HJK – Liverpool piippuhyllyltä nähtynä

Seuraillut Liverpool FC:n tekemisiä Kevin Keeganin ajoista asti eli noin 40 vuotta, mutta ensi kertaa näin joukkueen elävänä. Alkujaan oikeastaan liput juniorin iloksi, mutta kun perillinen sai komennuksen kentän laidalle pallopojaksi, oli rouva luonteva valinta viereen piippuhyllylle.

Oikeiden HJK-fanien boikotoidessa tapahtumaa saattoi punaisen värin isoa osuutta odottaa, mutta kieltämättä määrä yllätti. Ilmeisesti Suomessa on peräti paljon myös ulkomaalaisten joukkueiden ystäviä. Katsomossa kuuli tavallista enemmän myös vieraita kieliä, mikä saattoi liittyä ilmiöön. Ja jos kotijoukkueena olisi ollut joku muu suomalainen kuin Klubi, olisi omakin päämielenkiintoni varmaankin kohdistunut illan vieraisiin.

liverpool_1Säätiedotus oli luvannut lämmintä ja aurinkoista, vaan tässä iässä pitäisi jo tietää, että Helsingissä ennusteet ovat vain suuntaa-antavia. Kohtalaisessa tuulessa harmaiden pilvien alla olisi kuppi kuumaa ollut puoliajalla paikallaan, mutta sain huomata, mitä puheilla Olympiastadionin vanhanaikaisuudesta oli tarkoitettu. Ihmismassassa ei mitään mahdollisuuksia sen enempää kioskeille kuin vessaankaan.

Pöyristyttäviä lipunhintoja lukuun ottamatta ihan siedettävä tapahtuma. Ja koska ilmoitetut runsaat 20 000 ihmistä riittivät täyttämään lehterit vain puoliksi, voinee päätellä, että markkinatalous ja hinta informaatiovälineenä toimivat.

liverpool_2

Kirjoittamattomia normeja etsimässä

zeneli_1

Erfan Zeneli myönsi filmanneensa Klubille rankkarin vieraspelissä Ventspilsissä, otsikoivat IS ja IL. Tosin IS:n jutun naputellut Saku-Pekka Sundelin korjasi Twitterissä, ettei hän ollut käyttänyt moista verbiä kuin kysymyksessä pelaajalle. Lisäksi MTV3 haastatteli seuraavana päivänä Zeneliä, joka oikaisi, ettei filmannut vaan tilanteessa oli kontakti.

Kaikki hyvin, siis. Pelaaja ei ollut filmannut eikä kukaan itse asiassa ollut  sellaista väittänytkään. Klikkaukset oli toki joka tapauksessa harjattu kotiin.

Jäin miettimään kirjoittamattoman normin sisältöä. Futisforumilta luin, että filmaaminen on jalkapallon perustaito, joka juniorin pitäisi opetella viimeistään 12-vuotiaana. Siinä tapauksessa huippupelaaja kuitenkaan tuskin kiistäisi haastattelussa filmanneensa vaan kehaisisi omaa oveluuttaan, joten olisiko filmaamisessa kuitenkin jotain kiusallista? Ainakin rankkarin kalastaminen ja rikkeen korostaminen ilmeisesti ovat ihan hyväksyttyjä liikkeitä. Zenelin haastattelusta en kyennyt ihan päättelemään, mihin kategoriaan hänen muuvinsa sijoittui.

zeneli_2(Kuvakaappaukset teksteistä IS:n verkkosivuilta)
– – –
TPS:n Ykkösen pelissä Turun Sanomien toimittaja veti vihat päälleen pohdittuaan, olisiko joukkueen pelaaja sanonut jopa jotain rasistista vastustajan kuumennuttua itsensä suihkuun.  Sellaista ei toki ole ilmennyt, mutta varmuudeksi seura torjui moiset epäilyt erillisellä tiedotteella.

Yritin Twitterissä kysellä, mitä pidetään hyväksyttävinä tapoina kuumentaa vastustajaa kentällä.  Perttu Kytöhonka ystävällisesti antoikin listan kielletyistä aiheista: Rasismi, vähemmistöt, perhe. Ei näille.

Ilmeisesti muut tavat solvata ja loukata vastustajaa pelin tiimellyksessä ovat siis pelurien kesken ok. Hienosta HJK Mestarien liigassa -kirjasta olen muistavinani Aki Riihilahden tervehtineen vartioitavaansa letkautuksilla Lick my lizard wanker ja I will kill you (voin muistaa väärinkin).
– – –
Vielä yhdet kivat klikkaukset kerättiin Kakkosen kohuottelusta KaaPon ja MuSan välillä, jonka kohdalla toki normeista eli vedonlyöntivilpin moitittavuudesta ei ollut erimielisyyttä. Molemmat joukkueet vakuuttivat tietämättömyyttään ja hämmennystään väitteiden johdosta, ja takuupuhdas oli myös ottelun erotuomari, jonka kollega tietää kelpo mieheksi.

Man hängde alltså ut en lovande 23-årig ung domare i princip helt utan grunder. Kanske man som journalist skulle ha så mycket yrkesstolthet att man inte gör såhär fastän man söker sina skandalrubriker.

Puolen pelin takuu kummittelee

Huuhkajien kontattua törmäsin taas heittoihin, joiden mukaan Palloliiton Kaikki pelaa ja Puolen pelin takuu -linjaukset estävät suomalaista jalkapalloa nousemasta kilpailijoiden tasolle.

Junioripelinsä 90-luvulla pelanneiden maajoukkuemiesten jaloissa ne saattavat överiksi vietyinä painaa, mutta olen yrittänyt tuloksetta kysellä, miten nuo periaatteet tänään jarruttavat lahjakkuuksien kehitystä. Ainakin itse faijana läheltä seuraamassani junnufutiksessa ovat joustavat tasoryhmät näyttäneet varsin hyvin takaavan sen, että kaikki pelaavat  mutta omalla tasollaan.

En myöskään ole hahmottanut, miten alle 12-vuotiailla käytössä oleva puolen pelin takuu estää junioreita kehittymästä.

Ovatko jotkut ymmärtäneet periaatteen niin, että kaikkien pitää pelata yhtä paljon vai miten he asian hahmottavat? Tai kääntäen: En keksi, millä mekanismilla juniorit kehittyisivät enemmän sillä, että jotkut istuisivat nykyistä enemmän peleissä penkillä.

Olen näköjään pohtinut täällä vastaavansuuntaisia ennenkin.

Erikseen sain FutisForumilta lukea toisen toistuvan myytin, jonka mukaan suomalaiset junnufutaajat pakotetaan tylsään keskivertopelaajan muottiin eikä riskejä saa ottaa tai omia ratkaisuja yrittää.

Omat havaintoni kentän laidalta eivät voisi olla vastakkaisempia. Vuodesta toiseen olen kuullut valkkujen kannustavan natiaisia haastamaan, ohittamaan ja kusettamaan vastustajia ja olemaan pelkäämättä virheitä.Ja myös harjoituttavan näitä vaikeita asioita.

(Okei, jossain vaiheessa mainitaan, että kantapääsyöttö sokkona omassa boksissa on tarpeeton riski, mutta se lienee eri asia.)

Onko joissain joukkueissa vielä toisin?

junnut

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Maailma on erilainen urheiluihmisen silmin

Tuntuu, että uutinen liikuntatunneilla masennetuista suomalaisista julkaistaan joka vuosi. Yllättävämpää on, kuinka moni tuntemani urheiluihminen on sosiaalisessa mediassa kimpaantunut moisesta liikunnan (ja kilpailullisuuden) mollaamisesta.

Samaan aikaan kirjoitti toisessa yhteydessä muuan arvostamani urheilumies koulunkäynnistä, että

Lapset opetetaan / pakotetaan ikävystymään jo koulussa istuttamalla hiljaa penkeissä. Muistan tuon tuskan vieläkin!

Itse viihdyin koulussa sekä jumppasalissa sählypalloa huiskimassa että hiljaa pulpetissa ruotsin verbejä taivuttamassa, mutta ymmärrän, että kaikki eivät. Ja sen saa toki sanoa ääneenkin.

Aihepulaa potevien toimittajien osa on nyhtää jutuiksi traumat liikunnasta, matikantunneilta ja kouluruoasta. En nyt muista, onko pakkoruotsistakin ollut vai onko se poliittisesti liian arka aihe.

Liikunta on terveydelle sen verran iso asia, että on ihan relevantti kysymys pohtia, miten koululiikunnasta saataisiin mahdollisimman monelle myönteinen tunnejälki. Myös niille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti ole liikunnallisia ja kilpailullisia.

(Samoissa keskusteluissa vilahtaa myös ärsyyntyminen pyrkimyksistä vähentää koululiikunnan kilpailullisuutta. Mutta olisiko mahdollista, että aktiiviharrastaja saisi kilpailla tarpeeksi siellä omissa treeneissä ja matseissa illalla? Mitä lisätyydytystä saa siitä, että liikkatunnin lätkämatsissa voittaa ne kaksi kertaa talvessa koulun lainaluistimilla kompuroivat?)

Liikuntatuntien määrästä huolestuneita kyllä ymmärrän. Yksi kaksoistunti viikossa on melkein yhtä vähän kuin ei mitään.

Tutut tähdet sähköistivät salibandyillan

Salibandyliigassa pelattiin maanantaina yksi ottelu, jonka hahmoiksi nousivat mikrofonejaan dominoineet Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen.

Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen hallitsivat iltaa alusta asti, ja Reponen pääsi tälläämään ensimmäisen maalihuudahduksensa jo pelin ensimmäisellä minuutilla. Erän vanhetessa Reponen säilytti otteensa ja korosti kohokohtia juuri sopivilla äänen korotuksilla Hakkaraisen iskiessä väliin oivallisesti rytmitettyjä viileitä analyysejä. Kaksikkoa säestivät samassa sävellajissa Joel Siltanen ja Henri Pitkänen osuvilla huomioillaan lämmittelystä ja illan taustoista.

Tero Töyrylä kannusti illan tähtiä upeasti vaikkei paikkakunnalle ehtinytkään, ja jo ensimmäisellä erätauolla ottelun hahmot saivat kannustavat kehut. Säväyttävä yksityiskohta oli myös Töyrylän huomio katsomossa kännykkäänsä keskittyneestä juniorista, jonka tekemiset herättivät keskustelua kautta maan. Ottelun loppuminuuteilla otti isoa roolia jälleen Siltanen, jonka sanat ”sähläys” ja ”sekoilu” sisältäneet perättäiset tweetit niputtivat ratkaisuhetket mestarillisesti.

Salibandyareenan tarjottua ensimmäiset haparoivat askeleet lopputuloksen merkityksen analysoinnissa riensi Timo Mäkynen syventämään, ja lämmittelijöiden poistuttua lavalta astui savun keskeltä huutomyrskyssä esiin itse Ylijohtava, Toni Lötjönen, joka naulasi illan parilla terävällä tweetillä. Yleisön aikansa kerjättyä Lötjönen heltyi vielä vilauttamaan lähtiäisiksi palaa ennen kuin turvamiehet saattoivat hänet tweettaamon takana odottaneeseen limusiiniin.

Otto Moilasen tarjoiltua koko kansan tunnot upeasta selostuksesta alkoi eetteri hiljentyä, ja sykkeen laskiessa vapautui estradi Tero Töyrylälle pohjustaa tunteikkaaseen asiantuntevaan tapaansa tulevia playouteja. Tekniikan poikien ruuvaillessa kaapeleita irti oli oikea aika kuulla vielä Janne Kainulaisen raportti illan betsien osumista ja jännittää, ehtiikö Tuomo Reponen Turun-junaan.

Illan esitysten perusteella kaikki tänään minuutteja saaneet vahvistivat asemiaan taistelussa paikoista kevään pudotuspeleihin. Toni Lötjösen  ja Juhani Henrikssonin asemien asetteluun studiohierarkiassa saatetaan tarvita loppusuoralla vielä mittanauhaa, ja salipäivien oikea rytmittäminen noussee valmistautumisen loppusuoralla isoon osaan.

Salibandyliiga jatkuu torstaina ISTV:ssä, jonka selostaja- ja kommentaattorivalintoja odotetaan henkeä pidätellen. Ennakkospekuloinnit nimistä heti tiistaiaamusta alkaen.

Vähän kyllä mieleni pahoitin

yleiso (1 of 1)

Vähän kyllä tänään mieleni pahoitin. Nimittäin Vantaan Energia Areenalla matsissa Erä – SSV kun tämän kovan luokan salibandymiehen Pasi Kotilaisen tweetin huomasin:

Varmaankin Kotilainen oli ehtinyt kuikuilla peliä hetken VeikkausTV:stä, jossa näkyi, että paikalla olleet eivät olleet pakkautuneet vastapäätä pääkameraa olevaan katsomoon.

Ja varmaankin Kotilainen haki kärjistystä varsinaisena viestinään, että korkean profiilin salibandytapahtumia kannattaisi sijoittaa muualle kuin pääkaupunkiseudulle. Esimerkiksi Jyväskylään, jossa keväällä nähtiin kaikkien aikojen komein liigafinaali.

Mutta huomattuani lisäksi retweetit ja favetukset iski mielenpahoitus, että nyt tuolla jossain on väkeä, joka oikeasti luulee, että Erän ja SSV:n matsissa on sata katsojaa.

Väkeä oli liian paljon silmällä ynnättäväksi, mutta toisen erän osaharjoituksena laskin vain ylhäällä VIP-tilassa häämöttävät sekä ylätason kaiteisiin nojailevat kajoamatta lainkaan varsinaisiin katsomoihin. Tulos oli saman tien se sata ja joku kymmen ylikin.

Pelin jälkeen varmistin vielä joukkueenjohtaja Milan Rantakarilta, tarkoittiko ilmoitettu yleisömäärä 983 nimenomaan paikalla olleita. Kyllä, ja laskettuna, kuului vastaus. Kun halliin tietääkseni mahtuu enimmillään 3 500 katsojaa, tuntui lukema minusta näppituntumalla uskottavalta.

Ei sillä, etteikö salibandyväki saisi arvostella asioita ja yleisömäärien ilmoittamistapoja pelkäämättä syytöksiä omaan pesään kusemisesta. Teen sitä itsekin jos näen syytä olevan. Mutta toivottavasti herjoja ei kuitenkaan heitellä huolimattomasti vasemmalla kädellä. Joku voi vielä ottaa todesta. Ja yleisömäärämurheita on joka lajilla ihan oikeastikin ihan tarpeeksi.

– – –

Edit: Pasi Kotilainen vastaa tyylikkäästi:  

Ja:

 

yleiso2 (1 of 1)

Disclaimer: Kirjoittaja tekee työkseen tekstejä myös Tapanilan Erälle.

Superketjun odotus, avaruusvapari, kukkahattu ja pikkupoikamainen innostus

 

Hiukan päästiin näitä näykkäisemään jo avausviikonloppuna, vaikka Oulussa shokeerattu Erä näköjään ilman Lauri Kapasta (ja Tommi Aroa) matkustikin. Toivottavasti näen superketjun Tuomas Iiskola – Kapanen – Eero Nuutinen keskiviikkona kun Erä ja Oilers asettuvat viivalle Vantaan Energia Areenalla.

Vastahan se oli kun SSV pystyi kääntämään tiukat pelit yksinkertaisesti heittämällä kentälle Harri Forstenin, Mikael järven, Juho Järvisen, Saku Lehden ja Timo Toivosen. Monta avainpalikkaa on jäljellä mutta monta puuttuukin tai on viisi vuotta vanhempia. Etenkin nuoret maalivahdit pelaavat ainakin alkukauden luupin alla. Soiko Toni Lötjösen puhelin?

Classicin kaataminen = Oilersin kovuutta? Jesper Kivipaasi heti tilastoissa, muttei pisteryöpyllä vaan pahaan paikkaan otetulla viisiminuuttisella. Tänään Tampereella nähdään enemmän kun Family saa vastaansa SPV:n.

Ihan erityisesti nautin SB-Pron ja Happeen TV-ottelusta.

Vauhdista viisi prosenttia pois ja pallonhallintaan niin vot. Vaikka eihän Pro sitä ole tehnyt, vaikka olen jupissut samaa jo vuosia.  Meren takaa saapunut sentteri Marie Häggström näytti todella osaavalta, vai hämääkö ruotsalaisstatus? Teräviä oikeita ratkaisuja perusjutuissa, henkilökohtaista pelikäsitystä ja taitoa kuten siellä päin huipuilla tapaa olla. Pron peli on viihdyttävää eikä minulle vähiten siksi, että tykkään kaikissa lajeissa pakkien runsaista kaukopommeista.

Ja se kolmannen erän konttaava karhu -sisäänlyöntikuvio? Yle Areenassa lähetysajassa 1.42.50.

Happee haastoi ihanan häikäilemättömästi, ja konkarit tuuppivat välillä tenavatalentit mallikkaasti sivuun pallosta. Entä Jenni Timosen tyly no nonsense -rankkari?
– – –
Viikonlopun päätteeksi jalkapalloa ja HJK – IFK Mariehamn.  Avausjakson viihdyttävintä oli Petteri Forsell, toisella toki kotijoukkueen ilotulitus ja etenkin Mac Kandjin harhautus Mika Väyrysen maaliin.

Olen vanha ja kukkahattu, mutta silti se läskistä ja haistattelusta koostunut päädyn lopun chantti Forsellille oli väsynyt ja surullinen. Suoraan sen perään ei todellakaan huvittanut nousta meidän Klubille, kuten kuoro siinä kohdin oopperaa aina laulaa.

Kotimatkalla poikkeama kulman kauppaan, jossa sattui silmiin samaan aikaan HJK-fani pelipaidassaan, seuran juniori verkkareissaan ja illan ottelusta huilannut keskikenttäpelaaja. Helsinkikin on pieni kylä. Tai sinivalkoinen, voisi sanoa turkulaistyyliin.
– – –
Maanantaiaamuna uutinen elokuvan tulisielu Peter von Baghin poismenosta. Hahmo, jolla pikkupojan innostus elokuvaan säilyi,  säkenöi himmenemättä ja tarttui kuulijoihin, vaikka vuodet vierivät. Kuin salibandyssa Jussi Jäntti.

Väärinkatsojilta pääsy kielletty

Yksi maailman parhaista seurajoukkueista valitsi treenipelinsä paikaksi Suomen, veti Olympiastadionille monella mittarilla laskettuna ennätysyleisön ja tarjoili heille sekä TV-katsojille kauniissa auringonpaisteessa taitavaa jalkapalloa.

Tosin sosiaalisen median virrassani kaikki oli väärin.

Barcelona saapui Suomeen väärällä kokoonpanolla eikä suomalainen muutenkaan saa mennä otteluun katsomaan Barcelonaa. Tai jos menee, hänellä ei saa olla ainakaan Barcelonan pelipaitaa, koska silloin koko Suomi saa hävetä. Huutonaurun oikeuttavasta Liverpoolin paidasta puhumattakaan. Ja meneminen on joka tapauksessa väärin jos sama katsoja ei mene Veikkausliigan matsiin ja näin paljastaa, ettei ole oikea jalkapalloihminen.

Katsomaan ei myöskään saa mennä, jollei tunne kaikkia vierasjoukkueen pelaajia.

Ottelu on huono, koska se on höntsä eikä vahvista suomalaista futiskulttuuria ja koska Barcelona pelaa puolivaloilla. Tai jos Barcelona sattumoisin pelaisi terävästi ja mättäisi HJK:n verkkoon kuusi maalia, se olisi kumminkin höntsää ja koko Suomen pitäisi hävetä HJK:n huonoutta ja väärää taktiikkaa. Ja koko ottelu on turha, koska siitä ei tasoeron vuoksi ole HJK:lle pelillistä hyötyä. HJK:n tulisi pelata harjoitusottelunsa torstaisin klo 13 Talin hallissa  Viikinkejä vastaan ja mieluiten ovet lukossa.

Joskus tuntuu, että jalkapallon katsominen oikein on tehty niin mutkikkaaksi, että helpompi on virheiden välttämiseksi pysyä kotona. Ja että sen tekevät vaikeaksi samat ihmiset, jotka ihmettelevät, miksi katsojia ei ole enempää.

Tässä merkinnässä kehun Sihvosen radiosarjaa

sihvosetParasta kuulokkeissani kesällä 2014 on ollut Petteri Sihvosen juttusarja Yle Puheella.

Viimeisin jakso pyörätuolikelaajineen on vielä kuuntelematta, mutta jo nautittuina juttutuokiot Juhani Tammisen, Mattiesko Hytösen, Minna Marshin, Henrik Dettmanin, Arto Halosen, Manuela Boscon, Jukka Röngän, Esko Hatusen, Jukka Relanderin, ja Tuomas Kyrön kanssa.

Loistavaa settiä.

Parasta näissä on se kiireettömyys kun ei vedetä hengästyneinä pelin jälkeen tai TV-valoissa lähetysaikamme on juuri päättymässä -hätäilyt korvanapissa. On aikaa syventyä ja miettiä ja vaikka vähän epäröidäkin.

Myös kuunteluympäristöllä on vaikutusta. Ei kannata klikata ohjelmaa pyörimään samalla kun istuu koneen ääressä viisitoista välilehteä auki, silloin virikkeitä on liikaa ja keskittyminen hajoaa. Ehkä ihan mieluiten ulkona pitkällä kävelyllä ohjelma omaan soittimeen ladattuna. Tai sitten yön laskeuduttua pimeydessä: vain kuulokkeet, äänet ja ajatukset. Joita hyvä radio-ohjelma herättää sitä tahtia, että on oltava muistiinpanovälineet käsillä ja valmius kelata välillä taaksepäin omien ideoiden karattua lentoon.

Tuopa oli hyvin sanottu, tuosta olen eri mieltä, tuosta tulikin mieleen, että…

Kesän vieraat ovat olleet melkeinpä sitä mielenkiintoisempia, mitä kauempaa he urheilua katsovat. Päivittäin itse mukana oleva killittää ehkä turhan läheltä. Vaikutuksensa lie silläkin, että mukana oleva ja tulevia työtilaisuuksiaan ajatteleva joutuu pitämään kielen keskellä suuta.

Muutenkin olen miettinyt, ovatko urheilun mielenkiintoisimmat haastateltavat usein muita kuin tämän hetken aktiiveja. Ikä ja perspektiivi tietysti, mutta on lähtökohdissakin eroa. Urheilija on urheilun osaaja, kirjailija, toimittaja (ja valmentaja) taas sanankäytön ekspertti. Radiossa toki kuulee myös, ketkä ovat puhetyön ammattilaisia, mutta tärkeintä se ei ole.

Ja sitten vielä Sihvonen itse, haastattelija. Kuten olin arvannutkin (ja moittinutkin), se vihainen jääkiekkoväittelijä oli vain yksi myyntirooli. Tykkään paljon enemmän tästä sivistyneestä rauhallisesta kyselijästä, jolla selvästi on vahvoja omiakin näkemyksiä mutta joka malttaa pitää ne taustalla ja jättää pääroolin vieraalleen.

Sarja olisi kaivannut vielä päätöksekseen jakson, jossa Relander, Rönkä tai Marsh haastattelee ja luotaa Sihvosta.

Ehkä sitä puolta kuullaankin tulevassa Sihvosen ja Tommy Lindgrenin ohjelmasarjassa.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?