Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Atik Ismailin aktiiviaikoina HJK joutui keskeyttämään viimeistelytreenit ennen Euroopan Cupin vieraspeliä Liverpoolia vastaan, koska tuli pimeää eikä Pallokentällä ollut valoja. Talvisin Helsingissä pelattiin joko Saharan jäälakeudella nastat plääkien pohjissa tai sitten koulujen pikkusaleissa.

Olosuhteet ovat kehittyneet, joskus kelitkin.

(Hetkeä myöhemmin alkanut räntäsade tosin hiukan pilasi kontrastia.)

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

Itse arvostan matseissa yritystä, tunnetta ja oman tason saavuttamista tai sen ylittämistä. Erityisesti minua koskettaa fanien perinteinen kyky kannustaa omiaan sortumatta vihamielisyyteen tai alatyylisyyteen, mikä on yksinkertaisesti luonteen ja kulttuurin vahvuutta – sitä todellista voimaa. Kannustuksen ja sen myötä tulevan tunnelman laajuus on totta kai täysin pelistä riippuvaista. Tunnelman tekevät peli, pelaajat, voitot ja suoritukset kentällä. Ei tuloksilla mielestäni ole niinkään väliä kunhan katsomoon asti näkyisi, että kentällä ainakin yritetään tosissaan. Kentällä otteiden pitää olla sellaisia, että kannustus on ansaittua.

Siitä vähän alempaa löytyy myös urheiluihmisillä toistuva toive, että jos sitten vielä media vähän…

…melkein yhtä monta kertaa olen nähnyt sen median puolesta vastaavan toimittajan nenän nytkähtävän aavistuksen ylemmäs ja ääneen lehahtavan sävykästä painokkuutta kun hän taas kerran sanoo:

Toimittajan tehtävä ei ole olla minkään lajin markkinoija.

Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä

Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.

Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.

Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.

Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.

Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta

Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.

Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.

Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.

Linkki: Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos

Muistan lukeneeni Pappa Ruotsalaisen naistenhatusta ja oliko se nyt Don Cherryn puvuista, jotka olivat niin tiukkoja, ettei ne päällä voinut istua. Iiro Parviaisen kravattiparodia kohautti taannoin Sveitsin salibandyliigassa.

Mikä on suomalainen pukeutumiskoodi, vaikkapa nyt salibandyssa? Puuhelmikommentit kai ovat jo historiaa? Kuka sharp dressed man ja kuka resupekka? Riittääkö täällä anonyymi vitt… kettuilu satunnaiselle puvulle aitiossa tai geelille koutsin hiuksissa?

Pääkallo?