Suomen naisten taistelua St.Gallenin MM-finaalissa oli ilo seurata. Hyvin uhrauduttiin, tsempattiin ja rähistiin mutta se ei ihan riittänyt, tiivisti puolustaja Mia Karjalainen ja hahmotti siinä kuvion hyvin. Suomen joukkue paransi peliään pitkin viikkoa, ja vain kahdella kuokkaan huikealta Ruotsilta oli melkein torjuntavoitto.

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.

Mikäli ennakkosuosikit pitävät edelleen pintansa meneillään olevissa salibandyn naisten MM-kisoissa, joutuvat viime kisojen finalistit Ruotsi ja Sveitsi vastakkain jo välierissä. Suomen tie veisi semifinaalissa Tshekkiä vastaan.

Koska Sveitsillä on tällä(kin) kertaa varsin vahvan oloinen ryhmä, alkoi sveitsiläisiä ja ruotsalaisia toimittajia pressissä kovasti mietityttää, kuka &%#?/” on keksinyt tällaisen sarjasysteemin. Siinä joukkueet arvotaan alkulohkoihin rankingin kärkinelikon ollessa ykköskorissa jne, ja alkulohkoista jatketaan ennalta määrätyn kaavion mukaan.

Verkkoarkistoja kaivamalla löytyi Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n sivuilta tällainen pöytäkirja, jossa hallitus on pohtinut asiaa mietittäessä miesten MM2010-kisojen lohkoarvontaa.

The teams shall be divided according to the ranking of the last WFC’s in four baskets as follows:
Basket 1: Ranking 1-4 (Finland, Sweden, Switzerland and Czech Republic)
Basket 2: Ranking 5-8 (Latvia, Norway, Russia and Germany)
Basket 3: Ranking 9-12 WFCQ Europe teams (4 teams – the winners of the qualification finals)
Basket 4: Ranking 13-16 WFCQ AOFC and America (4 teams)
Each WFC final round group will then be allotted one team from each basket

Mr. King also agreed that it is important to have an open ballot.

Paikallinen päätoimittaja bloggasikin sveitsiläisestä näkökulmasta: Oma maali.

Seuraavaksi mietitään, onko mahdollista, että Suomi ja Ruotsi osuvat vastakkain jo miesten seuraavien MM-kisojen välierässä.

Vaikka amerikkalaisella logiikallahan sillä ei ole mitään väliä, koska sijoituksia on olemassa vain kaksi.

First place or no place.

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Edit: Kansainvälinen liitto taustoittaa videota

Urheilun taustapeili: Markkinointia urheilun kuluttajille. Millaista on suomalainen urheilumarkkinointi, miten tutkimusta hyödynnetään ja mikä ratkaisee, minne katsojat kulkunsa suuntaavat? Vieraina ovat markkinoinnin yliopettaja Kari Puronaho Haaga Heliasta ja Risto Rasku Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Toimittajana Jouko Vuolle.

Alan erikoismiesten kertomat taannoisessa Urheilun taustapeilissä olivat itsellenikin lievä yllätys kun minäkin olen tottunut urheilutapahtumissa korostamaan itse pelin / kilpailun merkitystä kylmän oluen, kuumien tanssityttöjen, höyryävien hotdogien ja muun serpentiinisateen rinnalla.

Vähän kärjistettynä Kari Puronaho ja Risto Rasku kertovat, että katsoja menee kokemaan tapahtumaa yhdessä kavereiden kanssa enemmän kuin vain katsomaan vihaisen näköisten painijoiden irvistyksiä. Esimerkkinä muun muassa laukkakisa Kentucky Derby, jossa itse kilpailu kestää puolitoista minuuttia mutta koko tapahtuma pöhinöineen kaksi viikkoa. Tai Lahdessa hiihtokisat, joissa koko väkijoukosta löytyi lopulta pari hassua tyytymätöntä, vaikka itse päätapahtuma eli suurmäen kilpailu jouduttiin peruuttamaan tuulen takia.

Hän haluaa löytää toiset katsojat ja kaverinsa sieltä. Ja sitten se tunnelma, joka tapahtumassa on. Meillä ovat lajit ymmärtäneet tämän asian merkityksen jotkut paremmin ja jotkut aika huonosti.

Yhdessä kokeminen.

Mainitut esimerkit ovat toki yksittäisiä tapahtumia. Katsojalukujen nostaminen on vaikeampaa viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvissa sarjapeleissä, joissa toistaiseksi oikeastaan vain jääkiekon SM-liiga on lukemiinsa tyytyväinen. Niistä tutkijoilla on vähemmän sanottavaa paitsi että HIFK:n kotipeleissä oli viime kaudella selvästikin kelpo meininki.

Tutkittu on toki palloilukatsojiakin ja saatu tietää, että he arvostavat kotijoukkueeltaan aktiivista pelitapaa ja taistelua loppuun saakka enemmän kuin muita pelillisiä asioita. Himmailemaan ei siis kannata kentälle lähteä.

Mutta voisiko palloilun sarjapelikin yhä olla tapahtuma, jossa tavataan ja johon mennään kokemaan yhdessä? Omassa lapsuudessani tapasimme kavereiden kanssa itsestäänselvästi vakiopaikoilla Jäähallissa tai Stadikalla kun IFK:lla tai Klubilla oli matsi, mutta silloin ei ollut nettiä ja TV:ssäkin ohjelmaa vain kahdella kanavalla ja vain klo 18-23.

Miten rakentaa 2000-luvun yhteinen tapahtuma ja kokemus? Suosittelen ainakin kuuntelemaan alustuksen.

Helsingin Sanomien pääkirjoitus, jonka te kaikki tänä aamuna jo tietysti luittekin, myöntää saman, minkä itsekin viikonloppuna tweettasin.

Noin, nyt voidaan arkistoida uljas historia Urheilumuseoon ja keskittyä nykyaikaan eli joukkuepalloiluihin.

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF on myöntänyt Saksalle sekä Kanadalle kummallekin 12500 Sveitsin frangia projektitukea lajin aseman vahvistamiseen näissä kahdessa maassa.

Saksassa pyritään nostamaan pelaajien määrä tasolle, joka mahdollistaisi lajille Saksan olympiakomitean jäsenyyden. Kanadassa tarkoitus on tehdä salibandya tutuksi kiekkoväelle, saada se ottamaan reikäpallo oheisharjoitusmuodoksi ja lisätä lajin tunnettuutta maassa.

Ruotsin johtavan lajimedian Innebandymagazinetin päätoimittaja Magnus Fredriksson menee kolumnissaan vielä pitemmälle. Hän linjaa, että lajin huippumaiden kuten Suomen ja Ruotsin tulisi luopua MM-turnausten välisistä väljähtyneistä harjoitusotteluistaan ja käyttää sen sijaan resurssit pelaamalla kehittyvien maiden kuten juuri Saksan ja Kanadan kanssa vaikka sitten B- tai C-maajoukkueilla. Lisäksi pitäisi lisätä kontakteja seurajoukkuetasolla ja satsata esimerkiksi Venäjän, Viron ja Latvian salibandyn kehittämiseen koska vain sitä kautta meillä on tulevaisuudessa leveästi laadukkaita arvokisoja.

Pohtimisen arvoisia pointteja kun samaan aikaan toivotaan Champions League -tyyliin entistä tiukempia ja tasaisempia pienemmän piirin kisoja parhaiden maiden maajoukkueiden ja seurajoukkueiden kesken. Riittävätkö heikommille maille karsinnat, joista parhaat seuloutuvat huippujen mukaan? Ovatko lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ristiriidassa keskenään?

(Kuvassa Saksan maajoukkue juhlii maalia joulukuun MM-kisoissa Helsingissä)

Sählyn SM-kisat. Katusähly. Suosähly.

Miksi tyytyä muutamaan versioon?

Puistosählyn SM-kisat pelataan 6. elokuuta Tampereella. On vuosi 2011, joten turnaus esittäytyy nettisivujensa lisäksi YouTubessa ja Facebookissa. Tapahtuman järjestää Warriors.

Liian tavanomaista?

Miten olisi sitten Järvisählyn MM-turnaus, joka pelataan, järjestäjän sanoja lainatakseni, 1.-3.7.2011 luonnonkauniilla Hämeen-järviylängöllä sijaitsevalla Tammelan ja Forssan yhteisellä virkistysalueella Saarenkansanpuistossa.

Mitä lie luvassa ensi vuonna?

Saanks mä ottaa huomenna mailan mukaan ku nykyään kaikki pelaa koulussa koko ajan sählyä, kysyi perillinen tänään kotiin tullessaan.

Totta kai.

Urheilukuvaajien eliittiin lukeutuva Kari Kuukka ihmettelee blogissaan, mihin jäivät isojen suomalaismedioiden näyttävät esitykset esimerkiksi nyt kiekkoleijonien kultajuhlista.

Where are the interactive panoramas, time-lapse of the arrival of the audience, audioslideshows with original content, your multi cam real time livefeed, proprietary mini helicam, your visually a bit more interesting web design?

Kuukka itse teki multimediaa esimerkiksi tämänvuotisissa Oslon hiihdoissa.

Itse vasta pureskelen kysymystä ja mietin, kuinka tärkeitä ja kaivattuja uudet muodot oikeasti ovat. Kuinka paljon niihin tulisi aina rajallisia resursseja panostaa? Tosiaan iso ja kova juttu vai sittenkin vain ihan okei ja hienoja, mutta.

Kukakohan osaisi kertoa?

Hienoa timelapsea, esimerkiksi, on nähty salibandystakin, kiitos Hyvärisen Mikon.

Sosiaalinen media pullisteli viime viikonloppuna kun väki koki yhdessä Euroviisut ja kiekkokisojen huipennuksen. Euroviisuja lusin itse riittävästi jo 70-luvulla, mutta Twitterin tagi #mmkisat oli seurannassa koko pitkän kisarupeaman ajan. Ollapa ollut jo niinä vuosina kun keskiyön lähestyessä kuuntelin yksin kotona matkaradiosta Höyry Häyrisen kertovan Nummelinin ja Koivulahden uroteoista Kiesslingiä ja Kühnhacklia vastaan.

Karhuherran sanoin:

- – - kisapaikalla on jo useita kotimaisia mediatyöläisiä, jotka luukuttavat tunnelmia kaukalon laidalta, mixed zonelta, pressikeskuksesta ja aamutreeneistä. Pahimmat vielä yöllä hotelliltakin. Etulinjassa tulittavat tietysti Jatkiksen omat pojat Mikko ja Kasperi eli @MikkoMakinenJA ja @kaustonen, sekä ainakin Kulosaaren alueen johtava monimediapulputtaja @EskoSeppanen.

Eikä siinä vielä kaikki, kotkatsomoissa huutelee monenlaista väkeä, muitakin kuin mediaurpoja. Sillä ainakin oman näppituntuman pohjalta Twitter on hiljalleen tänä keväänä lyönyt läpi myös tavallisen kiekkokansan keskuudessa.

Pitkä lainaus, mutta toivon saavani anteeksi, koska asia on niin lujaa.

Tagi elää edelleen kun puitavana puoleen ja toiseen ovat voitonjuhlat.

Ennenkin on voinut kokoontua sporttibaariin tai kaverin kisastudioon ja jatkaa puintia seuraavana päivänä koulussa tai töissä, mutta näin laajaan keskusteluun ei ole päässyt mukaan. Myös kaltaiseni harvoin baareissa viihtyvä.

Hehkuttaa Lvngroom:

Tekniikasta ei tietenkään ole sinällään kyse, vaan siitä, mitä se mahdollistaa. Voidaan keskustella, osallistua, jakaa ja innostua toisten samanhenkisten kanssa tapahtumaa ennen, aikana ja jälkipeleissä. Perinteiset kisakatsomot, kauppatorijuhlat ja TV-lähetykset ovat edelleen tärkeitä, mutta rinnalle on tullut hurjasti mahdollisuuksia lisäelämyksiin!

Eilen lisäsin seurattaviini pitkän rivin futiksesta visertäviä, mutta sählyääliöitä Twitterissä on vielä harmillisen vähän. Se porukka tuntuu kokoontuvan Facebookiin. Tähänkin hurahtaneena toivon kuitenkin, että seuraavia salibandykisoja saan kokea entistä enemmän myös Twitterissä. Tai mikä silloin pinnalla onkaan, nykyisellä muutostahdilla.

Lisää Twitterin käytöstä

Henkilökohtaisten mieltymysten valossa viimeksi kulunut vuosi on ollut ainutlaatuinen. Kaksi salibandyn MM-kultaa, HJK:n mestaruus, IFK:n mestaruus ja nyt vielä kiekkokultaa. Jalkapallon arvokisojen lopputurnauspaikan olisi toki vielä voinut ottaa.

Teille nuorille Suomen jääkiekkomenestys taitaa olla jo normaali olotila, mutta antakaas kun setä kertoo. Ennen vanhaan normaalitila oli se, että Suomi lähtee kisoihin päättäväisenä hakemaan sitä kaikkien aikojen ensimmäistä mitaliaan mutta pettyy taas kerran. Kevään 1974 ”puupronssia” jouduttiin jauhamaan pitkään ja hartaasti. Oli Dombrovskin hylkäämää Hannu Kapasen maalia, Sikoraa, Masken Carlssonia ja kaikenlaista eeppistä vastoinkäymistä koska jääkiekon jumalat nyt vain olivat tuominneet Suomen ikuiseksi neloseksi. Korkeintaan. Vaikka koko kisoissa ei saattanut olla kuin CCCP, CSSR, Tre Kronor, DDR, Puola ja Suomi. Se ajanjakso tuntui jatkuvan loputtomiin.

Siksi se hopea Calgaryssa 1988 tuntui näihin mestaruuksiinkin nähden isommalta asialta kuin nyt tajuaakaan. Siitä huolimatta, että Tihonovin muikea hymy Suomen kopissa oli näin jälkikäteen ajatellen merkillisenkin leveä.

Olikohan Karlstadin Stjärncupen joskus 1994 kun ruotsalainen junnujoukkue oli hävinnyt salibandyssa suomalaisille ja luonnollisesti harmitti. Lämpöisessä jälkihuutelussa ruotsalaispoika kiljaisi kiukkuisen lapsen nuotilla pöytään viimeisen korttinsa:

”Men hur många VM-guld i hockey har Finland vunnit någonsin!?”

Nyt pitää opetella ajatukseen, että Suomi on maa, joka on voittanut kiekossa sentään kaksi MM-kultaa.

Kaksi. Kaksi MM-kultaa. Kaksi.

Jos Suomen pakka pysyy kasassa, maalivahtipeli onnistuu, maalipaikoissa natsaa…

Pakka pysyi kasassa, maalivahtipeli onnistui loistavasti, maalipaikoista olisi voinut iskeä usemmankin.

Jotenkin todella maukas voitto joukkueelta, joka venyi aina vain lisää ja lisää kun vastus koveni. Sveitsiä vastaan voitto pelin hajoamisesta huolimatta, kaasutus karkuun Slovakialta, nousu kahden maalin takaa finaaliin välierässä, Ruotsin hyökkäyskoneen pysäyttäminen.

Ruotsalaiset harmittelivat vetojen karanneen jännityksen vuoksi ohi maalin. Sitäkin, mutta kyllähän Suomi kyykkäsi mahtavasti peittäen laukauksia. Moni oli milleistä kiinni pallon kääntyessä kantapäästä vähän ohi tolpan. Stolpe in, stolpe ut, marginaalit ovat pienet ja voittaja punnertaa ne edukseen.

Joni Järviöltä huikea esitys tolppien välissä, kruununa se kolmannen erän jalkatorjunta Suomen johtaessa maalilla. Kaksi huippuvahtia mahdollisti levänneen veskarin heittämisen finaaliin, muistutti viikon mittaan maalivahtien JyP-peluutuksesta vihjannut Jarkko Rantala.

Ruotsin maalivahti sanoi ennen finaalia, ettei tiedä Suomen hyökkääjistä mitään. Eikö kannattaisi? Ylimielisyyttä vai sumutusta?

Krister Savosen jäätävä rankkari. MM-finaalissa. Joukkueen kuopukselta. Ja Miko Kailiala tivaamassa ruotsalaisilta palloa talteen niin että tuomarin oli mentävä väliin. C’mon, kaverin ensimmäinen maaottelumaali (!?) Just how cool is that?

Aaron Fagerholmilla ei tainnut olla ratkaisupeleissä askelmittaria, mutta kilometrejä kertyi paljon kaverin polkiessa rikkomassa Tshekin ja Ruotsin rakentelua.

Miko Kailiala ja Miikka Sokka kasvattivat rooliaan läpi viikon, ja jotenkin sopivaa, että juuri he mestaroivat finaalin voittomaalin. Turusta on tullut jo vuosia signaalia, että täältä on tulossa kovia pelimiehiä, ja nyt minäkin pääsin näkemään, mistä oli puhe. Eivätkä vain nuo kaksi.

Suomen kylmäpäinen pallollinen peli johtoasemassa. Paljon puhuttu kokemus miesten kovista peleistä näkyi. Ja onnistunut roolitus. Kaksi hyökkäävää kenttää, muskelimiehet ja monikäyttöiset jokapaikanhöylät.

Pressissä paikalliset valokuvaajat hehkuttivat viimeisen sekunnin ruutuaan: Pallo Suomen verkossa mutta suomalaiset kädet pystyssä ja ruotsalaiset maansa myyneinä. Ruotsin kaventaessa Stadthallen ylitarkka pelikello pysähtyi lukemaan 59.59.9.

Pressissä finaalin jälkeen lämmintä noin 39 astetta, paikalliset kaljamukeineen pälättivät 97 desibelin voimalla, se ovi diskojytkettä tulvivan hallin puolelle ei pysynyt sitten millään kiinni ja netti pätki. Mutta mitäs pienistä kun Suomi on uusi maailmanmestari, hei.

Borlänge, Riika, Praha, Praha, Helsinki, Weissenfels.

Suomen U19-poikien eilinen välierä Tshekkiä vastaan toi mieleen vastaavan 2007 Sveitsissä. Silloin vahva Tshekki käänsi Suomen johdon, ja meikäläisten hakiessa epätoivolla tasoitusta karkasi Jiri Curney niittaamaan vastaiskuista voiton omilleen.

Nytkin näytti vielä toisessa erässä pahalta. Fiilisjoukkue Tshekin tunne kasvoi maali maalilta, ja erän lopulla pelaajat olivat jo kolmimetrisiä.

Tshekin tunne näytti kuitenkin unohtuneen tauolla pukukoppiin ja ovi lipsahtaneen takalukkoon. Kaukaloon hyppäsi puolet pienempiä punapaitoja, ja Suomi nappasi otteen takaisin. Vaikeimmilla hetkillä vahvasti pelannut Miko Kailiala sai kunnian nostaa tolpalta toisella yrittämällä tasoituksen, ja sitten räpsähti kahdesti Tuomas Iiskolan ruoska. Välissä piti kuitenkin tappaa yksi jäähy, joka avasikin Tshekin parhaat paikat kääntää peli vielä. Tshekki tuuppasi pallon yhä uudelleen numerolla 11 pelanneelle Jan Natoville, ja yhä uudelleen Jarkko Rantala karjui aitiosta Nico Salolle: Se 11 on sun! Taas lähti rightin otteella pelaava Natov kiertoon, ja taas ehti Salo eteen. Kun vielä Tomi Aaltonen pysäytti sen kohti maalia löytäneen laukauksen, vaara oli ohi. Loppuun ei Tshekki saanut kunnon myllytystä kun Krister Savonen ja kumppanit pitivät tyylikkäästi pallon.

Kaikki nuorten kisat nähneenä sanoisin, että toiseksi paras U19-poikien MM-kisoissa pelaama kolmas erä. Ihan paras on toistaiseksi vielä tämä.

Valmennuksen selitys tapahtuneelle on toki uskottava: Avainmiehiään kuluttanut Tshekki väsähti, ja leveälti peluuttanut Suomi juoksi kolmannessa erässä karkuun.

Onko Suomella saumoja Ruotsia vastaan, on jo moni ehtinyt kysellä kotomaasta.

Ruotsi on ennakkosuosikki, mutta on toki. Ruotsin vahvuus näyttää olevan hyökkäyksessä, heikkous puolustuksessa, kuten itsekin toteavat. Jos Suomen pakka pysyy kasassa, maalivahtipeli onnistuu, maalipaikoissa natsaa…

Ruotsi lataa itseään hokemalla revanssia Finnkampenin tappiosta. Ja on edelleen ennakkosuosikki.

Suomalaiset eivät ole ainakaan joukkueen ulkopuolelle puhuneet voittamisesta mutta eivät myöskään mistään varovaisesta parhaansa tekemisestä.

Nykyään kaikki elävät vain hetkessä.

Norjasta ei avausmaalinsa jälkeen ollut isommin vastusta, mutta Slovakia yllätti vahvuudellaan. Terävästi liikkuvia taistelijoita, joilla ei ollut kosketus palloonkaan huono. Ja vireystila tapissa alusta loppuun, koko joukkue seisoi vaihtoaitiossa intoa puhkuen. Välillä huolestutti, romahtaako koko rivi yhtäkkiä kentän puolelle.

Boris Mihailovilla oli maalin tehtyään tapana tuulettaa tutkimalla mietteliäästi mailansa lavan kuntoa. Samaa koulukuntaa edustavat täällä suomalaiset. Sveitsiläiset juhlivat 1-4-kavennusta faniensa kanssa kuin maailmanmestaruutta, ja Slovakian penkki rätisi koko 60 minuuttia kuin popcornkattila. Puolan joukkue kuulosti ulkona alkulämmössä raivolla laulaessaan merijalkaväen alokasleiriltä, mutta näköjään happea riitti vielä Espanjan lyömiseen.

Suomen puolustuksen puhkomiseen ei Slovakian taito riittänyt, mutta niin vain alkoi eroakin syntyä kunnolla vasta kun Suomi heitti kaikki nimimiehensä laatikkoon. Matias Kaartinen laittaa palloa liikkeelle, Sylvester Raikamo, Sami Johansson ja Tuomas Iiskola laukovat. Ja Miikka Sokka on vakuuttanut. Vie palloa sisään, vääntää yleensä itseään isompia vastaan ja laukoo maalejakin.

Sami ”No look” Kosken vaikutukset näkyvät yhä laajemmalti. Niko Mäkelä tarjoili Norjaa vastaan näyttävän no look -laukauksen (kuva), joka kuitenkin viuhui hiukan yli maalin.

Ruotsi pelasi taas kerran sellaisen alkusarjan ettei suosikin viittaa tarvitse tyrkytellä muille. Kolmeen peliin mätetyt 53 maalia kertovat joukkueen olevan totutun taitava, ja Tshekkiä vastaan sitä kuvasi tilanne, jossa keltapaita kiepsahti pallon kanssa karkuun ja kaksi tshekkiä törmäsi ryminällä toisiinsa jääden lattiaan makaamaan (alakuva). Tämän vuoden ruotsalainen erikoisuus on pakkien tulivoima. Viivasta lähtee kierrosta sellaisia ammuksia, että tuloksena on maali tai ainakin mansikka. Kevin Lieback-Asp linkosi pakin paikalta neljä palloa Tshekin verkkoon, Sebastian Nielsen taas hattutempun Viroa vastaan.

Suomen välierävastus Tshekki hölmöili Ruotsia vastaan omassa päässä liikaa pärjätäkseen, mutta kuusi tehtyä kertovat sekä Ruotsinkin haavoittuvuudesta että Tshekin vaarallisuudesta. Joukkue on voitettavissa, mutta kaikki on semifinaalissa mahdollista.

Kolmikymmenvuotista sotaa käytiin aikanaan kovasti juuri näillä historiaa pursuavilla nurkilla, ja Ruotsin joukkue vieraili vapaa-ajanohjelmanaan Lützenissä, jossa käydyssä taistelussa kuningas Kustaa II Aadolf kaatui vuonna 1632. Ja mukana niissäkin väännöissä olivat toki myös suomalaiset.

Kolean alkuviikon jälkeen aurinko paistaa Saksi-Anhaltissa toista päivää, kesä kaatuu päälle ja pelit paranevat.