Kerta kiellon päälle

Keskiustelua lasten ja nuorten liikunnan kustannuksista veti vielä yhteen Mikko Mäntylä mainiossa Aina ennenkin -blogissaan.

Tavallista laadukkaampi on myös merkinnän keskusteluketju.

Näyttäisi tiivistyvän, että:

1. Kustannuksia voidaan jonkin verran karsia.

2. Joka tapauksessa jää kuitenkin lajeja ja tasoja, jotka väistämättä ovat ja pysyvät osan potentiaalisista harrastajista ulottumattomissa.

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei sittenkään ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin. Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka joissain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran, junnun vanhemman ja fanin intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

- – -

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Längvitsii? Salibandysta lontooksi?

Signaaleja:

Pitkä rivi tshekkinimiä tykkäämässä Salibandyliigasta Facebookissa. Suomalainen lukemassa uutisia Ruotsin liigasta muttei päinvastoin, koska suomen kieli. Sveitsiläinen toimittaja kysymässä sähköpostilla, mitä mielenkiintoista Suomen liigoissa on tekeillä. Pienten lajimaiden innokkaat yrittämässä seurata suomalaisia huippujoukkueita. Suomalainen koettamassa selvittää, mitä Tshekin liigassa tapahtuu. Happee maailman seuratuimpana salibandyseurana.

Floorballcentral on jo tovin patistanut salibandyn huippumaita floorballin kansainväliseen lähetystyöhön. Muistelen Innebandymagazinetin heppujen jo vuosia sitten julkaisseen englanninkielisen World Floorball -lehden koenumeron, jolle aika ei kuitenkaan ollut kypsä. Itsekin taisin jotenkin avustaa, ja yksi eksemplaari pitäisi olla jossain täällä.

Rajataan kysymystä hiukan. Pitäisikö suomalaista huippusalibandya markkinoida ja siitä kertoa englanniksi? Tai miksei muillakin kielillä? Ja jos, niin kuka, miten ja ennen kaikkea miksi? Mukavaahan kansainvälinen tunnettuus olisi, mutta entä sen lisäksi?

Measure what matters, not just what flatters, lukee Floorballcentralin linkkaamassa slideshowssa.

Toisiko kansainvälinen tunnettuus Suomessa pelattaviin otteluihin lisää maksavia katsojia? Ulkomailta tänne matkustaneita? Suomessa jo asuvia? Houkuttaisiko kansainvälinen näkyvyys uusia yhteistyökumppaneita? Olisiko kansainvälisesti tunnettu suomalainen huippuseura houkuttelevampi vaihtoehto Suomessa pelaamista miettivälle ulkomaalaiselle tähdelle? Nostaako kansainvälinen tunnettuus suomalaisen seuran statusta kotimaassa?

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF kantaa tätä nykyä päävastuuta salibandyn sanoman levittämisestä englanniksi. Vahvojen Suomen-yhteyksiensä vuoksi IFF:n toimisto pystyy jatkuvasti nostamaan esiin myös suomalaisia uutisia.

Kannattaisiko esimerkiksi suomalaisten seurojen satsata kansainväliseen näkyvyyteen ja jos, niin miten?

Ja ennen kaikkea: Kannattaisiko siihen käyttää resursseja, joista vallitsee aina niukkuus. Satunnainen englanninkielinen lause sosiaalisessa mediassa silloin tällöin ei paljoa vaadi, mutta systemaattinen rummutus kyllä. Ainakin aikaa. Videot ja valokuvat toimivat kaikilla kielillä, ehkä pienin saatesanoin.

Vai voisiko tehtävää ulkoistaa, saada salibandyväen kertomaan näkemästään ja kokemastaan myös englanniksi? Kuten @NicoKluger.

Pienen Twitter-luotauksen perusteella englanninkieliselle tiedolle suomalaisesta huippusalibandysta on tilausta, mutta esimerkiksi Pääkallolla ei ainakaan toistaiseksi ole siihen resursseja. Tuskin monen seurankaan organisaatiolla suoranaisesti.

Olisi kiva, mutta…

…ellei?

Mitä?

- – -

Edit:

Ei vastausta jokaiseen kysymykseen, mutta visiota ja isoa kuvaa piirtää Lasse Riitesuon Pääkallo-bloggaus vuodelta 2011: Salibandyliigasta suomalainen vientituote

Välieräväreily 2014

Sankareiden ja konnien aikaa. Kuten Sami Johansson perjantaina Tampereella. Hattutemppu kolmanteen erään featuring voittomaali puolitoista minuuttia ennen summeria.

Happee perjantaina aseettomana SSV:n hirviaidan edessä ja sitten yhtäkkiä sunnuntaina kotihurmiossa kuskin paikalla.

Mitä tapahtui?

Nyt kun Hakkarainen pitää kynttiläänsä vakan alla, katse käntyy kevään johtavaksi analyytikoksi nousseeseen Pasi Kotilaiseen. Twitterissä olen oppinut jalkapallon taktiikkafundamentalisteilta, että syyt palautuvat aina rakenteisiin ja kollektiivien tekemisiin. Eivät yksittäiseen supersuoritukseen, erotuomarin rankkarivihellykseen tai siihen, että toinen ”halusi enemmän”.

No siksi, että SSV. Joka ei ollut hävinnyt liigassa joulun jälkeen eikä jäänyt pleijareissa nollille 22 vuoteen. Happee joutuu nollaamaan heti ja keskittymään jo tulevaan ja tästä ei saa mitään mukaansa ja blabla. Mutta me perskärpäset voimme vapaasti makustella ja mehustella historiallista tapausta.

Kun viruksia pärskivä puolikunto jätti kotiin ruudun ääreen, pääsin kerrankin kuuntelemaan viikonlopun selostukset ja haastattelutkin. Nuoleskelun makua varoen tyydyn toteamaan asiallisesti, että olipa hemmetin osaavan ja pron kuuloista.

Kun selostajat ja kommentaattorit tulevat lajin sisältä, ovat faktatkin lujasti hallussa. Toisena puolena voivat sitten olla vahvat kotijoukkuelasit, mutta haittaako se?

Paikallisradiot ja TV:n pienet kanavat kasvattivat viime vuosituhannella ääniä ja kasvoja tähdiksi ja isompiin ympyröihin. Käykö meidän tuomoreposillemme samoin vai nousevatko päinvastoin nettistreamit haastamaan perinteisen television? Mediakenttä pirstaloituu edelleen, se lienee jo selvä.

Nyt verratessa huomasi, kuinka streami, selostus ja Twitter muodostavat oman yhteisen sfäärinsä ottelun seuraamiseen. Paikan päällä näkee laajemmin mutta samalla menettää jotain kun ei kuule selostusta.

Seuraavaksi saataville myös selostus ääniraitana korvanappiin katsomossa jännittäville?

On mietitty, ovatko nettistreamit riski yleisömäärille paikan päällä. Sunnuntaista päätellen eivät ole.

Hirviteatteri ja loppuunmyyty Monnari. Lämmittää laji-ihmistä etäämmälläkin.

Lammas vai hevonen?

Mourinho asetettiin syytteeseen, otsikoi tänään verkkosivuillaan Yle urheilu kun lajiliitto epäilee valmentajalegendaa sopimattomasta käytöksestä ottelussa.

syyteTalvella yksi toimittaja verkossa jossain luonnehti sarjan potentiaalista yllättäjää sen mustaksi lampaaksi. Toinen kirjoitti joukkueen ruudin olleen kuivaa kun maalinteko ei tahtonut onnistua.

Muutama esimerkki menee vielä satunnaisten lapsusten osastoon. Silti välillä mietityttää, onko jonkinlainen kielen vivahteiden taju alkanut ammattikirjoittajienkin joukossa heikentyä.

Havainnot saattavat liittyä tai olla liittymättä uutisoituun huoleen lukiolaisten taidoista.

Asiaa liipaten: Kielikuvia-blogi

Aarreaitta

Urheiluhistorian ystävälle(kin) YouTubessa  on päivä päivältä enemmän aarteita.

Kuten 10 minuutin pätkissä dokumentti Englannin jalkapallomaajoukkueen historiasta 1966 – 2000. Jos on suomalaisilla traumaattiset Unkari-ottelun loppuhetkensä, riittää voivoteltavaa kolmellakin leijonalla.

Ensimmäinen pätkä:

Sählyhörhön hemmotteluviikot

Salibandy on viime aikoina hemmotellut.

Ensin Tampereella cuphuipentuma ja kolmen jatkoaikatrillerin lauantai, sitten Lahden maaotteluviikonloppu ja kolme 60 minuutin trilleriä rankkarikisoineen. Pisteenä i:n päälle pokaalin kohtalon ratkonut poikien rankkarikisa, vaikka varsinainen peliaika siinä vaisummaksi jäikin.

Naiset ennen kaikkea.

On mahdoton osoittaa yhtä tilannetta, joka SB-Pron ja Classicin cupfinaalin nosti erityiseksi. Sen teki joukkueiden koko olemus alkuvihellyksestä viimeiseen tuuletukseen pallon kimmottua jatkoajalla Laura Hietamäestä Classicin verkkoon. Se vauhti, rohkeus, röyhkeys ja häikäilemättömyys, joka Prosta ja Classicista huokui. Jatkuva valppaus ja fokuksen säilyminen kaukalossa, vaikka olisi tapahtunut mitä. Pelaaja tööttäsi toisen yli laidan katolleen, ja kummankin ajatus oli jo seuraavassa tilanteessa ilman edes sitä yhtä katsetta erotuomarin suuntaan.

Oikeudenjakajat saivat osansa vasta ajallaan: Classicin ottaessa ohjeet aikalisällä ja Kassu Saarisen saapuessa samalla puhuttelemaan tuomarit.

MM-finaalissa maalittomaksi pettynyt Eliisa Alanko, josta nyt näki jo avausvaihdossa, että tänään uppoaa vaikka sitten silkalla tahdolla. Ja upposi.

Tällä, tällä pelillä haastetaan Ruotsin maajoukkuekin, nousi ajatus.

Ratkaisu paskamaalilla, kuten pudotuspeleissä melkein pitääkin. Anne Suomalaisen ehdittyä kimauttaa toisessa päässä yläputkeen. Nyt SB-Pron hallittuun kaaokseen kuuluivat myös syötöt hyökkäysalueella omille, ehdotin voiton syyksi. Viime vuosien finaalisarjoista ne ovat puuttuneet.

Ja nyt Lahdessa tyttöjen maajoukkue, joka pohjusti tapahtuman voiton sunnuntain satumaisella nousullaan. Tasoitus kuudella viittä vastaan kun viikonloppuna kaksitoista hutia pomppupalloihin lyönyt Veera Kauppi lättäsi My Kippilän ilmasyötön verkkoon. Ja huipennus: Kaupin maalillenousu yhdeksän sekuntia ennen loppusummeria, erotuomarin kädet ristissä pään päällä ja Kristiina Järvisen viileä rankkari maalin kattoon, jonne pallo kuin laukauksen vakuuttavuutta alleviivaten myös jäi verkon ja laahuksen väliin.

Isoja suorituksia ratkaisuhetkillä samoin kuin Salla Suomelan kohurankkari ja ne muutkin. Taas kolahti omiin Kippilälle ja Kaupeille, kirjasin pelin alussa, ja taas, mutta samat numerot piirtyivät talteen myös lopussa kun voittajat nousivat esiin.

Uskallus ja pelirohkeus ovat tämän päivän kuumia sanoja, ja niitä näkyi.

Ei tämä tulos Ruotsin kaatamista kevään MM-kisoissa takaa, saattoipa pikemminkin herätellä haastajaa. Mutta historian viides voitto Ruotsista on myös ripaus lisää itseluottamusta.

Eivätkä vain naiset. Classic ja SSV cupfinaalissa, ja Classicin silminnähtävä riemu pitkästä, pitkästä aikaa pokaalin kanssa. Nousiko joukkue taas yhden kynnyksen yli matkalla muihinkin voittoihin, yritin Jakke Rantalalle, mutta tämä ei napannut täkyyn. Taitaa uskoa vain systemaattiseen työhön, joka sitten väistämättä lisää voittojen todennäköisyyttä.

Pokaali on samalla mukava lisä Classicin muutenkin kärjessä kiitävälle markkinointityölle. Family on myös Voittaja. Miehissäkin.

U19-poikien lauantain yllätystasuri Ruotsin vanhempaa ikäluokkaa vastaan, vaikka bensa toisessa pelissä loppuikin. Taitoa, oveluutta ja noin kolmemetrinen muuri Miro Tuomala tolppien välissä.

Eikä tässä vielä kaikki. Sekä Tampereen että Lahden hienot tapahtumat ja yleisön kannustus Master of Ceremony Tero Töyrylä etunenässä.

Aikatauluongelma

Pasi Kotilainen ‏@PasiKotilainen sen cupfinaalipäivän tweeteissään tiivisti:

Jos haluttais katsojia tuonne paikanpäälle #tehocup finaaliin niin muut sarjat seis tälle päivälle! Forssassa menee tämä päivä vaikka…

…mukavampi olis ollu Tampereella istua katsomossa #tehocup #järkikäteen #salibandy

Hyvä pointti.

Samaa mietin muutamana keväänä kun erään liigan välieriä taistelleen joukkueen katsomossa oli yllättävän väljää. Turhautunut joukkueenjohtaja kertoi yhden ison syyn: Oman seuran juniorit olivat samaan aikaan tahkoamassa omia sarjapelejään eri puolella Suomea.

Kysyin silloin sarjaohjelmia työkseen miettivältä, voisiko play off -päiviä rauhoittaa muilta peleiltä, jotta saataisiin ainakin lajista ihan eniten ymmärtävät lehtereille.

Käytännössä mahdotonta, puisteli työkseen miettivä päätään.

Muitakin ajankohtia kuin cupfinaalipäivät ja play off -päivät olen kuullut vaadittavan vapaiksi sarjapeleistä.

Ainakin maaottelupäivät, pääsiäisen, joulun välipäivät, koulujen hiihtolomat, syyslomat ja ylioppilaskirjoitusviikot.

Mikä ratkaisuksi?

Pokaaleja, ruutuaikaa ja bileet

Kuka se on, kysyi lisenssin omaava juniori iltapalansa äärestä kun vuoden 2013 urheilijan nimi ilmoitettiin TV:ssä.

Twitter-virran soljuessa ruudun reunassa tuli muutenkin mieleen, että urheilun maailmassa on limittäisiä ja sisäkkäisiä todellisuuksia. Kuten hiihtokeihäsmaailma ja tämä meidän, jossa pomppivat pallot ja kilisee kehikkoon kuminen kiekko.

Palloilusta innostuneemmalle tulee välillä vähän ulkopuolinen olo. Sanoinko välillä? Sanoinko vähän?

Samalla alkaa epäillä niitä katsojalukujakin, joiden mukaan kaikki suomalaiset katsovat TV:stä hiihdon maakuntaviestejä mutta Champions Leaguen finaalia vain minä ja Twitter-seurattavani.

Ettäkö joillain salaisilla tyypeillä jossain salaisissa paikoissa on salaiset mittauslaitteet, joita he klikkailevat kertoakseen, mitä minä katson. Perähikiän vanhainkodin yhteistilassa, veikkaan.

”Vuoden parhaan urheilijan” käsite sinänsä on totta kai mieletön ja mahdoton, joten sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Urheilugaala, Nobel-illalliset, kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Parempaa päälle, pokaaleja ja kunniakirjoja, salamavaloja, naama vilahtamaan telkkarissa, bileet ja pöhinää.

Pöhistään ilon kautta niin kuin jenkit ja ruotsalaiset. Jos hekin ottavat liian vakavasti, älkää kertoko, koska en halua tietää. LAALAALAALAALAA, en kuule.

Vuoden parhaan salibandypelaajan nimeäminen sen sijaan on tietenkin mielekästä ja mahdollista. Tatu Väänänen on oiva valinta.

Itselleni gaalan isoin anti versoi hienosta haasteesta nostaa esiin oma kasvattajaseuransa. Kun tulen pihahöntsystä enkä organisoidusta valmennuksesta, on minun kasvattajaseurani kaverit Väiskin kentällä, jossa tolpat tehtiin lumikökkäreistä.

Kiitos, jätkät. Oli mahtavaa.
- – - – -
Itse asiassa piti kirjoittamani johonkin Putouksesta ja statussignaloinnista.

Liigan supistamiselle ehdoton ehkä ei

Salibandyliigan joukkuemäärää olisi tason ja miesten maajoukkueen intressien vuoksi pudotettava mieluiten kymmeneen mutta ainakin kahteentoista, ilmoittaa salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen Pääkallo-blogissaan.

Kokeilut on kokeiltu. Salibandyliigassa on vähintään kaksi joukkuetta liikaa. Joukkuemäärää on pakko pudottaa mahdollisimman pian. Muuten liigan tasoa ei saada riittävän laajaksi. Tuote ei ole tällä hetkellä kunnossa, murahtaa oppinut ystäväni parhaaseen Urheilulehti-tyyliin tekstin otsa huolestuneessa rypyssä.

Tämän tekstin nojalla en kuitenkaan vielä vakuuttunut muutostarpeesta.

Olisiko sarjan supistaminen eduksi maajoukkueelle? Uskon niin. No ainahan pelaajien kehityksen kannalta on sitä parempi, mitä enemmän kovia pelejä kotimaassa pelataan, kuulen korvissani maajoukkueen päävalmentajan vastauksen kuvitellussa TV-haastattelussa.

Mutta olisiko etu niin suuri, että se perustelisi sarjan supistamisen ja todennäköisen alueellisen kapenemisen?

Ehkä, ehkä ei. Tämänhetkisen sarjataulukon perusteella voisi päätellä, että kovia pelejä kärkipelaajille takaisi parhaiten neljän tai viiden joukkueen liiga.

Menneiden kausien sarjataulukoita silmäilemällä näyttää, että joukkuemäärästä riippumatta sarjan häntäpää on välillä tasainen ja välillä sieltä erottuu yksi tai useampi pääjoukosta jäänyt. Joukossa on sekä HIFK:n ja Happeen tapaisia huonoa jaksoa eläviä menestyneitä joukkueita että nousijoita, jotka syystä tai toisesta eivät sitten saaneetkaan jalkeille ihan liigatasoista ryhmää.

Ennustettavuutta vaikeuttaa tason vaihtelu: Paikkansa pelillisesti ansainnut joukkue saattaa salibandyssa organisaation ohuuden vuoksi tai muista syistä yhtäkkiä heikentyä tai jopa lopettaa toimintansa. Liian heikoiksi osoittautuvien nousijoiden määrää taas saattaisi vähentää seulan tiukentaminen ja suorasta noususta luopuminen, mutta samalla riistettäisiin Divarista mehevä porkkana.

Ehdotus liigan supistamisesta näyttäisi sisältävän oletuksen, että mahdollisten riittävän tasokkaiden joukkueiden määrä on 12 (10) eikä se siitä lähivuosina tule muuttumaan. Tämän hetken sarjataulukon mukaan pois joutaisi esimerkiksi jumbo OLS, jolla tietääkseni on useita viime kevään nuorten MM-pelaajia ja muutenkin hyviä junioreita, kaupungissa opiskelupaikkoja ja toivottavasti edelleenkin työpaikkojakin sekä salibandyperinnettä eli ainakin rakenteellisesti oiva pohja liigajoukkueelle.

Kymmenen joukkuetta takaisi, että läpihuutopelejä ei olisi kenelläkään. Jokaisen otteluun olisi latauduttava kunnolla.

Tulosten valossa tämän kauden läpihuutopelejä olisivat saattaneet olla vaikkapa NST – Classic 2-11, Classic – Josba 12-3, Happee – TPS 9-1 ja Koovee – SPV 3-15. Olisiko liiga siis ollut tasokkaampi ilman NST:tä, Josbaa, TPS:aa ja Kooveeta?

Mihin kaikkiin otteluihin pelaajat eivät lataudu kunnolla ja miksi? Onko syy silloin ainoastaan vastustajassa?

Montako kertaa vaikkapa urheilullisuuden uudelle tasolle vienyt SPV kokoontuu vuodessa tekemään yhdessä töitä menestyksensä eteen? Useimmiten harjoittelemaan ja pelaamaan omalla porukalla eli maan parhaiden kanssa ja vastaan. Entä kuinka moni näistä vuoden kokoontumisista on liigaottelu niin huonoa vastustajaa vastaan, että edessä on läpihuutopeli? Jos nuo muutama ilta riittävät syömään pelaajilta eväät esiintyä terävästi maajoukkueessa, mitä se kertoo paljon puhutun jokapäiväisen tekemisen tasosta?

Ero liigapelin ja kansainvälisen huippuottelun välillä on aivan liian suuri. Se on itse asiassa valtava, kirjoittaa Hakkarainen.

En väitä vastaan. Mutta jälleen: Johtuuko se tosiaan siitä, että sarjataulukossa jotkut väistämättä ovat myös siellä häntäpäässä?

Kaukainen, mutta houkutteleva vertaus: Muinaisen Neuvostoliiton jääkiekkomenestys ei näyttänyt kärsivän suuresti siitä, että maan pääsarjassa sattuneesta syystä oli tuntuvia tasoeroja.

Suomi on voittanut salibandyssa kahdesti miesten maailmanmestaruuden. Kultajoukkueiden runko oli 14 joukkueen Salibandyliigasta. Sattumaa? Ehkä. Kummallakin kultakaudella liigan häntäpää oli kohtuullisen tasainen.

Itsekin olen sanonut, että tason nostamiseksi tarvitaan kovia pelejä ja tasaisia sarjoja. Tuntuu loogiselta ja itsestäänselvältä, mutta ansaitsee kriittisen tarkastelun kuten kaikki väitteet.

Rahajalkapalloa pyörittelevässä kirjassaan Soccernomics Simon Kuper ja Stefan Szymanski pohtivat myös sarjojen tasaisuuden merkitystä, toki lähinnä yleisömäärien ja kiinnostavuuden kannalta. Amerikkalaisissa liigoissa nähdään paljon vaivaa tasaisuuden takaamiseksi, eurofutiksessa ei. Entä kirjoittajien löydös?

The data shows that, overall, football fans prefer unbalanced leagues.

Parhaiden jalkapallomaiden liigoissa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa? Kuten Bayern Münchenin, Juventuksen, Barcelonan tai Arsenalin?

MM-ehdokkaat Risto Töllikkö ja Tuomas Iiskola kohtaavat tänä iltana Lappeenrannassa ottelussa NST – Erä. Joukkueet eivät ole kärkijoukkoa, mutta kummallakaan talentilla tuskin on edessä läpihuutopeli, johon olisi vaikea latautua kunnolla.

Huutomyrskyn silmässä

… jossain Prahan hallissa vieraan päätä alkaa särkeä jatkuvan ”do-to-ho”-huudon täyttäessä hallin, kun Tshekkoslovakia vain koskee kiekkoon.Huuto on mielipuolinen, kun puolustaja nappaa kiekon omalla alueella ja ylittää kaikki rajat oman hyökkäyksen mukana. Maalista puhumattakaan. Tai väärin vihelletystä jäähystä.
- Es ze jedem! Es ze jedem! raivoaa halli kiitokseksi jokaisesta onnistumisesta.

Kirjoitti jo 1979 Jyrki Laelma teoksessa Vellu Ketola – Ässien Ässä.

Tuo teksti palasi mieleeni salibandyn naisten MM-turnauksessa Brnossa ja Ostravassa puna-sini-valkoisten taistellessa kaukalossa. Huutomyrsky alkoi ja kasvoi heti omien saadessa pallon ja lähtiessä nousuun huipentuakseen laukauksen myötä räjähdykseen tai kollektiiviseen huokaukseen.

Enkä lakkaa ihastelemasta sitä, kuinka virallisen maalikuulutuksen jälkeen juontaja vielä kerran mehutti onnistumista huudattamalla yleisöllä kolmesti maalintekijän nimeä.

Kristyna! JILKOVA! Kristyna!! JILKOVA!! Kristyna!!! JILKOVA!!!

czemm_1

Tshekki ei voittanut maailmanmestaruutta, ei lopulta edes mitalia hävittyään pronssipelin jatkoajalla Sveitsille. Hylkäsikö yleisö silloin omansa valuakseen hiljaa ulos kadulle? Ei. Sveitsin Silvana Nötzlin jatkoaikapommi yläpeltiin hiljensi CEZ Arenan hetkeksi, mutta kohta yleisö jo kiitti omiaan taistelusta seisaalleen nousten.

Ei, koska he voittivat vaan koska he taistelivat ja ennen kaikkea, koska he olivat se oma joukkue.

Mitäkö Jyrki Laelma kirjoitti 1979 suomalaisesta tunnelmasta?

Tampereen ja Helsingin hallit ovat hautausmaita. Niissä kuuluu ja kuullaan vain käheän unilukkarin yksinmessu:
- Siellä on peli! Mitä sä jätkä jäällä teet? Tuu pois!
Vain epäonnistumiset nähdään ja huomataan…

Kärjistys sekin, ja siinä kohdin kontrastialustus suomalaisten syttymiselle kotikisoissa 1974 ja loppuunmyydyssä nuorten EM-finaalissa 1978.

Ei silti. Turhaa on myöskin kannustuspoliisien narina siitä, mikä on oikein- ja mikä väärinkannattamista tai -kannustusta. En itsekään ole koskaan ollut katsomoissa mikään terotöyrylä vaan se takarivin tarkkailija, joka oikein isolla hetkellä saattaa hullaantua jopa taputtamaan. Luonnekysymyskin.

Se oivallus kumminkin, että kyse ei lopulta ole siitä, voittavatko omat vai häviävätkö. Tai ovatko he naisia vai miehiä, junioreita vai aikuisia, amatöörejä vai ammattilaisia. Vaan että he ovat omia ja antavat kaikkensa.

Naisten MM-kisojen jo päätyttyä sain kuulla, että tapahtumaa ei ollut mainostettu lainkaan naisten MM-kisoina vaan olennaisempaan keskittyen.

MM-kisoina, joissa yhtenä maailman parhaista taistelee meidän maajoukkueemme.

czemm_2