Ei ole amerikkalaisten vaan ihka oikeiden brittien vika, että jalkapallo on soccer, kertoo New Yorkerin artikkeli The Name of the Game:

“Soccer,” by the way, is not some Yankee neologism but a word of impeccably British origin. It owes its coinage to a domestic rival, rugby, whose proponents were fighting a losing battle over the football brand around the time that we were preoccupied with a more sanguinary civil war. Rugby’s nickname was (and is) rugger, and its players are called ruggers—a bit of upper-class twittery, as in “champers,” for champagne, or “preggers,” for enceinte. “Soccer” is rugger’s equivalent in Oxbridge-speak. The “soc” part is short for “assoc,” which is short for “association,” as in “association football,” the rules of which were codified in 1863 by the all-powerful Football Association, or FA—the FA being to the U.K. what the NFL, the NBA, and MLB are to the U.S.

(Vinkistä kiitos Kottkelle.)

Tämä on hurmaava: Pied La Bichen lyhytelokuva (?) Refait, jossa kerrassaan erityisellä tavalla näytellään uudestaan Ranskan ja Saksan rangaistuslaukauskilpailu Espanjan MM-kisoissa vuonna 1982.

(Kiitos, Olli ja Information Aesthetics.)

Sundqvist pohtii kentän kokoa, Ville Kuusinen sen pinnan laatua.

PeterF kaipaa kotimaiseenkin futikseen kaukolaukaistavia kameroita maalin taa. Eilen Finskillä näytti Photo-liivinen virittelevän yhtä matalaa jalustaa eteläisen maalin tuntumaan. Tulosta näkynee kotijoukkueen sivuilla, jossa jälki iltavalaistuksessa on muutenkin mukavaa.

Suomi-futis näkyy tykänneen pelin tasosta enemmän kuin FutisForumin keskiverto kommentoija.

Medon kulmapotku itselle hämmästytti ainakin eteläpäädyn.

Nuorten mestaruuspokaalin kohtalo näyttää puhuttaneen. Sääntöä asiasta ei tosiaan taida olla, mutta pitäisikö sellainen kehittää? Eikös AIK saanut Euroopan Cupin kannun omakseen voitettuaan sen kolmannen kerran peräkkäin? Siellä taisi olla sääntö asiasta.

Vastaavasti mietin, voiko SSV kirjailuttaa pelipaitoihinsa tähden jos ja kun nappaa tänä keväänä kymmenennen Salibandyliigan mestaruutensa. HJK:llahan taitaa jalkapallossa olla kaksi tähteä 21 tittelin kunniaksi ja eräiden maiden maajoukkueilla yksi kustakin MM-kullasta.

Maailmanlaajuisesti käytäntö näyttäisi olevan yllättävän kirjava.

Onkohan joku lukijamme perehtynyt aiheeseen?

Barcelonan, sen espanjalaisjoukkueen, jonka riveissä pelaavat muun muassa Lionel Messi ja Andrés Iniesta, Marketing and Business Development Manager on suomalainen Lankisen Pasi.

Aiheesta artikkelöi Egan Richardson: FC Barcelona’s Finnish influence.

Google-haeskelun perusteella Lankisesta on tehnyt jutun myös Pohjolan Sanomat.

Onko amerikkalaisessa jalkapallossa ollenkaan huonoa tuomarointia?

Kysymys ei ole retorinen, vaan jenkkifutista vain harvakseltaan seuraavan amatöörikatsojan rehellisesti esittämä.

Super Bowl -ryminää katsellessani koetin kovin muistella, olenko koskaan nähnyt Super Bowlissa kiistanalaista tuomarointia. Siis sellaista, joka vaikuttaisi peliin lopullisesti ja ehkä ratkaisevastikin ja josta riittäisi juurta otsikkoihin ja kahvilakeskusteluihin vielä seuraavalla viikolla — ehkä pidempäänkin.

Kirjaimellisesti ottaen toki kiistanalaista tuomarointia nähtiin myös viime yönä New Orleans Saintsin ja Indianapolis Coltsin kohtaamisessa. Saints sai kun saikin lisäpisteyrityksestään kaksi pistettä nollan sijaan, kun päävalmentaja Sean Payton haastoi tuomarin ratkaisun videotarkistukseen. Mutta se kaikki tapahtui pelin sääntöjen mukaan, ilman meuhkaamista. Siinä peli itsessään korjasi omat vikansa.

Epäilemättä tilanne on tässäkin lajissa eri, kun laskeudutaan ammattilaistasolta alemmas otteluihin, joissa televisiokamerat eivät ole paikalla eikä videoita voi kelata. Silmänräpäyksessä tehdyt tuomareiden päätökset ovat silloin pitävämpiä. Ja vaarallisempia. Mahdollisesti pelin reiluuden tuhoavia.

En kritisoi tuomareita ihmisinä enkä tuomareinakaan, mutta minulle läheisimmissä lajeissa, salibandyssä ja jalkapallossa, minua harmittaa, kuinka ne käytännöllisten seikkojen vuoksi aivan huipputasoa myöten sisältävät mahdollisuuden epäreiluuteen. Siihen, että joukkue A ei pääse pelaamaan mestaruudesta väärin perustein tuomitun paitsion vuoksi, tai siihen, että joukkue Ö saa kaulaansa hopeat, kun viheltämättä jäänyt mailaanlyönti käynnistää vastahyökkäyksen, joka päättyy ratkaisevaan maaliin jatkoajalla.

Itse asiassa kirjoituksen aloittava kysymykseni saakin olla retorinen. En halua kuulla, jos vaikka epäreiluus Super Bowlissa olisikin mahdollista.

(Super Bowlin vuonna 2010 voitti New Orleans Saints pistein 31—17.)

Sportmagasinet vakuutti, taas kerran.

Ei tietenkään vähiten maailman hienoimpien punapaitojen, IFK:n tradition ja Let’s play hockeyn sävelten takia, mutta kiintoisaa asiaa muutenkin. Aki Riihilahti muistuttamassa, että totta kai jossain voidaan aina pelata ”paremmin”, mutta ei se vähennä mitenkään oman jengin ja omien suosikkien arvoa. Ja sitten Atlaksen käsipallon Kotikylän kundit, josta on haluttu kulmakunnan omaa juttua.

Juuri tämä. Että joskus jossain lukee ”ettei katsomossa ollut kuin kaverit ja sukulaiset”, ikään kuin he olisivat jotenkin vähäarvoisia. Lähdetään ennemmin sitä kautta, että saadaan katsomoon ensin ne tärkeimmät: sukulaiset, kaverit, tuttavat, naapurit ja oman seuran juniorit. Niin kuin idealla Classic-perhe, esimerkiksi. Sen jälkeen saattaa tulla vieraampiakin jos ja kun meininki on hyvä.

Mitä pienempi paikkakunta, sitä itsestään selvempää tämä lienee.

Ja olihan siellä vielä cocktailkutsujen kimalluksessa Tero Tiitukin, miehemme piireissä. Hienoa, paitsi sittemmin polvivamma.

YLE Areenalla vielä viikon verran.

Luurankobloggaajat sivusivat otteluraporttien tekemistä mutta keskustelu käytiin sitten pikemminkin muuramelaisesta salibandysta. Kristian Sundqvist tarttuu aiheeseen futiksen puolella ja kysyy, millaista jalkapallojournalismin tulee olla.

Printissä vai verkossa, mitä, milloin, kenen tekemänä ja millä tyylillä?

Vuosien varrella jokusen otteluraportin rustanneena olen aiheesta kovasti kiinnostunut.

PS. Ladies Edition on taas vauhdissa.

Myymisestä en ymmärrä mitään, mutta joukkuepelit kiinnostavat, ja Sami Hurme kirjoittaa Kunto kortilla -blogissa, kuinka paljon tehokkaammin niitä voisi myydä katsojille.

Jollain lailla samaan aiheeseen tuntuisi liittyvän se kun eilen Finnair Stadiumilla lähdin puoliajalla ostamaan tenaville popcornia. Jonotus pohjoispäädyn ainoaan auki olevaan myyntipisteeseen oli sen mittainen, että ehdin takaisin katsomoon kun pelikellossa komeili 72 minuuttia. Ilman popcornia, koska myyntipisteestä olivat kaikki syömiset jossain vaiheessa loppuneet. Mitä kenellekään ei tullut mieleen kertoa jonossa seisoville.

Edellinen jonottaja kertoi mielipiteensä asiasta myyjättärelle niin painavalla tavalla etten enää viitsinyt lisätä neitosen taakkaa. Kausikorttilaisena en äänestä jaloillani mutta kerron jälkikasvulle, että puoliaikaostoksia ei tästä lähin ole luvassa.

Dawda Bahin maali oli kyllä hieno. Juho Mäkelän onnistumisen näin sattuneesta syystä vasta Urheiluruudusta.

Ari Virtanen:

Pelikellon näyttäessä 81.35 Litmanen käveli rauhallisesti, ja korostan: rauhallisesti, kentältä vaihtoon pettyneen näköisenä. 81.44 hän läpsäisi Shefki Kuqia käteen. 81.46 sinä, Baxter, yritit kätellä Litmasta, mutta jäit haromaan tyhjää Kuninkaan kävellessä sivuilleen vilkaisematta ohitsesi. – - Litmanen palasi muutama minuutti myöhemmin takkinsa ja poolopaitansa kera penkille, mutta vahinko oli jo tapahtunut. Litmaselle kuivien vaatteiden hakeminen kopista vaihdon jälkeen saattaa olla rutiinia vieraspeleissä, mutta tyhjää haroneelle Baxterille se tuli yllätyksenä. Mielikuvaksi tästä kohtalonottelusta jäi Litmasen kävely ohi Baxterin.

Kristian Sundqvist:

Käveleminen vaihtoon eli ajan kuluttaminen tilanteessa, jossa Suomen oli pakko tehdä maali oli itsekäs mielenosoitus. Jos Jari olisi juossut nuo viimeiset 30 metriä olisi parikymmentä vuotta kestänyt upea A-maajoukkueura saanut hienomman lopun. – - Näkihän Jarista jo aiemmin, että miestä tympi. Lahjarankkarin Litti tietenkin tykitti karusti alanurkkaan, muttei vaivautunut nostamaan käsiään saati hymyilemään maalin kunniaksi. Tuon vaivan olisi voinut nähdä jos ei joukkuetovereiden niin ainakin niiden Liechtensteiniin vaivautuneiden suomalaisfanien eteen.

Mitä piinkova ammattimies tekisi?

Hajontaa on kirjoitusten kommenteissakin.

Muutoin olen sitä mieltä, että Virtasen tekstejä lukisi paljon usemminkin. Sundqvist kirjoittaakin jo mukavan ahkerasti.

Komeat EM-kisat huipentuivat viihdyttävään finaaliin, ainakin meidän saksalaisen jalkapallon ystävien mielestä. Pelit iltavaloissa näyttivät TV-ruudussa hyvältä, ja paikan päällä etenkin Suomen avaus Tanskaa vastaan oli kelpo spektaakkeli. Yleisvaikutelmakseni jäi, että kisat saivat erinomaisesti näkyvyyttä, enimmäkseen tosin pintapuolista peruskerrontaa.

Mutta onko jollekin selvinnyt, mihin Jessica Julin viittasi Sportmagasinetissa kun kertoi olevansa chockerad tultuaan Helsinkiin ja huomattuaan, miten pessimististä media on? Nettikeskusteluissa toki toistuivat samat väsyneet kliseet, mutta toimittajien tekeminä en törmännyt kuin Erkka V. Lehtolan hiukan kriittisempiin teksteihin. Puolivälierän Englanti-tappion perusteella Lehtolan kritiikki näytti osuvan aika lailla oikeisiin kohtiin.

Kuvankaunis nainen ratkaisi EM-välierän, raportoi hauskuusalan erikoisjulkaisu Lehti.

Jotenkin Futismimmit kuulostaa vähättelevältä verrattuna alkuperäiseen nimeen Damelvan, mutta taas kerran ruotsinkieliset ovat tehneet kelpo urheiluohjelman. Eikö suomeksi oikein onnistu vai enkö vain osaa löytää niitä?

Suomen naisfutis 1940-luvulta nykyaikaan. YLE Areenalla jostain syystä enää neljä päivää.