Avokatsomoon aikanaan kourallisen pääasiassa jääkiekkoaiheisia kirjoituksia kirjoittanut ja sittemmin Lohjalla paikalliseksi salibandymoguliksi noussut Tommi Fäldt on nykyään yrittäjä. Pääkallomatkat veivät minut aiemmin viikolla Lohjalle, missä Lohjan Teamstore oli auki ensimmäisiä päiviä. Se panee Tommin poseeraamaan katse kaukaisuuteen suunnattuna.

Avokatsomolaisten maailmanvalloitus etenee suunnitellussa aikataulussa. Kiäh.

Tuohon aikaan kamerana oli vanhanaikainen filmikamera, ja nämä kuvat on skannattu ja jossain vaiheessa muokattu ja pienennetty ja puristettu muottiin, josta niitä en parempilaatuiseksi enää saa. Pahoittelen.

Aamupäivän ensimmäisessä ottelussa suo oli siisti ja vain puoliksi upottava…

… mutta iltapäivällä kenttä oli poljettu todellakin upottavaksi.

Omat pelini menivät pipariksi heti ensimmäisessä ottelussa, kun havaitsin että silmäni eivät toipuneet naamalleen suohon kaatumisesta ja valuivat valtoimenaan minuuttikaupalla ylös pääsyn jälkeenkin. Allerginen reaktio vai itkupilleilyä, kuka jaksaa enää muistaa.

Ihan kuka tahansa pelimies ei ole suosählykentälläkin pelimies, mutta Absoluuttisen Massan Mika, taitava ja nokkela reikäpalloilija, kesytti perus-Exelin ja umpinaisen suosählypallonkin nopeasti. Siinä se lavan päällä kulkee, se pallo.

Henkeäsalpaava on suomalainen suomaisema.

Nämä taisivat voittaa jotakin. Olisikohan joukkue ollut Huhmarin Haka, jolta saimme nenukkaan puolivälierässä 1—5?

Arposen luetellessa vähän erikoisempia seurannimiä alkaa väkisinkin kaipailla vanhan kunnon Absoluuttisen Massan aikoja — mainitaanhan jutussa joukkueet Sairas Veto ja Ranteet Lukkoon, jotka molemmat aloittivat pelinsä kuutosdivisioonassa vuonna 1999 aivan kuten Absoluuttinen Massakin.

AbMan (toistaiseksi) viimeiset sarjapelit Etelä-Suomen alasarjoissa pelattiin kuitenkin jo keväällä 2001. Abmalaiset hajaantuivat pitkin ja poikin Suomea ja jatkoivat alasarjan peliuriaan jos jatkoivat. Entisiä abmalaisia on sittemmin nähty ainakin Soittorasian, SB Manse Rangersin, AFC Campuksen, Pormon, Froggiesin ja Lohjan Salibandyn joukkueissa.

Kun syksyllä 2001 uunituoreena turkulaisena pysähdyin opiskelijoille järjestetyillä messuilla AFC Campuksen ständille, Campuksen puuhamiehet Marko Mäenpää ja Peter Arvidsson nyökyttelivät hyväksyen: ”Ai Absoluuttisesta Massasta? Ollaan me kuultu.”

Tiedä sitten, valehtelivatko miehet sujuvasti, mutta toisaalta mikä ettei erikoista nimeä oltaisi joskus kuultu ja huomattu. Olihan Absoluuttinen Massa jopa kutsuttu Ylen aamu-tv:n vieraaksi vuoden 1997 Jukolan viestin ennakkotunnelmissa — vaikka siihen vaikutti varmasti sekin, että avausosuuden viestinviejämme Jari Tepponen oli kahdesti ollut voittamassa koko viestiä.

Suomalaisessa urheiluskenessä Absoluuttinen Massa on tietenkin ollut pieni ilmiö, mutta AbMasta ja monista AbMan kaltaisista ilmiöistä muodostuu suurempi ilmiö. Se mielessä on helppo yhtyä Antti O. Arposen sanoihin, jotka hän lausuu vähän AbMaa menestyneemmistä, taloudellisten syiden vuoksi nimeään vaihtaneista seuroista:

On oikeastaan harmillista, että Wellihousut, Nakkisormet, Pöllöt ja Ruunien Ruunat joutuivat muuttamaan nimeään saadakseen uskottavuutta konservatiivisten yritysjohtajien silmissä. Seurojen talouspuoli varmaan parani, mutta salibandy menetti jotain.

Niin menetti.

Edellistä ”Avokatsomon isänpäivää” vietettiin vuonna 2003.

Hyvää isänpäivää luonnollisesti myös Mikalle, Maukalle ja muille isille.

Täällä Turussa on näin loppukesästä ja alkusyksystä pyöritetty aikuisten yleisurheilukoulua, jossa osallistujat pääsevät verestämään muistojaan koulun liikuntatunneilta ja ties mistä hippo-kisoista. Tasoitukseksi tälle häpeämättömälle turkuilulle tarkennetaan, että myös Helsingin Kisa-Veikot ovat järjestäneet vastaavaa toimintaa – ja vieläpä ennen meitä entisiä pääkaupunkilaisia.

Ja miksi minä tästä kirjoitan? Oikein arvattu, Avokatsomolla oli edustaja paikalla näissä kokoontumisissa. (Oikeasti kirjoitan siksi, että nokittaisin edes vähän tuota Samulin mittavaa tepsitutkielmaa.) Pari ensimmäistä kertaa jäi väliin sählypalloilun syrjäyttämänä, mutta kaikkihan pikajuoksun ja aitomisen perusteet hallitsevat, eikös juu.

Lopullisena tavoitteena oli läpäistä naisten seitsenottelun lajit: 100m aidat, pituus, korkeus, 200m, kuula, keihäs ja kruununa 800m juoksu. Ensimmäiseksi harjoituslajikseni sattui korkeushyppy. Perustaitojen muistaminen hieman epäilytti siinä vaiheessa kun mietin kummalla jalalla pitäisi ponnistaa ja pitäisikö tuon jalan olla ulko- vai sisäpuolella rimaan nähden. Opastus oli kuitenkin siinä määrin perusteellista ja hienosti kaikentasoiset kuntoilijat huomioivaa, että parin tunnin session päätteeksi riman yli todellakin lennettiin osapuilleen oikeassa asennossa – jotkut harjoittelijoista jopa flopaten.

Korkeuden jälkeen on treenattu kuulaa, pituushyppyä, keihästä ja näiden ohessa hieman ratajuoksua. Jotenkin kummasti kaikista lajeista on paljastunut ns. ”kätkettyä tekniikkaa”, jonka juuri ja juuri sisäistää kahdessa tunnissa. Täysin toinen lukunsa on tämän tekniikan toteuttaminen yhdessä suorituksessa.

Viimeisen harjoituskerran jälkeen lähdettiin valmistautumaan itse otteluun. Lauantaiaamu koitti ja kello 9:15 Paavo Nurmen Stadionille kerääntyi muutaman aamuvirkun lenkkeilijän lisäksi tusinan verran enemmän ja vähemmän huolella treenanneita harrastelijaottelijoita.

Laitetaanpa lajit pakettiin tiiviinä koosteena, suoritusjärjestyksessä.

100 metrin aidat. Tämä laji meni omalta kohdaltani kylmiltään. Ennen starttipaukkua olin kyllä käynyt varmistamassa, että pääsen aitojen yli. Maaliin oli yllättävän pitkä matka, mutta aidat ja aituri pysyivät pystyssä yhdestä ”rytmihäiriöstä” huolimatta. Hyppyni muistuttivat näin jälkikäteen funtsien sellaisia luonto-ohjelmassa kuolemaansa karkuun kirmaavan gasellin loikkia. Kiire oli, mutta loikat niin korkeista että kärki karkasi.

Kuula. Toimistorotan kädet kiittivät kun selvisi, että kisa pukattaisiin naisten kuulalla. Tätä olin harjoitellutkin, mutta vähän varovaisesti lähti, ei oikein karjahdus irronnut.

Korkeus. Selkeästi teknisin laji. Muistelin hypänneeni ”tosissaan” viimeksi yläasteella. Tulin mukaan jossain 120 sentin paikkeilla ja jätin jopa muutaman korkeuden väliin kun toimitsijat vakuuttelivat riman ja takaliston välissä olevan reilusti ilmaa. Rujolla tekniikalla tulokseksi jäi ihan mukavat 145 cm.

200 m. Määrittelimme matkan maallikoiden nelisataseksi, koska selvästikin sopiva taktiikka oli mennä alku niin kovaa kuin pystyy ja loppu niin kovaa kuin jaksaa. Loppusuoralla todellakin täytyi veivata käsillä vauhtia. 27,16 oli ihan tyydyttävä pinkaisu.

Keihäs. Tähän lajiin harjoiteltiin ristiaskeleita ja vaikka mitä, mutta testien perusteella ”tosta vaan” -tekniikka toimi paremmin. Seppo Rädyn hengessä (mutta ilman röökiä) keppi lensi aika tasaisesti kolmesti yli 7.. ei vaan 25 metrin.

Pituus. Tässä arvioin pärjääväni kunhan vain saisin tuloksen. Pitihän sitä pikku riskillä vetää. No, treeniläpijuoksuissa askel osui kuin osuikin lankun tuntumaan, joten luottavaisin mielin kisaan. Yllätyksekseni kaikki hypyt jäivät vahan taakse ja viimeinen meni teknisesti aika putkeen – tulos 4,88.

800 m. Tässä tuli kiire. Piti nimittäin lähteä kaverin häihin ja siksi hieman aikaistaa viimeistä lajia. Niinpä tyhjennettyäni hiekkalaatikon hiekat lenkkareista pyysin soololähtöä ja sen myös sain. Vetoapuna radalla raastoi sentään harrastekymmenottelijoita 1500 metrillä ja kuten maratonilla olin oppinut, mikään ei piristä yhtä tehokkaasti kuin hitaampien ohittaminen. Viimeisestä lajista irtosi yllättävän helpolla aika 2.29 ja parhaat lajipisteet 700.

Hauskaa oli ja ensi keväänä Turun Urheiluliiton pitäisi kuuleman mukaan järjestää samanlainen kurssiottelu. Avokatsomo suosittelee!

Ottelun tulokset PDF-muodossa.

Tulikokeesta muuten vielä sen verran, että tulevana talvena on luvassa uusia jaksoja talvilajien parissa.

Kuten mm. tuon läpäisyviestin kommenteistakin nähdään, kokonaisen maratonin juokseminen on suoritus, johon moni meistä enemmän tai vähemmän vakavissaan tähtää ”jossain vaiheessa” eloansa. Viime kesänä huomasin juosseeni puolimaratonin suomalaisittain kuumassa kelissä, ehdottoman epävirallisesti, mutta ihmeen kevyesti. Tietäähän sen, että jää mielessään arvuuttelemaan kuinka pitkälle sitä jaksaisikaan. Ajatus meni kuitenkin hyllylle talven jäädytettyä lenkkarit ja juoksumielen.

Vaan sitten tuli oranssien sählyjannujen keväinen Ahvenanmaan keikka ja aamuöiseltä hyttikäytävältä tuliaisiksi vankka aikomus juosta maraton kesällä. Aikomukseksi olisi varmaan jäänytkin ellei päätös olisi tapahtunut riittävän monen itsensä testaamisesta kiinnostuneen kuntourheilijan piirissä. Löyhästi laskien meitä taisi olla neljä tai jopa viisi, mutta kolmeen se joukkue aika nopeasti karsiutui. Kohdemaratoniksi valittiin Paavo Nurmi Marathon.

Treenaaminen alkoi huhtikuun lopulla, katkesi sitkeään flunssaan toukokuun lopulla, mutta pääsi kuitenkin jatkumaan ja ilmoittautuminenkin hoitui ennen kesäkuun alkua. Juostuja harjoituskilometrejä kertyi kirjanpidon mukaan 237 kilometriä lenkkien pituuden vaihdellessa 5 ja 27 kilometrin välillä. Noilla pisimmillä treenilenkeillä alkoi hiljalleen hahmottaa tulevan koitoksen mittasuhteita. Että se lennokas askel madaltuu ihan automaattisesti jossain vaiheessa. Kirjanpidon kilahdettua kahdensadan mittayksikön pahemmalle puolelle aloimme olla melko vakuuttuneita siitä, että pystymme läpäisemään tehtävän siedettävässä ajassa.

Viimeinen viikko meni tiukalla pasta-/riisidieetillä ja runsaasti nestettä nauttien. Juomapulloa kantoi viikon loppupuolella yhä tiivimmin mukanaan kun sääennuste alkoi ihan tosissaan asettua hellelukemien kannalle.

Perjantai-iltana, vajaa vuorokausi ennen starttia kävimme vielä kevyellä hölkällä tutussa Urheilupuistossa ja sovimme valuvamme lähtöpaikalle puolisen tuntia ennen starttia.

Täysmatkan oli tarkoitus startata kello 13:00, mikä hieman huolestutti. Aikaisemmin aamulla olisi ollut edes aavistuksen viileämpää, mutta kuuleman mukaan kaupunki ei halunnut sulkea katuja kiivaimpaan kauppa-aikaan. Minkäs teet, juomisen merkitys kasvoi entisestään.

Loikimme jokirantaan sovittuun aikaan, hätäisiä tyhjennyksiä Neitsytpolun pusikoihin suoritellen. Olo oli varsin mainio ja pian huomasimme jumppailevamme jäseniämme notkeiksi kaupunginteatterin edustalla. Starttipaukku oli jostain syystä siirtynyt noin vartilla eteenpäin, mutta emme hämääntyneet vaan ihmettelimme tunnelmia rauhallisin mielin ja aavistuksen kohonnein sykkein. 80-90 lyöntiä minuuttiin normaalin vajaan 60:n sijaan. Lähtöviivalle parkkeeratun Smartinkotteron kuljettajaa kuuluteltiin kiivaasti, mutta turhaan. Auto jäi liikenteenjakajaksi.

Lähtöpaukku napsahti ja kolmekymmentä sekuntia myöhemmin ylitin lähtöviivan kelloni käynnistäen. Kansa hurrasi ja väylä tuntui levenevän Aurasiltaa lähestyessämme. Eerikinkadulla ohitimme juoksijoiden seassa madelleen kaupungin bussin, lämpimät pakokaasut eivät oikein tehostaneet juoksemista. Ensimmäinen juoma-asema näillä main tuli vastaan varsin nopeasti ja juoma maistui useamman kupin voimin. Etenimme rennonoloisesti ja syke keikkui 150-160:n välissä. Se oli ehkä hieman enemmän mitä keskivertolenkillämme, mutta olo tuntui hyvältä ja vauhti sopivalta, joten emme ryhtyneet korjauksiin.

Jonon venyessä takaa tuli vauhdikkaampia ja vastaan hitaampia juoksijoita. Vauhdikkaampien kanssa sai olla tarkkana – imuun jäi helposti, mutta sykemittari kyllä kertoi jos juna kulki turhan kovaa. Ruissalon sillalle päästyämme nopeampien ohitukset kävivät yhä harvemmiksi. Toisen juoma-aseman jälkeen aloin uskoa, että ei se neste hölsky vaan menee suoraan jakeluun. Sopivan suuntainen tuuli ja paahtava aurinko laittoi hien virtaamaan.

Kasvitieteellisen puutarhan kohdalla näimme kärjen porhaltavan pellon toista laitaa arviolta puoli tuntia meitä edellä, matkaa oli siinä vaiheessa taitettu vajaat kymmenen kilometriä. Emme masentuneet vaan päinvastoin laskeskelimme killometrivauhtimme olevan odotettua kovempaa. Saapuisimme reitin läntisimpään kohtaan alle tunnissa.

Käännös tapahtui varsin jyrkkänä pudotuksena maantieltä pyörätielle. Hirvitti ajatellakin samaa liikettä seuraavalla kierroksella. Seuraavan päivän Turun Sanomissa puolimaratonin lopulta voittanut Marko Vaittinen antoikin järjestäjille palautetta reitin paikoittaisesta kapeudesta ja äkkivääryydestä. Vaittinen ohitti meidät puolisen kilometriä ennen oman juoksumme puolivälin täyttymistä ja kieltämättä vauhtiero ahtaalla rantakadulla oli huomattava. Pieni mies sujahti muutaman sentin päästä vasemmalta ohi käsittämätöntä ravia.

Noilla samoilla kohdilla Teatterisiltaa ylittäessämme ja maalialuella kurvaillessamme kannustus oli kiitettävän äänekästä ja nosti rehellisesti sanottuna ihokarvat pystyyn. Vauhtikin taisi hetkeksi karata turhan kovaksi, mutta saatiin myöhemmin kuriin. Kellotimme väliajaksi odottamattoman kovat 2:01:49 ja napsimme energiapatukan paloja toisen lenkin polttoaineeksi. Tässä vaiheessa ne maistuivat vielä hyviltä vaikka niiden alashuuhtelu olikin hieman työlästä. Juomamukia kannatti kantaa mukanaan hyvän matkaa, jotta suusta sai edes sen suurimman makeantahman kurlailtua pois.

Oltiin siis toisella kierroksella. Maisemat olivat tuttuja, askel jo aavistuksen matalampi ja juoma-asemat kauempana toisistaan. Vastaan tuli jo jonkin verran käveleviä kanssakilpailijoita ja tässä vaiheessa kaikki radalla tavatut ihmiset olivat täyttä matkaa taivaltavia. Toista kertaa Ruissalon sillalle saapuessani tankkausaseman energiapatukat tökkivät jo isolla kertoimella. Keho huusi energiaa ja niitä tahmapaloja sai alas sellaiset kaksi ja puoli – silkalla kiukulla. Sormetkin tahmaantuivat ja suolakurkkua teki mieli. Niitä oli sitten tarjolla vain yhdellä asemalla lenkin loppupäässä. Ruissalon puiden suojaan sukeltaessamme eteemme ilmestyi juuri sieltä puiden suojasta omituiseen tapaan etenevä juoksuotus. Näytti ihan juoksijalta, mutta maisema vaihtui kuin juoksumatolla. Varmaan niitä alan harrastajia.

Pian teimme henkilökohtaiset ennätykset ylittäessämme 28 kilometrin rajapyykin. Pisin yhtäjaksoisesti jalkaisin taivaltamani matka ja ennätys vain venyi venymistään. Loivassa nousussa hieman ennen kolmeakymmentä kilometriä huomasin saavuttaneeni maratonaskeleen. Äärettömän matala ja puolta lyhyempi kuin kierroksella yksi. Vähän kääntöpisteen jälkeen vanhempi herrasmies tiedusteli pääseekö tätä vauhtia alle neljään tuntiin. Vastasin tavoitteen vaativan vauhdin kiristystä ja totesimme yksimielisesti toimenpiteen mahdottomaksi.

Joukkueemme veturi, toveri Laakkonen oli selvästi voimissaan ja veti imussaan meitä kahta muuta useiden päänahkojen arvoisesti. Vauhti ei ollut huimaa, mutta muilla meni vielä hiljempaa. Kansanpuistossa rakennettiin lavaa Rammsteinille ja mukanamme juoksi jonkin matkaa toveri Huuskosen kaveri, joka oli kellottanut ykköskierroksen viitisen minuuttia meitä kovempaa. Siinä kohtaa ei kuulemma enää kulkenut niin kovaa ja pian kaveri jättäytyi kävelemään.

Päässä takoi kielto kävelystä, tahdoin maaliin ja mielellään lyhyimmässä mahdollisessa ajassa. Satamaan johtava silta oli kuuma, pitkä ja jyrkkä toisesta päästään. Laittoi ihan irvistämään. Sillan päässä odottaneen juomapisteen jälkeen päästimme hyvävoimaisimman kaverin kiriin ja eroa kertyikin lopulta reilut parikymmentä sijaa.

Hieman ennen Turun linnaa, toiseksi viimeisen juomapisteen jälkeen meidät ohitti arvatenkin sarjassa M65 kilpaillut herra, jonka selässä puhuttiin jotain 15 vuodesta Tukholman maratonilla. Nöyrryimme kokemuksen edessä selän kadotessa näkyvistä.

Jokirantaan kaartaessani matkaa taisi olla kolmisen kilometriä ja päätin kokeilla pientä kiristystä. Vasen reisi vastasi Varvintorin tietämillä kiristämällä takaisin ja yllyttämällä toisen pohkeenkin mukaan samoihin puuhiin. Hellitin hieman, vältin krampit ja tulin minkä pääsin. 41 kilometrin kyltin jälkeen saavutin vielä yhden juoksijan, joka heräsi rinnalle päästyäni mukaan vauhtileikittelyyn. Kannustusta alkoi taas kuulua ja maali näkyi jo, mutta muutaman viheliäisen mutkan takana. Kiinni saamani kaveri rimpuili rinnalla ehkä sata metriä kunnes luovutti. Loppusuoralle noustessani sain yllätyksekseni survaistua pitkän askeleen ja uuden rytmin päälle. Vauhti kiihtyi ja sain jopa yhden urheilijan näköisen kaverin muutaman metrin päähän tähtäimeen kunnes minut huomattiin ja jätettiin kuin seisomaan. Eipä pahemmin harmittanut sillä maaliviiva vilahti altani ja käteen lyötiin mitali sekä paitakuponki.

Ajanottochippi irti ja liikennemerkkiin nojailemaan. Kaverit onnittelivat ja vettä kului niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Herra H:n saavuttua pian perääni maaliin horjuimme hakemaan tarunhohtoiset Marathon Finisher -paidat. Rappuset tuottivat outoja liikkeitä, mutta selvisimme takaisin hierontapaikalle ja se kymmenen minuutin sessio tuntui enemmän kuin makealta. Seuraavaksi notkuvat jalat kuljettivat ruokateltalle ja tunnin jokirannassa istuskeltuamme hiihdimme ylämäen kotiin.

Vammojen etsinnässä löydettiin yksi vesikello varpaan päästä ja samasta varpaasta mustunut kynsi. Kainaloissa oli pienet hiertymänalut, jotka huomasin vasta suihkun jälkeen. Sykemittari kertoi keskisykkeeksi 161 ja maksimisykkeeksi loppusuoralla kiihdytetyn 178. Bruttoaikani oli 4:06:17 ja enemmän silmää miellyttävä nettoversio 4:05:54. Loppusijoitus oli miesten kokonaiskilpailussa 189. ja ”nuorten miesten” sarjassa tuo aiemmin mainittu 79.

Näitä juoksuun valmistautumisen yhteydessä syntyneitä merkintöjä pystyy selailemaan kategoriassa juokseminen. Suosittelen, suorastaan vaadin lukemaan myös täällä aiemminkin mainitut Lari Eteläniemen Maratonmuistelot Helsinki City Marathonilta 2004.

Tästähän tuli aivan julmetun pitkä. Kiitoksia kannustaneille ja loppuun lukeneille. Ehkä joskus uudestaankin, mutta toistaiseksi lenkkarit lepuuttelevat lomatunnelmissa. Kysymyksiin vastataan ja näitä samoja käänteitä jauhetaan tarvittaessa enemmän tai vähemmän liioitellen.

Maraton on rankinta urheilua, mitä minä olen kokeillut. Haastajia etsitään…

Edit hetkeä myöhemmin: Johan löytyy tulostakin, 4:06:17 ja sijoitus 79.

Tuollaisella numerolla, huomenna alkaen kello 13:00 ja päättyen toivon mukaan 42,195 kilometriä myöhemmin. Kuvassa myös kahtena palasena Champion Chip, ajanottosiru.

En tiedä pahempaa olotilaa elämässä kuin lähdön 800 metrin juoksuun. Itse sanon, että olen silloin koomassa – minua pelottaa, pulssini on nopea, menen vetkuksi, jalkani makaroniksi. En tekisi elämässäni mitään muuta kuin urheilisin, mutta se hetki vie nautintoa urheilusta.

Olen käynyt urheilupsykologilla asian takia. Se on minun korvieni välissä. Kun se jokin päivä lähtee aukeamaan, minulla ei ole mitään hätää.

Olen kyllä kuullut ottelijoista, jotka vihaavat ottelun päättävää kestävyysmatkaa yli kaiken (ja eihän se sulavalta ikinä näytä), mutta tällaisesta pelosta en ole aiemmin kuullut.

Ja jos juoksusta puhutaan niin näinä aikoina minä en voi olla viittaamatta siihen 22 päivän ja 14 tunnin kuluttua starttaavaan tapahtumaan. Tänään olen valmistautunut keilaamalla ja lukemalla J.P. Roosin Maratonmiehen elämää.

Juoksuaika » FlyingFinns -keskustelupalsta » Häjyt ry:n 100+ kerho.

Myös Helsinki City Marathonin sivuilta löytyy kompakti vinkkipaketti ja Juoksija-lehti taitaa olla johtava kotimainen kaupallinen julkaisu. Eiköhän tässä ole kirjalliset eväät kasassa.