Salibandyliigan kevään finaaleissa eron aisti jo Seinäjoella ensimmäisen ottelun pressitilaisuutta odoteltaessa. Paikallisten puheensorinaa Peliveljien mestaruusmahdollisuuksista kuunnellessa oli vaikea sanoa, kuka puhujista oli seuran väkeä ja kuka toimittaja.

Sama sävy näkyi myös paikallisen hotellin aamiaisella Ilkkaa ja Helsingin Sanomia lukiessa. Toiselle SPV oli oma mielenkiintoinen juttu, toiselle uutisaihe muiden joukossa, kuin solunäyte lasin alla viileän tutkijan mikroskoopissa. Jos helsinkiläisen salibandyjoukkueen pelissä näkee innokkaan toimittajan, hän on kaupunginosalehdestä. Tai oli, ennen kuin sellaisten urheilutoimitukset lopetettiin. Helsingin Sanomiin kirjoittava on, jos ystävällinen kärjistys sallitaan, pressissä se kohteliasta kiinnostusta osoittava tyyppi, joka näyttää kuin oikeasti olisi juuri nyt mieluummin vaikka klubilla konsertissa.

Maakuntalehtiä ja maan suurinta on tietysti turha verrata. Painotus paikallisuuden ja yleisyyden välillä on toinen ja ehkä sen myötä myös yhteisöllisyyden ja journalistisen objektiivisuuden välillä. Varsinkin urheilutoimittajia on tässä maassa syytelty riittämiin seurojen ja Suomen fanzineja tekeviksi entisiksi urheilijoiksi.

Ei ihan helppo rajanveto. Myönnän, että helsinkiläisenä salibandyn seuraajana viherryn kateudesta lukiessani maakuntalehtiä, joissa juttu paikallisen salibandyjoukkueen ottelusta kuuluu ilman muuta asiaan, joka kerta. Ja joista huokuu paitsi journalismi myös halu olla osa paikallista yhteisöä.
- – -
Myös valtakunnallinen voi tehdä pirauksen paikallista. Lokalisoida, niin kuin Ilta-Sanomat lööpissään SPV:n lyötyä SSV:n. Tämä pisti silmään hotellin ala-aulan telineestä mutta ei mennyt montaa sekuntia arvata, että Helsingin rautatieaseman kioskissa ei myydä ihan samalla.

EFT-viikonloppu ja kevätauringon hellimä Tampere.

Olin näkevinäni Suomen miesten pelissä hyvien juttujen raakileita, jotka eivät ihan vielä menneet kohdalleen.

Kapanen, Kukkola ja Moilanen näyttivät parhaiten, mihin suuntaan matka jatkuu. Kukkolan kyky pelata palloa vaikka vastustaja roikkuu reppuselässä. Ehkä välillä liian pitkäänkin ennen seuraavaa siirtoa?

Hyvässä kentässä on helppo pelata, mutta kyllähän Jonne Junkkarisen esitys teki vaikutuksen. Hienoa kevättä pelaavan Hakosen samoin, ja Töllikön. Varsinkin Ruotsi otti suomalaisten kanttaukset tylysti pois, ja Asser Jääskeläisen pitkät pallot eivät nyt tahtoneet menestyä. Vaikeuksia pelata nopeassa vauhdissa varmasti omille näkyi myös Heikkisellä ja Tikalla, mutta alkumatkassahan tässä vasta ollaan. Myllymäeltä tunnollista raatamista, ehtiminen oikealle puolelle tilanteita siinä ja siinä. Maalissa Tomi Ikonen jatkoi varmoilla otteillaan siitä, mitä liigan puolivälierissäkin nähtiin. Jos on joukkueessa kivijalka ja peruspilari niin se on Tatu Väänänen.

Ruotsi menee tässä kohdin salibandyn maailmanhistoriaa taas meitä edellä ja pohjusti tunnollisella puolustamisella voiton ilman katsomossa pikkukolhuja poteneita Nilssonia ja Galante Carlströmiäkin. Ruddin kauniisti yläkulmaan heläyttämä maali väläytti sitä kovan luokan yksilötaitoa, jota sinikeltaisilla aina vain riittää (ja Stenberg taipumuksia vedenalaiseen toimintaan). Ruotsin etumatkan kuromisessa kiinni tarvitaan nyt työtä – ja myös kärsivällisyyttä.

Pirteää ennakkoluulotonta peliä nuorilta tshekeiltä ja sveitsiläisiltä. Martin Tokosin maukas pomputtelurankkari jäi mieleen, ja viihdyttävä pelaaja muutenkin. Kuka pestaisi Salibandyliigaan?

Suomen lauantain ja sunnuntain pelejä pääsee vielä katselemaan Yle Areenasta.

Samassa yhteydessä pidettiin myös seuraparlamenttia, liiton valtuuston kokousta, erotuomarien päättäjäisiä… Ilman muuta jatkossakin laji-ihmisten tapahtumia samaan aikaan ja paikkaan poikimaan myös käytävillä, baaritiskeillä ja aamiaispöydissä vapaamuotoisia keskusteluja kaikkia osapuolia kiinnostavista asioista, YYA-termiä soveltaakseni.

Classic Family pisti jälleen parastaan viikonlopun järjestelyissä, ja talkoohommissa vilisi muun muassa maan parhaita naispelaajia. Kaikki tapahtuman eteen raataneet ansaitsevat taas isot kiitokset, ja samalla treenattiin syksyn Champions Cupia varten kirjaten ylös, mikä toimi paremmin ja mikä huonommin.

Tapahtumia muutenkin seurannut sosiaalinen media väläytti valppauttaan kun Twitteriin ilmestyi jo sunnuntaiaamuna kuva sittemmin hyvinkin osuvaksi osoittautuneesta Suomen kokoonpanosta. Silmiä (ja kameroita) on nykyään kaikkialla. Samoin Suomen ja Ruotsin rankkarikisassa, jossa juniorit seisoivat kaukalon kulmassa videoimassa rivissä suorituksia kännyköillään.

Melkoinen sählylehti ja melkoinen sählyjuttu. Siitä keskusteltiin eilenkin Twitterissä, reilut viisi vuotta lehden ilmestymisen jälkeen.

Numeron ilmestyttyä SSV on voittanut neljä SM-kultaa ja yhden hopean sekä pian yhden kullan tai hopean lisää.

Väitän, että yksikään ammattitoimittaja ei a) aloita virkettä numerolla b) kirjoita sanaa yhdeksän numeroin c) käytä vuosikymmenen kirjoittamisessa välilyöntiä d) kirjoita kiinalainen-sanaa isolla.

Kirjoittaa kouluttaja, konsultti ja tietokirjailija Katleena Kortesuo ihan toisessa asiassa, mutta samalla suomen kielellä urheilustakin kirjoitetaan.

Joskus pistää silmään kun vaikkapa otteluraporteissa puhutaan Espoolaisista tai erotetaan lauseenvastike pilkulla.

Vaikka itsekin joutuu erinäiset yhteen vai erikseen -tapaukset kertaamaan joka kerta uudelleen, oma ajatusviivan käyttö on horjuvaa ja näpihäiriä tulee, etenkin kun koneen m-näppäin tuppaa jumittamaan.

Yhtään mielenkiintoista juttua ei tietenkään kannata jättää punakynän pelossa kirjoittamatta, mutta ehkä asian voisi kääntää toisin päin.

Voi nauttia jokaisesta erityisen hyvästä tekstistä. Näppituntumalta sanoisin, että sellaisten määrä on lisääntymässä.

Ensimmäiset maininnat sählystä piirtyvät B-kovuisella lyijykynällä ruutuvihkoon syksyllä 1977.

Peruskoulu on juuri saapunut Helsinkiin ja perinteikkäästä Töölön Yhteislyseosta tullut Etu-Töölön yläaste ja lukio. Kouluruoasta ei enää tarvitse maksaa, mutta yksiosaiset pulpetit mustepulloreikineen ovat ennallaan ja voikkasali myös. Siellä pojille liikuntaa opettava Jukka ”Muikku” Muinonen nostaa varastosta ihmeteltäväksi pitkän valkoisen laatikon, josta paljastuu keltaisia ja punaisia mailoja. Pilleristagoja muistuttavia ja pehmeämpiä ja taipuisampia kuin voisi kuvitellakaan, mutta mailoja joka tapauksessa.

Vaan reikäpallosta ei ole aluksi tietoakaan. Alkuaikojen sählypallo on pehmeää oranssia kumia ja tekee yhdessä letkumailojen kanssa lajista nimensä mukaisen. Se pomppii levottomasti paljaiden jalkojen keskellä mailaviidakossa, jossa osa huitaisuista läsähtää palloon ja osa paljaisiin varpaisiin. Mutta peli pyörii. Kaksi joukkuetta kerrallaan pelaa, vuoroaan odottavat istuvat ikkunalaudalla tai tekevät itsestään kapeita seinän vieressä. Ruskeat Terinit-verkkarit ja oranssit T-paidat kastuvat hiestä.

Jossain vaiheessa reikäpallo saapuu ja paremmat mustat ja valkoiset mailat myös. Edelleen kapealapaiset ja lyhyet jääpallomailan sukulaiset, mutta peli nousee nyt uudelle tasolle. Syöttöihin tulee tarkkuutta ja laukauksiin orastavaa voimaa, ja samaa tahtia kasvaa into. Sählyä, sählyä, sählyä, pojat ehdottavat yhä uudelleen tunnin aluksi eikä opettajaa ole kovin vaikea suostutella. Sähly alkaa vallata sijaa koripallolta, lentopallolta, telinevoimistelun alkeilta ja mitä nyt pieneen pistohien pinttämään jumppasaliin pitkinä rospuuttokuukausina mahtuukaan.

Ei sähly edelleenkään mikään urheilulaji ole. Urheilua ovat fudis, lätkä, yleisurheilu ja hiihto tuolla ulkona. Stadikalla Klubi taistelee Kiffenin kanssa ja Jäähallissa IFK Jokereiden, Lasse Viren juoksee yhä, Juha Mieto ja Helena Takalo hiihtävät. Me pelaamme sählyä salissa, jossa toisena maalina on suihkuihin johtava ovi ja toisena käytävään vievä, vaikka aika lailla sivussa salin keskilinjalta onkin. Maalivahti pitelee mailaa kuin Hannu Kamppuri ja nappaa joskus paljaalla kädellään hanskakopinkin. Taklata voi juuri sen verran etteivät tunteet kuumene, mutta puolapuiden seasta tai patterin alta pitää pallo saada kaivaa rauhassa. Kädellä pelaaminen jakaa mielipiteet. Yhden mielestä pallon voi ihan hyvin napata ilmasta kädellä lapaansa, enemmistön mielestä se on fuskua. Ovela jalkasyöttö on vain taidon osoitus.

Sähly kiehtoo aina vain enemmän eivätkä pelkät voikkatunnit enää riitä. Välitunnilla livahdetaan kokeilemaan vaivihkaa salin ovea, ja jos se on jäänyt lukitsematta ja ehkä mailatkin esiin, aukeaa taivas vartiksi. Luokassa tytöt nyrpistelevät hikisinä tunnille ilmestyvien aromille. Päivän päätteeksi opettaja antaa jäädä pelaamaan siksi aikaa kuin itse tekee varasto-toimistonsa puolella paperityöt ja käy suihkussa. Mutta hänen lähtiessään kotiin on meidänkin lähdettävä. Vastuukysymykset.

Pojista kasvaa vähitellen lukiolaisia, mutta sali ja reikäpallo pysyvät. Ja polte pelaamaan vain kasvaa. Fudis, lätkä ja fillariretket Karkkilaan, Lohjalle tai Porvooseen eivät riitä. Eikö voisi perustaa ihan oikeaa urheiluseuraa ja pelata sählyä muita vastaan?

Alustava kokous pidetään P:n huoneessa koulun naapurissa, ja tarvittavat paperit hankitaan. Projekti tyssää kuitenkin vastustajien puuttumiseen. Soitto liikuntavirastoon löytää yhden urheiluseuran, jonka ohjelmaan kuuluu sähly, ja sekin osoittautuu hudiksi. Se on vain jotenkin jäänyt listalle, ääni langan päässä kertoo, ja pettyneiden poikien yhdistyspaperit jäävät pöytälaatikon pohjalle.

Ollaan vasta 80-luvun alkupuolella. Ei ole vielä aika.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Suomen ja Ruotsin salibandymaajoukkueiden tämänvuotinen kohtaaminen näkyi ainakin Boråsissa. Paikallinen lehti kiskaisi pelipäivänä salibandya neljä sivua, joista tosin kolme käsitteli paikallisten kärkijoukkueiden vajoamista maan huipulta kärkikuvanaan lyttyyn lintattu reikäpallo. Suomessakin pelanneet Jan Råberus ja Petri Vanhatapio mainittiin. Sunnuntaina en härlig innebandyfest komeili aukeamalla. Olisiko noin myönteinen juttu mennyt läpi Suomessa?

Ruotsin miesten valmistavaa harjoitusta seurasi 500 ja naisten torstaitreenejä 200 katsojaa, kerrottiin. Ei kuitenkaan ihan spontaanisti sentään. Ruotsin liitto oli tarjonnut tilaisuuden juniorijoukkueille, jotka saivat samalla Ruotsin pelipaidat ja pääsivät harjoitusten jälkeen tapaamaan suosikkejaan ja bongaamaan nimikirjoituksia. Seuraavana päivänä tyttö meni kouluun pelipaita päällä ja oli huomion keskipiste, kertoi käytävällä tavatessamme asian läheltä nähnyt Innebandymagazinetin perustaja ja suositteli vastaavaa lämpimästi myös Suomen liitolle.

Mainio oli meno myös Boråshallenissa, jossa Andra sidan, är ni klara pauhasi päätykatsomojen välillä eivätkä kotijoukkueiden voitot tunnelmaa ainakaan latistaneet. Paikallinen seuraväki oli aktivoitunut järjestäjiksi, ja mieleen jäi muun muassa se harmaahapsinen ikämies, joka kävi kutsumassa suomalaiset pressiorjat staffitilaan lounaalle. Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, vaari isällisesti hoputti. Se ruotsalainen sivistyneisyys ja ystävällisyys…

Boråshallen on vihitty käyttöön 1957 (!) kun Suomessa tuskaillaan hallitilanteen kanssa edelleen. Lokakuussa 1963 siellä esiintyi the Beatles -niminen pitkätukkaporukka. Ei voi olla näkymättä, että Ruotsi pelasi jalkapallon MM-finaalissa jo 1950-luvulla kun Suomessa vasta toivuttiin sodasta ja pula-ajasta, muistutti joku futisihminen vastikään.

Me suomalaiset emme voi sanoa ”Finnkampen” koska emme taistele suomalaisia vastaan, muistuttavat loogisesti ajattelevat ja ovat tietenkin oikeassa. Paitsi jos mieltää sanan ikään kuin merkityksestään tyhjentyneenä ilmauksena. Parempi iskevä kelpaisi toki. Suomen ja Ruotsin salibandyn maaottelupäivä kompastelee turvalleen.

Ehdotuksia?

(Vielä subjektiivisempia impressioita)

Rannikolta juuri junalla cupfinaaleihin tullut matkaaja huomaa sanat jo julisteeessa Tampereen Asematunnelin seinällä.

Classic Family.

Tampere Areenalla näkyy, mistä on kyse. Lipunmyyjät, ystävällisesti hymyilevä harmaahapsinen herrasmies ovella, avuliaat neitoset kahvitiskillä, toimitsijat, pallopojat, Classic Clubin puolella illan valmentajia ja Salibandyliiton uutta puheenjohtajaa haastatteleva jääkiekkolegenda, pressitilaisuuden juontaja ja kuvaaja, Vellu itse myhäilemässä vierellä, seuran puheenjohtaja seisaallaan kentän kulmassa tutun jännittyneessä etukenossa, entiset huippupelaajat mukana eri tehtävissä, Passo Peltola pikkutakissaan siellä täällä varmistamassa, että kaikki toimii ja ratkaisemassa esiin putkahtavia ongelmia, mukaan toimintaan liittyvä erotuomarilegenda.

Ollaan isollaan, mutta samalla rannikolta tullut tuntee olevansa hyvällä tavalla perhetapahtumassa. Sellaisessa, johon kaikki ovat tervetulleita.

Jotain samaa kuin Happeenkin viime vuosien oivalluksessa ettei ole erikseen tähtiä, peruspelaajia, katsojia, asiakkaita vaan yhteisö tekemässä porukalla asiaa, josta tykkää.

Vaikka ennen vanhaan korostettiinkin sormi pystyssä, että pelaajien pitää saada keskittyä vain pelaamiseen.

Tämä voisi olla se suunta, jossa salibandy on edellä ja oikeassa.

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Happeen ja Classicin cupfinaali lauantaina Tampere Areenalla sai paljon nähneenkin innostumaan. Kaukalossa mentiin ehkä hiukan vauhti 100, kontrolli 0 -hengessä, mutta taitosuorituksia, trilleriä ja draaman kaarta riitti. Rupeaman kruunasi Happeen 1500-päistä katsomoa dominoinut fanijoukko, jonka meteli sai muutkin mukaan.

Kapealla ringillä taistellut Classic laittoi tyylikkäästi hanttiin Ilkka Mäkipään johdolla, mutta kyllähän hirvenvasat illan tähtiä olivat. Jotenkin Happee näytti siltä, että pelaajat uskaltavat yrittää aivan mitä tahansa ilman, että epäonnistumisen mahdollisuus tulee mieleenkään. Etenkin Peter Kotilainen, joka tekee kentällä mitä tahtoo koska näinhän sitä nyt tehdään.

Vastasyntyneet porsaat eivät vielä osaa pelätä sutta, vai miten joku urheilutoimittaja jostain vastaavasta ilmiöstä joskus sanailikaan.

Entä se maali, kun Heikkinen ei ajanut vapaata kaistaa luukulle mättämään palloa Niemisen rintapanssariin vaan syötti vielä sittenkin vartioidulle Hynyselle. Joka ei ollutkaan enää juuri sillä sekunnin puolikkaalla vartioitu koska oli antanut puolustajan irrota itsestään valumaan liian lähelle maalia.

Brilliant.

Tuo joukkue voi dominoida liigaa vuosia, oli oraakkelina käytäväkeskustelussa muuan maajoukkueluotsi finaalin jälkeen.

Eikö 5-3:ssa olisi kannattanut vähän jäädyttää ja varmistella johtoa, yritin Seppo Pulkkiselle. Yritä nyt noita jarrutella, jäätyisivät vain. Kaasu pohjassa koko ajan, nollasi Pulkkinen kysymyksen.

Niin HS kuin kuulemma Keskisuomalainenkin löysivät päivästä negaa, mutta kun voittajien riemun näki… Niin ensi kertaa juhlinut Happee kuin viime vuonna pettyneet Classicin naisetkin tietävät, että pokaali ei ihan ilmoittautumalla tule.

Toki tulee mieleen, että Amerikassa kuulemma lapsenomaisen vilpittömästi innostutaan ja onnitellaan onnistumisista eikä etsitä ensimmäiseksi huonoja asioita niin kuin Suomessa. Minkähänlaista olisi olla urheiluihminen siellä?

Naisten finaalista jäivät mieleen etenkin Alisa Pölläsen kädet, Tiia Raitasen jalat, Nina Rantala overall ja se määrätietoisuus, jolla Eliisa Alanko ampaisee maalille. Ja Sanni Niemisen vahvat nousut ja terävät laukaukset. Ja tappiosta huolimatta NST:n tenavakerhon ennakkoluuloton taistelukin.

Eikä tässä vielä kaikki. Vaan vielä kumarrus Classic Familylle, joka ahersi tapahtuman eteen. Miten tuo määrä ihmisiä saadaan mukaan yhteiselle asialle?

Suprajohtava, Josba ei ole voittanut kauden Salibandyliigassa vielä kertaakaan kotona. Mistä se johtuu?

Aivan oikea kysymys, ja vastaus löytyy oheisesta kolumnistani. Se saattaa suorasukaisuudellaan loukata joitain, mutta en voinut muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa verta kun näen perinteisen joukkueen alennustilan. Velvollisuuteni oli avata suuni ja pistää itseni täysillä peliin.

Kolumnistasi? Tietääkseni et ole kirjoittanut aiheesta kolumnia?

En, mutta jos olisin kirjoittanut, se olisi juuri tuollainen. Sählyjätkän sieluni otsa hikoilee kylmiä karpaloita kun minulle rakasta lajia vedetään lokaan.

Mutta kai Josba kuitenkin yrittää parhaansa…?

Yrittää, eikä siitä olekaan kysymys. Eikä Josbasta muutenkaan. Kyse on koko urheilusta ja järjestelmästä, joita tarkoitin. Tilanne on kuvottava. Sählyjätkän sieluni pieree kuraa kun urheilua raiskataan tällä tavalla. Koko systeemi on paskonut housuunsa, oksentanut paidalleen ja tuhrinut solmioonsa sinappia. Huittisten Kotisinappia. Puuhastelun satoa korjataan nyt.

Mitä siis olisi tehtävä?

Ratkaisu on aivan selvä jokaiselle, jossa sählyjätkän sielu vielä sykkii. Järjestelmän on aika laittaa valot päälle ja virrat piiriin, jotta urheilu pelastuu.

Voitko antaa aivan täsmällisiä parannusehdotuksia?

Se ei ole minun tehtäväni, mutta sählyjätkänä velvollisuuteni on tehdä voitavani enkä väistä vastuutani. Eli tässä tulee: Nyt koko systeemin on aika avata ikkunat, päästää raikas tuuli sisään ja palauttaa urheilu keskiöön.

Raikas tuuli?

Juuri näin. Puita pesään, palava tikku perään ja bensaa koneeseen. StarttiPilottia, jollei muuten liikahda. Muuten ei oikealla urheilulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ja tiedät, mitä sählyjätkän sieluni silloin tekee.

Et ole itse pelannut etkä valmentanut huipulla. Millä eväillä väität tietäväsi oikeat ratkaisut noin tarkkaan?

Et näköjään itse taida olla todellinen sählyjätkä vaan yksi niistä nojatuolibyrokraateista, joilla ei ole kokemusta pukukoppien pistohiestä ja kattoon snepatuista mälleistä. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että minusta ei ollut aktiiviaikoinani huipulle. Vaikka treenasin joka tiistai ja pudotin armottomalla työllä rasvaprosenttini kolmeenkymmeneen, se ei vain riittänyt. Hyväksyn sen, sillä urheilun perimmäinen oikeudenmukaisuus ei antanut armopaloja minullekaan.

Suprajohtava, olet armoton. Etkö pelkää, että näin raju teksti polttaa siltoja joihinkin urheilupäättäjiin?

Tiedän vaarat, mutta rehellisyyteni urheilua kohtaan ei salli muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa tahmeista kainaloistaan kellanruskeaa märkivää visvaa, jossa kuhisee kellertäviä toukkia. Visvaisia vertavuotavia toukkia.

Näetkö nykyisessä junioriurheilussa tekijöitä, jotka vaarantavat salibandyn olympiamitalin Sotshissa?

Valitettavasti kyllä. Tilanne on oksettava. Puiston ohi kävellessäni näin poikien pelaavan palloa, ja jokainen heistä pääsi kentälle. Ei minkäänlaista kilpailua pelipaikoista, joka on koko homman ydin. Kun me pelasimme junioreina palloa puistossa, suurin osa ajasta kului penkillä, ja niin sen pitää ollakin. Säälimättömästi menen vielä pitemmälle: Puistossa näkemilläni kavereilla ei edes ollut penkkiä, ja he jopa pyysivät ohi kulkenutta kaveriaan mukaan. Kyseessä oli siis negatiivinen kilpailu pelipaikoista, ja se osoittaa täydellisesti, missä mennään. Tuolla hetkellä näin, miten Nuori Suomi -ajattelu on muuttanut urheilun puuhasteluksi.

Sanaa. Entä viikon vetovinkit?

Ykköstä, ristiä ja kakkosta. Höysteeksi överiä, underia ja täsmällistä. Näillä vinkeillä asiakkaani voitti viime viikolla kuusi omenaa. Oma kassani alkoi kolmella omenalla, ja nyt koossa on neljä omenaa, aprikoosi ja kaksi luumua. Päärynät ovat pirun hyviä kunhan kypsyvät pehmeiksi. Kuorittaessa ne kyllä sotkevat mehullaan. Loput vinkit löydät HiluBettingin sivuilta, joilla kolumnini ovat ihan sattumalta. Ja tuosta kaupan päälle HiluBettingin huppari ja kuulakärkikynä. Kun rekisteröidyt tällä viikolla, hoidan kassaasi pohjiksi kolme rypälettä. Huppari TV-ruutuun ja saat vielä ananaksen.

Kiitos. Uskallanko kysyä, mistä kirjoitat meille ensi viikolla?

Sählyjätkän sieluni on verillä, mutta en voi ensi viikollakaan vaieta. Voin paljastaa jo sen verran, että ensi viikolla paljastan totuuden systeemistä, palautan urheilun keskiöön ja heittäydyn tekstille tavalla, joka loukkaa joitain mutta on pakko päästää ulos. Luvassa on myös Hilun, Hilskan Mikan ja Avokatsomon ahkerimman kirjoittajan vieraskynätekstit.

Categories: farssi, fiasko, totuus, nuori suomi, entomologia, hedelmät ja vihannekset

Tshekin maajoukkueen loppurinki Japani-voiton jälkeen tuotti wtf-tuokion, joka sai äkkiä hapuilemaan esiin jonkinlaista kameraa. Saikohan kukaan videolle tuota piiriä, joka notkutti polvia Zorbas-musiikin tahtiin ja vaihtoi samalla hassuina hattuina palvelleita tötsiään päästä toiseen. Kunnes homma levisi ”hattujen” putoiluksi maahan ja yleiseksi nauruksi.

(Sai näköjään hiukan videollekin)

Antti O. Arponen tuuppaa Pääkallo.fi:n blogissaan pyörän taas kerran siihen kohtaan, jossa toistellaan samat tutut argumentit naisten salibandyn tasosta.

Kommenteista huokuu, kuinka paljon meitä urheiluhörhöjä mietityttää ja huolestuttaa, ovatko lajimme ja tekemisemme ”oikeaa urheilua” tai ”huippu-urheilua” tai mitä milloinkin vakavasti otettavaa. Aikanaan väiteltiin, onko polvihousuissa pallon perässä juokseminen lainkaan aikuiselle ihmiselle sopivaa touhua.

Absoluuttinen paremmuus kuulemma selvitetään laittamalla pallo keskelle ja pelaamalla. Sillä kriteerillä naisten palloilujoukkueet eivät saa isosti armoa kun jo C-poikien kanssa alkaa tulla seinä vastaan. Monenneksiko parhaita vaikkapa Classicin naiset ovat Suomessa, jos samaan vertailuun otetaan kaikki joukkueet sukupuoleen katsomatta?

Arvokkuus, merkityksellisyys tai seuraamisen arvoisuus ovat sitten toinen asia. Kannattaako juniorijoukkueita seurata, eiväthän ne aikuisille pärjää? Tai alasarjoja? Tai minkään maan minkään lajin liigajoukkueita, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta ja tuskin voittavat tänäkään vuonna?

Mikä tekee pelistä Sinulle merkityksellistä?

Classic ja SB-Pro kohtaavat lauantaina Tampereella naisten Salibandyliigan kärkiottelussa. Kumpikin on tähän saakka voittanut kauden kaikki pelinsä. Minun mielestäni huippumielenkiintoinen matsi.

Lue lisää: Maslow’n tarvehierarkia