Helsinki-Vantaalta klo 21.30 tunnin myöhässä nousseen ATR-72:n etuosan täyttäneitä ruotsalaisia voisi ajankohdasta ja suunnasta päätellä salibandyfaneiksi, eikä Djurgården-verkkari epäilystä hälventänyt. Lentoyhtiön lehden kartta kului 55 minuutin lennolla käytössä kun sormet tökkivät Pohjois-Karjalaa.

Joukossa alkoi silkas puheensorina, kun koneen kapteenitar kertoi sujuvalla riikinruotsilla Joensuussa odottavasta säästä: 29 pakkasastetta.

Erittäin ystävällinen joensuulainen taksikuski päivitti helsinkiläisturistien tiedot Katajan ja Jokipoikien viimeaikaisista edesottamuksista ja yhteistyökuvioista Bluesin kanssa ennen kuin jäi laukut takakontista nostettuaan vielä kertomaan, miten seuraavana päivänä pääsee parhaiten Areenalle. Sadunomaisen vaikutelman kruunasi äärettömän ystävällinen neitonen hotellin respassa. Jossain oli pakko olla piilokamera.

Mutta ainakaan kaukalossa joensuulaiset eivät kohtele vieraita yhtä huomaavaisesti.

On oikeastaan vaikea käsittää, että keväällä 1998 käydyt kaksi naisten peliä ovat ainoat Joensuussa koskaan pelatut salibandymaaottelut. Joensuu on kuitenkin yksi lajin ensimmäisistä läpilyöntipaikoista Suomessa ja Josba Salibandyliigassa pisimpään yhtäjaksoisesti pelannut seura.

Hienoja lajihetkiä Joensuun historiassa riittää, vaikka Josba juuri nyt taisteleekin ”vain” play off -paikasta ja naisten liigapaikka kävi kalliiksi pitää. SM-mitaleja Josban vitriinissä on kuitenkin repullinen, ja olipa se edellinen pääkaupunkiseudun ulkopuolinen miesten mestarikin nimeltään Josba, jos niin kauas katsotaan.

Omat Joensuun reissuni pelaajana tai muuna joukkueen jäsenenä päättyivät aina pitkään öiseen kotimatkaan tappio niskassa, mutta sivustakatsojana muistot ovat valoisampia. Kaikkien aikojen kohokohtana kimmeltää tietenkin Josban ja Oilersin välinen finaaliottelu keväällä 2002, kun Mehtimäen jäähalli pakkautui ääriään myöten täyteen katsojia. Päivällä kaupungilla ihmiset kyselivät, olisiko kenelläkään edes yhtä lippua jäljellä, ja illalla hallissa väkeä oli niin, että taaimmaiset eivät tainneet nähdä edes kentälle. Hallin katto pullistui huutomyrskyssä silminnähden ylöspäin kun kotijoukkue juoksi kulmasta kaukaloon ja kuuluttaja huusi Janne Tähkän nimen.

Yleisömääräksi ja liigan yhä voimassa olevaksi pudotuspelien yleisöennätykseksi merkittiin 5 580.

Lauantaina tunnelman ei tarvitse olla ihan yhtä käsittämätön, on joka tapauksessa hienoa nähdä Suomen maajoukkueet viimein Joensuussa, jonka salibandykulttuuri ne ansaitsee. Ja miesten joukkueessa Tatu Erosen ja Perttu Puskan lisäksi Esa Jussila, Tero Tiitu, Tatu Väänänen ja Petri Kettunen. Tutun yleisön edessä ja muistutuksena niistä kaikista huipuista, jotka Pohjois-Karjalasta ovat lähteneet vahvistamaan Suomen muita seuroja ja maajoukkueita.

Kirjoittaja pelasi elämänsä ensimmäisen virallisen salibandyn sarjaottelun tammikuussa 1989. Vastassa oli Josba.

Itse laitan popcornit tulemaan ja alan odotella lisää luettavaa.

Twitteristä:

@Chriso_Vuojarvi: Fick för en gångs skull uppleva på närhåll det som kallas ”Micke Järvi-regeltolkning”. #salibandy #omatsäännöt

SSV saattaa mestarina tai pikemminkin pallollista peliä yleensä hallitsevana joukkueena saada edukseen erotuomaritulkintoja. Suurempi ero sen ja vastustajien välillä on kuitenkin useimmissa otteluissa keskittymisessä.

Jos SSV:n ottelussa joku pelaaja kovan kontaktin jälkeen älähtää, jää katsomaan odottavasti erotuomaria, näyttää suutahtavan jopa kostaa tai muuten kadottaa hetkeksi otteensa tilanteesta, se on yleensä vastustaja. SSV:n pelureilla pokeri pitää, katse käy lattiassa ja kääntyy taas sisäänpäin. Fokus säilyy.

Yksi asioista, jotka mestariksi mielivän pelaajan ja joukkueen on vain opittava.

Zen-mestaritasolla ei toki SSV:kään vielä ole. Joskus näkee myös Timo Toivosen unohtuvan hetkeksi esitelmöimään erotuomarille tai Mikael Järven vetävän kostoksi kintuille.

Ja menestyäkseen on tietysti yleensä voitettava ne kovat kontaktitilanteetkin. Joukkueena SSV on kivikova, mutta yksilötasolla voi pelin sisällä mennä toisinkin, tuli mieleen keskiviikkona kun Joni Niiranen jatkoi puhtaan laitakontaktin jälkeen pallo lavassa kohti maalia tilanteen toisen osapuolen Antti Matikaisen pyrkiessä vasta takaisin seisaalleen.

Loviisan Tuomas Savukoski ei osta SSV-ottelussa saamaansa kahden minuutin jäähyä.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Hyvä Toni, raikui FBT Porin vaihtopenkiltä eilisen painituokion päästyä vauhtiin. Riku auttamaan, kuului perään ohje tilannetta vierestä seuranneelle Riku Prokille.

En tiedä, onko kukaan vertaillut kielenkäyttöä FBT Porin vaihtopenkin ja Salibandyliigan muiden joukkueiden välillä sen tieteellisemmin. Ainakin minun korviini on aina kuulostanut, että FBT:n penkki käy muita kovemmilla kierroksilla ja ohjeet painottuvat taktiikan sijasta enemmän asenteeseen ja hereillä olemiseen. Kaukalon puolellakin pelaajien kehonkieli huokuu aggrea ja tilanteen tullen isoa närkästystä kun erotuomarin ratkaisu ei miellytä.

Asiaa paremmin tuntevat osaavat kertoa, onko mielikuva väärä vai itsestäänselvyys.

Pelaaminen raivon rajamailla saattaa olla täysin oikeakin valinta kun halutaan ottaa sarjapaikastaan taistelevasta joukkueesta kaikki irti. Ongelmana on sitten vastaavasti fokuksen ja hermokontrollin säilyminen kun tulee vaikeaa. Eilen SSV-pelin lopulla olin näkevinäni pelaajan yhden lopettavan toviksi kokonaan pelaamisen kun vastustaja rikkoi eikä pilli soinutkaan. Sitä näkee liigatasolla enää harvoin.

Salibandyliigan fair play -tilastossa FBT on häntäpäässä, muttei silti mikään Charlestown Chiefs. Oilers, Classic ja Happee ovat kirjauttaneet ottelua kohden enemmän jäähyminuutteja.

Eikä tunnemoottorin huudattaminen kierroksilla mikään synti ole. Kertoivathan urheilumarkkinoinnin ekspertitkin taannoin, että joukkue saa paljon anteeksi niin kauan kuin taistelee ja pelaa aktiivisesti. Mediamielessäkin tarjolla on paljon enemmän kuin kivikasvoisissa keskittyjissä.

Mielikuvani saattaa olla liikaakin Jyrki Laelman Vellu Ketola -kirjan muokkaama, mutta täältä parinsadan kilometrin päästä on aina tuntunut, että porilaiseen palloiluun (okei, Ässiin) kuuluu myös porilainen hulluus ja jätkämäisyys.

Ehkä FBT pelaa porilaisen brändin näköistä salibandya.

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.

Koska Sveitsillä on tällä(kin) kertaa varsin vahvan oloinen ryhmä, alkoi sveitsiläisiä ja ruotsalaisia toimittajia pressissä kovasti mietityttää, kuka &%#?/” on keksinyt tällaisen sarjasysteemin. Siinä joukkueet arvotaan alkulohkoihin rankingin kärkinelikon ollessa ykköskorissa jne, ja alkulohkoista jatketaan ennalta määrätyn kaavion mukaan.

Verkkoarkistoja kaivamalla löytyi Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n sivuilta tällainen pöytäkirja, jossa hallitus on pohtinut asiaa mietittäessä miesten MM2010-kisojen lohkoarvontaa.

The teams shall be divided according to the ranking of the last WFC’s in four baskets as follows:
Basket 1: Ranking 1-4 (Finland, Sweden, Switzerland and Czech Republic)
Basket 2: Ranking 5-8 (Latvia, Norway, Russia and Germany)
Basket 3: Ranking 9-12 WFCQ Europe teams (4 teams – the winners of the qualification finals)
Basket 4: Ranking 13-16 WFCQ AOFC and America (4 teams)
Each WFC final round group will then be allotted one team from each basket

Mr. King also agreed that it is important to have an open ballot.

Paikallinen päätoimittaja bloggasikin sveitsiläisestä näkökulmasta: Oma maali.

Seuraavaksi mietitään, onko mahdollista, että Suomi ja Ruotsi osuvat vastakkain jo miesten seuraavien MM-kisojen välierässä.

Vaikka amerikkalaisella logiikallahan sillä ei ole mitään väliä, koska sijoituksia on olemassa vain kaksi.

First place or no place.

Ei hajuakaan, mitä siellä tapahtuu, mutta tämä erikoisuus oli tallennettava.