Melkoinen sählylehti ja melkoinen sählyjuttu. Siitä keskusteltiin eilenkin Twitterissä, reilut viisi vuotta lehden ilmestymisen jälkeen.

Numeron ilmestyttyä SSV on voittanut neljä SM-kultaa ja yhden hopean sekä pian yhden kullan tai hopean lisää.

Ensimmäiset maininnat sählystä piirtyvät B-kovuisella lyijykynällä ruutuvihkoon syksyllä 1977.

Peruskoulu on juuri saapunut Helsinkiin ja perinteikkäästä Töölön Yhteislyseosta tullut Etu-Töölön yläaste ja lukio. Kouluruoasta ei enää tarvitse maksaa, mutta yksiosaiset pulpetit mustepulloreikineen ovat ennallaan ja voikkasali myös. Siellä pojille liikuntaa opettava Jukka ”Muikku” Muinonen nostaa varastosta ihmeteltäväksi pitkän valkoisen laatikon, josta paljastuu keltaisia ja punaisia mailoja. Pilleristagoja muistuttavia ja pehmeämpiä ja taipuisampia kuin voisi kuvitellakaan, mutta mailoja joka tapauksessa.

Vaan reikäpallosta ei ole aluksi tietoakaan. Alkuaikojen sählypallo on pehmeää oranssia kumia ja tekee yhdessä letkumailojen kanssa lajista nimensä mukaisen. Se pomppii levottomasti paljaiden jalkojen keskellä mailaviidakossa, jossa osa huitaisuista läsähtää palloon ja osa paljaisiin varpaisiin. Mutta peli pyörii. Kaksi joukkuetta kerrallaan pelaa, vuoroaan odottavat istuvat ikkunalaudalla tai tekevät itsestään kapeita seinän vieressä. Ruskeat Terinit-verkkarit ja oranssit T-paidat kastuvat hiestä.

Jossain vaiheessa reikäpallo saapuu ja paremmat mustat ja valkoiset mailat myös. Edelleen kapealapaiset ja lyhyet jääpallomailan sukulaiset, mutta peli nousee nyt uudelle tasolle. Syöttöihin tulee tarkkuutta ja laukauksiin orastavaa voimaa, ja samaa tahtia kasvaa into. Sählyä, sählyä, sählyä, pojat ehdottavat yhä uudelleen tunnin aluksi eikä opettajaa ole kovin vaikea suostutella. Sähly alkaa vallata sijaa koripallolta, lentopallolta, telinevoimistelun alkeilta ja mitä nyt pieneen pistohien pinttämään jumppasaliin pitkinä rospuuttokuukausina mahtuukaan.

Ei sähly edelleenkään mikään urheilulaji ole. Urheilua ovat fudis, lätkä, yleisurheilu ja hiihto tuolla ulkona. Stadikalla Klubi taistelee Kiffenin kanssa ja Jäähallissa IFK Jokereiden, Lasse Viren juoksee yhä, Juha Mieto ja Helena Takalo hiihtävät. Me pelaamme sählyä salissa, jossa toisena maalina on suihkuihin johtava ovi ja toisena käytävään vievä, vaikka aika lailla sivussa salin keskilinjalta onkin. Maalivahti pitelee mailaa kuin Hannu Kamppuri ja nappaa joskus paljaalla kädellään hanskakopinkin. Taklata voi juuri sen verran etteivät tunteet kuumene, mutta puolapuiden seasta tai patterin alta pitää pallo saada kaivaa rauhassa. Kädellä pelaaminen jakaa mielipiteet. Yhden mielestä pallon voi ihan hyvin napata ilmasta kädellä lapaansa, enemmistön mielestä se on fuskua. Ovela jalkasyöttö on vain taidon osoitus.

Sähly kiehtoo aina vain enemmän eivätkä pelkät voikkatunnit enää riitä. Välitunnilla livahdetaan kokeilemaan vaivihkaa salin ovea, ja jos se on jäänyt lukitsematta ja ehkä mailatkin esiin, aukeaa taivas vartiksi. Luokassa tytöt nyrpistelevät hikisinä tunnille ilmestyvien aromille. Päivän päätteeksi opettaja antaa jäädä pelaamaan siksi aikaa kuin itse tekee varasto-toimistonsa puolella paperityöt ja käy suihkussa. Mutta hänen lähtiessään kotiin on meidänkin lähdettävä. Vastuukysymykset.

Pojista kasvaa vähitellen lukiolaisia, mutta sali ja reikäpallo pysyvät. Ja polte pelaamaan vain kasvaa. Fudis, lätkä ja fillariretket Karkkilaan, Lohjalle tai Porvooseen eivät riitä. Eikö voisi perustaa ihan oikeaa urheiluseuraa ja pelata sählyä muita vastaan?

Alustava kokous pidetään P:n huoneessa koulun naapurissa, ja tarvittavat paperit hankitaan. Projekti tyssää kuitenkin vastustajien puuttumiseen. Soitto liikuntavirastoon löytää yhden urheiluseuran, jonka ohjelmaan kuuluu sähly, ja sekin osoittautuu hudiksi. Se on vain jotenkin jäänyt listalle, ääni langan päässä kertoo, ja pettyneiden poikien yhdistyspaperit jäävät pöytälaatikon pohjalle.

Ollaan vasta 80-luvun alkupuolella. Ei ole vielä aika.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Suomen ja Ruotsin salibandymaajoukkueiden tämänvuotinen kohtaaminen näkyi ainakin Boråsissa. Paikallinen lehti kiskaisi pelipäivänä salibandya neljä sivua, joista tosin kolme käsitteli paikallisten kärkijoukkueiden vajoamista maan huipulta kärkikuvanaan lyttyyn lintattu reikäpallo. Suomessakin pelanneet Jan Råberus ja Petri Vanhatapio mainittiin. Sunnuntaina en härlig innebandyfest komeili aukeamalla. Olisiko noin myönteinen juttu mennyt läpi Suomessa?

Ruotsin miesten valmistavaa harjoitusta seurasi 500 ja naisten torstaitreenejä 200 katsojaa, kerrottiin. Ei kuitenkaan ihan spontaanisti sentään. Ruotsin liitto oli tarjonnut tilaisuuden juniorijoukkueille, jotka saivat samalla Ruotsin pelipaidat ja pääsivät harjoitusten jälkeen tapaamaan suosikkejaan ja bongaamaan nimikirjoituksia. Seuraavana päivänä tyttö meni kouluun pelipaita päällä ja oli huomion keskipiste, kertoi käytävällä tavatessamme asian läheltä nähnyt Innebandymagazinetin perustaja ja suositteli vastaavaa lämpimästi myös Suomen liitolle.

Mainio oli meno myös Boråshallenissa, jossa Andra sidan, är ni klara pauhasi päätykatsomojen välillä eivätkä kotijoukkueiden voitot tunnelmaa ainakaan latistaneet. Paikallinen seuraväki oli aktivoitunut järjestäjiksi, ja mieleen jäi muun muassa se harmaahapsinen ikämies, joka kävi kutsumassa suomalaiset pressiorjat staffitilaan lounaalle. Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, vaari isällisesti hoputti. Se ruotsalainen sivistyneisyys ja ystävällisyys…

Boråshallen on vihitty käyttöön 1957 (!) kun Suomessa tuskaillaan hallitilanteen kanssa edelleen. Lokakuussa 1963 siellä esiintyi the Beatles -niminen pitkätukkaporukka. Ei voi olla näkymättä, että Ruotsi pelasi jalkapallon MM-finaalissa jo 1950-luvulla kun Suomessa vasta toivuttiin sodasta ja pula-ajasta, muistutti joku futisihminen vastikään.

Me suomalaiset emme voi sanoa ”Finnkampen” koska emme taistele suomalaisia vastaan, muistuttavat loogisesti ajattelevat ja ovat tietenkin oikeassa. Paitsi jos mieltää sanan ikään kuin merkityksestään tyhjentyneenä ilmauksena. Parempi iskevä kelpaisi toki. Suomen ja Ruotsin salibandyn maaottelupäivä kompastelee turvalleen.

Ehdotuksia?

(Vielä subjektiivisempia impressioita)

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Antti O. Arponen tuuppaa Pääkallo.fi:n blogissaan pyörän taas kerran siihen kohtaan, jossa toistellaan samat tutut argumentit naisten salibandyn tasosta.

Kommenteista huokuu, kuinka paljon meitä urheiluhörhöjä mietityttää ja huolestuttaa, ovatko lajimme ja tekemisemme ”oikeaa urheilua” tai ”huippu-urheilua” tai mitä milloinkin vakavasti otettavaa. Aikanaan väiteltiin, onko polvihousuissa pallon perässä juokseminen lainkaan aikuiselle ihmiselle sopivaa touhua.

Absoluuttinen paremmuus kuulemma selvitetään laittamalla pallo keskelle ja pelaamalla. Sillä kriteerillä naisten palloilujoukkueet eivät saa isosti armoa kun jo C-poikien kanssa alkaa tulla seinä vastaan. Monenneksiko parhaita vaikkapa Classicin naiset ovat Suomessa, jos samaan vertailuun otetaan kaikki joukkueet sukupuoleen katsomatta?

Arvokkuus, merkityksellisyys tai seuraamisen arvoisuus ovat sitten toinen asia. Kannattaako juniorijoukkueita seurata, eiväthän ne aikuisille pärjää? Tai alasarjoja? Tai minkään maan minkään lajin liigajoukkueita, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta ja tuskin voittavat tänäkään vuonna?

Mikä tekee pelistä Sinulle merkityksellistä?

Classic ja SB-Pro kohtaavat lauantaina Tampereella naisten Salibandyliigan kärkiottelussa. Kumpikin on tähän saakka voittanut kauden kaikki pelinsä. Minun mielestäni huippumielenkiintoinen matsi.

Lue lisää: Maslow’n tarvehierarkia

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Muun muassa erotuomarien palkkioasia sai salibandyn nettikansan hereille, ja Pääkallon kommenttilaatikossa liittokin sai runsaasti ohjeita siitä, millaisia päätöksiä pitäisi tehdä ja keitä päättäjiksi valita.

Kurotin omankin pikkulusikkani pataan ja muistutin liittokokouksen merkityksestä.

Nyt kun näkemyksiä ja ehdotuksia on taas paljon tarjolla, muistutan konkreettisimmasta tavasta vaikuttaa liiton asioihin:

Toivotaan vilkasta rakentavaa keskustelua ja paljon päteviä ehdokkaita kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.

Salibandyn alkuaikoina oli itsestään selvää, että me, seurat, olimme liitto. Seuroja oli parikymmentä, ja liittokokouksissa pienissä saleissa pohdittiin naamakkain muun muassa, olisiko liitolla varaa ostaa salibandykaukalo tai pitäisikö sallia myös sekajoukkueet. Henkilökuntaa ei ollut vaan puheenjohtaja postitti jäsenkirjeet kotoaan. Kunnes liitto päätti (seurat päättivät) palkata Nervanderinkadun toimistoonsa Helsinkiin puolipäiväisen toimistotyöntekijän, ja loppu, loppu on historiaa.

Tänään liitolla on ylhäällä norsunluutornissaan tuhansia työntekijöitä, holvin puolella lapioidaan TV-sopimuksista tulvivaa rahaa ja sikarinsavun seasta erottuu konjakkilasien kimmellys. No, ehkei ihan, mutta se pointti. Että olisi olevinaan erikseen me ja erikseen jokin erillinen liitto.

Mittakaavan muuttumisesta huolimatta systeemi on yhä se sama, vaikka kaikki tapahtuukin jähmeämmin ja yhden ihmisen tai seuran ääni on kokonaisuudessa hiljaisempi. Edelleen valta liitossa kuuluu sen jäsenille, jotka käyttävät sitä tietyin muodoin kuten kokouksissa ja äänestyksissä. Jäykät muodot ovat olemassa siksi, että jokainen jäsen saisi mahdollisuuden vaikuttaa ja vaikuttaminen tapahtuisi tasaveroisin perustein. Siis toisin kuin vaikkapa internetissä, jossa kukaan ei tiedä, onko mielipidevyöry oikeasti vyöry vai sata eri nimimerkkiä yhdeltä ja samalta näppäimistöltä. Ja jossa keskustelun tahdittavat äänekkäimmät.

Verkkokeskustelut eivät silti ole vailla arvoa, päinvastoin. Virallinen järjestötoiminta kun on myös paperipinoja, pitkiä kokouksia, valiokunnan sihteerin lataamaa kahvia ja alakerrasta haettua pullaa. Niihin eivät läheskään jokaisen kärsivällisyys ja takapuoli riitä. Onneksi on verkko, jossa salibandyn nopealiikkeiset aleksivalavuoret voivat kysyä osuvat kysymyksensä ja tuoda esiin hyvät ideansa, joita virkamiehet ja rutiinien kanssa painijat eivät olisi koskaan itse keksineet. Etunsa on myös nimettömyydessä. Hyvä idea voi nimittäin olla hyvä ja huono huono riippumatta siitä, kumpi tuli asiaa pohtineelta juniorilta ja kumpi isolta herra johtajalta.

Tarvitsemme sekä verkkodemokratiaa että sitä vanhanaikaista, ja jonain päivänä ne saattavat yhdistyä ketterämmiksi systeemeiksi.

Vastaavia kai mietitään myös valtion ja kuntien tasolla. Tai ainakin pitäisi.

(Edit: Salibandy-lehti kolahti postiluukusta samaan aikaan kun naputtelin viimeistä kappaletta. Tuli näköjään piskuista päällekkäisyyttä lehden pääkirjoituksen kanssa.)

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.

Veikkausliigasta siirtyvät ulkomaille kaikki pelaajat, jotka mahtuvat kovemmissa futismaissa edes vaihtopenkille eli joilla on mahdollisuuksia pärjätä sillä tasolla. Suomessa pelaavat sitten ne muut, joten Athletic – HJK 6-0 on juuri odotetunlainen tulos.

Toki perspektiivini kumpuaa niistä Olympiastadionin penkeillä istutuista illoista kun tavanomainen europelitulos oli HJK – Ajax 1-8. Jostain pikkuseurojen uroteoista ja ”He voittaisivat yhdeksän kohtaamista kymmenestä, mutta eivät tätä” -visioista se toiveikkuus lähtee, mutta. Kaksiosainen kohtaaminen ja nykymäärä karsintakierroksia hiovat oljenkorren kovin ohueksi.

Mutta mitä sitten? Tekeekö häviäminen suomalaisesta pelistä jotenkin arvotonta?

Lauri Hollon teksti Kalevan kisoista ja suomalaisesta yleisurheilusta sivuaa samaa asiaa.

Siksi ehdotankin, että esimerkiksi viikonlopun Kalevan Kisoja voisi katsoa ilman jatkuvaa vertailua maailman huipputasoon. Pystyisikö sitä nauttimaan pelkästään kilpailemisesta mies miestä ja nainen naista vastaan?

Suomi vastaan kansainvälinen taso, naisten pelin taso vastaan miesten, liigan kymmenes vastaan kärkijoukkue. Melkein jokaiselle on olemassa joku vielä kovempi, mutta miksi silti pitäisi vähätellä? Pitäisikö lakata kannattamasta oman kylän joukkuetta, jos sen mestaruusmahdollisuudet ovat olemattomat?

Salibandyliitossa käytellään marraskuussa taas demokratiaa kun liittokokouksessa valitaan puheenjohtaja, hallitus, valtuusto ja valituslautakunta sekä päätetään liiton pitkän tähtäimen suunnitelmasta.

Pääkallon uutinen puheenjohtajan vaihtumisesta keräsi 20 kommenttia, joista voi päätellä, että liiton puheenjohtajan roolista ja vaatimuksista ei vallitse yksiselitteistä käsitystä.

Puheenjohtaja epäilemättä johtaa liittohallituksen kokouksia mutta mitä muuta? Lajiväki näkee hänet lähinnä keväisin jakamassa palkinnot miesten ja naisten mestareille. Hankkiiko puheenjohtaja sponsoreita? Pitääkö hän yhteyttä urheilumaailman päättäjiin? Päättääkö puheenjohtaja, mitä liitto tekee? No ei, mutta muistaakseni väistyvä puhis oli aloittaessaan aktiivinen viilaamaan liiton järjestörakennetta modernimmaksi. Siihen liittyi vät muun muassa liittovaltuuston perustaminen ja pyrkimys kehittää pieniä kaveriporukoita isommiksi seuroiksi.

Entä millainen henkilö puheenjohtajaksi pitäisi valita? Poliitikko, joka tuntee kaikki? Tehokas myyntimies? Päättäväinen rautakansleri? Ainakin häneen pätenee nettiväen silmissä sama dilemma kuin liiton työntekijöihinkin eli valittavan pitäisi olla laji-ihminen mutta hän ei saisi olla sisäpiiristä eikä sidoksissa mielellään keneenkään.

Miten haluttu puheenjohtajan tehtävä on? Pyritäänkö siihen vai suostutellaanko? Monestako halukkaasta valitaan?

Kaksi vuotta sitten ehdolla olivat Harri Väänänen ja Matti Ahde, joista Ahde valittiin jatkamaan tehtävässä. Itselläni ei ole hajuakaan, kuka tai ketkä tänä syksynä ovat ehdolla, mutta toivottavasti luvassa on mielenkiintoinen liittokokous, jonka teemoista käydään jo etukäteen pitkä ja perusteellinen avoin julkinen keskustelu. Se on sitä demokratiaa, jota kaikki laji-ihmiset varmasti toivovat. Ettei uusi puheenjohtaja vain astu esiin jostain kabinetista ilman keskustelua siitä, kuka hän on ja miksi.

Sama pätee tietenkin ja ehkä enemmänkin myös valtuuston, hallituksen ja valituslautakunnan valintoihin sekä liiton suunnitelmiin. Mielenkiintoiset nettikeskustelut ovat arjen tapa pohtia salibandyasioita, mutta kannattaa satsata myös tähän systeemin mukaiseen tilaisuuteen vaikuttaa.

Palloliiton puheenjohtaja-asioita pohtii HS:n blogissaan Kristian Sundqvist.

Näin Saksan kannattajana jäi eilisestä välierästä tunne, että selittelylle ei jäänyt sijaa kun vastustaja oli noin selvästi parempi. Lopun lohturankkarista huolimatta saksalaiset olivat tappiolle jäätyään pelkääjän paikalla sinipaitaisen kuskin kyydissä.

Sama tunne kuin kaksi vuotta sitten Espanjan voitettua MM-välierän.

Toimittajien ja asiantuntijoiden (liioitelluista, sanon jälkiviisasti) hehkutuksista huolimatta tämä Saksan luova ja taitava sukupolvi näyttää sulavan panosten kasvaessa.

Erittäin epätieteelliset mielikuvani palauttavat mieleen Vogtsin, Rummeniggen, Schumacherin, Matthaeusin ja Klinsmannin tapaisia pelaajia, jotka näyttivät kankeammilta mutteivät koskaan, ikinä luovuttaneet. Rummenigge, joka juuri on kurottanut MM-finaalissa pikkuvarpaallaan kavennuksen ja ampaisee kohti keskiympyrää samalla kun takoo nyrkillään kämmentään ja ottaa tiukkaa katsekontaktia muihin suu ammollaan karjuen. Äijät me noustaan täältä, arvaan sieltä kuuluvan saksaksi, tai jotain vastaavaa. Monia samanlaisia kuvia.

Verrattuna nykyjoukkueeseen, jossa ehkä keskittynyttä Klosea lukuun ottamatta näkee lähinnä epävarmaa pälyilyä ja auton valoihin jähmettyneen kauriin katseita. Näittekö te eilen kenelläkään valkopaidalla johtajan kehonkieltä? Minä en huomannut.

Sinänsä saatan toki olla väärässäkin. Aika kultaa muistot, ne huonot pelit ja kisat painuvat unholaan, ajat ja vastustajat olivat toiset. En ehkä ottaisi koko asiaa esiin elleivät muutkin olisi miettineet samaa.

Groundhog day for Germany: After once again failing to exorcise their demons, Uli Hesse wonders how German football lost the ability to deliver in the big games

Tai nimimerkki Nice10 FutisForumilla siellä vallitsevaan tyylilajiin:

Kaikki tuo seisoskelu, kontaktien välttely ja röyhkeyden puute vaatisi kentälle jonkun helvetin Ramelowin, Effenbergin tai muun SS-kenraalin antamaan ryhtiä, mutta tällaisia pelaajia ei Saksa enää tuota.

Ja

Gegen eine bessere Mannschaft zu verlieren ist legitim. Sein Potential nicht auszuschöpfen, weil man die Hose voll und keine Eier hat, das ist traurig und beschämend.

Aus der Traum: Bundestrainer Joachim Löw hat sich verzockt:

Diese deutsche Mannschaft hat Talent, Klasse und deshalb eine verheißungsvolle Zukunft. Allerdings verlangen diese feinen Voraussetzungen ihre Bestätigung, also endlich einen Titel.

Jokaisella meillä pallopeleissä on omat pelilliset lempilapsemme, jotka vieläpä saattavat vuosien varrella muuttua. Yksi tykkää pelikirjoista ja systeemeistä, toinen esteettisistä taitosuorituksista, kolmas kestävyydestä. Minä innostun eniten kun näen taistelua, kaksinkamppailuvoittoja, voitontahtoa, keskittymistä ja jääkylmää pään kestämistä tiukoissa paikoissa.

Ja nyt Saksa murenee juuri niissä asioissa, joiden vuoksi saksalaiseen jalkapalloon jo 70-luvulla lämpenin.

Traurig und beschämend.

Saksalaisjoukkueen ja sen vastustajan taktisten takkien vaihtuminen Champions Leaguen finaalissa palautti mieleen vanhan ongelman kannatettavan joukkueen olemuksesta.

Joskus ennen sotia puhuttiin IFK:n ja Jokereiden kannattamisesta perinteisine argumentteineen, ja joku heitti ajatuspähkinän: Jos joukkueiden kaikki pelaajat vaihtaisivat päittäin seuroja, kumpaa sitten kannattaisit?

Siihen aikaan pelaajaliikenne oli nykyiseen verrattuna minimaalista ja kysymys Ariman, Melametsän, Kourulan ja sittemmin Sormusen siirroista huolimatta varsin teoreettinen. Nyt pelaajat ovat kuitenkin vain työntekijöitä ja ajat muuttuneet.

Kannatammeko seuran nimeä, seuran värejä, joukkueen pelitapaa, joukkueen pelaajia, yhteiskunnallisia taustoja, historiaa vai jotain muuta, mitä?

Kokonaisuus on kai niitä kaikkia, mutta minkä kokoinen muutos saa seuran lakkaamaan tuntumasta omalta? Kun Hjallis osti jalkapallojoukkueen ja teki siitä toisen, pysyivätkö kannattajat samoina vai vaihtuivatko uusiin? Itse en enää muista. Entä salibandyssa VFT/IFK- ja Viikingit/SSV-fuusiot?

Amerikassa franchiset katoavat yhdestä kaupungista ja ilmestyvät uusissa väreissä toiseen. Mitä tapahtuu kannattamiselle? Ehkä asiaa on tutkittukin?

Laajempi kannattamiskeskustelu käytiin vastikään Akateemisessa urheilublogissa.

Sunnuntaina on tasan sata vuotta siitä kun uppoamaton Titanic vajosi Pohjois-Atlantin hyisiin aaltoihin. Illalla Seinäjoki Areenalla nähdään, kokeeko suuri ja mahtava SSV saman kohtalon Pohjanmaan tuulisella lakeudella.

Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?