Norja:

Kari Hånsnar, Ellen Rogn, Trine Ekrem, Trine Dunker, Inger Lise Fagernes, Birgitte Lersbryggen, Jeanette Giørtz, Carin Anderberg, Brita Sirirud, Hege Haugen, Gine Marie Moe (Finstad), Gro Mikaelsen, Lena Bergersen, Linda Andersen, Linda Kristiansen (Manley), Astrid Bjørnebekk, Anne Ekrem (Wike) ja Nora Leivestad.

Ruotsi:

Lena Schjölin, Susanne Levin, Lena Birath, Malin Östner, Nina Klasson, Pernilla Gunnskog, Carina Rosell, Maria Nilsson, Sara Wiksten, Helena Lindberg, Åsa Karlsson ja Ylva Pettersson.

Tshekit kannustavat omiaan U19-tyttöjen MM-ottelussa Sveitsiä vastaan.

Kun Ruotsi hallitsi itsevarmasti alkua, namutteli paikkoja ja haki hienoa maalia laukauksilla, jotka Laura Loisa poimi marjoina pois. Kohta alkaa ropista, myhäili (tavallista vähälukuisempi) ruotsalaiskatsomo luottaen, että kaikki menee niin kuin salibandyssa yleensä.

Viiden minuutin kohdalla kuului katsomosta ensimmäinen kärsimätön ”Kom igen nu Sverige”. Ja sitten Suomi iski kaksi nopeaa maalia.

Lopulta tasapeli oli ihan kohdillaan, Ruotsi yhä vähän parempi pallon kanssa mutta Suomi todella vahva, voitti palloja ja olisi paremmalla viimeistelyllä tehnyt itsekin kahdeksan.

Loisan seivien ohella illan näyttävimpiä:

Laura Rantanen juoksemassa takamatkalta pallollisen vastustajan kiinni poimimaan puhtaasti pallon lavasta ja kaartamaan itse hyökkäykseen.

Kristiina Kauppila neppaamassa pallon ohi väärän askeleen vastaan ottaneen pakin ja karkaamassa (kuva) syöttämään Suomen kolmannen maalin.

Suomen pakkien kylmäpäisyys pallon kanssa.

Viihdyttävä rupeama.

Vai onko sittenkin niin, että

Ajatus siitä, että suomalainen pelaaja jotenkin luonnostaan olisi henkisesti heikompi, tai että nimenomaan suomalaiset eivät tiukoissa paikoissa veny, on käsittämätön myytti. Ruotsalaiset romahtavat ihan yhtä usein kuin suomalaiset, me muistamme omat romahduksemme, he muistavat omansa.

- Katsomossa ollut toimittaja Chriso Vuojärvi Twitterissä

Kärjistystä ja kyynistä toimittajaa (?), mutta viidennessä finaalissa kyllä yllätti, kuinka totaalisesti 3000-päinen katsomo pauhasi Erän puolesta. Ilmassa oli kapinahenkeä myös palkintojenjaossa kun hopeajoukkue sai osakseen suosionosoitukset ja mestari hiukan tyylittömästi vihellyksiä.

Osan teki tietysti ainasamamestari versus haastaja -asetelma, mutta ihan kaikkea se ei selitä. Aikanaan Vuosaaren Urheilutalolla divaria taistelleen ja Suomen Cupin finaalissa mahti-Viikingit yllättäneen nuorekkaan SSV:n henki ei ole vielä löytänyt Pasilaan saakka.

Mutta SSV:n esitys kaukalossa oli huikea. Ilman Juha Kivilehtoa. Ilman Tero Tiitua. Ilman Teemu Piispasta. Joku joukkue olisi moisten menetysten jälkeen jo luopunut toivosta, mutta Amu Ahonen sai kolhitusta ryhmästään mestarillisella tavalla maksimin irti. Näyttävyyden kohdalla oli pakko hiukan joustaa, mutta me saksalaisen jalkapallon kannattajat olemme jo vuosikymmeniä muistuttaneet, että maalintekopeleissä väännetään mestaruuksista eikä tyylipisteistä.

EC-finaalin sokaisemana olin kyllä odottanut pelillisesti erilaista sarjaa. Järven ja Mannerin rinnalla ja ohikin esiin nousivat Kinnuset ja Lax, Toivoniemi toki oli juuri sitä mitä tosipaikassa aina. Ja Forsten. SSV ratkaisi lopulta leveämmältä kuin odotettua enemmmän Bollströmin, Kukkolan ja Kapasen tehojen varaan jäänyt Erä.

Play offissa peli yksinkertaistuu kun väsymys, kolhut ja jännitys kumuloituvat, sanotaan eräässäkin perinteisemmässä lajissa. Oliko Erän pelitapa sittenkin turhan kunnianhimoinen pleijareihin? Vai saivatko maan paras puolustus ja maalivahti vain sen näyttämään siltä.

(Edit: Ja ylivoimapeli sitten? SSV:llä murhaavan tehokas, Erällä ylivoimaa pelaamaan päässeistä play off -joukkueista ylivoimaisesti huonoimpia. Kun mestaruus jäi yhden maalin päähän…)

Mestari tai hopealla, kaikki tai ei mitään, tupla tai kuitti, taivas tai helvetti. Silti ennen tätä kautta 0 finaalivoittoa omannut Erä ylsi kuitenkin jo maalin päähän pokaalista.

Ja tappiin asti venyneessä finaalisarjassa voitti koko laji.

Junnufinaalien aikaa.

Erän C95 tasoitti lauantaina voitot jatkaakseen sunnuntaina Porvoossa pokaaliin saakka. Oilers on uusi Suomen mestari, kaikui laulu sunnuntaina kun punainen C94 suisti ansaitusti entisen hallitsijan valtaistuimelta.

Lauantaina sai halutessaan antaa ovella kahden euron kannatusmaksun, moni kaivoi taskuaan. Sunnuntainakin täydet lehterit, Oilersin kannattajien punainen meri, kannustusta kisaksi asti ja rummut tuomassa tattoo-tunnelmaa.

Katsomossa ei ollut kuin sukulaiset ja tyttöystävät, sanotaan joskus vähätellen, mutta mikäs vika heissä on? Ollapa liigapeleissäkin ensin ainakin sukulaiset ja muut läheiset ja seuran muut jäsenet, sen jälkeen sitten myös niitä ”satunnaisia urheilunkuluttajia”.

Mutsit huus siellä ihan hulluna kilpaa, kertoi myöhemmin bussissa nuorukainen kännykälleen.

Kaukalossa pelattiin asiallista taitosalibandya olennaiseen keskittyen.

Ja muita ruutuja Martinhallista.

Puolisen tuntia pelin alkuun. Energia Areenalla on finaalitunnelma.

Happeen mestarinuori Tuomas Turunen purkaa alivoimalla ja pysyy ruudussaan (merkitty keltaisella) kevyesti.