Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.

Yllättävän moni haluaa alleviivata älyllistä ylemmyyttään kertomalla halveksivansa jääkiekkoa.

Sata vuotta sitten älykön maineen sai pidättäytymällä vaudevillestä, kirjoitti tunnettu kirjailija aikanaan.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Itse arvostan matseissa yritystä, tunnetta ja oman tason saavuttamista tai sen ylittämistä. Erityisesti minua koskettaa fanien perinteinen kyky kannustaa omiaan sortumatta vihamielisyyteen tai alatyylisyyteen, mikä on yksinkertaisesti luonteen ja kulttuurin vahvuutta – sitä todellista voimaa. Kannustuksen ja sen myötä tulevan tunnelman laajuus on totta kai täysin pelistä riippuvaista. Tunnelman tekevät peli, pelaajat, voitot ja suoritukset kentällä. Ei tuloksilla mielestäni ole niinkään väliä kunhan katsomoon asti näkyisi, että kentällä ainakin yritetään tosissaan. Kentällä otteiden pitää olla sellaisia, että kannustus on ansaittua.

Siitä vähän alempaa löytyy myös urheiluihmisillä toistuva toive, että jos sitten vielä media vähän…

…melkein yhtä monta kertaa olen nähnyt sen median puolesta vastaavan toimittajan nenän nytkähtävän aavistuksen ylemmäs ja ääneen lehahtavan sävykästä painokkuutta kun hän taas kerran sanoo:

Toimittajan tehtävä ei ole olla minkään lajin markkinoija.