Jos joku ei ole vielä huomannut, ihan kulman taakse on ilmestynyt Akateeminen urheilublogi, jota isännöivät lajiensa Johtavat analyytikot Jani Hakkarainen ja Petteri Sihvonen. Hakkaraisen kaikki tiedämmekin, ja hiukan vähemmän tunnettu Sihvonen on etenkin jääkiekkomiehiä.

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

YLEn pitkän linjan some-pioneeri Tuija Aalto on tiimeineen luonnostellut aktiivisen ja passiivisen avoimuuden kriteerejä. Avoimesti verkossa, tietenkin.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Mikko Kohonen ja salibandymaajoukkue juhlivat kuvituksessa voittamisen mannekiineina kun vielä tänään YLE Areenassa näkyvä Sportmagasinet haastatteli toisella puolikkaallaan voittamisvalmentajaa.

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Nordström bloggaa pitkästi Ruotsin Salibandyliiton 30-vuotisjuhlista.

Parasta ovat kaksi anekdoottia:

Han blev under en helg uppringd av en ganska upprörd ledare. Denne sa:
- Jag måste bara fråga. Vi har precis fått en utvisning på tre minuter, kan det verkligen stämma?

Simon blev rätt så stum.
Förklaringen kom av domaren sen:
- Nämen, det är ju klart. Det var lite hårdare än två minuter, men inte tillräckligt hårt för fem minuter.

Ja:

Göran var ganska ny som domare, och skulle döma någon cup i Västerås. Han träffade då på ett domarpar, far och son (nämner inga namn), som gärna ville berätta lite tips för Göran. Ett tips som de tyckte var väldigt bra var att när spelet pågick så var den bästa placeringen för domarna att stå bakom målet, på det, med breda fötter och sen hålla i buren med båda händerna. För då såg man bäst. Göran tänkte så klart:
- Va fasen är det här?

Mål.

Mutta että paikalla on ollut itse Reijo Stävenborg: Mies, joka piirsi Busteriin Harjuvaara-sarjakuvan.

Palvontakumarruksia.

Ja Katarina Touminen. Ja Reijo Luukonen. Ei vaan Lukkonen. Eiku.

En vieläkään tiedä, ovatko suomalaiset nimet ruotsalaisille vain mahdottomia vai terapoivatko MM-tappioitaan. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu, etteivät ne menneet oikein takavuosinakaan.

Kukaan Ruotsissa ei kuulemma muista, kuka teki maan kaikkien aikojen ensimmäisen maaottelumaalin Ruotsin voittaessa Suomen 13-1 vuonna 1985. Me tiedämme, että koko maailman ensimmäisen iski Pekka Kainulainen laukoessaan Suomen 1-0-johtoon.

Toinen sen ajan Pekka, nimittäin Mukkala, saisi myös alkaa kirjata anekdootteja.

Pekka?

En tietenkään tiedä, liittyykö saksalaisen erotuomarin kohtalo todellisuudessa mitenkään hänen tehtäviinsä jalkapallon parissa.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Paljon nähnyt ja voittanut Kari-Matti Ratsula (jokahan vasta eilen oli lupaava juniori) päästää SSV:n sivuilla lukijat kurkkaamaan aavistusta niistä aineksista, joista menestyvä joukkue tehdään.

Työmoraali ja joukkuehenki ovat aina olleet tässä joukkueessa niin poikkeuksellisia, että jokainen joka tässä joukkueessa on pelannut kaipaa varmasti sitä tällä hetkellä, pelaapa missä tahansa tai olipa missä vaiheessa tahansa elämäänsä. Tälläkin hetkellä tiedän monen omistavan ”Viikinkisydämen”, vaikka pelaakin vihollisleirissä, koska tietää mitä on saanut meidän kanssa kokea ja millaisiin persooniin SSV:ssä on saanut tutustua. Sitä ei saa millään rahalla, hienoilla puitteilla, hyvillä varusteilla tai muotitukalla, vaan kaikella sillä millä tämä kaikki on rakennettu ja sen palkinto on tämä joukkue, joka pystyy tällaisiin tekoihin. Joukko hyviä ystäviä, jotka nauttivat tavoitteiden saavuttamisesta ja sen tavoittelusta.

Yhteen pieneen yksityiskohtaan pitää silti puuttua.

Moni sanoo aina ja toteaa, että ei ne (SSV) jaksa enää kauaa voittaa, tai että se pelaaja lähti ja se pelaaja tuli ja blää blää blää..

Parin mestaruuden jälkeen saattoi vielä sanoakin, muttei enää viiden perättäisen jälkeen. Jokainen tietää jo, että voittamaan kyllästymiseen ei SSV kaadu. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa siis jäädä, että joku kilpailijoista treenaa itsensä vielä SSV:täkin kovemmaksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

NST:n ennätysmäinen 12-1-kotivoitto nousija SPV:stä naisten Salibandyliigassa kirvoitti Antti O. Arposelta NST:n blogiin mietteitä sarjajärjestelmästä.

Naisten liigan joukkuemäärästä on keskusteltu vuosikausia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Liiton ja liigan mielestä 12 joukkuetta on sopiva määrä. Kuulemma on keskusteltu jopa siitä, että naisten liigassa olisi 14 joukkuetta kuten miehissäkin.

Sarjajärjestelmästä päättää ja siis tietenkin vastaa lajiliiton hallitus, vaan jäin miettimään kentän kantaa. En ole ollut sarjapalavereissa, mutta olen jostain saanut kuvan, että juuri naisten liigajoukkueet itse olisivat olleet vuosien varrella vähiten innokkaita supistamaan sarjaa.

Toivottavasti joku korjaa, jos olen saanut väärän kuvan.

AOA pohtii myös tappioputkeen juuttuneen NST:n miesten liigajoukkueen päävalmentajan tuolin kuntoa.

Salibandytaituri ja -visionääri Lasse Riitesuo mietti tuoreimmassa blogimerkinnässään, voisiko Salibandyliiga olla kansainvälisesti kiinnostava palloilusarja, jota nykyaikaisen tekniikan ja sosiaalisen median kautta seurattaisiin tiiviisti myös Suomen ulkopuolella.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Kaj Kunnas, Christoffer Herberts ja Bubi Wallenius pohtivat Sporthörnanin ensimmäisellä jaksolla herkullisesti urheilua ja sosiaalista mediaa.

Yllättävä on tieto, että yhä useampaa suomalaista urheilijaa on managerien, agenttien, liittojen ja tiedottajien luoman kitkan takia nihkeää saada haastateltavaksi.

Kiintoisinta kumminkin pohdinta urheilutoimittajan roolin muuttumisesta. Ennen vanhaan toimittaja oli niiden muutaman tuhannen katsomossa istuneen lisäksi ainoa, joka tavallisen sarjaottelun näki. Ja ennen kaikkea hän oli yksi niistä muutamasta harvasta, jolla oli kanava kertoa näkemästään monelle.

Nykyään kaikki on toisin. Uusien TV-kanavien ja kaikkien nettistreamien myötä moni pelistä kiinnostunut on jo nähnyt sen itse, ja lisäksi heillä kaikilla on tilaisuus jakaa näkemyksensä verkossa. Lisäksi oheistietoa riittää koko ajan: joukkueiden, liittojen, eri medioiden sivut, keskustelupalstat, blogit, sosiaalinen media…

Ennen piti vartoilla aamun lehteä lukeakseen otteluraportin, nyt riittää kun odottaa, että katsojat kotiutuvat ja ehtivät Jatkoajan tai Futisforumin otteluketjujen ääreen. Tai ei edes sitä. Pelin TV-kanavilta tai streamista seuranneet ovat jo kommentoineet pelaajien otteet, valmentajien päätökset ja tuomarien ratkaisut reaaliajassa foorumeille sekä Twitteriin ja Facebookiin.

Ei ihme, että lehtien otteluraportit ovat jääneet tarpeettomina historiaan.

(Vielä minä muistan ajan, kun saadakseen selville IFK:n pelin tuloksen myöhään illalla ainoa tapa oli joko soittaa jollekin sen tietävälle tai kuunnella urheilu-uutiset lankapuhelimella HPY:n maksullisesta numerosta tai sitten vain odottaa nöyrästi aamun lehteä. Jo Teksti-TV:n tulo oli mullistus.)

Kaj Kunnas kertoo keskustelussa etsivänsä tietoa myös sosiaalisista medioista. Bubi Wallenius kysyy, mitä se hyödyttää jos kerran sama tieto on ollut siellä tarjolla jo suurelle yleisöllekin. Tiivistää Christoffer Herberts:

Förr hade vi ett kunskapsförsprång och även fördelen av att se mycket mer av idrotten än vad konsumenterna gjorde. Idag har vi inte den fördelen och måste istället satsa på att tycka, leverera åsikter och analyser och leverera ytterst god journalistik.

Urheilutoimittaja ei ole enää tiedon portinvartija. Kuten eivät muut toimittajatkaan. Kuten eivät opettajatkaan, kun oppilas on jo saattanut tankata verkosta puolet enemmän tietoa käsiteltävästä asiasta.

Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä

Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.

Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.

Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.

Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.

Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta

Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.

Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.

Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.

Linkki: Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Vastapallon elämänmakuinen teksti kertoo amatöörejä ohjaavan amatöörin osan raskaudesta.

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos