NST:n ennätysmäinen 12-1-kotivoitto nousija SPV:stä naisten Salibandyliigassa kirvoitti Antti O. Arposelta NST:n blogiin mietteitä sarjajärjestelmästä.

Naisten liigan joukkuemäärästä on keskusteltu vuosikausia, mutta mitään ei ole tapahtunut. Liiton ja liigan mielestä 12 joukkuetta on sopiva määrä. Kuulemma on keskusteltu jopa siitä, että naisten liigassa olisi 14 joukkuetta kuten miehissäkin.

Sarjajärjestelmästä päättää ja siis tietenkin vastaa lajiliiton hallitus, vaan jäin miettimään kentän kantaa. En ole ollut sarjapalavereissa, mutta olen jostain saanut kuvan, että juuri naisten liigajoukkueet itse olisivat olleet vuosien varrella vähiten innokkaita supistamaan sarjaa.

Toivottavasti joku korjaa, jos olen saanut väärän kuvan.

AOA pohtii myös tappioputkeen juuttuneen NST:n miesten liigajoukkueen päävalmentajan tuolin kuntoa.

Salibandytaituri ja -visionääri Lasse Riitesuo mietti tuoreimmassa blogimerkinnässään, voisiko Salibandyliiga olla kansainvälisesti kiinnostava palloilusarja, jota nykyaikaisen tekniikan ja sosiaalisen median kautta seurattaisiin tiiviisti myös Suomen ulkopuolella.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Kaj Kunnas, Christoffer Herberts ja Bubi Wallenius pohtivat Sporthörnanin ensimmäisellä jaksolla herkullisesti urheilua ja sosiaalista mediaa.

Yllättävä on tieto, että yhä useampaa suomalaista urheilijaa on managerien, agenttien, liittojen ja tiedottajien luoman kitkan takia nihkeää saada haastateltavaksi.

Kiintoisinta kumminkin pohdinta urheilutoimittajan roolin muuttumisesta. Ennen vanhaan toimittaja oli niiden muutaman tuhannen katsomossa istuneen lisäksi ainoa, joka tavallisen sarjaottelun näki. Ja ennen kaikkea hän oli yksi niistä muutamasta harvasta, jolla oli kanava kertoa näkemästään monelle.

Nykyään kaikki on toisin. Uusien TV-kanavien ja kaikkien nettistreamien myötä moni pelistä kiinnostunut on jo nähnyt sen itse, ja lisäksi heillä kaikilla on tilaisuus jakaa näkemyksensä verkossa. Lisäksi oheistietoa riittää koko ajan: joukkueiden, liittojen, eri medioiden sivut, keskustelupalstat, blogit, sosiaalinen media…

Ennen piti vartoilla aamun lehteä lukeakseen otteluraportin, nyt riittää kun odottaa, että katsojat kotiutuvat ja ehtivät Jatkoajan tai Futisforumin otteluketjujen ääreen. Tai ei edes sitä. Pelin TV-kanavilta tai streamista seuranneet ovat jo kommentoineet pelaajien otteet, valmentajien päätökset ja tuomarien ratkaisut reaaliajassa foorumeille sekä Twitteriin ja Facebookiin.

Ei ihme, että lehtien otteluraportit ovat jääneet tarpeettomina historiaan.

(Vielä minä muistan ajan, kun saadakseen selville IFK:n pelin tuloksen myöhään illalla ainoa tapa oli joko soittaa jollekin sen tietävälle tai kuunnella urheilu-uutiset lankapuhelimella HPY:n maksullisesta numerosta tai sitten vain odottaa nöyrästi aamun lehteä. Jo Teksti-TV:n tulo oli mullistus.)

Kaj Kunnas kertoo keskustelussa etsivänsä tietoa myös sosiaalisista medioista. Bubi Wallenius kysyy, mitä se hyödyttää jos kerran sama tieto on ollut siellä tarjolla jo suurelle yleisöllekin. Tiivistää Christoffer Herberts:

Förr hade vi ett kunskapsförsprång och även fördelen av att se mycket mer av idrotten än vad konsumenterna gjorde. Idag har vi inte den fördelen och måste istället satsa på att tycka, leverera åsikter och analyser och leverera ytterst god journalistik.

Urheilutoimittaja ei ole enää tiedon portinvartija. Kuten eivät muut toimittajatkaan. Kuten eivät opettajatkaan, kun oppilas on jo saattanut tankata verkosta puolet enemmän tietoa käsiteltävästä asiasta.

Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä

Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.

Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.

Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.

Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.

Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta

Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.

Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.

Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.

Linkki: Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Vastapallon elämänmakuinen teksti kertoo amatöörejä ohjaavan amatöörin osan raskaudesta.

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos

Hornankattila kirjoittaa valmentajien, tai siis lähinnä Pep Guardiolan pukeutumisesta. Vertailun vuoksi päästään myös Antti Muurisen verkkareihin, Esa Pekosen teoreettiseen stetsoniin ja kiekkovalmentajien huonosti istuviin pukuihin, jotka henkivät menneiden vuosien teryleeniä. Kauluspaidan kauluksissa komeilee Mehukatti-mainos.

Muistan lukeneeni Pappa Ruotsalaisen naistenhatusta ja oliko se nyt Don Cherryn puvuista, jotka olivat niin tiukkoja, ettei ne päällä voinut istua. Iiro Parviaisen kravattiparodia kohautti taannoin Sveitsin salibandyliigassa.

Mikä on suomalainen pukeutumiskoodi, vaikkapa nyt salibandyssa? Puuhelmikommentit kai ovat jo historiaa? Kuka sharp dressed man ja kuka resupekka? Riittääkö täällä anonyymi vitt… kettuilu satunnaiselle puvulle aitiossa tai geelille koutsin hiuksissa?

Pääkallo?

Yksi laukaus, kaksi maalia. Laukaisuteho siis 200 %.

Lisää Chuck Norris -faktoja

Karhuherralla on uusi pesä. Ja Karhuherra kuuluu Avokatsomon suosikkeihin, aina.

Ja hei, siellä on linkkejäkin. Miksei minulle ole kerrottu esimerkiksi tästä?

Tuntuuko minusta vain, vai onko urheilubloggaajia varsinkin juuri Turussa?

Olisiko Johansson – Johansson vastustajien kauden kauhukaksikko? Kivasti näyttivät löytävän toisensa KrP:n avauspelissä Oilersia vastaan eikä ollut moittimista nokialaisten esityksessä muutenkaan. Hyvän alun siivittämänä joukkueesta huokui sellainen itsevarma rentous, josta voittavat ryhmät tuntee. Ja Benjamin Reusser piti palloa – no, itsevarmasti.

Perinteiset liigaveikkaukset jäivät tänä syksynä väliin, tänne ei ehtinyt eikä taida olla nyt NST:lläkään. Kaikkiaan kyllä näytti siltä, että SSV, Classic ja SPV on selkeä kärkikolmikko, Josba, Pori ja M-Team yhtä selkeä häntähännikkö. Loput kahdeksan joukkuetta voi sitten viskata hattuun ja vetää sieltä mihin tahansa järjestykseen.

Fiilispohjalta kyllä toivon, että Josba yllättää veikkaajat. Jo ihan komean seurahistoriansa vuoksi, joka saa aika monta muuta ryhmää näyttämään uusilta ja muovisilta. Liigassa 22 kautta ja niistä 21 play offeissa että meidäthän on helppo unohtaa, koulutti Antti Ruokonen liigan avauspressissä juontajan hypättyä epähuomiossa Josba-rivin yli.

Nuori pallotaitava TPS on seuraava Tapanilan Erä, on kuultu, ja avauspelissä Loviisassa turkulaisnuorison maailmanmestarit vahvistivat vinkkiä. Sen verran kovasti vakuutuin Kailialan, Sokan ja kumppanien esityksistä Saksan MM-kisoissa, että iso rooli eilen tuntuu loogiselta jatkolta.

Classicin käsittämätön määrä nimimiehiä. Nouseeko Mikko Leikkanen kärkiryhmään kuten jokunen kevät sitten veikkailin? Lyökööt myös Happeen nuorten mestarit tänä talvena ryminällä läpi. Jonne Junkkarisen nimeä kuiskivat asioista tietävät. Ja pankaa merkille Happeen kotiottelutapahtumat, niihin siellä ideoidaan kovasti terästystä. Erän HaKi-kolmikon näytöt ovat vielä vähäiset verrattuna menneisiin Kapaseen, Kukkolaan ja Laitilaan, mutta korvaako tulijoiden nälkä menijöiden viimekeväistä jonkinlaista kylläisyyttä? Teemu Kortelaisesta olen odotellut Suomen seuraavaa suurvahtia, nyt Loviisassa on seuraava näyttöpaikka.

Erotuomarisektori, kuten hienosti sanotaan, näyttää pyrkivän nostamaan profiiliaan ja tehostamaan edunvalvontaansa, kuten myös hienosti sanotaan. Luvassa jännitteitä joihinkin suuntiin?

Salibandy-lehden Sami Nyman -jutussa käytettiin Simon Riihelän kohdalla adjektiivia ronski. Ronski? Ronski ei ole kyllä 35 ensimmäisen joukossa kun mietin, mitkä sanat Riihelää kuvaisivat. ”Nyhve” muuten on enää viiden nyytin päässä Tero Karppasesta ja liigan kaikkien aikojen maalipyssyn paikasta. Ja aika moni muukin tämän kauden tarkka-ampuja ihan siinä tuntumassa. Seurataan tilannetta.

Mikko Hyvärinen on noussut salibandyn The Valokuvaajaksi, vaikka ampuu paljon muutakin jalkapallosta erämaaluontoon. Pistäkää nimi mieleen ja katsokaa kuvia täältä. Lisää on kauden mittaan luvassa.

Hyvärisen tuotantoa nähdään etenkin Pääkallossa, jolta odotan tänä talven etenkin analyyttisiä ottelujuttuja. Jonnekin sinne perinteisen raportoinnin ja janihakkaraismaisen tieteellisen tekstin välimaastoon.

Entäpä uusin salibandybloggaaja? Jyri Pimento.

Jostain syystä Blogilista.fi nostaa suosikeissani Retourin säännöllisesti ylös vaikka tuorein päivitys näyttää olevan parin vuoden takaa.

Ehkä siksi, että päivityksen viimeinen kappale on niin ajattoman toimiva.

Onhan se nyt aika surullista, jos vielä 59-vuotiaana jaksaa huutaa kurkkunsa käheäksi, että tuomari on puolueellinen puusilmä. Ei siinä traagisuudessa jotkut 12 500 euron urputussakot paljon tunnu.

Urheilun taustapeili: Markkinointia urheilun kuluttajille. Millaista on suomalainen urheilumarkkinointi, miten tutkimusta hyödynnetään ja mikä ratkaisee, minne katsojat kulkunsa suuntaavat? Vieraina ovat markkinoinnin yliopettaja Kari Puronaho Haaga Heliasta ja Risto Rasku Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Toimittajana Jouko Vuolle.

Alan erikoismiesten kertomat taannoisessa Urheilun taustapeilissä olivat itsellenikin lievä yllätys kun minäkin olen tottunut urheilutapahtumissa korostamaan itse pelin / kilpailun merkitystä kylmän oluen, kuumien tanssityttöjen, höyryävien hotdogien ja muun serpentiinisateen rinnalla.

Vähän kärjistettynä Kari Puronaho ja Risto Rasku kertovat, että katsoja menee kokemaan tapahtumaa yhdessä kavereiden kanssa enemmän kuin vain katsomaan vihaisen näköisten painijoiden irvistyksiä. Esimerkkinä muun muassa laukkakisa Kentucky Derby, jossa itse kilpailu kestää puolitoista minuuttia mutta koko tapahtuma pöhinöineen kaksi viikkoa. Tai Lahdessa hiihtokisat, joissa koko väkijoukosta löytyi lopulta pari hassua tyytymätöntä, vaikka itse päätapahtuma eli suurmäen kilpailu jouduttiin peruuttamaan tuulen takia.

Hän haluaa löytää toiset katsojat ja kaverinsa sieltä. Ja sitten se tunnelma, joka tapahtumassa on. Meillä ovat lajit ymmärtäneet tämän asian merkityksen jotkut paremmin ja jotkut aika huonosti.

Yhdessä kokeminen.

Mainitut esimerkit ovat toki yksittäisiä tapahtumia. Katsojalukujen nostaminen on vaikeampaa viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvissa sarjapeleissä, joissa toistaiseksi oikeastaan vain jääkiekon SM-liiga on lukemiinsa tyytyväinen. Niistä tutkijoilla on vähemmän sanottavaa paitsi että HIFK:n kotipeleissä oli viime kaudella selvästikin kelpo meininki.

Tutkittu on toki palloilukatsojiakin ja saatu tietää, että he arvostavat kotijoukkueeltaan aktiivista pelitapaa ja taistelua loppuun saakka enemmän kuin muita pelillisiä asioita. Himmailemaan ei siis kannata kentälle lähteä.

Mutta voisiko palloilun sarjapelikin yhä olla tapahtuma, jossa tavataan ja johon mennään kokemaan yhdessä? Omassa lapsuudessani tapasimme kavereiden kanssa itsestäänselvästi vakiopaikoilla Jäähallissa tai Stadikalla kun IFK:lla tai Klubilla oli matsi, mutta silloin ei ollut nettiä ja TV:ssäkin ohjelmaa vain kahdella kanavalla ja vain klo 18-23.

Miten rakentaa 2000-luvun yhteinen tapahtuma ja kokemus? Suosittelen ainakin kuuntelemaan alustuksen.

Salibandyliiton lisenssikortti saapuu nyt mobiilimuotoisena pelaajan matkapuhelimeen. Uudistus voi kuitenkin johtaa hämmentäviin seuraamuksiin jos mobiilitekniikka ei noudatakaan liiton kilpailusääntöjä…

…kun kortti on ladattu kertaalleen Skoda Octaviaan, niin sitä ei saa enää tilattua Nokialaiseen peruspuhelimeen.

Katso Greasersin sivuilta, mitä voi tapahtua..

Etenkin Jere Kaistisen tekstejä on ollut ikävä, ja Pääkallon paluu päätti odotuksen.

Verbaalikakkaa tuutin täydeltä tarttuu heti psyykkaamisen moraaliin: aiheeseen, josta ei ole yksimielisyyttä odotettavissa.

Tämäkin aihe maustuu mukavasti venyttämällä logiikka absurdin rajoille.

Jos voittamiseen vaaditaan taito lällättää ja sikailla, tai ainakin ottaa vastaan tätä soodaa lähes rajattomasti, niin pitäisikö tämä laajentaa yksilölajeihinkin kuten yleisurheiluun tai vaikka suunnistukseen? Olisiko taitoluistelulle hyvästä, että Susanna Pöykiö saa Kiira Korven vetämään lipat haukkumalla häntä lihavaksi kesken suoituksen?

Niin, miksipä ei? Nyrkkeilyssä kai kuuluu sättiä vastustajaa punnituksessa ja ajautua käsirysyyn vai tapahtuuko sitä vain jenkkileffoissa? Entä uinnissa? Pöytätenniksessä? Karatessa?

Riittääkö joukkuepelien verbaalikakan perusteluksi ihan vain, että

Se on lajin kulttuurista kiinni.

Pitäisikö sitten olla johdonmukainen loppuun saakka?

Jos tarkoitus pyhittää keinot, niin miksei sitä häirintää voi tehdä oikein tosissaan. Lukitaan starba paskahuussiin pelin ajaksi niin ei varmaan tee yhtään häkkiä.

Vastapallo kirjoittaa jalkapallojournalismin alennustilasta valtamedioissa. Ylimalkaisia otteluraportteja ilman syvempää luotausta, taktisia analyysejä tai pelaajakohtaisia arviointeja.

Toki ensimmäinen kommentoija iskee heti vastapalloon: Mikä kiinnostaa lajientusiastia, ei silti välttämättä kiinnosta yleismedian seuraajaa.

Yksi kysymys on, minkä verran kullakin medialla on tilaa tai aikaa aiheelle. Toinen kysymys se, miten se tila tai aika täytetään.

Sama murhe on pienemmissä lajeissa vielä suurempi, kuten muuan salibandyn liigavalmentaja taannoin huokaisi. Kuinka avartavaa olisikaan saada oman joukkueen pelin jälkeen lukea jostain muidenkin asiantuntevia arvioita siitä, mitä kentällä tapahtui ja miksi.

Jalkapallossa asiasta innostuneiden kuvaukset tapahtumista ja palikoita analyysiin löytyy nopeimmin Futisforumilta, jääkiekossa Jatkoajasta. Salibandyssa ei vastaavaa foorumia vielä ole.

Kadunkulmiin tiputellut vihjeet antavat ymmärtää, että Pääkallo saattaisi olla tekemässä paluuta helpottamaan salibandyväen nälkää. Silloin ei tarvitsisi odotella pelkästään Jani Hakkaraisen analyysejä. Tykkäämällä Pääkallosta Facebookissa voi ilmeisesti ilmaista mielenkiintonsa, joten.

Jatkoksi vielä asiantuntevien kadunmiesten kommentit yhteen paikkaan niin sählyn tilanne olisi jo paljon parempi.

Puhutaan aina, että pitää antaa satakymmenen prossaa ja painaa duunia räkä poskella päätä pahkaa, jotta ansaitsee jotain. Täyttä pahkapuhetta! Tuloksia syntyy vain silloin kun hommassa on sielua, omaa ajatusta ja sydäntä mukana yhtä aikaa. Neliön palikkaa on turha puskea ympyränmuotoisesta reiästä sisään, niin kuin Pulkkisen Seppo viikset virneessä aina jaksaa huomauttaa.

Hirvimettä: Kehäraakin kesästoori osa 3 – Leikkimällä huippukuntoon!

Tykkään kovasti siitä, että Lasse Riitesuo kirjoittaa pelaajan mietteistä ja pistää itseään peliin. Kirjoittaisivatpa useammat muutkin, tiedän nimittäin, että salibandyssa todella monella riittää sekä hyviä ajatuksia että kykyä ilmaista niitä mielenkiintoisesti.

Tämänkertainen Kehäraakin kesästoori pistää miettimään etenkin, miten touhusta saadaan paitsi laadukasta myös niin mielekästä ja hauskaa, että urat huipulla pitenisivät lajissa, jossa kukaan ei venytä lopettamista rahan vuoksi.

Kärsimystä Soldenissä eli Nimeni on Petteri Nykky ja tapani opitte tuntemaan. Eli Sveitsin maajoukkue on saanut makua siitä, millaista työtä vaaditaan lajin huipulle. Pitkiä päiviä, kovaa harjoittelua, ei turhia viisi-viitosia, ja aivot mukaan istumalla kirjoittamaan muun muassa omista vahvuuksista ja heikkouksista.

Nykyisin Innebandysajtenille bloggaava Gittan Ahonen sivuaa siirtomarkkinoita suomalaisittainkin:

Tero Tiitu stannar i Finland. Tänkte faktiskt igår på att det nog blir så. Eftersom det idag är juli och inget besked hade kommit. Synd för Warberg, grattis till motståndarna.

Innebandysajten muuten ottaisi varmaan mielellään vastaan myös suomalaisia salibandyuutisia. Haluaisiko kukaan hioa avustajan taitojaan ruotsiksi tai englanniksi ja tarjoutua?

Eikä tässä vielä kaikki. Loppuun mailamainos (via Floorball U.) Miltä tuntuu glamour-linja?

Sanna Roisko from Exel Floorball on Vimeo.