Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Parasta ovat kaksi anekdoottia:

Han blev under en helg uppringd av en ganska upprörd ledare. Denne sa:
- Jag måste bara fråga. Vi har precis fått en utvisning på tre minuter, kan det verkligen stämma?

Simon blev rätt så stum.
Förklaringen kom av domaren sen:
- Nämen, det är ju klart. Det var lite hårdare än två minuter, men inte tillräckligt hårt för fem minuter.

Ja:

Göran var ganska ny som domare, och skulle döma någon cup i Västerås. Han träffade då på ett domarpar, far och son (nämner inga namn), som gärna ville berätta lite tips för Göran. Ett tips som de tyckte var väldigt bra var att när spelet pågick så var den bästa placeringen för domarna att stå bakom målet, på det, med breda fötter och sen hålla i buren med båda händerna. För då såg man bäst. Göran tänkte så klart:
- Va fasen är det här?

Mål.

Mutta että paikalla on ollut itse Reijo Stävenborg: Mies, joka piirsi Busteriin Harjuvaara-sarjakuvan.

Palvontakumarruksia.

Ja Katarina Touminen. Ja Reijo Luukonen. Ei vaan Lukkonen. Eiku.

En vieläkään tiedä, ovatko suomalaiset nimet ruotsalaisille vain mahdottomia vai terapoivatko MM-tappioitaan. Edellisen vaihtoehdon puolesta puhuu, etteivät ne menneet oikein takavuosinakaan.

Kukaan Ruotsissa ei kuulemma muista, kuka teki maan kaikkien aikojen ensimmäisen maaottelumaalin Ruotsin voittaessa Suomen 13-1 vuonna 1985. Me tiedämme, että koko maailman ensimmäisen iski Pekka Kainulainen laukoessaan Suomen 1-0-johtoon.

Toinen sen ajan Pekka, nimittäin Mukkala, saisi myös alkaa kirjata anekdootteja.

Pekka?

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Työmoraali ja joukkuehenki ovat aina olleet tässä joukkueessa niin poikkeuksellisia, että jokainen joka tässä joukkueessa on pelannut kaipaa varmasti sitä tällä hetkellä, pelaapa missä tahansa tai olipa missä vaiheessa tahansa elämäänsä. Tälläkin hetkellä tiedän monen omistavan ”Viikinkisydämen”, vaikka pelaakin vihollisleirissä, koska tietää mitä on saanut meidän kanssa kokea ja millaisiin persooniin SSV:ssä on saanut tutustua. Sitä ei saa millään rahalla, hienoilla puitteilla, hyvillä varusteilla tai muotitukalla, vaan kaikella sillä millä tämä kaikki on rakennettu ja sen palkinto on tämä joukkue, joka pystyy tällaisiin tekoihin. Joukko hyviä ystäviä, jotka nauttivat tavoitteiden saavuttamisesta ja sen tavoittelusta.

Yhteen pieneen yksityiskohtaan pitää silti puuttua.

Moni sanoo aina ja toteaa, että ei ne (SSV) jaksa enää kauaa voittaa, tai että se pelaaja lähti ja se pelaaja tuli ja blää blää blää..

Parin mestaruuden jälkeen saattoi vielä sanoakin, muttei enää viiden perättäisen jälkeen. Jokainen tietää jo, että voittamaan kyllästymiseen ei SSV kaadu. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa siis jäädä, että joku kilpailijoista treenaa itsensä vielä SSV:täkin kovemmaksi.