Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Suomen ja Ruotsin salibandymaajoukkueiden tämänvuotinen kohtaaminen näkyi ainakin Boråsissa. Paikallinen lehti kiskaisi pelipäivänä salibandya neljä sivua, joista tosin kolme käsitteli paikallisten kärkijoukkueiden vajoamista maan huipulta kärkikuvanaan lyttyyn lintattu reikäpallo. Suomessakin pelanneet Jan Råberus ja Petri Vanhatapio mainittiin. Sunnuntaina en härlig innebandyfest komeili aukeamalla. Olisiko noin myönteinen juttu mennyt läpi Suomessa?

Ruotsin miesten valmistavaa harjoitusta seurasi 500 ja naisten torstaitreenejä 200 katsojaa, kerrottiin. Ei kuitenkaan ihan spontaanisti sentään. Ruotsin liitto oli tarjonnut tilaisuuden juniorijoukkueille, jotka saivat samalla Ruotsin pelipaidat ja pääsivät harjoitusten jälkeen tapaamaan suosikkejaan ja bongaamaan nimikirjoituksia. Seuraavana päivänä tyttö meni kouluun pelipaita päällä ja oli huomion keskipiste, kertoi käytävällä tavatessamme asian läheltä nähnyt Innebandymagazinetin perustaja ja suositteli vastaavaa lämpimästi myös Suomen liitolle.

Mainio oli meno myös Boråshallenissa, jossa Andra sidan, är ni klara pauhasi päätykatsomojen välillä eivätkä kotijoukkueiden voitot tunnelmaa ainakaan latistaneet. Paikallinen seuraväki oli aktivoitunut järjestäjiksi, ja mieleen jäi muun muassa se harmaahapsinen ikämies, joka kävi kutsumassa suomalaiset pressiorjat staffitilaan lounaalle. Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, vaari isällisesti hoputti. Se ruotsalainen sivistyneisyys ja ystävällisyys…

Boråshallen on vihitty käyttöön 1957 (!) kun Suomessa tuskaillaan hallitilanteen kanssa edelleen. Lokakuussa 1963 siellä esiintyi the Beatles -niminen pitkätukkaporukka. Ei voi olla näkymättä, että Ruotsi pelasi jalkapallon MM-finaalissa jo 1950-luvulla kun Suomessa vasta toivuttiin sodasta ja pula-ajasta, muistutti joku futisihminen vastikään.

Me suomalaiset emme voi sanoa ”Finnkampen” koska emme taistele suomalaisia vastaan, muistuttavat loogisesti ajattelevat ja ovat tietenkin oikeassa. Paitsi jos mieltää sanan ikään kuin merkityksestään tyhjentyneenä ilmauksena. Parempi iskevä kelpaisi toki. Suomen ja Ruotsin salibandyn maaottelupäivä kompastelee turvalleen.

Ehdotuksia?

(Vielä subjektiivisempia impressioita)

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Kun on tarpeeksi urheilupaikkoja vierekkäin, voi päivän mittaan seurata montaa lajia vähin askelin. Muokkatreenejä Jäähallissa, junnufutisturnaus vieressä Bolliksella, A-junkkarien IFK – Tappara harjoitushallin puolella, lisää junnufutista Sonera Stadiumilla. TPS:n B-junnut purkautuivat juuri bussista kohdatakseen jään ajamisen jälkeen IFK:n hekin, mutta sen näkeminen jäi ensi kertaan.

Ollapa vielä kulmilla se aikanaan maan alle visioitu palloilukompleksi, jossa olisi voitu nautiskella esimerkiksi salibandysta.

Kymmenen minuutin, jatkoajan ja rankkariarpajaisten perusteella aloin epäillä Sihvosen olevan oikeassa. Nuorten kiekkolupausten peli muistutti enemmän törmäilyautoja kuin tuhansia tunteja ulkojäillä kikkoja hieroneiden taitureiden temppuja. Ennen oli Martti Jarkko, nykyään kai Nuori Suomi.

Jääkiekko on enemmän hienomekaniikkaa ja taituruutta kuin raakaa voimaa.

- Rauno Korpi.

Parasta pelissä ylärivin iäkkäät herrat, jotka arvioivat tapahtumia leveällä tampereella. Pirä! Pirä! hätääntyi yksi ja tasoitteli sitten: Anteeks ny. Mää innostuin. Kunnon vanhan ajan tosissaan olevia kiekkomiehiä pusakoissaan eikä mitään 2000-luvun semi-ironisia poseeraajia.

Auringon laskettua tuli kylmä. Valonheittimet valelivat Saharaa keltaisilla säteillään, jotka saivat taivaan tavallistakin sinisemmäksi. Kuvismaikka osaisi kertoa tarkemmin, miksi niistä kaikista sinisistä.

(Olen joskus ehdottanut salibandya kuvaaville, että ammuttaisiin porukalla joku peli pelkästään kännyköillä. Ovat vain hekotelleet huvittuneina ja vaihtaneet puheenaihetta. Taidetta syrjitään.)

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

- Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

- Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Futislegendat enemmän ja vähemmän hyvästelivät faneja lauantain Respect-ottelussa lauantaina Helsingin Olympiastadionilla. Yleisömääräksi ilmoitettiin 11 tuhatta eikä ainakaan itselläni ole eväitä lukua kyseenalaistaa.

Pari viserrystä aiheesta:

@Karhuherra Paljonko tuolla #respect-höntssä on katsojia? Tiistai-illan TPS-Saipa-matsin verran?

@jhiitela kulttuuri ei synny, ellei sitä rakenneta. Markkinointi meni kyllä ihan reisille.

Ainakin minun kanaviini oli tapahtuman olemassaolosta tulvinut riittävästi tietoa. Sen sijaan alkuperäinen hinnoittelu oli kovin kunnianhimoinen. Juniori oli alusta asti ilman muuta lähdössä paikalle, mutta itse en olisi maksanut näytöspelistä kolmeakymmentä euroa. Sillä rahalla näen HJK:n pelaavan kolmesti, parhaassa tapauksessa vielä jopa mestaruudesta.

Virhe toki myönnettiin ja hintoja laskettiin. Nähdäkseni 11 000 on tällaiselle tapahtumalle erinomainen yleisömäärä. Täydestä stadionista tavoitteena mutisseiden oletan kärsivän todellisuudentajun puutteesta.

Vastustajista ei ennen peliä helpolla tietoa löytynyt, ehkä tarkoituksella. Ovatko nuo jotain KPV:n tryoutpelaajia, kysyttiin kuiskaten minultakin kun maallikolle de Boeria tuntemattommat nimet juoksivat nurmelle. Vaikkeivät he toki päivän pääasia olleet. Entä mikä on se hyväntekeväisyys, johon lipputuloja oli menossa?

Panoksen puuttuminen syö urheilutapahtumasta yllättävän paljon, mutta toki säväytti nähdä nuo kaikki suomalaisnimet vielä yhtä aikaa kentällä. Kannatti lähteä paikan päälle.

Kuvalinkki: Kaikenlaista on kentällä nähty, mutta vain yksi kuningas

Iltapäivän erottujat:

1. Litmanen
2. Andy Goram
3. Pohjoiskaarre
4. Kuqi
5. Kahden euron ”käsiohjelma”, joka oli enemmänkin päivän tähdet ja maajoukkueen huippuhetkiä esittelevä kirjanen

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.

Yksi parhaista asioista peleissä ovat ne pienet tilannekomiikan hetket, joita syntyy kun asiat vain yhtäkkiä tapahtuvat juuri niin. Kuten eilen ottelussa HJK – IFK Mariehamn Sebastian Sorsan taistellessa pitääkseen pallon kentällä. Ehti, hyvin taisteltu, ehti katsomo ajatella, ei, tunaroikin kulmaksi, hetkinen?

Ja juuri fanikatsomon edessä ja ilman ketään ahdistamassa, jolloin jäi aikaa spontaanille tuuletukselle.

Veikkausliigasta siirtyvät ulkomaille kaikki pelaajat, jotka mahtuvat kovemmissa futismaissa edes vaihtopenkille eli joilla on mahdollisuuksia pärjätä sillä tasolla. Suomessa pelaavat sitten ne muut, joten Athletic – HJK 6-0 on juuri odotetunlainen tulos.

Toki perspektiivini kumpuaa niistä Olympiastadionin penkeillä istutuista illoista kun tavanomainen europelitulos oli HJK – Ajax 1-8. Jostain pikkuseurojen uroteoista ja ”He voittaisivat yhdeksän kohtaamista kymmenestä, mutta eivät tätä” -visioista se toiveikkuus lähtee, mutta. Kaksiosainen kohtaaminen ja nykymäärä karsintakierroksia hiovat oljenkorren kovin ohueksi.

Mutta mitä sitten? Tekeekö häviäminen suomalaisesta pelistä jotenkin arvotonta?

Lauri Hollon teksti Kalevan kisoista ja suomalaisesta yleisurheilusta sivuaa samaa asiaa.

Siksi ehdotankin, että esimerkiksi viikonlopun Kalevan Kisoja voisi katsoa ilman jatkuvaa vertailua maailman huipputasoon. Pystyisikö sitä nauttimaan pelkästään kilpailemisesta mies miestä ja nainen naista vastaan?

Suomi vastaan kansainvälinen taso, naisten pelin taso vastaan miesten, liigan kymmenes vastaan kärkijoukkue. Melkein jokaiselle on olemassa joku vielä kovempi, mutta miksi silti pitäisi vähätellä? Pitäisikö lakata kannattamasta oman kylän joukkuetta, jos sen mestaruusmahdollisuudet ovat olemattomat?

Näin Saksan kannattajana jäi eilisestä välierästä tunne, että selittelylle ei jäänyt sijaa kun vastustaja oli noin selvästi parempi. Lopun lohturankkarista huolimatta saksalaiset olivat tappiolle jäätyään pelkääjän paikalla sinipaitaisen kuskin kyydissä.

Sama tunne kuin kaksi vuotta sitten Espanjan voitettua MM-välierän.

Toimittajien ja asiantuntijoiden (liioitelluista, sanon jälkiviisasti) hehkutuksista huolimatta tämä Saksan luova ja taitava sukupolvi näyttää sulavan panosten kasvaessa.

Erittäin epätieteelliset mielikuvani palauttavat mieleen Vogtsin, Rummeniggen, Schumacherin, Matthaeusin ja Klinsmannin tapaisia pelaajia, jotka näyttivät kankeammilta mutteivät koskaan, ikinä luovuttaneet. Rummenigge, joka juuri on kurottanut MM-finaalissa pikkuvarpaallaan kavennuksen ja ampaisee kohti keskiympyrää samalla kun takoo nyrkillään kämmentään ja ottaa tiukkaa katsekontaktia muihin suu ammollaan karjuen. Äijät me noustaan täältä, arvaan sieltä kuuluvan saksaksi, tai jotain vastaavaa. Monia samanlaisia kuvia.

Verrattuna nykyjoukkueeseen, jossa ehkä keskittynyttä Klosea lukuun ottamatta näkee lähinnä epävarmaa pälyilyä ja auton valoihin jähmettyneen kauriin katseita. Näittekö te eilen kenelläkään valkopaidalla johtajan kehonkieltä? Minä en huomannut.

Sinänsä saatan toki olla väärässäkin. Aika kultaa muistot, ne huonot pelit ja kisat painuvat unholaan, ajat ja vastustajat olivat toiset. En ehkä ottaisi koko asiaa esiin elleivät muutkin olisi miettineet samaa.

Groundhog day for Germany: After once again failing to exorcise their demons, Uli Hesse wonders how German football lost the ability to deliver in the big games

Tai nimimerkki Nice10 FutisForumilla siellä vallitsevaan tyylilajiin:

Kaikki tuo seisoskelu, kontaktien välttely ja röyhkeyden puute vaatisi kentälle jonkun helvetin Ramelowin, Effenbergin tai muun SS-kenraalin antamaan ryhtiä, mutta tällaisia pelaajia ei Saksa enää tuota.

Ja

Gegen eine bessere Mannschaft zu verlieren ist legitim. Sein Potential nicht auszuschöpfen, weil man die Hose voll und keine Eier hat, das ist traurig und beschämend.

Aus der Traum: Bundestrainer Joachim Löw hat sich verzockt:

Diese deutsche Mannschaft hat Talent, Klasse und deshalb eine verheißungsvolle Zukunft. Allerdings verlangen diese feinen Voraussetzungen ihre Bestätigung, also endlich einen Titel.

Jokaisella meillä pallopeleissä on omat pelilliset lempilapsemme, jotka vieläpä saattavat vuosien varrella muuttua. Yksi tykkää pelikirjoista ja systeemeistä, toinen esteettisistä taitosuorituksista, kolmas kestävyydestä. Minä innostun eniten kun näen taistelua, kaksinkamppailuvoittoja, voitontahtoa, keskittymistä ja jääkylmää pään kestämistä tiukoissa paikoissa.

Ja nyt Saksa murenee juuri niissä asioissa, joiden vuoksi saksalaiseen jalkapalloon jo 70-luvulla lämpenin.

Traurig und beschämend.

Kaunis periaate on, että valmentaja valmentaa ja muilla toimijoilla on sitten omat ruutunsa. Jari Litmasen kolumni Hollannin futismaajoukkueen EM-taipaleesta antaa ymmärtää, että kaunis periaate on kovilla ammattimiestenkin maailmassa.

Tähän soppaan tuo oman mausteensa myös Hollannin media. Sekin on jakautunut klikkeihin ja monella toimittajalla on omat suosikkipelaajansa – ja pelaajilla suosikkitoimittajansa. Paine kasvoi lopulta niin suureksi, että valmentaja Bert van Marwijk joutui luopumaan omasta suosikkisysteemistään ja tulosta tuoneesta rakenteestaan.

Kuinkahan paljon mitkäkin tahot missäkin vaikuttavat siihen, ketkä pelaavat ja miten pelataan? Tai siis siihen, mitä päätöksiä valmentajat joukkueissa tekevät. Millaista painetta tulee joukkueenjohdolta, millaista pelaajilta, millaista faneilta ja medialta?

Siis ihan oikeasti, siellä kauniin periaatteen takana.

Ja missä kohdin ja millä tavalla ristiveto käy niin kovaksi, että jonkun, usein valmentajan, on lähdettävä. Milloin vaikkapa salibandyjoukkueelta tulee tiedote, joka puoliääneen mumisee, että eri näkemysten tai ristiriitojen johdosta – - ovat päättäneet yhteisymmärryksessä purkaa sopimuksensa.

Näistä kerrotaan lopulta julkisuuteen aika vähän. Ehkä siksi, että jokainen osapuoli kokee tilanteen omalta kannaltaan nolona.

Muistelmissa sitten, jos silloinkaan?
- – - – - -
Hiukan jo eri asiaa, mutta tämän perään Isac Carlssonin kirjoitus valmentamisesta ja johtamisesta.

I det ena fallet är tränaren en mussla. Spelarna får direktiv och order, men ingen bakgrundsinformation. Inga förklaringar till val av träningsupplägg och taktik och heller inga motiveringar till laguttagningar.

Tänk dig nu att det skulle vara möjligt att göra ett vetenskapligt försök kring detta. Alltså att ett och samma lag ”utsätts” för de två tränartyperna ovan. Allt annat samma. Vilket ledarskap skulle vara mest framgångsrikt?

Viikonloppuna isossa juniorien jalkapalloturnauksessa huomasi taas perusasioiden merkityksen erotuomarin uskottavuudessa.

Huipputasolla ero hyvän ja huonon tuomarin välillä voi tulla parista oikeammasta ja vääremmästä ratkaisusta, mutta alempana vaaditaan paljon vähemmän.

Ottelu tuntuu heti vähän vähemmän oikealta, jos sitä tuomitsee verkkareihin ja T-paitaan pukeutunut kaveri otteluohjelmapaperi toisessa kädessä. Vielä huonompi, jos hän viheltää pilliinsä satunnaisesti ja silloinkin juuri ja juuri ääneen ja näyttää suuntia kun muistaa. Vaikka jokainen peliin puuttuminen menisi oikein.

Verkkarimiehen pohjustuksen jälkeen oikean dumarin on hiottuine perusrutiineineen helppo näyttää hyvältä. Oikea erotuomariasu, selkeät voimakkaat näytöt, junioritasollekin mitoitettuna terävä liikkuminen kentällä tarvittaessa näyttämään vaparin tai muurin paikka. Kuuluvat vihellykset, joilla voi kertoa paljon. Lyhyt vahvistaa kaikkien muutenkin tajuaman kopautuksen, paikalle spurttaamisen höystämä pitkä ponteva puhallus varoittaa: Älä enää kertaakaan tee noin.

Kentän laidallakin tuntuu, että erotuomari kunnioittaa peliä, ja kaikilla on muutenkin helpompaa ja selkeämpää.

Joku yksittäinen vihellys sinne tai tänne on toissijainen asia. Vei meiltä maalin ja rankkarin, kuraiset natiaiset mutisivat. Rankkarista en tiedä, mutta se yksi pallo ei kyllä ollut maalissa vaan veskari poimi sen viivalta, korjasin ja muistutin: Eivät nämä muutenkaan tuomareihin ratkea vaan omaan tekemiseen.

Saksalaisjoukkueen ja sen vastustajan taktisten takkien vaihtuminen Champions Leaguen finaalissa palautti mieleen vanhan ongelman kannatettavan joukkueen olemuksesta.

Joskus ennen sotia puhuttiin IFK:n ja Jokereiden kannattamisesta perinteisine argumentteineen, ja joku heitti ajatuspähkinän: Jos joukkueiden kaikki pelaajat vaihtaisivat päittäin seuroja, kumpaa sitten kannattaisit?

Siihen aikaan pelaajaliikenne oli nykyiseen verrattuna minimaalista ja kysymys Ariman, Melametsän, Kourulan ja sittemmin Sormusen siirroista huolimatta varsin teoreettinen. Nyt pelaajat ovat kuitenkin vain työntekijöitä ja ajat muuttuneet.

Kannatammeko seuran nimeä, seuran värejä, joukkueen pelitapaa, joukkueen pelaajia, yhteiskunnallisia taustoja, historiaa vai jotain muuta, mitä?

Kokonaisuus on kai niitä kaikkia, mutta minkä kokoinen muutos saa seuran lakkaamaan tuntumasta omalta? Kun Hjallis osti jalkapallojoukkueen ja teki siitä toisen, pysyivätkö kannattajat samoina vai vaihtuivatko uusiin? Itse en enää muista. Entä salibandyssa VFT/IFK- ja Viikingit/SSV-fuusiot?

Amerikassa franchiset katoavat yhdestä kaupungista ja ilmestyvät uusissa väreissä toiseen. Mitä tapahtuu kannattamiselle? Ehkä asiaa on tutkittukin?

Laajempi kannattamiskeskustelu käytiin vastikään Akateemisessa urheilublogissa.