Sunnuntaina on tasan sata vuotta siitä kun uppoamaton Titanic vajosi Pohjois-Atlantin hyisiin aaltoihin. Illalla Seinäjoki Areenalla nähdään, kokeeko suuri ja mahtava SSV saman kohtalon Pohjanmaan tuulisella lakeudella.

Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?

Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Maan lounaiskulmilla viritetään kunnon pöhinää, ja sen tiimoilta tarjottiin tänä aamuna herkullisia salibandymuistoja niiltä ajoilta kun.

Niin mitäkö? No Pääkalloa siteeraten:

Miesten 2. divisioonan länsirannikon pudotuspelit alkavat Mynämäessä tulevana perjantaina. Runkosarjan ykkönen SBS Wirmo isännöi FBC Turkua.

- Me myymme lippuja ennakkoon, koska siihen on selkeää kysyntää. Tästä tulee hieno sarja. FBC Turku on Turun seudulla vähän niin kuin IFK jääkiekossa. Se synnyttää tunteita vieraspaikkakunnilla ja vetää yleisöä katsomoon, kertoo Wirmon puuhamies Tomi Auremaa.

Kulttuuriväen blogeja lukiessa välillä ihmetyttää, miten muodikasta on korostaa omaa älyllistä ylemmyyttään halveksimalla ihmisiä, jotka innostuvat urheilusta.

Muillakin aloilla kuin juridiikassa kannuksensa hankkinut professori Kemppinen ihmettelee hiukan samaan suuntaan:

…ihmettelin aikoinani käsitettyäni, että Englannissa ja USA:ssa palloilujoukkueiden kannattaminen on myös paremmissa piireissä sallittua, jopa suotavaa.

Ei meillä tule kuuloonkaan, että kravattimies päivittelisi huoltomiehen kanssa Jokerien tai HJK:n, Pargas IF:n, Torpan Poikien tai Vimpelin Vedon näkymiä.

Salibandyn Finnkampenia on väännetty Helsingin Jäähallissa, Tampere Areenalla, Uppsalan tuomiokirkon varjossa, Västeråsissa ja Turun Elyseellä. Ei kuitenkaan ennen niin rapeassa maisemassa kuin nyt Joensuun 31 asteen pakkanen.

Ruotsin tytöt katosivat huurteisten puiden sekaan alkulämmölle, jos niin nyt voi tässä tapauksessa sanoa. Areenan alaovista valui sisään lämpimään punaposkisia toimitsijoita, laidansuoristajia, järjestyksenvalvojia ja läppäreitä ja kameroita kantavia mediamuurahaisia. Pressipöydät olivat jo paikoillaan, mutta jatkoroikka kaikille niille koneille ja latureille vielä haussa. Ilman sähköä ei nykyään pärjätä niin kuin ei ilman nettiäkään.

Muutama serminpätkä ilmestyi erottamaan mediaväen muusta kokoustilasta. Pöydän päähän aineellistui kahvitermos ja maitopurkki, yhden koneen viereen valokuvaajan eväät: rykelmä Chupa Chups -tikkareita.

Neljän ottelun päivä on yhden lajin teollisuustyötä. Ottelutilastot kehkeytyvät pelin kestäessä, sen jälkeen kysellään nopeat kommentit ja luonnostellaan tapahtumien kanssa tekstiksi, joka lähtee maailmalle. Pöytää rajaavan objektiivimuurinsa takana valokuvaaja valikoi, konvertoi ja siirtää, oikein hyvän ruudun havaittuaan hihkaisee innosta ja saattaa kääntää ruudun hetkeksi muihin päin.

Sitten seuraava matsi. Ja seuraava. Ja seuraava. Jossain välissä hätäiset sämpyläkahvit.

Tytöt hallitsivat mutta jättivät pelin tappamatta, pojat alkulöysäilivät itseltään voiton, miehet varmistivat peliajan ryhtiliikkeellään pokaalin Suomelle ensi kertaa 13 vuoteen. Edellinen oli 1999 Helsingin Jäähallissa kun Janne Tähkä päätti läpiajon ilmaveivimaaliin.

Maukkain oli silti naisten voitto maailmanmestareista vaikka Ruotsin otteissa olikin jälleennäkemisen makua ja vaihtopenkillä naureskeltiin. Ei haitannut suomalaisten iloa kun mahtimaa kaatui ensi kertaa kolmeen vuoteen. Karjalasta kajahtaa, näyttivät Juuli Hakkaraisen kiitos vastustajan bläkäristä ja Marianne Hannosen riemukkaat osumat. Viimeisen kympin Suomi kieppui pesussa ja linkouksessa Ruotsin saatua vaihteen silmään, mutta Suomi kesti. Kuin Sven Tuuva Koljonvirran sillalla, sopi kai Runebergin päivän aattona sanoa.

Yleisö oli jo kotona ja Areena hiljainen, kun pressipöydällä suljettiin viimeiset läppärit, takkeja vedettiin ylle ja ruotsalaiset kyselivät, mistä saisi taksin. Per Wiklund kertoi odotellessa kuvaustyöstään kahdessa maassa.

Vasta aamiaisen ja kotimatkan asiantuntevammat avasivat maaottelupäivän tapahtumia keskustan käyttöinä, syöttösuuntina ja kätisyyksinä. Sellaisia näkökulmia näytti viikonlopun jälkeen kaipaavan Ruotsissa yksi, toinen ja kolmaskin.

Ehkä joku Suomessakin. Analyysikeko jäi mediamuurahaisilta rakentamatta.

On oikeastaan vaikea käsittää, että keväällä 1998 käydyt kaksi naisten peliä ovat ainoat Joensuussa koskaan pelatut salibandymaaottelut. Joensuu on kuitenkin yksi lajin ensimmäisistä läpilyöntipaikoista Suomessa ja Josba Salibandyliigassa pisimpään yhtäjaksoisesti pelannut seura.

Hienoja lajihetkiä Joensuun historiassa riittää, vaikka Josba juuri nyt taisteleekin ”vain” play off -paikasta ja naisten liigapaikka kävi kalliiksi pitää. SM-mitaleja Josban vitriinissä on kuitenkin repullinen, ja olipa se edellinen pääkaupunkiseudun ulkopuolinen miesten mestarikin nimeltään Josba, jos niin kauas katsotaan.

Omat Joensuun reissuni pelaajana tai muuna joukkueen jäsenenä päättyivät aina pitkään öiseen kotimatkaan tappio niskassa, mutta sivustakatsojana muistot ovat valoisampia. Kaikkien aikojen kohokohtana kimmeltää tietenkin Josban ja Oilersin välinen finaaliottelu keväällä 2002, kun Mehtimäen jäähalli pakkautui ääriään myöten täyteen katsojia. Päivällä kaupungilla ihmiset kyselivät, olisiko kenelläkään edes yhtä lippua jäljellä, ja illalla hallissa väkeä oli niin, että taaimmaiset eivät tainneet nähdä edes kentälle. Hallin katto pullistui huutomyrskyssä silminnähden ylöspäin kun kotijoukkue juoksi kulmasta kaukaloon ja kuuluttaja huusi Janne Tähkän nimen.

Yleisömääräksi ja liigan yhä voimassa olevaksi pudotuspelien yleisöennätykseksi merkittiin 5 580.

Lauantaina tunnelman ei tarvitse olla ihan yhtä käsittämätön, on joka tapauksessa hienoa nähdä Suomen maajoukkueet viimein Joensuussa, jonka salibandykulttuuri ne ansaitsee. Ja miesten joukkueessa Tatu Erosen ja Perttu Puskan lisäksi Esa Jussila, Tero Tiitu, Tatu Väänänen ja Petri Kettunen. Tutun yleisön edessä ja muistutuksena niistä kaikista huipuista, jotka Pohjois-Karjalasta ovat lähteneet vahvistamaan Suomen muita seuroja ja maajoukkueita.

Kirjoittaja pelasi elämänsä ensimmäisen virallisen salibandyn sarjaottelun tammikuussa 1989. Vastassa oli Josba.

Muuan lehti on äänestyttänyt kotimaisen kiekkoliigan historian kovinta ketjua, eikä valituksi tullutkaan huono ollut.

Itselleni kovimpina mieleen jääneet:

1. IFK:n Esa Peltonen – Matti Hagman – Tommi Salmelainen
2. Ässien Kari Makkonen – V-P Ketola – Arto Javanainen
3. TPS:n Jukka Vilander – Kari Jalonen – Arto Javanainen

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

- Se Hagman vain kärkkyy maalin edessä ja kerää helppoja pisteitä, faija tuhahti joskus vuoden 1974 tienoilla. Faija-vainaa kannattikin Jokereita enkä muista nähneeni hänen koskaan luistelleen, mutta se on vanhin muistikuvani, jossa Matti Hagman mainitaan. Sillä kaudella ”Hakki” teki 30 maalia.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla betonikaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.

Atik Ismailin aktiiviaikoina HJK joutui keskeyttämään viimeistelytreenit ennen Euroopan Cupin vieraspeliä Liverpoolia vastaan, koska tuli pimeää eikä Pallokentällä ollut valoja. Talvisin Helsingissä pelattiin joko Saharan jäälakeudella nastat plääkien pohjissa tai sitten koulujen pikkusaleissa.

Olosuhteet ovat kehittyneet, joskus kelitkin.

(Hetkeä myöhemmin alkanut räntäsade tosin hiukan pilasi kontrastia.)

Mikäli ennakkosuosikit pitävät edelleen pintansa meneillään olevissa salibandyn naisten MM-kisoissa, joutuvat viime kisojen finalistit Ruotsi ja Sveitsi vastakkain jo välierissä. Suomen tie veisi semifinaalissa Tshekkiä vastaan.

Koska Sveitsillä on tällä(kin) kertaa varsin vahvan oloinen ryhmä, alkoi sveitsiläisiä ja ruotsalaisia toimittajia pressissä kovasti mietityttää, kuka &%#?/” on keksinyt tällaisen sarjasysteemin. Siinä joukkueet arvotaan alkulohkoihin rankingin kärkinelikon ollessa ykköskorissa jne, ja alkulohkoista jatketaan ennalta määrätyn kaavion mukaan.

Verkkoarkistoja kaivamalla löytyi Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n sivuilta tällainen pöytäkirja, jossa hallitus on pohtinut asiaa mietittäessä miesten MM2010-kisojen lohkoarvontaa.

The teams shall be divided according to the ranking of the last WFC’s in four baskets as follows:
Basket 1: Ranking 1-4 (Finland, Sweden, Switzerland and Czech Republic)
Basket 2: Ranking 5-8 (Latvia, Norway, Russia and Germany)
Basket 3: Ranking 9-12 WFCQ Europe teams (4 teams – the winners of the qualification finals)
Basket 4: Ranking 13-16 WFCQ AOFC and America (4 teams)
Each WFC final round group will then be allotted one team from each basket

Mr. King also agreed that it is important to have an open ballot.

Paikallinen päätoimittaja bloggasikin sveitsiläisestä näkökulmasta: Oma maali.

Seuraavaksi mietitään, onko mahdollista, että Suomi ja Ruotsi osuvat vastakkain jo miesten seuraavien MM-kisojen välierässä.

Vaikka amerikkalaisella logiikallahan sillä ei ole mitään väliä, koska sijoituksia on olemassa vain kaksi.

First place or no place.

Ei hajuakaan, mitä siellä tapahtuu, mutta tämä erikoisuus oli tallennettava.

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Nordström bloggaa pitkästi Ruotsin Salibandyliiton 30-vuotisjuhlista.

Parasta ovat kaksi anekdoottia:

Han blev under en helg uppringd av en ganska upprörd ledare. Denne sa:
- Jag måste bara fråga. Vi har precis fått en utvisning på tre minuter, kan det verkligen stämma?

Simon blev rätt så stum.
Förklaringen kom av domaren sen:
- Nämen, det är ju klart. Det var lite hårdare än två minuter, men inte tillräckligt hårt för fem minuter.

Ja:

Göran var ganska ny som domare, och skulle döma någon cup i Västerås. Han träffade då på ett domarpar, far och son (nämner inga namn), som gärna ville berätta lite tips för Göran. Ett tips som de tyckte var väldigt bra var att när spelet pågick så var den bästa placeringen för domarna att stå bakom målet, på det, med breda fötter och sen hålla i buren med båda händerna. För då såg man bäst. Göran tänkte så klart:
- Va fasen är det här?

Mål.

Mutta että paikalla on ollut itse Reijo Stävenborg: Mies, joka piirsi Busteriin Harjuvaara-sarjakuvan.

Palvontakumarruksia.

Ja Katarina Touminen. Ja Reijo Luukonen. Ei vaan Lukkonen. Eiku.

En vieläkään tiedä, ovatko suomalaiset nimet ruotsalaisille vain mahdottomia vai terapoivatko MM-tappioitaan. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu, etteivät ne menneet oikein takavuosinakaan.

Kukaan Ruotsissa ei kuulemma muista, kuka teki maan kaikkien aikojen ensimmäisen maaottelumaalin Ruotsin voittaessa Suomen 13-1 vuonna 1985. Me tiedämme, että koko maailman ensimmäisen iski Pekka Kainulainen laukoessaan Suomen 1-0-johtoon.

Toinen sen ajan Pekka, nimittäin Mukkala, saisi myös alkaa kirjata anekdootteja.

Pekka?

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.