Salibandyliigan kevään finaaleissa eron aisti jo Seinäjoella ensimmäisen ottelun pressitilaisuutta odoteltaessa. Paikallisten puheensorinaa Peliveljien mestaruusmahdollisuuksista kuunnellessa oli vaikea sanoa, kuka puhujista oli seuran väkeä ja kuka toimittaja.

Sama sävy näkyi myös paikallisen hotellin aamiaisella Ilkkaa ja Helsingin Sanomia lukiessa. Toiselle SPV oli oma mielenkiintoinen juttu, toiselle uutisaihe muiden joukossa, kuin solunäyte lasin alla viileän tutkijan mikroskoopissa. Jos helsinkiläisen salibandyjoukkueen pelissä näkee innokkaan toimittajan, hän on kaupunginosalehdestä. Tai oli, ennen kuin sellaisten urheilutoimitukset lopetettiin. Helsingin Sanomiin kirjoittava on, jos ystävällinen kärjistys sallitaan, pressissä se kohteliasta kiinnostusta osoittava tyyppi, joka näyttää kuin oikeasti olisi juuri nyt mieluummin vaikka klubilla konsertissa.

Maakuntalehtiä ja maan suurinta on tietysti turha verrata. Painotus paikallisuuden ja yleisyyden välillä on toinen ja ehkä sen myötä myös yhteisöllisyyden ja journalistisen objektiivisuuden välillä. Varsinkin urheilutoimittajia on tässä maassa syytelty riittämiin seurojen ja Suomen fanzineja tekeviksi entisiksi urheilijoiksi.

Ei ihan helppo rajanveto. Myönnän, että helsinkiläisenä salibandyn seuraajana viherryn kateudesta lukiessani maakuntalehtiä, joissa juttu paikallisen salibandyjoukkueen ottelusta kuuluu ilman muuta asiaan, joka kerta. Ja joista huokuu paitsi journalismi myös halu olla osa paikallista yhteisöä.
- – -
Myös valtakunnallinen voi tehdä pirauksen paikallista. Lokalisoida, niin kuin Ilta-Sanomat lööpissään SPV:n lyötyä SSV:n. Tämä pisti silmään hotellin ala-aulan telineestä mutta ei mennyt montaa sekuntia arvata, että Helsingin rautatieaseman kioskissa ei myydä ihan samalla.

Melkoinen sählylehti ja melkoinen sählyjuttu. Siitä keskusteltiin eilenkin Twitterissä, reilut viisi vuotta lehden ilmestymisen jälkeen.

Numeron ilmestyttyä SSV on voittanut neljä SM-kultaa ja yhden hopean sekä pian yhden kullan tai hopean lisää.

Väitän, että yksikään ammattitoimittaja ei a) aloita virkettä numerolla b) kirjoita sanaa yhdeksän numeroin c) käytä vuosikymmenen kirjoittamisessa välilyöntiä d) kirjoita kiinalainen-sanaa isolla.

Kirjoittaa kouluttaja, konsultti ja tietokirjailija Katleena Kortesuo ihan toisessa asiassa, mutta samalla suomen kielellä urheilustakin kirjoitetaan.

Joskus pistää silmään kun vaikkapa otteluraporteissa puhutaan Espoolaisista tai erotetaan lauseenvastike pilkulla.

Vaikka itsekin joutuu erinäiset yhteen vai erikseen -tapaukset kertaamaan joka kerta uudelleen, oma ajatusviivan käyttö on horjuvaa ja näpihäiriä tulee, etenkin kun koneen m-näppäin tuppaa jumittamaan.

Yhtään mielenkiintoista juttua ei tietenkään kannata jättää punakynän pelossa kirjoittamatta, mutta ehkä asian voisi kääntää toisin päin.

Voi nauttia jokaisesta erityisen hyvästä tekstistä. Näppituntumalta sanoisin, että sellaisten määrä on lisääntymässä.

Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Suomen ja Ruotsin salibandymaajoukkueiden tämänvuotinen kohtaaminen näkyi ainakin Boråsissa. Paikallinen lehti kiskaisi pelipäivänä salibandya neljä sivua, joista tosin kolme käsitteli paikallisten kärkijoukkueiden vajoamista maan huipulta kärkikuvanaan lyttyyn lintattu reikäpallo. Suomessakin pelanneet Jan Råberus ja Petri Vanhatapio mainittiin. Sunnuntaina en härlig innebandyfest komeili aukeamalla. Olisiko noin myönteinen juttu mennyt läpi Suomessa?

Ruotsin miesten valmistavaa harjoitusta seurasi 500 ja naisten torstaitreenejä 200 katsojaa, kerrottiin. Ei kuitenkaan ihan spontaanisti sentään. Ruotsin liitto oli tarjonnut tilaisuuden juniorijoukkueille, jotka saivat samalla Ruotsin pelipaidat ja pääsivät harjoitusten jälkeen tapaamaan suosikkejaan ja bongaamaan nimikirjoituksia. Seuraavana päivänä tyttö meni kouluun pelipaita päällä ja oli huomion keskipiste, kertoi käytävällä tavatessamme asian läheltä nähnyt Innebandymagazinetin perustaja ja suositteli vastaavaa lämpimästi myös Suomen liitolle.

Mainio oli meno myös Boråshallenissa, jossa Andra sidan, är ni klara pauhasi päätykatsomojen välillä eivätkä kotijoukkueiden voitot tunnelmaa ainakaan latistaneet. Paikallinen seuraväki oli aktivoitunut järjestäjiksi, ja mieleen jäi muun muassa se harmaahapsinen ikämies, joka kävi kutsumassa suomalaiset pressiorjat staffitilaan lounaalle. Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, vaari isällisesti hoputti. Se ruotsalainen sivistyneisyys ja ystävällisyys…

Boråshallen on vihitty käyttöön 1957 (!) kun Suomessa tuskaillaan hallitilanteen kanssa edelleen. Lokakuussa 1963 siellä esiintyi the Beatles -niminen pitkätukkaporukka. Ei voi olla näkymättä, että Ruotsi pelasi jalkapallon MM-finaalissa jo 1950-luvulla kun Suomessa vasta toivuttiin sodasta ja pula-ajasta, muistutti joku futisihminen vastikään.

Me suomalaiset emme voi sanoa ”Finnkampen” koska emme taistele suomalaisia vastaan, muistuttavat loogisesti ajattelevat ja ovat tietenkin oikeassa. Paitsi jos mieltää sanan ikään kuin merkityksestään tyhjentyneenä ilmauksena. Parempi iskevä kelpaisi toki. Suomen ja Ruotsin salibandyn maaottelupäivä kompastelee turvalleen.

Ehdotuksia?

(Vielä subjektiivisempia impressioita)

Suprajohtava, Josba ei ole voittanut kauden Salibandyliigassa vielä kertaakaan kotona. Mistä se johtuu?

Aivan oikea kysymys, ja vastaus löytyy oheisesta kolumnistani. Se saattaa suorasukaisuudellaan loukata joitain, mutta en voinut muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa verta kun näen perinteisen joukkueen alennustilan. Velvollisuuteni oli avata suuni ja pistää itseni täysillä peliin.

Kolumnistasi? Tietääkseni et ole kirjoittanut aiheesta kolumnia?

En, mutta jos olisin kirjoittanut, se olisi juuri tuollainen. Sählyjätkän sieluni otsa hikoilee kylmiä karpaloita kun minulle rakasta lajia vedetään lokaan.

Mutta kai Josba kuitenkin yrittää parhaansa…?

Yrittää, eikä siitä olekaan kysymys. Eikä Josbasta muutenkaan. Kyse on koko urheilusta ja järjestelmästä, joita tarkoitin. Tilanne on kuvottava. Sählyjätkän sieluni pieree kuraa kun urheilua raiskataan tällä tavalla. Koko systeemi on paskonut housuunsa, oksentanut paidalleen ja tuhrinut solmioonsa sinappia. Huittisten Kotisinappia. Puuhastelun satoa korjataan nyt.

Mitä siis olisi tehtävä?

Ratkaisu on aivan selvä jokaiselle, jossa sählyjätkän sielu vielä sykkii. Järjestelmän on aika laittaa valot päälle ja virrat piiriin, jotta urheilu pelastuu.

Voitko antaa aivan täsmällisiä parannusehdotuksia?

Se ei ole minun tehtäväni, mutta sählyjätkänä velvollisuuteni on tehdä voitavani enkä väistä vastuutani. Eli tässä tulee: Nyt koko systeemin on aika avata ikkunat, päästää raikas tuuli sisään ja palauttaa urheilu keskiöön.

Raikas tuuli?

Juuri näin. Puita pesään, palava tikku perään ja bensaa koneeseen. StarttiPilottia, jollei muuten liikahda. Muuten ei oikealla urheilulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ja tiedät, mitä sählyjätkän sieluni silloin tekee.

Et ole itse pelannut etkä valmentanut huipulla. Millä eväillä väität tietäväsi oikeat ratkaisut noin tarkkaan?

Et näköjään itse taida olla todellinen sählyjätkä vaan yksi niistä nojatuolibyrokraateista, joilla ei ole kokemusta pukukoppien pistohiestä ja kattoon snepatuista mälleistä. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että minusta ei ollut aktiiviaikoinani huipulle. Vaikka treenasin joka tiistai ja pudotin armottomalla työllä rasvaprosenttini kolmeenkymmeneen, se ei vain riittänyt. Hyväksyn sen, sillä urheilun perimmäinen oikeudenmukaisuus ei antanut armopaloja minullekaan.

Suprajohtava, olet armoton. Etkö pelkää, että näin raju teksti polttaa siltoja joihinkin urheilupäättäjiin?

Tiedän vaarat, mutta rehellisyyteni urheilua kohtaan ei salli muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa tahmeista kainaloistaan kellanruskeaa märkivää visvaa, jossa kuhisee kellertäviä toukkia. Visvaisia vertavuotavia toukkia.

Näetkö nykyisessä junioriurheilussa tekijöitä, jotka vaarantavat salibandyn olympiamitalin Sotshissa?

Valitettavasti kyllä. Tilanne on oksettava. Puiston ohi kävellessäni näin poikien pelaavan palloa, ja jokainen heistä pääsi kentälle. Ei minkäänlaista kilpailua pelipaikoista, joka on koko homman ydin. Kun me pelasimme junioreina palloa puistossa, suurin osa ajasta kului penkillä, ja niin sen pitää ollakin. Säälimättömästi menen vielä pitemmälle: Puistossa näkemilläni kavereilla ei edes ollut penkkiä, ja he jopa pyysivät ohi kulkenutta kaveriaan mukaan. Kyseessä oli siis negatiivinen kilpailu pelipaikoista, ja se osoittaa täydellisesti, missä mennään. Tuolla hetkellä näin, miten Nuori Suomi -ajattelu on muuttanut urheilun puuhasteluksi.

Sanaa. Entä viikon vetovinkit?

Ykköstä, ristiä ja kakkosta. Höysteeksi överiä, underia ja täsmällistä. Näillä vinkeillä asiakkaani voitti viime viikolla kuusi omenaa. Oma kassani alkoi kolmella omenalla, ja nyt koossa on neljä omenaa, aprikoosi ja kaksi luumua. Päärynät ovat pirun hyviä kunhan kypsyvät pehmeiksi. Kuorittaessa ne kyllä sotkevat mehullaan. Loput vinkit löydät HiluBettingin sivuilta, joilla kolumnini ovat ihan sattumalta. Ja tuosta kaupan päälle HiluBettingin huppari ja kuulakärkikynä. Kun rekisteröidyt tällä viikolla, hoidan kassaasi pohjiksi kolme rypälettä. Huppari TV-ruutuun ja saat vielä ananaksen.

Kiitos. Uskallanko kysyä, mistä kirjoitat meille ensi viikolla?

Sählyjätkän sieluni on verillä, mutta en voi ensi viikollakaan vaieta. Voin paljastaa jo sen verran, että ensi viikolla paljastan totuuden systeemistä, palautan urheilun keskiöön ja heittäydyn tekstille tavalla, joka loukkaa joitain mutta on pakko päästää ulos. Luvassa on myös Hilun, Hilskan Mikan ja Avokatsomon ahkerimman kirjoittajan vieraskynätekstit.

Categories: farssi, fiasko, totuus, nuori suomi, entomologia, hedelmät ja vihannekset

Antti O. Arponen tuuppaa Pääkallo.fi:n blogissaan pyörän taas kerran siihen kohtaan, jossa toistellaan samat tutut argumentit naisten salibandyn tasosta.

Kommenteista huokuu, kuinka paljon meitä urheiluhörhöjä mietityttää ja huolestuttaa, ovatko lajimme ja tekemisemme ”oikeaa urheilua” tai ”huippu-urheilua” tai mitä milloinkin vakavasti otettavaa. Aikanaan väiteltiin, onko polvihousuissa pallon perässä juokseminen lainkaan aikuiselle ihmiselle sopivaa touhua.

Absoluuttinen paremmuus kuulemma selvitetään laittamalla pallo keskelle ja pelaamalla. Sillä kriteerillä naisten palloilujoukkueet eivät saa isosti armoa kun jo C-poikien kanssa alkaa tulla seinä vastaan. Monenneksiko parhaita vaikkapa Classicin naiset ovat Suomessa, jos samaan vertailuun otetaan kaikki joukkueet sukupuoleen katsomatta?

Arvokkuus, merkityksellisyys tai seuraamisen arvoisuus ovat sitten toinen asia. Kannattaako juniorijoukkueita seurata, eiväthän ne aikuisille pärjää? Tai alasarjoja? Tai minkään maan minkään lajin liigajoukkueita, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta ja tuskin voittavat tänäkään vuonna?

Mikä tekee pelistä Sinulle merkityksellistä?

Classic ja SB-Pro kohtaavat lauantaina Tampereella naisten Salibandyliigan kärkiottelussa. Kumpikin on tähän saakka voittanut kauden kaikki pelinsä. Minun mielestäni huippumielenkiintoinen matsi.

Lue lisää: Maslow’n tarvehierarkia

Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.

Anderson tarjoilee maukkaan vastapallon naissalibandyn imagon aineksista.

Yritän kivuta kärryille.

Hyviä: Dynaamiset pelinaiset, raaka street style, posautus, innovatiivisuus ja yritteliäisyys (stiiknafuuliavaroitus!), hipsteriys.
Pahoja: Pinkki hymistely, objekteiksi alistetut mallinuket, junttius.

Ja Classic leikittelee stereotyypeillä. Videota on katsottu, tarkistetaanpa, 4502 kertaa. Se on salibandyvideolle kova lukema. Väki siis ilmeisesti osaa arvostaa stereotyypeillä leikittelyä.

Rönnbyn tiikerit lienevät hyviä kun ovat vihaisen näköisiä.

Mutta entä siitä eteenpäin? Mitä on, mitä tulisi olla? Tästä saisi niin mielenkiintoista keskustelua. Tai siis tästä olisi niin mielenkiintoista lukea keskustelua kun omat eväät ovat niukat.

Ennustan, että Twitter tulee ottamaan tällä kaudella salibandyväen keskuudessa näkyvän roolin, kirjoitti Timo Mäkynen kauden alkajaisiksi, ja siltä on jo ehtinyt näyttää.

Niin taas keskiviikkoiltana kun TV-ottelun selostaja Jantta Alkio ehti erätauoilla ottaa vastaan leikkimielisiä vinkkejä lähetyksessä esiin nostettavista asioista ja analyytikko Jani Hakkarainen tarjoilla seuraajilleen fläppirautalankaa TPS:n ylivoimakuviosta.

Ehtivätköhän katsomovalmentajat seurata pelin aikana Twitteriä? Seuraavaksi yleisöltä reaaliaikaisia taktisia vinkkejä crowdsourcing-pohjalta?

Entä pitäisikö urheilunkin tapahtumajärjestäjällä olla Twitter-emäntä tai -isäntä?

Twitter-seurattavien lista Pääkallossa

(Juu, tiedän, että suurin osa salibandyn seuraajista ei edelleenkään seuraa sitä Twitterin kautta.)

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

- Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

- Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.

Nuorgam listasi 2000-luvun kotimaiset futisbiisit.

Miten sählyssä? Kurre on tekijänä SSV:n maalibiisissä We are the Vikingsissä ja aiheena klassikossa Salibandyihme Kurt Westerlundissa, jonka mp3-soittimestanikin löysin. Siellä on myös Ruotsin naisten salibandymaajoukkueen 2007 laulama pakki Lisah Samuelssonin luomus, joka soi frederikshavnilaisen hotellin aulassa kauniisti ilman säestystä ilta-asuisten maailmanmestarien valmistautuessa juhlimaan. NST:n naisten tähdittämä musiikkivideo Osaispa laulaa taitaa löytyä vain joukkueen Facebook-sivulta.

Herttainen ruotsalaisrallatus Innebandy löytyy ainakin Spotifysta.

Mitä muita?

Suomalaisten alisuorittamiset olympialaisissa herättivät närää, ja epäonnistujien liian kepeältä näyttänyt suhtautuminen asiaan vain pahensi tilannetta. Joku oli kuulemma noussut altaasta meikit naamassa ja kehunut liian hyväntuulisena aamu-uintia, joku taas haaveillut ääneen maailmantähden tapaamisesta.

Ja juuri kun urheilijoille oli vuosia tolkutettu, että median edessä pitää olla ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja hyvännäköinen.

Vasta jatkokurssilla tulee se, että epäonnistuttuaan pitää paiskoa näyttävästi kamojaan (uinnissa ehkä uimalasit?), parhaassa tapauksessa potkaista vaikka mainospahvi rikki. Sitten voi tulla haastattelijan luo ja mumista varpaitaan synkästi tuijottaen, että meni ihan päin vittua, tämä on paska maa ja aion nyt lähteä vetämään pääni täyteen. Niin tekee suoraselkäinen suomalainen taistelija. (Ei pidä kuitenkaan suututtaa toimittajia livahtamalla paikalta kommenttia antamatta, mutta innokkaan TV-haastattelijan nolaaminen terävällä vastakysymyksellä hykerryttää tämän kollegoja vuosia ja päätyy minuuteissa YouTubeen.)

Valmentajatasoinen mallisuoritus oikeasta tyylilajista: