Kaikin mokomin, mutta intohimot? Uskooko lukija enää, ettei kyse ole vain taas yhdestä yrityksestä kohauttaa ja hämmentää?

(Kirjastossa sattui silmään Urheilulehden juttu Urheilulehden tulevista uudistuksista.)

Se tavallinen tarina: Oman pelaajauran hiljalleen himmautuessa näkemystä ja annettavaa riittää, joten penkin taakse intoa täynnä kuin ilmapallo. Energiaa, treenejä, pelejä, kursseja, eteenpäin, eteenpäin.

Mutta entä sitten kun nousukiito sakkaa, opiskelut vaihtuvat kiireiseen leipätyöhön, alkaa olla ehkä perhettäkin? Miten sovittaa työajat, lomat, miten kytkeä aivot irti joukkueen tai valmennettavan huolista? Onko valmentaja aina töissä?

Saako urheilussa edes olla väsynyt vai onko aina oltava vahva voittaja?

Mitä valmentaja itse ja seura tai liitto voisivat tehdä, jotta valmentaja jaksaa jatkaa myös sen ensimmäisen intensiivisen spurtin jälkeen?

Milloin Sinä viimeksi kiitit tai kehuit valmentajaasi?

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Sitten kyseltiin foorumeilla, mitä erotuomarien epäonnistumisesta seuraa. Ei mitään, koska järjestelmä suojelee omiaan, tuhahti lajivaikuttaja verkossa.

Siinä dilemma.

Minun saamani käsityksen mukaan erotuomarit ainakin ylimissä sarjoissa ovat kunnianhimoista ja itsekriittistäkin porukkaa. Erotuomaritarkkailijoista ainakin osa osaa antaa palautetta terävästikin, ja tuomareilla on tietääkseni omat keskustelunsa, joissa tilanteet ja kollegoiden onnistumiset puidaan hyvinkin tarkoin.

Käsittääkseni systeemi myös kuulee mielellään pelanneilta joukkueilta rakentavaa palautetta, mutta pitää mielellään keskustelun pukukopin puolella. Samoin kuin valmentaja antaa palautteensa bläkärin tarjoilleelle puolustajalleen vain joukkueen korville kopissa tai jopa kahden kesken mieluummin kuin kaikkien kuullen lehdistötilaisuudessa.

Erotuomareita nimittäin halutaan vihkoon menneen illankin jälkeen ennen kaikkea kehittää paremmiksi eikä masentaa lopettamaan. Aivan kuin sitä virheen tehnyttä pelaajaakin. Ongelma on, että samalla joukkueille ja varsinkin yleisölle tulee tunne, että kritiikki katoaa epämääräiseen mustaan aukkoon eikä mikään koskaan muutu. Niin myös alasarjoissa, joissa kiire on kovempi, kokemusta vähemmän ja erheetkin joskus isompia.

Olisiko erotuomareilla oltava jokin taho, puhemies, joka voisi tulla isällisesti esiin ja todeta julkisuuteen, että tänään ei tosiaan mennyt ihan nappiin ja nyt jutellaan peli läpi ja kehitytään kohti parempia suorituksia vaikka sitten farmipelien kautta? Tai tarvittaessa vaikka, että minun mielestäni pojat vetivät ihan hyvin, nukkukaapa herrat valmentajat ensin yön yli niin jutellaan lisää laskenein sykkein?

Nämä ovat herkkiä asioita: Kuka saa sanoa kenestäkin mitäkin ja millä valtuuksilla.

Taas tuomarit ottivat roolia ja halusivat päteä ja olla esillä, kiroilevat säännöllisesti anonyymit, ja onhan siinä totuutta. Huipputuomarit missään lajeissa ovat harvoin takarivin taaveja ja hiljaisia hissukoita. Hyvän erotuomarin pitää uskaltaa tehdä koviakin päätöksiä ja johtaa peliä kuumien tunteiden keskellä. Taito sinänsä onkin sitten tehdä se huomaamattomasti. Toinen ristiriita on, että hyvä erotuomari näyttää jämerältä ja myy ratkaisunsa päättäväisin elein, mutta juuri se näyttää tragikoomiselta silloin kun kaikki muut hallissa näkivät, että väärin meni. Huipputuomari osaa joskus sanoa, että nyt meni minulta ohi mutta jatketaan tällä kertaa näin. Sitäkään vain ei saa tehdä liian usein tai on väärissä hommissa.

Me haluamme hyviä erotuomareita, mutta mitä enemmän heitä tönimme kentällä ja sätimme nimettömästi netissä, sitä vähemmän heitä saamme. Siitäkin huolimatta, että kehittyminen vaatii myös kritiikkiä. Silloin tarkoitetaan nimittäin rakentavaa kritiikkiä. Entä erotuomarien palkkiot ja kiistat niistä? Toimivatko tässä markkinatalouden lait? Vaikuttaako erotuomareihin kohdistuva paine ja negatiivisuus homman haluttavuuteen niin, että on maksettava aina vain enemmän ja enemmän, että joku viitsii tulla pelejä viheltämään?

Kuinka moni jaksaa puristautua mankelin läpi tullakseen lopulta hyväksytyksi ja kehutuksi erotuomariksi? Sellaiseksi, joka lopetti viime kauden jälkeen mutta oli sentään toista kuin nykyiset maitoparrat.

Onko nyt niin, että Pääkallo haluaa tehdä repäiseviä otsikoita tuomareista, kysyy keskustelija kommenteissa. On, koska Pääkallo haluaa olla mahdollisimman luettu julkaisu ja valitsee näkökulmansa mahdollisimman paljon lukijoita ja klikkauksia houkutteleviksi. Sieltä oikean palstan Viikon luetuimmat jutut -ruudusta sitten voi katsoa, mikä kiinnostaa. Vastakkainasettelut ja kärjistykset ovat aika varma valinta, kuten me medialukutaitoisina tiedämme.

Kaikesta tästä huolimatta unelmani elää yhä. Urheilu, jossa erotuomarit voivat pelin jälkeen kommentoida suoritustaan julkisesti ja kertoa myös, missä omasta mielestä meni pieleen tai jäi epävarma tunne. Sitten joukkueet ja yleisö ojentavat kätensä ja toteavat, että ei se mitään, ei tässä itselläkään aina ole mennyt niin kuin Strömsössä. Lopuksi vaihdetaan hyvillä mielin huomioita ja vinkkejä puolin ja toisin ennen kuin lähdetään vähän viisaampina ja hyvillä mielin kotiin.

(Jutun kuvissa esiintyvät erotuomarit eivät liity asiaan. No totta kai liittyvät, mutta vain saman verran kuin kaikki muutkin erotuomarit.)

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.