Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla betonikaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.

Valitamme mahdollisia (ja todennäköisiä) häiriötä ja koetamme olla piakkoin taas terveitä ja tehokkaita.

Lisäys 31.5. kello 18.37: Täällä taas olemme, linjoilla nääs!

Tajuntaan hiipi vähitellen tunne, että salibandymediasta puuttuu jotain. Blogit olivat hiljenneet. (Ja foorumit, mutta se on toinen tarina). Vaikka niitä pääkalloaikoina tuntui riittävän.

Otteluraportteja alkaa olla hyvin. Kuvagallerioita ja videoita löytyy koko ajan enemmän, mutta median kuluttajana kaipaan myös ihan perinteisiä tekstejä. Ja neutraalin materiaalin lisäksi etenkin blogisellaisia maustettuina häikäilemättömän subjektiivisella näkökulmalla.

Antti O. Arponen on pitänyt lippua koholla NST:n sivuilla, mutta niin moni muu hyvä kirjoittaja hiljentynyt. Muutamalla tekijämiehellä ajan on tainnut syödä perheenlisäys. Heidän lisäkseenkin tiedän maassa olevan pitkän rivin laadukkaasti kirjoittavia sählymiehiä ja -naisia, jotka viime aikoina ovat vaienneet.

Tirsamaan presidentti on tarjoillut viime viikkoina ilahduttavasti luettavaa enkä suostu menettämään toivoani muidenkaan suhteen. Ottaisivatko ryhmäblogit päivitysvastuun paineita pois? Vieraskynätekstit nykyisissä?

Samalla kun kiitän Karhuherraa viidestä vuodesta ajattelemista antavaa tekstiä (ja kuvaa), huomaan kommenteista siellä, että samat asiat mietityttävät blogeista tykkäävää kiekkoväkeäkin.

You knew today was special. JD got his favorite dessert, pineapple, and Ciggy was glowing with excess energy after he got home from practice, despite an elbow that he could barely lift over his shoulder. Never mind about the mangled thumb. And Ulfie was feeling it, too. The normally mild-mannered Swede stopped to snap at his kids, who were running around the house. Why was this night different of all other nights?

Larry Sloman: Thin ice – A season in hell with the New York Rangers

Tästä eteenpäin loukkaantumiset pimitetään ja fokus säilytetään. Ja tämä oli vasta yksi peli ja vielä ei ole voitettu mitään ja meidän pitää vielä parantaa tästä paljon ja kaikki on edelleen auki ja vastustaja todella vaarallinen.

Näin viime vuonna, entä nyt?

Emme olleet siis ihan sosiaalisen median kehityksen aallonharjalla, mutta parempi viime keskiviikkona kuin ensi keskiviikkona.

Tuossa keväällähän täällä Avokatsomossa rempattiin vähän lisätilaa isommille YouTube-videoille ja kuville, mutta mitä jos sitä tilaa tehtäisiin vieläkin enemmän? Ainakin veikkaan, että varsin moni näkee selaimen laidoilla reilusti ilmaa. Testipenkkiesimerkkiä omassa muinaisblogissa: isoa kuvaa ei niin isosta kiekon liigapelistä. Pienempää peruskuvaa alla.

Miten se on kehittynyt? Mikä on nyt paremmin kuin ennen? Oliko mikään kuusi vuotta sitten paremmin?

Kysymykset saattavat olla retorisia, mutta toki niihin saa vastata. Minulla ei tähän hätään vastauksia ole.

Kuuden vuoden ajanjakso tuli mieleen siitä, että Avokatsomo on tänään 1.8.2009 ollut olemassa kuusi vuotta. Yksi käsitellyimmistä teemoistamme, turkulainen salibandy, on tainnut kehittyä kutakuinkin niin kuin odotettu on.

Kiitos, hyvät lukijat, että olette edelleen kiinnostuneita meistä. Mekin olemme teistä.

Aikajana takaperin: 4 v, 3 v, 2 v, 1 v, 0 v.

Ilman Avokatsomoa en olisi tässä.