Sunnuntaina on tasan sata vuotta siitä kun uppoamaton Titanic vajosi Pohjois-Atlantin hyisiin aaltoihin. Illalla Seinäjoki Areenalla nähdään, kokeeko suuri ja mahtava SSV saman kohtalon Pohjanmaan tuulisella lakeudella.

Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?

Naisten liigavalmentajat olivat aikaansa edellä kun SB-Pro ei sittenkään ollut vielä valmis vääntämään valtikkaa Classicilta. Hatunnosto silti veikkaajille uskalluksesta ehdottaa muutakin kuin sitä ilmeisintä. Tiettävästi gallupia ei ollut printattu Classicin kopin seinälle, mutta viittauksilla siihen oli kuulemma oma osansa tamperelaisten tahdon terästäjänä.

Ennakkoluulottomalla Prolla oli toisen ottelun jatkoajalla paikka melkoiseen asetelmaan, mutta Classicin tasoitus 1-1:een rankkareilla palautti maailmanjärjestyksen. Minulle sarjan vaikutelmaksi alusta loppuun jäi Classicin kontrolli vastaan Pron ryntäily niin taktisesti kuin keskittymisessäkin. Tenavatähtiä pelasi kummassakin vaan Classicin kokemusylivoima näkyi.

Classic pelasi kärsivällisesti omaa peliään, Pro taas joutui kokeilemaan sitä ja tätä, mikä toi ryhmitykseen epävarmuutta. Runkosarjan helpoissa peleissä voi dominoida omalla pelillä, mutta viimeistään finaaleissa joutuu ottamaan vastustajankin huomioon, kuuluu ikuinen dilemma. Pro onnistui paremmin karvaamalla kuin miesvartioinnilla, mutta oliko se kuitenkaan ennalta selvää?

Jenni Morottaja raatoi, riisti, syötti, sijoittui nopeuteensa luottaen riskilläkin ja haki linkopaikkaa, mutta Classicin kärkikarvaajat peittivät vetoa melkein yhtä sitkeästi. Mirva Laitinen painoi finaalien painavimmat kaukopommit, Annamari Lehto kikkaili esiin ahtaista paikoista, Mira Wickman väläytteli samoin kuin Kujalat ja Lehtimäet, mutta se tasaisesti onnistuva hyökkäyspelin johtaja ei noussut esiin. Kuinka monta palloa Pro finaaleissa lahjoittikaan vastustajalle huonoilla syötöillä? Neljännen pelin toisen erän lopulla näytti, että turvallisempaa olisi ollut heittää pallot suoraan laidan yli kun melkein jokainen karkasi Classicille vastaiskun avaukseksi. Monta melkein maalipaikkaa tuhrautui huonoon viimeiseen syöttöön, ja päätöspelin viimeisen erän tasoituspaikoissa jääti käsiäkin. Väsyä vai jännätystä?

Junioritähtien taistelussa Alisa Pöllänen harhautti yhä uudelleen näyttävästi yhden tai kaksi vastustajaa. Seuraavalle tasolle hän nousee sitten kun jatkoksi saadaan säännöllisesti terävä laukaus tai nappisyöttö. My Kippiläkin keräsi kokemusta aikuisten finaaleista tulevaisuuden suurtekojen aineksiksi. Tiia Raitanen oli jo nyt mestarien runkopelaaja halliten hyvin palloa, purkaen Pron miesvartiointia nousemalla jalalla läpi ja kruunaamalla viikkonsa eilen maalilla.

Maalivahtien taistelussa Laura Loisa teki loistopelastuksia, tosin vastaavasti muutama maali näytti olevan otettavissa. Toisessa päässä Jonna Mäkihonko nousi mestaruuden torjuvaksi vahdiksi, mutten oikein osaa päättää, kuinka monta todella pahaa palloa hän joutui peittämään.

Henna Yläsuo oli tuttu tukipilari, ja niistä laukausten peitoista sopii muidenkin ottaa mallia. Hanna Sipiläinen näytti, ettei kentällä tarvitse hätäillä ja hosua kun laittaa palloa rauhallisesti oikeaan paikkaan. Katriina Saarinen loisti etenkin kolmannen pelin terrierinä ottamassa vastustajalta tilan ja ajan pois. Kuten naissalibandyn erityisasiantuntija Jarkko Hannuksela totesi, kakkonen oli nyt Classicin nyrkki. Nina Rantala ja Eliisa Alanko painoivat palloon sääntöjen rajamailla antaen tuomarien vetää rajat, ja he omistivat maalinedustan Laura Loisan edessä. Finaalien ykköspelaaja Katri Luomaniemi taas dominoi koko kentällä: Riistoa, peittoa, kuljetusta, syöttöä, tärkeitä maaleja, kaikkea löytyi itsevarmalla onnistumisprosentilla.

SB-Pro voi olla tulevaisuuden joukkue, jos ryhmä pysyy koossa ja lahjakkuuksien halu satsata lajiin säilyy. Nyt ei ollut vielä aika, vaikka cupvoitto ja liigahopea melkoinen kausi ovatkin.

Ja Classic: Viisi perättäistä kultaa. Siinä haastajille innoitusta kesäharjoitteluun. Ensi kaudella sopii taas koettaa.

Timo Toivonen jäi sivuun toisen loppuottelun päätöserän puolivälissä SSV:n ollessa jyräämässä kohti mestaruutta. Sen jälkeen SSV on tehnyt neljä maalia ja SPV 17.

Very Important Person?

Murskajaisten päätteeksi pari näkemystä seuraavaan peliin.

Efter matchen är före matchen.

Kyllä vain, Laura Loisa torjuu tämän Nina Rantalan laukauksen.

Tiikerit – OLS 17.3.

Markus Huhtimo pyöräyttää puukkoa haavassa.

Maan lounaiskulmilla viritetään kunnon pöhinää, ja sen tiimoilta tarjottiin tänä aamuna herkullisia salibandymuistoja niiltä ajoilta kun.

Niin mitäkö? No Pääkalloa siteeraten:

Miesten 2. divisioonan länsirannikon pudotuspelit alkavat Mynämäessä tulevana perjantaina. Runkosarjan ykkönen SBS Wirmo isännöi FBC Turkua.

- Me myymme lippuja ennakkoon, koska siihen on selkeää kysyntää. Tästä tulee hieno sarja. FBC Turku on Turun seudulla vähän niin kuin IFK jääkiekossa. Se synnyttää tunteita vieraspaikkakunnilla ja vetää yleisöä katsomoon, kertoo Wirmon puuhamies Tomi Auremaa.

Salibandyliigan puolivälieräparien valinta järjestettiin maanantaina Helsingissä Sanomatalon uumenissa, ja kolme joukkuetta pääsi valitsemaan vastustajansa:

SPV:n päävalmentaja Tommy Koponen sanoi ensimmäisenä:

SPV:n valinta on vanhan järjestelmän mukainen: ykkönen ottaa kasin ja sillä mennään.

Classicin päävalmentaja Ray Backman sanoi toisena:

Mennään järjestyksessä tuolta: Sepolla [Pulkkinen] näyttäisi lukevan Happee.

SSV:n päävalmentaja Mika Ahonen sanoi kolmantena:

Jatketaan tota samaa mitä noi muutkin ja otetaan Erä niin ne alkavat jossain vaiheessa loppua.

Kuvittelinko vain, vai kuulinko jokaisen korostavan, etteivät he oikeastaan mitään valinneet?

Eivätkö halunneet antaa vastustajalle yhtään sytykettä vai onko valitseminen vain pelottavaa?

Pelon, inhon ja valinnan filosofia taisi olla Sartren kirja.

Salibandyn ja jääkiekon Johtavien (heh) Analyytikoiden sanaverryttely tuolla Akateemisella puolella on paitsi mielenkiintoinen konsepti myös useita ajatuksia liikkeelle tuuppaava pallottelu.

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Oilersin Jussi Pihan otteet taannoisessa tasapeliin päättyneessä kotiottelussa Tapanilan Erää vastaan jäivät mieleen. Hyvä syöttö tuonne, minne kukaan muu ei ollut tajunnut katsoa. Yllättävä laukaus yläkulmaan kaikkien muiden odottaessa syöttöä. Uinti sisään ja pallo maalivahdin ali verkkoon ylivoimalla kaikkien peittäessä tarkkaavaisesti sitä syöttöä tai sitä äsken yllättänyttä laukausta.

Hyvä pelaaja valitsee pallollisena oikean ratkaisun syötön, kuljetuksen ja laukauksen välillä, luennoi joku joskus. Jussi Piha esitteli kaikki vaihtoehdot tosipaikassa käytännössä.

Samasta pelistä jäi mieleen Pihan fokuksen säilyminen kiihkeilläkin hetkellä. Juuri hän oli vapareissa salamana pallossa haistelemassa nopean paikkaa silloinkin kun muu viisikko valui vaihtoon. Juuri hän oli kiskomassa kauemmas erotuomareista niitä, joiden fokus karkasi hetkeksi vääriin asioihin.

Ei voi kuin ihailla, kuinka joukkuepalloiluissa joillain on silmät nähdä vaihtoehdot, mielikuvamallit valita niistä silmänräpäyksessä paras ja kädet käskeä peliväline oikealla hetkellä oikeaan paikkaan.

Vastaavia miten se tuonkin näki ja tajusi -mielikuvia ovat viime aikoina nostattaneet esimerkiksi Janne Louhelainen, Joni Niiranen ja tuossa Erä-ottelussa kaikki kolme Jussi Pihan maalia syöttänyt Matias Kaartinen.

Eivät hekään tietenkään täydellisiä ole. Miesten maailmanmestaruuksia loppuunmyytyinä pauhaavien jättiareenoiden kentillä on juhlinut joukkue, jossa on pelkästään huippukuntoisia lujasti sitoutuneita maailman nopeimpaan kahden suunnan salibandyyn pystyviä pelaajia.

Jokin tekijä on nämä pelaajat vielä erottanut maailman parhaista. Mutta liigaottelussa he tarjoavat katsojalle nautittavia hetkiä.

Kuva: Olli Laukkanen

Erotuomarit nousivat puheenaiheeksi perjantaisessa Oilersin ja Erän kohtaamisessa. Siinäkin. Itseltäni meni katsomossa monta tilannetta ohi silmien enkä kuullut, mitä käytösrangaistuksiin johtaneissa tilanteissa sanottiin. Minuutteja ainakin jaettiin kumman paljon. Joukkueet ilmeisesti olivat tyytymättömiä oikeudenjakajien illan suoritukseen ja moni katsoja ja kuulemma entinen maajoukkueen päävalmentajakin.

Sitten kyseltiin foorumeilla, mitä erotuomarien epäonnistumisesta seuraa. Ei mitään, koska järjestelmä suojelee omiaan, tuhahti lajivaikuttaja verkossa.

Siinä dilemma.

Minun saamani käsityksen mukaan erotuomarit ainakin ylimissä sarjoissa ovat kunnianhimoista ja itsekriittistäkin porukkaa. Erotuomaritarkkailijoista ainakin osa osaa antaa palautetta terävästikin, ja tuomareilla on tietääkseni omat keskustelunsa, joissa tilanteet ja kollegoiden onnistumiset puidaan hyvinkin tarkoin.

Käsittääkseni systeemi myös kuulee mielellään pelanneilta joukkueilta rakentavaa palautetta, mutta pitää mielellään keskustelun pukukopin puolella. Samoin kuin valmentaja antaa palautteensa bläkärin tarjoilleelle puolustajalleen vain joukkueen korville kopissa tai jopa kahden kesken mieluummin kuin kaikkien kuullen lehdistötilaisuudessa.

Erotuomareita nimittäin halutaan vihkoon menneen illankin jälkeen ennen kaikkea kehittää paremmiksi eikä masentaa lopettamaan. Aivan kuin sitä virheen tehnyttä pelaajaakin. Ongelma on, että samalla joukkueille ja varsinkin yleisölle tulee tunne, että kritiikki katoaa epämääräiseen mustaan aukkoon eikä mikään koskaan muutu. Niin myös alasarjoissa, joissa kiire on kovempi, kokemusta vähemmän ja erheetkin joskus isompia.

Olisiko erotuomareilla oltava jokin taho, puhemies, joka voisi tulla isällisesti esiin ja todeta julkisuuteen, että tänään ei tosiaan mennyt ihan nappiin ja nyt jutellaan peli läpi ja kehitytään kohti parempia suorituksia vaikka sitten farmipelien kautta? Tai tarvittaessa vaikka, että minun mielestäni pojat vetivät ihan hyvin, nukkukaapa herrat valmentajat ensin yön yli niin jutellaan lisää laskenein sykkein?

Nämä ovat herkkiä asioita: Kuka saa sanoa kenestäkin mitäkin ja millä valtuuksilla.

Taas tuomarit ottivat roolia ja halusivat päteä ja olla esillä, kiroilevat säännöllisesti anonyymit, ja onhan siinä totuutta. Huipputuomarit missään lajeissa ovat harvoin takarivin taaveja ja hiljaisia hissukoita. Hyvän erotuomarin pitää uskaltaa tehdä koviakin päätöksiä ja johtaa peliä kuumien tunteiden keskellä. Taito sinänsä onkin sitten tehdä se huomaamattomasti. Toinen ristiriita on, että hyvä erotuomari näyttää jämerältä ja myy ratkaisunsa päättäväisin elein, mutta juuri se näyttää tragikoomiselta silloin kun kaikki muut hallissa näkivät, että väärin meni. Huipputuomari osaa joskus sanoa, että nyt meni minulta ohi mutta jatketaan tällä kertaa näin. Sitäkään vain ei saa tehdä liian usein tai on väärissä hommissa.

Me haluamme hyviä erotuomareita, mutta mitä enemmän heitä tönimme kentällä ja sätimme nimettömästi netissä, sitä vähemmän heitä saamme. Siitäkin huolimatta, että kehittyminen vaatii myös kritiikkiä. Silloin tarkoitetaan nimittäin rakentavaa kritiikkiä. Entä erotuomarien palkkiot ja kiistat niistä? Toimivatko tässä markkinatalouden lait? Vaikuttaako erotuomareihin kohdistuva paine ja negatiivisuus homman haluttavuuteen niin, että on maksettava aina vain enemmän ja enemmän, että joku viitsii tulla pelejä viheltämään?

Kuinka moni jaksaa puristautua mankelin läpi tullakseen lopulta hyväksytyksi ja kehutuksi erotuomariksi? Sellaiseksi, joka lopetti viime kauden jälkeen mutta oli sentään toista kuin nykyiset maitoparrat.

Onko nyt niin, että Pääkallo haluaa tehdä repäiseviä otsikoita tuomareista, kysyy keskustelija kommenteissa. On, koska Pääkallo haluaa olla mahdollisimman luettu julkaisu ja valitsee näkökulmansa mahdollisimman paljon lukijoita ja klikkauksia houkutteleviksi. Sieltä oikean palstan Viikon luetuimmat jutut -ruudusta sitten voi katsoa, mikä kiinnostaa. Vastakkainasettelut ja kärjistykset ovat aika varma valinta, kuten me medialukutaitoisina tiedämme.

Kaikesta tästä huolimatta unelmani elää yhä. Urheilu, jossa erotuomarit voivat pelin jälkeen kommentoida suoritustaan julkisesti ja kertoa myös, missä omasta mielestä meni pieleen tai jäi epävarma tunne. Sitten joukkueet ja yleisö ojentavat kätensä ja toteavat, että ei se mitään, ei tässä itselläkään aina ole mennyt niin kuin Strömsössä. Lopuksi vaihdetaan hyvillä mielin huomioita ja vinkkejä puolin ja toisin ennen kuin lähdetään vähän viisaampina ja hyvillä mielin kotiin.

(Jutun kuvissa esiintyvät erotuomarit eivät liity asiaan. No totta kai liittyvät, mutta vain saman verran kuin kaikki muutkin erotuomarit.)

Salibandyn Finnkampenia on väännetty Helsingin Jäähallissa, Tampere Areenalla, Uppsalan tuomiokirkon varjossa, Västeråsissa ja Turun Elyseellä. Ei kuitenkaan ennen niin rapeassa maisemassa kuin nyt Joensuun 31 asteen pakkanen.

Ruotsin tytöt katosivat huurteisten puiden sekaan alkulämmölle, jos niin nyt voi tässä tapauksessa sanoa. Areenan alaovista valui sisään lämpimään punaposkisia toimitsijoita, laidansuoristajia, järjestyksenvalvojia ja läppäreitä ja kameroita kantavia mediamuurahaisia. Pressipöydät olivat jo paikoillaan, mutta jatkoroikka kaikille niille koneille ja latureille vielä haussa. Ilman sähköä ei nykyään pärjätä niin kuin ei ilman nettiäkään.

Muutama serminpätkä ilmestyi erottamaan mediaväen muusta kokoustilasta. Pöydän päähän aineellistui kahvitermos ja maitopurkki, yhden koneen viereen valokuvaajan eväät: rykelmä Chupa Chups -tikkareita.

Neljän ottelun päivä on yhden lajin teollisuustyötä. Ottelutilastot kehkeytyvät pelin kestäessä, sen jälkeen kysellään nopeat kommentit ja luonnostellaan tapahtumien kanssa tekstiksi, joka lähtee maailmalle. Pöytää rajaavan objektiivimuurinsa takana valokuvaaja valikoi, konvertoi ja siirtää, oikein hyvän ruudun havaittuaan hihkaisee innosta ja saattaa kääntää ruudun hetkeksi muihin päin.

Sitten seuraava matsi. Ja seuraava. Ja seuraava. Jossain välissä hätäiset sämpyläkahvit.

Tytöt hallitsivat mutta jättivät pelin tappamatta, pojat alkulöysäilivät itseltään voiton, miehet varmistivat peliajan ryhtiliikkeellään pokaalin Suomelle ensi kertaa 13 vuoteen. Edellinen oli 1999 Helsingin Jäähallissa kun Janne Tähkä päätti läpiajon ilmaveivimaaliin.

Maukkain oli silti naisten voitto maailmanmestareista vaikka Ruotsin otteissa olikin jälleennäkemisen makua ja vaihtopenkillä naureskeltiin. Ei haitannut suomalaisten iloa kun mahtimaa kaatui ensi kertaa kolmeen vuoteen. Karjalasta kajahtaa, näyttivät Juuli Hakkaraisen kiitos vastustajan bläkäristä ja Marianne Hannosen riemukkaat osumat. Viimeisen kympin Suomi kieppui pesussa ja linkouksessa Ruotsin saatua vaihteen silmään, mutta Suomi kesti. Kuin Sven Tuuva Koljonvirran sillalla, sopi kai Runebergin päivän aattona sanoa.

Yleisö oli jo kotona ja Areena hiljainen, kun pressipöydällä suljettiin viimeiset läppärit, takkeja vedettiin ylle ja ruotsalaiset kyselivät, mistä saisi taksin. Per Wiklund kertoi odotellessa kuvaustyöstään kahdessa maassa.

Vasta aamiaisen ja kotimatkan asiantuntevammat avasivat maaottelupäivän tapahtumia keskustan käyttöinä, syöttösuuntina ja kätisyyksinä. Sellaisia näkökulmia näytti viikonlopun jälkeen kaipaavan Ruotsissa yksi, toinen ja kolmaskin.

Ehkä joku Suomessakin. Analyysikeko jäi mediamuurahaisilta rakentamatta.