Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Kun on tarpeeksi urheilupaikkoja vierekkäin, voi päivän mittaan seurata montaa lajia vähin askelin. Muokkatreenejä Jäähallissa, junnufutisturnaus vieressä Bolliksella, A-junkkarien IFK – Tappara harjoitushallin puolella, lisää junnufutista Sonera Stadiumilla. TPS:n B-junnut purkautuivat juuri bussista kohdatakseen jään ajamisen jälkeen IFK:n hekin, mutta sen näkeminen jäi ensi kertaan.

Ollapa vielä kulmilla se aikanaan maan alle visioitu palloilukompleksi, jossa olisi voitu nautiskella esimerkiksi salibandysta.

Kymmenen minuutin, jatkoajan ja rankkariarpajaisten perusteella aloin epäillä Sihvosen olevan oikeassa. Nuorten kiekkolupausten peli muistutti enemmän törmäilyautoja kuin tuhansia tunteja ulkojäillä kikkoja hieroneiden taitureiden temppuja. Ennen oli Martti Jarkko, nykyään kai Nuori Suomi.

Jääkiekko on enemmän hienomekaniikkaa ja taituruutta kuin raakaa voimaa.

- Rauno Korpi.

Parasta pelissä ylärivin iäkkäät herrat, jotka arvioivat tapahtumia leveällä tampereella. Pirä! Pirä! hätääntyi yksi ja tasoitteli sitten: Anteeks ny. Mää innostuin. Kunnon vanhan ajan tosissaan olevia kiekkomiehiä pusakoissaan eikä mitään 2000-luvun semi-ironisia poseeraajia.

Auringon laskettua tuli kylmä. Valonheittimet valelivat Saharaa keltaisilla säteillään, jotka saivat taivaan tavallistakin sinisemmäksi. Kuvismaikka osaisi kertoa tarkemmin, miksi niistä kaikista sinisistä.

(Olen joskus ehdottanut salibandya kuvaaville, että ammuttaisiin porukalla joku peli pelkästään kännyköillä. Ovat vain hekotelleet huvittuneina ja vaihtaneet puheenaihetta. Taidetta syrjitään.)

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

- Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

- Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.

IFK:n ja Jokereiden treenimatsissa on kuulemma tapahtunut jotain kuohuttavaa. En tiedä tarkalleen, mitä, koska olen jättänyt ne ”katso kuvat”- ja ”katso video” -linkit klikkaamatta.

Sivusta katsoen on mielenkiintoista seurata keskustelua rinnakkaisista moraalikoodistoista, joista yksi saattaa olla maan lakikin, siellä jossain horisontissa. Kiekko on kovien lätkäjätkien laji ja kukkahattutädit pysykööt hiljaa, olemme jo oppineet. Eikö nyt siis ole vedetty ihan niin kuin asiaan kuuluu? Kaljaa, verta ja sirkushuveja.

Vaikka istuinkin useana vuosikymmenenä IFK:n peleissä kausaripaikoilla, hahmotan, että seuran, joka on markkinoinut brändiään äijämäisillä vihjailuilla tyyliin ”Aina sattuu ja tapahtuu” ja ”Old time hockey is back in town” ei kannattaisi kovin helpolla heittäytyä uhrin rooliin. Ainakaan tosissaan. Ei kai Reggie Dunlopkaan ollut kun kauhisteli, että Hansoneja oli vedetty rengasketjuilla naamaan.

Samaan aikaan pitää kurkkia vaivihkaa, iskevätkö lätkäjätkät selkämme takana toisilleen silmää ennen kuin suuntaavat yhdessä baariin. Jos kaikki tämä pöhinä onkin vain yhtä yhdessä sovittua markkinointikamppista liiga-avauksen alla? Ja hallin edessä on avausiltana ambulanssi, jonka kuski lupaa vouvauttaa sireeniä muutaman kerran?

Loppuun kuuluisi sarjakuvaruutu, jossa mietteliäs Mikki Hiiri paperilappu kourassaan sanoisi Hessulle: ”Tämä saattaa olla jonkinlainen koodi”.

Saksalaisjoukkueen ja sen vastustajan taktisten takkien vaihtuminen Champions Leaguen finaalissa palautti mieleen vanhan ongelman kannatettavan joukkueen olemuksesta.

Joskus ennen sotia puhuttiin IFK:n ja Jokereiden kannattamisesta perinteisine argumentteineen, ja joku heitti ajatuspähkinän: Jos joukkueiden kaikki pelaajat vaihtaisivat päittäin seuroja, kumpaa sitten kannattaisit?

Siihen aikaan pelaajaliikenne oli nykyiseen verrattuna minimaalista ja kysymys Ariman, Melametsän, Kourulan ja sittemmin Sormusen siirroista huolimatta varsin teoreettinen. Nyt pelaajat ovat kuitenkin vain työntekijöitä ja ajat muuttuneet.

Kannatammeko seuran nimeä, seuran värejä, joukkueen pelitapaa, joukkueen pelaajia, yhteiskunnallisia taustoja, historiaa vai jotain muuta, mitä?

Kokonaisuus on kai niitä kaikkia, mutta minkä kokoinen muutos saa seuran lakkaamaan tuntumasta omalta? Kun Hjallis osti jalkapallojoukkueen ja teki siitä toisen, pysyivätkö kannattajat samoina vai vaihtuivatko uusiin? Itse en enää muista. Entä salibandyssa VFT/IFK- ja Viikingit/SSV-fuusiot?

Amerikassa franchiset katoavat yhdestä kaupungista ja ilmestyvät uusissa väreissä toiseen. Mitä tapahtuu kannattamiselle? Ehkä asiaa on tutkittukin?

Laajempi kannattamiskeskustelu käytiin vastikään Akateemisessa urheilublogissa.

Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Kaikin mokomin, mutta intohimot? Uskooko lukija enää, ettei kyse ole vain taas yhdestä yrityksestä kohauttaa ja hämmentää?

(Kirjastossa sattui silmään Urheilulehden juttu Urheilulehden tulevista uudistuksista.)

Avokatsomo oli paikalla, kun Turkuunkin tuli tänä keväänä kiekkomitali…

…no höpö höpö, siellä mitään Avokatsomoa ollut vaan Limppu Lindberg kameroineen kun TPS:n B kaatoi pronssiottelussa Kärpät. Kokoonpanossa kuuluu olleen myös naissalibandyn laatupelaajia tuottaneiden sukujen vesoja.

Salibandyn ja jääkiekon Johtavien (heh) Analyytikoiden sanaverryttely tuolla Akateemisella puolella on paitsi mielenkiintoinen konsepti myös useita ajatuksia liikkeelle tuuppaava pallottelu.

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Jos joku ei ole vielä huomannut, ihan kulman taakse on ilmestynyt Akateeminen urheilublogi, jota isännöivät lajiensa Johtavat analyytikot Jani Hakkarainen ja Petteri Sihvonen. Hakkaraisen kaikki tiedämmekin, ja hiukan vähemmän tunnettu Sihvonen on etenkin jääkiekkomiehiä.

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Muuan lehti on äänestyttänyt kotimaisen kiekkoliigan historian kovinta ketjua, eikä valituksi tullutkaan huono ollut.

Itselleni kovimpina mieleen jääneet:

1. IFK:n Esa Peltonen – Matti Hagman – Tommi Salmelainen
2. Ässien Kari Makkonen – V-P Ketola – Arto Javanainen
3. TPS:n Jukka Vilander – Kari Jalonen – Arto Javanainen

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

- Se Hagman vain kärkkyy maalin edessä ja kerää helppoja pisteitä, faija tuhahti joskus vuoden 1974 tienoilla. Faija-vainaa kannattikin Jokereita enkä muista nähneeni hänen koskaan luistelleen, mutta se on vanhin muistikuvani, jossa Matti Hagman mainitaan. Sillä kaudella ”Hakki” teki 30 maalia.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla betonikaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.