Edit: Kansainvälinen liitto taustoittaa videota
Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä
Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.
Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.
Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.
Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.
Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta
Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.
Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.
Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.
Olisiko Johansson – Johansson vastustajien kauden kauhukaksikko? Kivasti näyttivät löytävän toisensa KrP:n avauspelissä Oilersia vastaan eikä ollut moittimista nokialaisten esityksessä muutenkaan. Hyvän alun siivittämänä joukkueesta huokui sellainen itsevarma rentous, josta voittavat ryhmät tuntee. Ja Benjamin Reusser piti palloa – no, itsevarmasti.
Perinteiset liigaveikkaukset jäivät tänä syksynä väliin, tänne ei ehtinyt eikä taida olla nyt NST:lläkään. Kaikkiaan kyllä näytti siltä, että SSV, Classic ja SPV on selkeä kärkikolmikko, Josba, Pori ja M-Team yhtä selkeä häntähännikkö. Loput kahdeksan joukkuetta voi sitten viskata hattuun ja vetää sieltä mihin tahansa järjestykseen.
Fiilispohjalta kyllä toivon, että Josba yllättää veikkaajat. Jo ihan komean seurahistoriansa vuoksi, joka saa aika monta muuta ryhmää näyttämään uusilta ja muovisilta. Liigassa 22 kautta ja niistä 21 play offeissa että meidäthän on helppo unohtaa, koulutti Antti Ruokonen liigan avauspressissä juontajan hypättyä epähuomiossa Josba-rivin yli.
Nuori pallotaitava TPS on seuraava Tapanilan Erä, on kuultu, ja avauspelissä Loviisassa turkulaisnuorison maailmanmestarit vahvistivat vinkkiä. Sen verran kovasti vakuutuin Kailialan, Sokan ja kumppanien esityksistä Saksan MM-kisoissa, että iso rooli eilen tuntuu loogiselta jatkolta.
Classicin käsittämätön määrä nimimiehiä. Nouseeko Mikko Leikkanen kärkiryhmään kuten jokunen kevät sitten veikkailin? Lyökööt myös Happeen nuorten mestarit tänä talvena ryminällä läpi. Jonne Junkkarisen nimeä kuiskivat asioista tietävät. Ja pankaa merkille Happeen kotiottelutapahtumat, niihin siellä ideoidaan kovasti terästystä. Erän HaKi-kolmikon näytöt ovat vielä vähäiset verrattuna menneisiin Kapaseen, Kukkolaan ja Laitilaan, mutta korvaako tulijoiden nälkä menijöiden viimekeväistä jonkinlaista kylläisyyttä? Teemu Kortelaisesta olen odotellut Suomen seuraavaa suurvahtia, nyt Loviisassa on seuraava näyttöpaikka.
Erotuomarisektori, kuten hienosti sanotaan, näyttää pyrkivän nostamaan profiiliaan ja tehostamaan edunvalvontaansa, kuten myös hienosti sanotaan. Luvassa jännitteitä joihinkin suuntiin?
Salibandy-lehden Sami Nyman -jutussa käytettiin Simon Riihelän kohdalla adjektiivia ronski. Ronski? Ronski ei ole kyllä 35 ensimmäisen joukossa kun mietin, mitkä sanat Riihelää kuvaisivat. ”Nyhve” muuten on enää viiden nyytin päässä Tero Karppasesta ja liigan kaikkien aikojen maalipyssyn paikasta. Ja aika moni muukin tämän kauden tarkka-ampuja ihan siinä tuntumassa. Seurataan tilannetta.
Mikko Hyvärinen on noussut salibandyn The Valokuvaajaksi, vaikka ampuu paljon muutakin jalkapallosta erämaaluontoon. Pistäkää nimi mieleen ja katsokaa kuvia täältä. Lisää on kauden mittaan luvassa.
Hyvärisen tuotantoa nähdään etenkin Pääkallossa, jolta odotan tänä talven etenkin analyyttisiä ottelujuttuja. Jonnekin sinne perinteisen raportoinnin ja janihakkaraismaisen tieteellisen tekstin välimaastoon.
Entäpä uusin salibandybloggaaja? Jyri Pimento.
Jostain syystä Blogilista.fi nostaa suosikeissani Retourin säännöllisesti ylös vaikka tuorein päivitys näyttää olevan parin vuoden takaa.
Ehkä siksi, että päivityksen viimeinen kappale on niin ajattoman toimiva.
Onhan se nyt aika surullista, jos vielä 59-vuotiaana jaksaa huutaa kurkkunsa käheäksi, että tuomari on puolueellinen puusilmä. Ei siinä traagisuudessa jotkut 12 500 euron urputussakot paljon tunnu.
Seuralogo juniorin romppeissa herättää keskustelun kuin lapsi vaunuissa tai koira hihnassa.
Viimeksi oli raitiovaunussa se rouva, joka kertoi nuorena ja terveenä torjuneensa mestaruussarjassa. Nyt bussin takapenkillä eläkeläinen, joka kertoi olevansa Klubin miehiä hänkin, ja että mahtaakohan Hollanti-peliin vielä saada lippuja.
Matkan aikana ehdittiin pohtia Huuhkajien saumoja, Litmasen tilannetta ja muistella Klubin tähtihetkiä 70-luvulla Stadikalla. Sori nyt, ettehän pahastu vaikka kannatan Jokereita, siirtyi keskustelu seuraavaan lajiin, ja emmehän me, vaikka itsellä IFK se ainoa oikea joukkue onkin. Ilmaveivihän sieltä ensimmäisenä tuli ja Micke Granlundin taitojen huikeus ja Mertaranta ja Jokereiden oudon huono menestys viime kausina ja kohteliaisuuksia IFK:lle, mutta ehdittiin vähän historiaakin. Selänteen iloinen asenne pelaamiseen ja se ilta kun koko ketju Selänne – Långbacka (eikös hän Espoosta ollut?) – Säilynoja teki samana iltana Ilveksen verkkoon ensimmäiset liigamaalinsa mutta Summanen tasoitti lopussa kuudella Ilvekselle ja Ville Peltosen isän taustat ja taidot ja kun Raipe Helminen oli nuori ja Sarajevo ja sitten se ilta kun jopa Raipe tuomarille tulistui.
Kättelyt vielä bussista jäätäessä.
Joku pohjoisamerikkalainen kirjoitti jossain häviävästä ihmislajista: urheilusta kaiken tietävistä miekkosista, joita ennen tapasi notkumassa vedonvälittäjien toimistoilla ja savuisissa sporttibaareissa ja nyrkkeilysaleilla. Suomessa sellaisia lie ollut vähemmän, mutta meillä kadunmies on usein urheilumies.
Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jonka te kaikki tänä aamuna jo tietysti luittekin, myöntää saman, minkä itsekin viikonloppuna tweettasin.
Noin, nyt voidaan arkistoida uljas historia Urheilumuseoon ja keskittyä nykyaikaan eli joukkuepalloiluihin.
Classicilla oli se vielä talvella. Erä kadotti sen joskus joulun alla. SPV:llä oli se viidennen loppuottelun toiseen erään saakka. SSV:llä se löytyi syksyn mittaan ja säilyi summerin viimeiseen mörähdykseen.
Silmien katse, vartalon asento, kehonkieli. Keskittymisestä ne kai kertovat, valmentajien hokemasta fokuksen säilymisestä. Voittavan joukkueen pelaaja näyttää koko ajan valppaalta muttei heittäydy tunteen vietäväksi. Hän pelaa tilanteet kovaa muttei jää vihellyksen jälkeen miettimään tuomarin ratkaisua. Saattaa kysyä tai olla eri mieltäkin, mutta katse on koko ajan jo seuraavissa tilanteissa. Tuulettaa maalia ja kiroilee takaiskua, hetken, muttei jätä sen tuomaa tunnetilaa vellomaan. Kävellessään takaisin penkille voittaja on jo valmistautumassa seuraavaan vaihtoon. Voittajan katse säilyy 7-0-johdossa ja se on tallella vaikka pelataan viimeistä erää ja vastustaja johtaa viidellä maalilla.
Ja miesten maajoukkueen ilme oli sitten vielä ihan oma lukunsa. En tiedä, missä Tero Tiitun katse oli täyteen ammutun Hartwall Areenan laulaessa MM-finaalin aluksi Maamme-laulua, mutta sen kohde ei ollut tässä maailmassa. Rauhallisen tyyni hymy kertoi, että Tiitu oli läsnä mutta silti jossain, missä hetkelliset vastoinkäymiset tai onnistumiset eivät pelaajaa enää heilauta. Saman katseen näki esimerkiksi Mikko Kohosen kasvoilla liigan finaaleissa SSV:tä vastaan.
En tiedä, mitä Nykky oli maajoukkueemme pelaajille tarjoillut, mutta ottaisin samaa, kiitos.
Ehkä se on sitä hetkessä elämistä.
Minusta Suomi ja Ruotsi ovat aina pelanneet jalkapalloa eri maailmoissa. Suomi jahdannut ikuista haavettaan lopputurnauspaikasta ihan kuin 70- ja 80-luvuilla jääkiekkomitalista, Ruotsi taas taistellut muiden huippumaiden kanssa oikeissa kisoissa.
Keskinäisiä otteluita on pelattu niin harvoin, ettei maailmojen kohtaamista ole tarvinnut miettiä. Nyt se tapahtui, ja analyysejä karmeudesta on kirjoitettu enemmän kuin ehtisin edes lukea. Siksi tähän linkit vain Andersonin lyhyeen ja Jonas von Wendtin pidempään ja kerraksi kiellon päälle Sundqvistiin.
(Ja taktiikkapalaa)
Juuri suomalaisen jalkapallon kirous tekee lajista kuitenkin erityisen, sillä matka on mielenkiintoisempi kuin saapuminen perille. Niin silloinkin kun Iason ja argonautit etsivät kultaista taljaa.
Jääkiekossa jännite katosi kun loputon jahti sittenkin päättyi ja Leijonista tuli vain yksi huippujoukkue muiden joukkoon. Salibandyssa Suomen kova kohtalo huipentui 2006 Globenissa jatkoajalla eeppiseen hiuksistarepimisjäähyyn ja maailman romahtamiseen, mutta Prahassa 2008 Tero Tiitu löi sillekin tarinalle loppupisteen.
Mitä meille enää jäisi, jos alkaisimme menestyä jalkapallossakin?
Henkilökohtaisten mieltymysten valossa viimeksi kulunut vuosi on ollut ainutlaatuinen. Kaksi salibandyn MM-kultaa, HJK:n mestaruus, IFK:n mestaruus ja nyt vielä kiekkokultaa. Jalkapallon arvokisojen lopputurnauspaikan olisi toki vielä voinut ottaa.
Teille nuorille Suomen jääkiekkomenestys taitaa olla jo normaali olotila, mutta antakaas kun setä kertoo. Ennen vanhaan normaalitila oli se, että Suomi lähtee kisoihin päättäväisenä hakemaan sitä kaikkien aikojen ensimmäistä mitaliaan mutta pettyy taas kerran. Kevään 1974 ”puupronssia” jouduttiin jauhamaan pitkään ja hartaasti. Oli Dombrovskin hylkäämää Hannu Kapasen maalia, Sikoraa, Masken Carlssonia ja kaikenlaista eeppistä vastoinkäymistä koska jääkiekon jumalat nyt vain olivat tuominneet Suomen ikuiseksi neloseksi. Korkeintaan. Vaikka koko kisoissa ei saattanut olla kuin CCCP, CSSR, Tre Kronor, DDR, Puola ja Suomi. Se ajanjakso tuntui jatkuvan loputtomiin.
Siksi se hopea Calgaryssa 1988 tuntui näihin mestaruuksiinkin nähden isommalta asialta kuin nyt tajuaakaan. Siitä huolimatta, että Tihonovin muikea hymy Suomen kopissa oli näin jälkikäteen ajatellen merkillisenkin leveä.
Olikohan Karlstadin Stjärncupen joskus 1994 kun ruotsalainen junnujoukkue oli hävinnyt salibandyssa suomalaisille ja luonnollisesti harmitti. Lämpöisessä jälkihuutelussa ruotsalaispoika kiljaisi kiukkuisen lapsen nuotilla pöytään viimeisen korttinsa:
”Men hur många VM-guld i hockey har Finland vunnit någonsin!?”
Nyt pitää opetella ajatukseen, että Suomi on maa, joka on voittanut kiekossa sentään kaksi MM-kultaa.
Kaksi. Kaksi MM-kultaa. Kaksi.
Mikael Granlundin maalia maistellessa tuli mieleen kun 2003 kertasin Helsingin Sanomien toimittajalle puhelimessa naisten salibandymatsin tapahtumia ja käytin sanaa ”ilmaveivi”. Toimittaja kysyi, ymmärtävätkö lukijat mistä on kyse jos hän kirjoittaa sanan juttuunsa.
Toki tajunnassa käväisi myös 14.11.1999 Lahden Urheilutalolla kun Janne Tähkä kiepautti pallon maalin takaa Stefan Mattssonin ohi Ruotsin verkkoon, mutta pidättäydytään nyt jääkiekossa. Hieno laji.
Edit: Kerta kiellon päälle:
Epäinhimillisestä kipukynnyksestään ja hurjasta taisteluasenteestaan tunnettu pelaaja ei voisi lopettaa liigauraansa paljoa komeammin kuin NST:n Carina Calenius. Polvensa kevään ensimmäisen finaalin toisessa erässä loukannut Calenius aloitti päätöserän kentällä – kokeillakseen, kestääko jalka. Pallo haltuun keskialueella, nousu vedolle pakki reppuselässä ja tarkka laukaus ohi maalivahdin.
Tuuletus ja jarrutus sujuivatkin sitten enää tuskan irvistys kasvoilla yhdellä jalalla pomppien, ja joukkuetoverit joutuivat kantamaan maalintekijän kentältä ensiapua saamaan.
- Ilkeä rusahdus tuntui jo siinä kun sain pallon mutta kun näin että on paikka nousta laukomaan niin jatkoin, Tampereen keskiviikon kolmatta loppuottelua kyynärsauvoihin tukeutuen seurannut Calenius kertoi.
- Suoraan pystyi vielä jotenkuten juoksemaan mutta heti maalilta pois kaartaessa tunsi, että se oli siinä.
Edessä on magneettikuvaus, jossa tarkastetaan, onko polvi erittäin vai täysin rikki.
- Tarkoitus olikin päättää liigapelit tähän kevääseen mutta kaipa maali oli aika hieno tapa lopettaa.
Urheilun pieniä sankaritarinoita.
(Hätätilanteessa ei omia ja vieraita erotella: Caleniuksen loukkaantuessa toisessa erässä hän tuupertui tuskissaan Classicin vaihtoaition eteen. Classicin maalivahtivalmentaja Miia Pöntinen ehti kahdessa sekunnissa hätiin jääpussin kanssa ennen kuin NST:n aitiossa ehdittiin edes huomata tilannetta.)
Yllättävä uutinen:
Bewe perusti syksyllä kaukalopallon liigajoukkueensa rinnalle jääkiekkojoukkueen ja ensi kaudella kaukalopallo loppuu seurassa huipputasolla.
- – - – -
Koko kaukalopalloliigan jatkuminen ensi kaudella on epätodennäköistä joukkuepulan ja vähäisen pelimäärän vuoksi.
Vastahan puhuttiin, että kaukis voisi uhata jopa jääkiekon asemaa. (Tosin tässä iässä ”vastahan” saattoi olla aika kauankin sitten.)
Urheilutrendit saattavat siis vaihtaa suuntaa. Mitä muuta yllättävää lajien kirjossa voisi tapahtua? Mihin organisoitu luutapallo muuten katosi?
On aika äänestää vuoden sykähdyttävintä urheiluhetkeä 2010.
Minun ääneni sai Suomen joukkueen kapteenin Mikael Järven voittopokaalituuletus salibandyn MM-kisoissa, Helsinki 11.12.2010
Juha Mieto ja Miedosta sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa Amatööriä harmittaa:
Armeijan jälkeen hän sai töitä Kurikan kaupungin urheiluohjaajan apulaisena. ”Sieltä sai olla urheilun takia pois mielin määrin”.
Minulle jäi epäselväksi, oliko hän siis de facto ammattihiihtäjä vai harjoitteliko palkattomilla vapailla.
Vuoden takaisin sanoin:
You knew today was special. JD got his favorite dessert, pineapple, and Ciggy was glowing with excess energy after he got home from practice, despite an elbow that he could barely lift over his shoulder. Never mind about the mangled thumb. And Ulfie was feeling it, too. The normally mild-mannered Swede stopped to snap at his kids, who were running around the house. Why was this night different of all other nights?
This was the first round of the playoffs.
Larry Sloman: Thin ice – A season in hell with the New York Rangers
Tästä eteenpäin loukkaantumiset pimitetään ja fokus säilytetään. Ja tämä oli vasta yksi peli ja vielä ei ole voitettu mitään ja meidän pitää vielä parantaa tästä paljon ja kaikki on edelleen auki ja vastustaja todella vaarallinen.
Näin viime vuonna, entä nyt?
Avokatsomo 2003—2053