistelyä: Die Mannschaft

Ystävällinen tweettaaja vinkkasi elokuvan kokoversiosta verkossa, ja Saksan maajoukkueen pelejä 40+ vuotta jännittäneen oli toki pakko mennä katsomaan.

Maailman etuoikeutetuimpia kavereita, tuli mieleen kohtauksista uima-altaalla, hiekkarannalla valtameren maininkien pauhussa, aurinkotuolissa (varmaankin holiton) kookospähkinäjuoma kourassa. Etenkin kun kontrastina taustalla tuntuvien tuloerojen Brasilia.

Saksalainen valmistautuminen. Paksun harjoitussuunnitelmavihon nimillä, minuuttimäärillä ja taktiikkakuvioilla täyttyvät sivut.

Brasilian pelaajien ja fanien shokki ja suru MM-välierän jälkeen. Pieteetillä kuvattuna, näkisin. Maalit oli ihmetelty jo elokuvan alussa.

Välähdykset finaalista. Argentiinan avopaikat saivat vieläkin jännittämään, vaikka tiesin, miten pelissä kävi.

Finaalin jälkeiset näkymät, oikeastaan täysin samat kuin vaikkapa juuri salibandyn maailmanmestaruuden voittaneella joukkueella. Bussimatka areenalta hotellille kulta kaulassa ja loputtomat hymyt, hihkumiset, siinä hetkessä improvisoidut laulut. Kaikki niin kevyttä, jalat puoli metriä ilmassa.

Ja lopultahan vanha joukkuepalloilija katsoo tällaista päästäkseen hetkeksi takaisin pelireissun maailmaan: sinne, missä ollaan jätkien kanssa irti arjesta ja maailmasta ajantappamisen, valmistautumisten, lämpöjen, voittojen ilon ja tappioiden pettymyksen, aamulla kivistävien lihasten ja loputtomien tyhmien vitsien viidennessä ulottuvuudessa.

Ja näkyi elokuvassakin korostettavan sitä, mikä pokaalin jatkettua matkaa ja mitalien pölyttyessä kaapissa on tallella: muistot joukkueen yhteisestä fiiliksestä ja huikeasta matkasta näiden jätkien kanssa.

Tähän trailerina

Kaikkien aikojen nousu – vai sulaminen?

ihmenousu

 

 

 

 

 

 

 

Salibandyliigan matsissa kuusi maalia tappiolla kun kello näyttää 55.55. Sitten, yhtäkkiä. Kuusi täysosumaa ilman maalivahtia ja tasoihin!

Eihän sellaista tapahdu.

Seinäjoen ihme on kohauttanut yli lajirajojen koska se on niin harvinaista, epätodennäköistä, mahdotonta.

Erän pääkoutsi Jyri Korsman nosti heti käden pystyyn ja myönsi valmentajien otteen kirvonneen ratkaisevalla hetkellä.

Mutta hänen ja Erän tilanne oli hankala: vaikeinta on varautua epätodennäköiseen, vielä vaikeampaa mahdottomaan.

Jokainen pallopelejä hinkannut on nähnyt ja kokenut loputtomasti vastaavia tilanteita. Silmät katsovat taululle, aivot ynnäävät lukemia ja jäljellä olevia sekunteja. Joka kerta laskutoimituksen tulos on, että ei tätä kuitenkaan enää voida ryssiä. Ei enää tässä ajassa. Kun kokemuksesta tietää, että niin ei käy. Ei ole käynyt ennenkään.

Mutta sitten.

55.56 Ensimmäinen kavennus – äh, siinä meni nollapeli.
57.58 Toinen  – no, kosmetiikkaa.
58.56 Kolmas – okei, kumminkin minuutti enää, ei siinä ajassa kolmea omiin oteta.
59.15 Neljäs – nyt jätkät hei herätys, enää 45 sekkaa, hoidetaan tää.
59.30 Viides – ei ole todellista, ei kai vain…

Puoli minuuttia jäljellä ja maalin johto. Salibandyssa punainen hälytystila. Kieltämättä: olisiko tässä nyt sitten ollut se aikalisän paikka? Vai tuntuiko, että turha antaa jo pitkään jauhaneille vastustajan parhaille palautumishetkeä?

Ja sitten:  59.40 kuudes.

Kertoimet kuudennen maalin tapahtumiselle olivat viiden kavennuksen jälkeen jo paljon pienemmät. Kun johtanut joukkue lamaantuu, takaa-ajajalla on heittää kentälle maan eliittiä pallollisena oleva nippu ja iso pyörä vierii kiihtyvällä vauhdilla.

Ehkäpä tähän peliin vielä palataan. Puuttuiko Erältä johtoasemassa pallollisena pelaamisen konsepti vai unohtuiko se? Ehkei se tuntunut niin selvässä johdossa edes tarpeelliselta?

Mitä korvien välissä kummallakin puolella tapahtui?

Ja tasatulos kaiken tuon jälkeen on vielä oma tarinansa. Fanseat.comin lähetyksen äärellä näin jo selvästi mielessäni myös SPV:n voittomaalin jatkoajalla ja punaisen tanssin. Mutta sitä ei tullutkaan. Vahvan takaa-ajajan prässi tapaa palloilussa hellittää tasoituksen onnistuttua kun on taas hävittävää ja pitää muistaa se oma pääkin. Silti Erän selviytyminen ilman seitsemättä takaiskua, jäähyn tappaminen jatkoajalla ja vielä omien uusien ratkaisupaikkojenkin luominen oli tuossa ottelussa torjuntavoitto.

Kaikkien aikojen nousu vai kaikkien aikojen sulaminen? Somevirrassa näyttää kuin me suomalaiset olisimme taipuvaisia korostamaan sulamista. Olemmeko, ja jos, kertooko se jotain?

Salibandyhistoriaa Seinäjoella joka tapauksessa sunnuntaina kirjoitettiin ja paksulla terällä.

Shakespeare on maailman loistavin teatterimies, mutta kaikki tietävät, miten Lear tai Otello päättyy! Sitä ei voi muuttaa. Tuo (peli) tarina on aina uusi… Se on todella teatteria!

Siteerasi näyttelijä Jukka Sipilää Jyrki Laelma kirjassa Vellu Ketola – Ässien Ässä vuonna 1979. Hän ei silloin tiennyt puhuvansa myös salibandysta.

Guru

ainaennenkinJokainen tietää tyypit, jotka ovat löytäneet alaltaan gurun ja haluavat kertoa tämän opeista. Siinä sitten sitten kello käy työpäivää eteenpäin ja seisot käytävällä kuuntelemassa kun huomasit intoilijan liian myöhään etkä enää ehtinyt kääntyä kulmasta ruokalaan päin tai luikahtaa siivouskomeroon.

Niinpä. Joten nyt kun siinä olet, ansassa, annapa kun kerron hiukan Mikko Mäntylän tarinoista.

(Tai mainitsenpa ensin kontrastiksi PowerPoint-esityksen, joka on auki tuossa toisella välilehdellä. Siinä vilisee sellaisia termejä kuin laatujärjestelmä, kehittämisprosessi, toimintaedellytykset, sisältöryhmä, tulosarviointi ja prosessiraportti. Sanoja, jotka tietysti itsekin olisin samaan dokumenttiin naputellut, mutta jotka luettaessa saavat etsimään bullshit-bingon ruudukkoa.)

Mikko Mäntylän jutut ovat jotain muuta. Niihin olen törmännyt Twitter-keskusteluissa säännöllisesti jo pitkään, ja äskettäinen vinkki Periscope-luennoista veti vielä syvemmälle katiskaan. Mäntylä siis vetää kuukauden ajan livenä Periscopessa urheilu- ja seuratoiminta-aiheisia alustuksia / luentoja, joita voi kommentoida sovelluksessa saman tien tai jatkaa keskustelua suljetussa Aina ennenkin – Facebook-ryhmässä, johon liityin. Windows Phone -käyttäjänä ja siis periskoopittomana olen katsonut alustukset jälkilähetyksinä, jotka säilyvät verkossa 24 tunnin ajan. Hubina ja keskuspisteenä Mäntylällä on Aina ennenkin -sivu, josta pääsee käsiksi näihin muihin sisältöihin.

Tähänastisten alustusten aiheita ovat olleet esimerkiksi: Nuorempien, huonompien ja liikunnan harrastajien tehtävä maksaa lahjakkaiden harrastus seuroissa? (aihe, joka kiskaisi minut kanavalle), Voiko yksi valmentaja laadukkaasti ohjata yli 300 pelaajaa viikottain, Onko urheiluseurasi toiminta suunniteltu ammatti- vai OTO-valmentajille?, Mikä erottaa parhaat vaikeiden vanhempien kasvattajaseurat muista? ja 5 tapaa saada lisää lahjakkaita harrastajia lajisi ja seurasi toimintaan.

Mäntylän tarinat erottuvat tavanomaisista seuratoimintapuheista käytännönläheisyydellään: esimerkkejä hyvin (ja huonosti) toimineista ratkaisuista riittää. Miten rahoittaa ammattivalmentajan työpanos seurassa? Kannattaako mieluummin maksaa hyvästä valmentajasta vai hyvästä salivuorosta? Miten saada jäsenet maksamaan toimintamaksunsa? Miksi vanhemmat ovat tyytymättömiä toimintaan? Miksi lapset tuntuvat karkaavan muihin lajeihin? Miten saada mukaan myös ne, joilla on jokin muu päälajina? Kannattaako pyörittää seuran omaa hallia?

Kuunnellessa tulee toistuvasti tunne, että hemmetti, no noinhan se totta kai on, mutta miksei noin aina tehdä? Ikävät mutta totiset tuottojen ja kustannusten suhteet pomppaavat esiin yhä uudestaan mutta myös ratkaisuja niihin. Ja Mäntylä toki sanoo myös asioita, joita ei mieluusti aina oteta esiin, mutta jotka on seuratoiminnassa myönnettävä. Kuten että valmentaja ei elä koutsaamalla pelkästään seuran parasta kilpajoukkuetta illan prime time -vuoroilla. Tai että kovinkaan työ ei vie urheilijaa maailman huipulle ilman erityisominaisuuksia pohjalla.

Rohkaisevana ekstravinkkinä valmentajille, että Mäntylän (joka itsekin valmentaa) mukaan hyville valmentajille kannattaa ja halutaankin maksaa.

Mainitsen vielä, että olen perinteisesti vierastanut puhuvia videopäitä, mutta näitä olen jaksanut kuunnella pitkäänkin. Ulosanti on varsin hyvää ja selkeää eikä ajatus näköjään katkea edes kommentteihin vastatessa.

Tuliko yllä jo selväksi, että suosittelen?

Pressitilaisuus 2.0

pressiSalibandyliigan (ja samalla ensi kevään historiallisen ensimmäisen Superfinaalin) infotilaisuus toissa viikolla järjestettiin erilaisena kuin ennen.

Tällä kertaa eivät jokaisen 14 joukkueen edustajat kömpineet vuorollaan estradille vastaamaan kysymyksiin samalla kuin toimittajat selailevat pulpeteissaan tilastoja odottaen pääsyä tekemään sitä omaa haastatteluaan.

Nyt ensimmäinen jututettava kirkkaissa valoissa oli sanavalmis maalivahti Nupi Nieminen, ja keihäänkärki edellä mentiin jatkossakin. Isot liigaan palaajat Mika Kohonen sekä Markus Bollström toki kävivät edessä ja muitakin keskeisimpiä kasvoja.

Eivät kuitenkaan kaikki. Onneksi ei itse sentään tultu Oulusta asti kahville, miettivät erään pääkaupunkiseudun joukkueen miehet Hartwall Arenan aition 408 tungoksen takarivissä kupit kourissa.

Jokainen liigajoukkue sai toki tilaisuutensa Reeo Tiiaisen ansiokkaissa videohaastatteluissa, mutta täysin tasan jaetun näkyvyyden aika taitaa olla ohi. Plussaksi jää silloin tiiviimpi ja sutjakampi tilaisuus, miinukseksi joidenkin riski jäädä kovin pieneen osaan.

Tämäkin on osa urheilun kilpailuluonnetta, muistutti muuan toimittaja asiaa mietittäessä. Mitä paremmin pelaat, sitä enemmän myös näyt.

Totta sekin.

Mutta samalla on myös niin, että ratkaisevaa ei ole enää pelkkä urheilumenestys vaan myös oma supliikki ja ketteryys, jolla urheilija tunkee itsensä eturiviin. Jollain lailla se tiivistyi tilaisuuden lopussa kun Ylen TV-ryhmä haastatteli ei pelaajaa tai valmentajaa vaan Toni Lötjösen rakentamaa mediahahmo Ylijohtavaa, joka niputti alkavan liigakauden omalla armottomalla tyylillään. Parempaa TV:tä kuin palloa taiturimaisesti käsittelevä mutta haastattelussa tuttuja fraaseja jonoon lateleva pelaaja.

Mietittävää meille jokaiselle.

Ja tarvitseeko pressitilaisuutta ajatellakaan koulun kevätjuhlana, jossa jokainen tuupataan vuorollaan näyttämölle? Entä jos pressi onkin verkostoitumistilaisuus, jossa toimittajat, urheilijat ja valmentajat on kutsuttu yhteen ja annettu jokaiselle paikka tuoda itsensä ja joukkueensa esiin. Nytkin osa varmasti kulki ympäriinsä esittäytymässä ja jakamassa medialle mukaan varattua materiaalia kuten esimerkiksi Passo Peltola on monesti tehnyt. Osa saattoi tyytyä istumaan nurkassa juttelemassa oman kaverin kanssa ja vilkuilemassa kelloa tilaisuuden päättymistä odottaen.

Lisää mietittävää meille jokaiselle.ylijohtava

Studio Korso: Oikeutta alamaailmassa

Studio Korson kolmannessa jaksossa keskustelimme Jani Hangan kanssa siitä, millaista on viheltää salibandya siellä kirkkaimpien valojen ulkopuolella, ala- ja juniorisarjoissa. Siellä, missä erotuomarit eivät saavu tummissa puvuissa kaksi tuntia ennen peliä isolle areenalle verryttelemään vaan ilmestyvät pimeässä talviaamussa vanhalle teollisuushallille viheltämään pitkää päivää.

Onko alasarjoissa samat säännöt kuin liigassa? Missä hengessä siellä pelataan? Mitkä säännöt tuntuvat tarpeettomilta? Entä kun maalivahti yhtäkkiä saalistaa tai tapahtuu jotain muuta odottamatonta? Miten tuomariksi pääsee ja millainen koulutus on? Mitkä virheet jokainen tuomari aluksi tekee? Onko tuomari yksin vai löytyykö taustalta tukea? Montako kertaa ottelussa voi myöntää viheltäneensä tilanteen väärin? Kuka antaa erotuomarille palautteen? Haluavatko alasarjatuomarit nousta ylemmäs? Viheltävätkö tuomarit rahan takia? Ovatko palkkiot kohdallaan? Miten tuomari tekee pelistä itselleen vaikean?  Entä helpon?Tuleeko shittiä? Miksi naisten pelit ovat vaikeampia kuin miesten? Entä mikä junnupeleissä ihmetyttää?

Kiinnostaako erotuomariksi ryhtyminen? Lue lisää ajankohtaisista koulutuksista!

Kuuntele alta tai lataa itsellesi 17 minuutin siivu:

Puhetta Superfinaalista

Salibandyliigan ensimmäinen Superfinaali pelataan 16.4.2016 Hartwall Arenalla Helsingissä. Istuimme Jani Hangan kanssa pitkästä aikaa alas Korson studioille, ja puheenaiheena oli juurikin yksittäisen finaalin lanseeraus.

hartwall

Ensimmäisessä Studio Korsossa jauhoimme Hangan kanssa ottelutapahtumia. Viime kerralla Rusalla keskustelimme Mia Alénin kanssa naissalibandyn tilasta. Miksauspöydällä oleva pian ulos tuleva setti taas käsittelee erotuomarin työtä siellä, missä kumi osuu asvalttiin eli ala- ja juniorisarjoissa.

Edelliskertaiset 50 minuutin podcastit olivat joidenkin mielestä pitkiä kuunneltavaksi, joten miksemme kokeilisi jakaa keskusteluja lyhyempiin annoksiin. Alla vartin verran puhetta, kuuntele tästä tai lataa itsellesi.

Jumaltenrannan nousu ja tuho

finnkampen2015_1 Suomalainen huippusalibandy oli viime perjantaina klo 20 maailman parasta. Naisten maajoukkue oli juuri kaatanut Ruotsin ennätyslukemin 7-0, ja miehet johtivat omaa Ruotsi-otteluaan kahdella maalilla.

Kaksi päivää myöhemmin suomalainen huippusalibandy oli romahtanut. Perjantaina lopulta voiton hukanneet miehet olivat juuri kirjauttaneet jatkoksi Malmössä rumimmat tappionumerot 26 vuoteen eli 3-12, ja naisetkin olivat taipuneet aika tavanomaisin 3-7-numeroin.

Taivas ja helvetti samassa viikonlopussa. Urheilun arkea, siis.

Ääripääthän tästä viikonlopusta myöhemmin muistetaan: ennätysvoitto ja melkein ennätystappio. Ja kolmas kerta ikinä kun Ruotsin naiset jäivät nollille. Kaksi edellistä oli torjunut Miia Pöntinen, nyt tuohon pikkuriikkiseen kerhoon liittyi Jonna Mäkelä.

Ja se tässä kohtaa tärkein: Tampereen MM-kotikisoihin valmistautuvat Suomen naiset tietävät viimeistään nyt, että Ruotsi on omalla hyvällä pelillä kaadettavissa.

Ilman Vantaan Energia Areenan pressissä ikävöityä Jani Hakkaraista tai MyCoazh-dataa ei kannata yrittää mitään vakavaa analyysiä, mutta näin maallikon silmään ei Suomen naisten ennätysvoitto tullut millään ylivoimaisella jyräyksellä. Hyviä enteitä toki näkyi heti alussa kun Ruotsi pääsi koskemaan palloon vasta pelikellon raksahdeltua minuuttiin ja Eliisa Alanko kilautti saman tien tolppaa. Mutta unisen ensi eränsä jälkeen Ruotsikin heräsi pelille. Ne pienet marginaalit vain kääntyivät tällä kertaa kaikki Suomelle. Terävyys maalipaikoissa, outopomput, pienet merkkausvirheet ja nukahdukset kuten Kujaloiden iskiessä salamaoivalluksella kulmavaparista.

Erikseen Suomen avausmaali. Ylhäältä parvelta näki, kuinka Karoliina Kujala pääsi palloon ja samaan aikaan Tuuli Huuskonen irtosi. Mutta eihän noista ikinä tajuta syöttää, ehti katsoja ajatella, ja juuri silloin se syöttö lähti napsahtaen Huuskosen lapaan. Ja loppu, loppu on historiaa. Oma osansa taatusti myös Kujalan tottumuksella hakea SB-Prossa juuri tällaisia nopeita ja valmentaja Timo Suonpään oikea-aikaisella karjaisulla, joka kaatoi pienimmät pokaalit käytävän lasivitriinissä.

Ensikertalaisten unelmailta jää sekin salibandyhistoriaan. Oona Kaupin hattutemppu ja maali ensimmäisen maaottelun ensimmäisen vaihdon ensimmäisellä pallokosketuksella. Kaksoissisko Veeran tehtyä aikanaan täsmälleen saman. Suoraviivaisen Tuuli Huuskosen kaksi maalia ensimmäisessä maaottelussa.

Sunnuntaina marginaalit näyttivät sitten kääntyneen: pienenpieniä myöhästymisiä merkkauksessa, kaksi omista verkkoon pomppinutta palloa ja varmaan ärsytetty Ruotsikin.

Happee – Ruotsi 3-2, ilakoitiin perjantaina miesten avauserän jälkeen, ja totisesti keskisuomalaiset kentällä erottuivat. Luettakoon tässä heihin myös ”Hullu” Hoikkanen, jota ennen peliä VIPissä vieraillut päävalmentaja Kettunen erityisesti vinkkasi pitämään silmällä. Rymistelijät ovat parhaita valokuvattavia, ja Hoikkasen maaninen pelitapa on näkemisen arvoinen joka ainoassa vaihdossa.
finnkampen2015_2
Mutta se sunnuntain 12-3. Korkea karvaus riskillä, näppäilyvirheitä ja henkilökohtaisia erheitä, mietti päävalmentaja, mutta ruotsalaiset olivat näkevinään myös puutteellista asennetta.

Inget intresse från gästerna, tweettasi maailman paras salibandytoimittaja Micael Fasth.

Ei näköjään tänään isommin napannut, suomennan vapaasti.

Pelaajat itse tietävät, mikä johti kaikkien aikojen kolmanneksi suurimpaan ja salibandyn nykyajan suurimpaan Ruotsi-tappioon.

Tulos edellä eivät Suomen miehet ainakaan pelanneet, sen kertovat jo taktiikka ja kahden ottelun pelaaminen osin kahdella eri joukkueella.

Kun hehkutettiin naisten nollapelejä Ruotsia vastaan, kirjattakoon tähän myös, että Ruotsin miehet ovat jääneet salibandyhistoriassa kahdesti ilman maalia. Nollapelin heitä vastaan ovat torjuneet Tommi Lindberg ja Timo Ketonen.

HJK – Liverpool piippuhyllyltä nähtynä

Seuraillut Liverpool FC:n tekemisiä Kevin Keeganin ajoista asti eli noin 40 vuotta, mutta ensi kertaa näin joukkueen elävänä. Alkujaan oikeastaan liput juniorin iloksi, mutta kun perillinen sai komennuksen kentän laidalle pallopojaksi, oli rouva luonteva valinta viereen piippuhyllylle.

Oikeiden HJK-fanien boikotoidessa tapahtumaa saattoi punaisen värin isoa osuutta odottaa, mutta kieltämättä määrä yllätti. Ilmeisesti Suomessa on peräti paljon myös ulkomaalaisten joukkueiden ystäviä. Katsomossa kuuli tavallista enemmän myös vieraita kieliä, mikä saattoi liittyä ilmiöön. Ja jos kotijoukkueena olisi ollut joku muu suomalainen kuin Klubi, olisi omakin päämielenkiintoni varmaankin kohdistunut illan vieraisiin.

liverpool_1Säätiedotus oli luvannut lämmintä ja aurinkoista, vaan tässä iässä pitäisi jo tietää, että Helsingissä ennusteet ovat vain suuntaa-antavia. Kohtalaisessa tuulessa harmaiden pilvien alla olisi kuppi kuumaa ollut puoliajalla paikallaan, mutta sain huomata, mitä puheilla Olympiastadionin vanhanaikaisuudesta oli tarkoitettu. Ihmismassassa ei mitään mahdollisuuksia sen enempää kioskeille kuin vessaankaan.

Pöyristyttäviä lipunhintoja lukuun ottamatta ihan siedettävä tapahtuma. Ja koska ilmoitetut runsaat 20 000 ihmistä riittivät täyttämään lehterit vain puoliksi, voinee päätellä, että markkinatalous ja hinta informaatiovälineenä toimivat.

liverpool_2

Kirjoittamattomia normeja etsimässä

zeneli_1

Erfan Zeneli myönsi filmanneensa Klubille rankkarin vieraspelissä Ventspilsissä, otsikoivat IS ja IL. Tosin IS:n jutun naputellut Saku-Pekka Sundelin korjasi Twitterissä, ettei hän ollut käyttänyt moista verbiä kuin kysymyksessä pelaajalle. Lisäksi MTV3 haastatteli seuraavana päivänä Zeneliä, joka oikaisi, ettei filmannut vaan tilanteessa oli kontakti.

Kaikki hyvin, siis. Pelaaja ei ollut filmannut eikä kukaan itse asiassa ollut  sellaista väittänytkään. Klikkaukset oli toki joka tapauksessa harjattu kotiin.

Jäin miettimään kirjoittamattoman normin sisältöä. Futisforumilta luin, että filmaaminen on jalkapallon perustaito, joka juniorin pitäisi opetella viimeistään 12-vuotiaana. Siinä tapauksessa huippupelaaja kuitenkaan tuskin kiistäisi haastattelussa filmanneensa vaan kehaisisi omaa oveluuttaan, joten olisiko filmaamisessa kuitenkin jotain kiusallista? Ainakin rankkarin kalastaminen ja rikkeen korostaminen ilmeisesti ovat ihan hyväksyttyjä liikkeitä. Zenelin haastattelusta en kyennyt ihan päättelemään, mihin kategoriaan hänen muuvinsa sijoittui.

zeneli_2(Kuvakaappaukset teksteistä IS:n verkkosivuilta)
– – –
TPS:n Ykkösen pelissä Turun Sanomien toimittaja veti vihat päälleen pohdittuaan, olisiko joukkueen pelaaja sanonut jopa jotain rasistista vastustajan kuumennuttua itsensä suihkuun.  Sellaista ei toki ole ilmennyt, mutta varmuudeksi seura torjui moiset epäilyt erillisellä tiedotteella.

Yritin Twitterissä kysellä, mitä pidetään hyväksyttävinä tapoina kuumentaa vastustajaa kentällä.  Perttu Kytöhonka ystävällisesti antoikin listan kielletyistä aiheista: Rasismi, vähemmistöt, perhe. Ei näille.

Ilmeisesti muut tavat solvata ja loukata vastustajaa pelin tiimellyksessä ovat siis pelurien kesken ok. Hienosta HJK Mestarien liigassa -kirjasta olen muistavinani Aki Riihilahden tervehtineen vartioitavaansa letkautuksilla Lick my lizard wanker ja I will kill you (voin muistaa väärinkin).
– – –
Vielä yhdet kivat klikkaukset kerättiin Kakkosen kohuottelusta KaaPon ja MuSan välillä, jonka kohdalla toki normeista eli vedonlyöntivilpin moitittavuudesta ei ollut erimielisyyttä. Molemmat joukkueet vakuuttivat tietämättömyyttään ja hämmennystään väitteiden johdosta, ja takuupuhdas oli myös ottelun erotuomari, jonka kollega tietää kelpo mieheksi.

Man hängde alltså ut en lovande 23-årig ung domare i princip helt utan grunder. Kanske man som journalist skulle ha så mycket yrkesstolthet att man inte gör såhär fastän man söker sina skandalrubriker.

Puolen pelin takuu kummittelee

Huuhkajien kontattua törmäsin taas heittoihin, joiden mukaan Palloliiton Kaikki pelaa ja Puolen pelin takuu -linjaukset estävät suomalaista jalkapalloa nousemasta kilpailijoiden tasolle.

Junioripelinsä 90-luvulla pelanneiden maajoukkuemiesten jaloissa ne saattavat överiksi vietyinä painaa, mutta olen yrittänyt tuloksetta kysellä, miten nuo periaatteet tänään jarruttavat lahjakkuuksien kehitystä. Ainakin itse faijana läheltä seuraamassani junnufutiksessa ovat joustavat tasoryhmät näyttäneet varsin hyvin takaavan sen, että kaikki pelaavat  mutta omalla tasollaan.

En myöskään ole hahmottanut, miten alle 12-vuotiailla käytössä oleva puolen pelin takuu estää junioreita kehittymästä.

Ovatko jotkut ymmärtäneet periaatteen niin, että kaikkien pitää pelata yhtä paljon vai miten he asian hahmottavat? Tai kääntäen: En keksi, millä mekanismilla juniorit kehittyisivät enemmän sillä, että jotkut istuisivat nykyistä enemmän peleissä penkillä.

Olen näköjään pohtinut täällä vastaavansuuntaisia ennenkin.

Erikseen sain FutisForumilta lukea toisen toistuvan myytin, jonka mukaan suomalaiset junnufutaajat pakotetaan tylsään keskivertopelaajan muottiin eikä riskejä saa ottaa tai omia ratkaisuja yrittää.

Omat havaintoni kentän laidalta eivät voisi olla vastakkaisempia. Vuodesta toiseen olen kuullut valkkujen kannustavan natiaisia haastamaan, ohittamaan ja kusettamaan vastustajia ja olemaan pelkäämättä virheitä.Ja myös harjoituttavan näitä vaikeita asioita.

(Okei, jossain vaiheessa mainitaan, että kantapääsyöttö sokkona omassa boksissa on tarpeeton riski, mutta se lienee eri asia.)

Onko joissain joukkueissa vielä toisin?

junnut