Rannikolta juuri junalla cupfinaaleihin tullut matkaaja huomaa sanat jo julisteeessa Tampereen Asematunnelin seinällä.

Classic Family.

Tampere Areenalla näkyy, mistä on kyse. Lipunmyyjät, ystävällisesti hymyilevä harmaahapsinen herrasmies ovella, avuliaat neitoset kahvitiskillä, toimitsijat, pallopojat, Classic Clubin puolella illan valmentajia ja Salibandyliiton uutta puheenjohtajaa haastatteleva jääkiekkolegenda, pressitilaisuuden juontaja ja kuvaaja, Vellu itse myhäilemässä vierellä, seuran puheenjohtaja seisaallaan kentän kulmassa tutun jännittyneessä etukenossa, entiset huippupelaajat mukana eri tehtävissä, Passo Peltola pikkutakissaan siellä täällä varmistamassa, että kaikki toimii ja ratkaisemassa esiin putkahtavia ongelmia, mukaan toimintaan liittyvä erotuomarilegenda.

Ollaan isollaan, mutta samalla rannikolta tullut tuntee olevansa hyvällä tavalla perhetapahtumassa. Sellaisessa, johon kaikki ovat tervetulleita.

Jotain samaa kuin Happeenkin viime vuosien oivalluksessa ettei ole erikseen tähtiä, peruspelaajia, katsojia, asiakkaita vaan yhteisö tekemässä porukalla asiaa, josta tykkää.

Vaikka ennen vanhaan korostettiinkin sormi pystyssä, että pelaajien pitää saada keskittyä vain pelaamiseen.

Tämä voisi olla se suunta, jossa salibandy on edellä ja oikeassa.

Antti O. Arponen tuuppaa Pääkallo.fi:n blogissaan pyörän taas kerran siihen kohtaan, jossa toistellaan samat tutut argumentit naisten salibandyn tasosta.

Kommenteista huokuu, kuinka paljon meitä urheiluhörhöjä mietityttää ja huolestuttaa, ovatko lajimme ja tekemisemme ”oikeaa urheilua” tai ”huippu-urheilua” tai mitä milloinkin vakavasti otettavaa. Aikanaan väiteltiin, onko polvihousuissa pallon perässä juokseminen lainkaan aikuiselle ihmiselle sopivaa touhua.

Absoluuttinen paremmuus kuulemma selvitetään laittamalla pallo keskelle ja pelaamalla. Sillä kriteerillä naisten palloilujoukkueet eivät saa isosti armoa kun jo C-poikien kanssa alkaa tulla seinä vastaan. Monenneksiko parhaita vaikkapa Classicin naiset ovat Suomessa, jos samaan vertailuun otetaan kaikki joukkueet sukupuoleen katsomatta?

Arvokkuus, merkityksellisyys tai seuraamisen arvoisuus ovat sitten toinen asia. Kannattaako juniorijoukkueita seurata, eiväthän ne aikuisille pärjää? Tai alasarjoja? Tai minkään maan minkään lajin liigajoukkueita, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta ja tuskin voittavat tänäkään vuonna?

Mikä tekee pelistä Sinulle merkityksellistä?

Classic ja SB-Pro kohtaavat lauantaina Tampereella naisten Salibandyliigan kärkiottelussa. Kumpikin on tähän saakka voittanut kauden kaikki pelinsä. Minun mielestäni huippumielenkiintoinen matsi.

Lue lisää: Maslow’n tarvehierarkia

Naisten liigavalmentajat olivat aikaansa edellä kun SB-Pro ei sittenkään ollut vielä valmis vääntämään valtikkaa Classicilta. Hatunnosto silti veikkaajille uskalluksesta ehdottaa muutakin kuin sitä ilmeisintä. Tiettävästi gallupia ei ollut printattu Classicin kopin seinälle, mutta viittauksilla siihen oli kuulemma oma osansa tamperelaisten tahdon terästäjänä.

Ennakkoluulottomalla Prolla oli toisen ottelun jatkoajalla paikka melkoiseen asetelmaan, mutta Classicin tasoitus 1-1:een rankkareilla palautti maailmanjärjestyksen. Minulle sarjan vaikutelmaksi alusta loppuun jäi Classicin kontrolli vastaan Pron ryntäily niin taktisesti kuin keskittymisessäkin. Tenavatähtiä pelasi kummassakin vaan Classicin kokemusylivoima näkyi.

Classic pelasi kärsivällisesti omaa peliään, Pro taas joutui kokeilemaan sitä ja tätä, mikä toi ryhmitykseen epävarmuutta. Runkosarjan helpoissa peleissä voi dominoida omalla pelillä, mutta viimeistään finaaleissa joutuu ottamaan vastustajankin huomioon, kuuluu ikuinen dilemma. Pro onnistui paremmin karvaamalla kuin miesvartioinnilla, mutta oliko se kuitenkaan ennalta selvää?

Jenni Morottaja raatoi, riisti, syötti, sijoittui nopeuteensa luottaen riskilläkin ja haki linkopaikkaa, mutta Classicin kärkikarvaajat peittivät vetoa melkein yhtä sitkeästi. Mirva Laitinen painoi finaalien painavimmat kaukopommit, Annamari Lehto kikkaili esiin ahtaista paikoista, Mira Wickman väläytteli samoin kuin Kujalat ja Lehtimäet, mutta se tasaisesti onnistuva hyökkäyspelin johtaja ei noussut esiin. Kuinka monta palloa Pro finaaleissa lahjoittikaan vastustajalle huonoilla syötöillä? Neljännen pelin toisen erän lopulla näytti, että turvallisempaa olisi ollut heittää pallot suoraan laidan yli kun melkein jokainen karkasi Classicille vastaiskun avaukseksi. Monta melkein maalipaikkaa tuhrautui huonoon viimeiseen syöttöön, ja päätöspelin viimeisen erän tasoituspaikoissa jääti käsiäkin. Väsyä vai jännätystä?

Junioritähtien taistelussa Alisa Pöllänen harhautti yhä uudelleen näyttävästi yhden tai kaksi vastustajaa. Seuraavalle tasolle hän nousee sitten kun jatkoksi saadaan säännöllisesti terävä laukaus tai nappisyöttö. My Kippiläkin keräsi kokemusta aikuisten finaaleista tulevaisuuden suurtekojen aineksiksi. Tiia Raitanen oli jo nyt mestarien runkopelaaja halliten hyvin palloa, purkaen Pron miesvartiointia nousemalla jalalla läpi ja kruunaamalla viikkonsa eilen maalilla.

Maalivahtien taistelussa Laura Loisa teki loistopelastuksia, tosin vastaavasti muutama maali näytti olevan otettavissa. Toisessa päässä Jonna Mäkihonko nousi mestaruuden torjuvaksi vahdiksi, mutten oikein osaa päättää, kuinka monta todella pahaa palloa hän joutui peittämään.

Henna Yläsuo oli tuttu tukipilari, ja niistä laukausten peitoista sopii muidenkin ottaa mallia. Hanna Sipiläinen näytti, ettei kentällä tarvitse hätäillä ja hosua kun laittaa palloa rauhallisesti oikeaan paikkaan. Katriina Saarinen loisti etenkin kolmannen pelin terrierinä ottamassa vastustajalta tilan ja ajan pois. Kuten naissalibandyn erityisasiantuntija Jarkko Hannuksela totesi, kakkonen oli nyt Classicin nyrkki. Nina Rantala ja Eliisa Alanko painoivat palloon sääntöjen rajamailla antaen tuomarien vetää rajat, ja he omistivat maalinedustan Laura Loisan edessä. Finaalien ykköspelaaja Katri Luomaniemi taas dominoi koko kentällä: Riistoa, peittoa, kuljetusta, syöttöä, tärkeitä maaleja, kaikkea löytyi itsevarmalla onnistumisprosentilla.

SB-Pro voi olla tulevaisuuden joukkue, jos ryhmä pysyy koossa ja lahjakkuuksien halu satsata lajiin säilyy. Nyt ei ollut vielä aika, vaikka cupvoitto ja liigahopea melkoinen kausi ovatkin.

Ja Classic: Viisi perättäistä kultaa. Siinä haastajille innoitusta kesäharjoitteluun. Ensi kaudella sopii taas koettaa.

Kyllä vain, Laura Loisa torjuu tämän Nina Rantalan laukauksen.

Salibandyliigan puolivälieräparien valinta järjestettiin maanantaina Helsingissä Sanomatalon uumenissa, ja kolme joukkuetta pääsi valitsemaan vastustajansa:

SPV:n päävalmentaja Tommy Koponen sanoi ensimmäisenä:

SPV:n valinta on vanhan järjestelmän mukainen: ykkönen ottaa kasin ja sillä mennään.

Classicin päävalmentaja Ray Backman sanoi toisena:

Mennään järjestyksessä tuolta: Sepolla [Pulkkinen] näyttäisi lukevan Happee.

SSV:n päävalmentaja Mika Ahonen sanoi kolmantena:

Jatketaan tota samaa mitä noi muutkin ja otetaan Erä niin ne alkavat jossain vaiheessa loppua.

Kuvittelinko vain, vai kuulinko jokaisen korostavan, etteivät he oikeastaan mitään valinneet?

Eivätkö halunneet antaa vastustajalle yhtään sytykettä vai onko valitseminen vain pelottavaa?

Pelon, inhon ja valinnan filosofia taisi olla Sartren kirja.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Ei hajuakaan, mitä siellä tapahtuu, mutta tämä erikoisuus oli tallennettava.

Pekka Nieminen taitaa perusasiatkin.

Kuva: Topi Naskali

Olisiko Johansson – Johansson vastustajien kauden kauhukaksikko? Kivasti näyttivät löytävän toisensa KrP:n avauspelissä Oilersia vastaan eikä ollut moittimista nokialaisten esityksessä muutenkaan. Hyvän alun siivittämänä joukkueesta huokui sellainen itsevarma rentous, josta voittavat ryhmät tuntee. Ja Benjamin Reusser piti palloa – no, itsevarmasti.

Perinteiset liigaveikkaukset jäivät tänä syksynä väliin, tänne ei ehtinyt eikä taida olla nyt NST:lläkään. Kaikkiaan kyllä näytti siltä, että SSV, Classic ja SPV on selkeä kärkikolmikko, Josba, Pori ja M-Team yhtä selkeä häntähännikkö. Loput kahdeksan joukkuetta voi sitten viskata hattuun ja vetää sieltä mihin tahansa järjestykseen.

Fiilispohjalta kyllä toivon, että Josba yllättää veikkaajat. Jo ihan komean seurahistoriansa vuoksi, joka saa aika monta muuta ryhmää näyttämään uusilta ja muovisilta. Liigassa 22 kautta ja niistä 21 play offeissa että meidäthän on helppo unohtaa, koulutti Antti Ruokonen liigan avauspressissä juontajan hypättyä epähuomiossa Josba-rivin yli.

Nuori pallotaitava TPS on seuraava Tapanilan Erä, on kuultu, ja avauspelissä Loviisassa turkulaisnuorison maailmanmestarit vahvistivat vinkkiä. Sen verran kovasti vakuutuin Kailialan, Sokan ja kumppanien esityksistä Saksan MM-kisoissa, että iso rooli eilen tuntuu loogiselta jatkolta.

Classicin käsittämätön määrä nimimiehiä. Nouseeko Mikko Leikkanen kärkiryhmään kuten jokunen kevät sitten veikkailin? Lyökööt myös Happeen nuorten mestarit tänä talvena ryminällä läpi. Jonne Junkkarisen nimeä kuiskivat asioista tietävät. Ja pankaa merkille Happeen kotiottelutapahtumat, niihin siellä ideoidaan kovasti terästystä. Erän HaKi-kolmikon näytöt ovat vielä vähäiset verrattuna menneisiin Kapaseen, Kukkolaan ja Laitilaan, mutta korvaako tulijoiden nälkä menijöiden viimekeväistä jonkinlaista kylläisyyttä? Teemu Kortelaisesta olen odotellut Suomen seuraavaa suurvahtia, nyt Loviisassa on seuraava näyttöpaikka.

Erotuomarisektori, kuten hienosti sanotaan, näyttää pyrkivän nostamaan profiiliaan ja tehostamaan edunvalvontaansa, kuten myös hienosti sanotaan. Luvassa jännitteitä joihinkin suuntiin?

Salibandy-lehden Sami Nyman -jutussa käytettiin Simon Riihelän kohdalla adjektiivia ronski. Ronski? Ronski ei ole kyllä 35 ensimmäisen joukossa kun mietin, mitkä sanat Riihelää kuvaisivat. ”Nyhve” muuten on enää viiden nyytin päässä Tero Karppasesta ja liigan kaikkien aikojen maalipyssyn paikasta. Ja aika moni muukin tämän kauden tarkka-ampuja ihan siinä tuntumassa. Seurataan tilannetta.

Mikko Hyvärinen on noussut salibandyn The Valokuvaajaksi, vaikka ampuu paljon muutakin jalkapallosta erämaaluontoon. Pistäkää nimi mieleen ja katsokaa kuvia täältä. Lisää on kauden mittaan luvassa.

Hyvärisen tuotantoa nähdään etenkin Pääkallossa, jolta odotan tänä talven etenkin analyyttisiä ottelujuttuja. Jonnekin sinne perinteisen raportoinnin ja janihakkaraismaisen tieteellisen tekstin välimaastoon.

Entäpä uusin salibandybloggaaja? Jyri Pimento.

Dynastia murenee. Vai mureneeko? Dynastiat, SSV:n ja Classicin.

Miesten ja naisten finaalisarjat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan. Haastajan avausvoitto vieraissa, kaksi seuraavaa mestareille, haastajan vakuuttava kotivoitto selkä seinää vasten.

Kummassakin sarjassa haastaja näyttänyt itsevarman energiseltä ja liikkuvalta, mestari arpiselta ja vähän väsyneeltä mutta nousukkaan virheet armotta hyödyntävältä.

Neljänsien pelin perusteella veikkaisin kummassakin sarjassa vallanvaihtoa, mutta rutinoituneilla mestareilla on kumma tapa olla parhaimmillaan tiukimmassa paikassa.

Viihdyttävin pelaaja toistaiseksi: Sami Koski. No look-passit ovat jo klassikko, mutta päälle vilpoiset uitot puikoista ja jaloista terävästi lähtevät laukaukset, joita edes itse Henri Toivoniemi ei tahdo saada kiinni. Päälle se onnellisen pikkupojan hymy punaisen lauman rynnätessä onnittelemaan. Tatu Väänäsen suoritusvarmuus, Janne Hulmin syötöt. Kohosen kosminen maajoukkuekatse toiseen ulottuvuuteen.

Ja parhaiden kohdatessa on tempokin kohdillaan, molemmissa sarjoissa nähty tuomarin jäävän alle. Näyttävimmin eilen Lappeenrannassa kun Classicin väistelemätön pakki Henna Yläsuo oli juuri matkalla kiripalloon kulmaan. Fokus säilyi pallossa ja pois tieltä risut ja männynkävyt, joten tuomari lensi pää edellä pyrotekniikkalaatikkoon. Ei kolhuja, onneksi, eikä kai pahaa mieltäkään.

Ja sokerina pohjalla Seinäjoen ja Lappeenrannan yleisöt. Sählyääliötä lämmittää. Jotain samantapaista tänään Tampereella ja Hartwallilla, joohan?