Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

YLEn radion Urheilun taustapeili pohti taannoin valmentajien työuupumusta vierainaan koripallokoutsi Antti Koskelainen ja Suomen Valmentajat ry:n toiminnanjohtaja Kristiina Danskanen.

Se tavallinen tarina: Oman pelaajauran hiljalleen himmautuessa näkemystä ja annettavaa riittää, joten penkin taakse intoa täynnä kuin ilmapallo. Energiaa, treenejä, pelejä, kursseja, eteenpäin, eteenpäin.

Mutta entä sitten kun nousukiito sakkaa, opiskelut vaihtuvat kiireiseen leipätyöhön, alkaa olla ehkä perhettäkin? Miten sovittaa työajat, lomat, miten kytkeä aivot irti joukkueen tai valmennettavan huolista? Onko valmentaja aina töissä?

Saako urheilussa edes olla väsynyt vai onko aina oltava vahva voittaja?

Mitä valmentaja itse ja seura tai liitto voisivat tehdä, jotta valmentaja jaksaa jatkaa myös sen ensimmäisen intensiivisen spurtin jälkeen?

Milloin Sinä viimeksi kiitit tai kehuit valmentajaasi?

Salibandyn ja jääkiekon Johtavien (heh) Analyytikoiden sanaverryttely tuolla Akateemisella puolella on paitsi mielenkiintoinen konsepti myös useita ajatuksia liikkeelle tuuppaava pallottelu.

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Kulttuuriväen blogeja lukiessa välillä ihmetyttää, miten muodikasta on korostaa omaa älyllistä ylemmyyttään halveksimalla ihmisiä, jotka innostuvat urheilusta.

Muillakin aloilla kuin juridiikassa kannuksensa hankkinut professori Kemppinen ihmettelee hiukan samaan suuntaan:

…ihmettelin aikoinani käsitettyäni, että Englannissa ja USA:ssa palloilujoukkueiden kannattaminen on myös paremmissa piireissä sallittua, jopa suotavaa.

Ei meillä tule kuuloonkaan, että kravattimies päivittelisi huoltomiehen kanssa Jokerien tai HJK:n, Pargas IF:n, Torpan Poikien tai Vimpelin Vedon näkymiä.

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Jos joku ei ole vielä huomannut, ihan kulman taakse on ilmestynyt Akateeminen urheilublogi, jota isännöivät lajiensa Johtavat analyytikot Jani Hakkarainen ja Petteri Sihvonen. Hakkaraisen kaikki tiedämmekin, ja hiukan vähemmän tunnettu Sihvonen on etenkin jääkiekkomiehiä.

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

YLEn pitkän linjan some-pioneeri Tuija Aalto on tiimeineen luonnostellut aktiivisen ja passiivisen avoimuuden kriteerejä. Avoimesti verkossa, tietenkin.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Mikko Kohonen ja salibandymaajoukkue juhlivat kuvituksessa voittamisen mannekiineina kun vielä tänään YLE Areenassa näkyvä Sportmagasinet haastatteli toisella puolikkaallaan voittamisvalmentajaa.

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Nordström bloggaa pitkästi Ruotsin Salibandyliiton 30-vuotisjuhlista.

Parasta ovat kaksi anekdoottia:

Han blev under en helg uppringd av en ganska upprörd ledare. Denne sa:
- Jag måste bara fråga. Vi har precis fått en utvisning på tre minuter, kan det verkligen stämma?

Simon blev rätt så stum.
Förklaringen kom av domaren sen:
- Nämen, det är ju klart. Det var lite hårdare än två minuter, men inte tillräckligt hårt för fem minuter.

Ja:

Göran var ganska ny som domare, och skulle döma någon cup i Västerås. Han träffade då på ett domarpar, far och son (nämner inga namn), som gärna ville berätta lite tips för Göran. Ett tips som de tyckte var väldigt bra var att när spelet pågick så var den bästa placeringen för domarna att stå bakom målet, på det, med breda fötter och sen hålla i buren med båda händerna. För då såg man bäst. Göran tänkte så klart:
- Va fasen är det här?

Mål.

Mutta että paikalla on ollut itse Reijo Stävenborg: Mies, joka piirsi Busteriin Harjuvaara-sarjakuvan.

Palvontakumarruksia.

Ja Katarina Touminen. Ja Reijo Luukonen. Ei vaan Lukkonen. Eiku.

En vieläkään tiedä, ovatko suomalaiset nimet ruotsalaisille vain mahdottomia vai terapoivatko MM-tappioitaan. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu, etteivät ne menneet oikein takavuosinakaan.

Kukaan Ruotsissa ei kuulemma muista, kuka teki maan kaikkien aikojen ensimmäisen maaottelumaalin Ruotsin voittaessa Suomen 13-1 vuonna 1985. Me tiedämme, että koko maailman ensimmäisen iski Pekka Kainulainen laukoessaan Suomen 1-0-johtoon.

Toinen sen ajan Pekka, nimittäin Mukkala, saisi myös alkaa kirjata anekdootteja.

Pekka?

En tietenkään tiedä, liittyykö saksalaisen erotuomarin kohtalo todellisuudessa mitenkään hänen tehtäviinsä jalkapallon parissa.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Paljon nähnyt ja voittanut Kari-Matti Ratsula (jokahan vasta eilen oli lupaava juniori) päästää SSV:n sivuilla lukijat kurkkaamaan aavistusta niistä aineksista, joista menestyvä joukkue tehdään.

Työmoraali ja joukkuehenki ovat aina olleet tässä joukkueessa niin poikkeuksellisia, että jokainen joka tässä joukkueessa on pelannut kaipaa varmasti sitä tällä hetkellä, pelaapa missä tahansa tai olipa missä vaiheessa tahansa elämäänsä. Tälläkin hetkellä tiedän monen omistavan ”Viikinkisydämen”, vaikka pelaakin vihollisleirissä, koska tietää mitä on saanut meidän kanssa kokea ja millaisiin persooniin SSV:ssä on saanut tutustua. Sitä ei saa millään rahalla, hienoilla puitteilla, hyvillä varusteilla tai muotitukalla, vaan kaikella sillä millä tämä kaikki on rakennettu ja sen palkinto on tämä joukkue, joka pystyy tällaisiin tekoihin. Joukko hyviä ystäviä, jotka nauttivat tavoitteiden saavuttamisesta ja sen tavoittelusta.

Yhteen pieneen yksityiskohtaan pitää silti puuttua.

Moni sanoo aina ja toteaa, että ei ne (SSV) jaksa enää kauaa voittaa, tai että se pelaaja lähti ja se pelaaja tuli ja blää blää blää..

Parin mestaruuden jälkeen saattoi vielä sanoakin, muttei enää viiden perättäisen jälkeen. Jokainen tietää jo, että voittamaan kyllästymiseen ei SSV kaadu. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa siis jäädä, että joku kilpailijoista treenaa itsensä vielä SSV:täkin kovemmaksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.