Salibandyliigan kevään finaaleissa eron aisti jo Seinäjoella ensimmäisen ottelun pressitilaisuutta odoteltaessa. Paikallisten puheensorinaa Peliveljien mestaruusmahdollisuuksista kuunnellessa oli vaikea sanoa, kuka puhujista oli seuran väkeä ja kuka toimittaja.

Sama sävy näkyi myös paikallisen hotellin aamiaisella Ilkkaa ja Helsingin Sanomia lukiessa. Toiselle SPV oli oma mielenkiintoinen juttu, toiselle uutisaihe muiden joukossa, kuin solunäyte lasin alla viileän tutkijan mikroskoopissa. Jos helsinkiläisen salibandyjoukkueen pelissä näkee innokkaan toimittajan, hän on kaupunginosalehdestä. Tai oli, ennen kuin sellaisten urheilutoimitukset lopetettiin. Helsingin Sanomiin kirjoittava on, jos ystävällinen kärjistys sallitaan, pressissä se kohteliasta kiinnostusta osoittava tyyppi, joka näyttää kuin oikeasti olisi juuri nyt mieluummin vaikka klubilla konsertissa.

Maakuntalehtiä ja maan suurinta on tietysti turha verrata. Painotus paikallisuuden ja yleisyyden välillä on toinen ja ehkä sen myötä myös yhteisöllisyyden ja journalistisen objektiivisuuden välillä. Varsinkin urheilutoimittajia on tässä maassa syytelty riittämiin seurojen ja Suomen fanzineja tekeviksi entisiksi urheilijoiksi.

Ei ihan helppo rajanveto. Myönnän, että helsinkiläisenä salibandyn seuraajana viherryn kateudesta lukiessani maakuntalehtiä, joissa juttu paikallisen salibandyjoukkueen ottelusta kuuluu ilman muuta asiaan, joka kerta. Ja joista huokuu paitsi journalismi myös halu olla osa paikallista yhteisöä.
- – -
Myös valtakunnallinen voi tehdä pirauksen paikallista. Lokalisoida, niin kuin Ilta-Sanomat lööpissään SPV:n lyötyä SSV:n. Tämä pisti silmään hotellin ala-aulan telineestä mutta ei mennyt montaa sekuntia arvata, että Helsingin rautatieaseman kioskissa ei myydä ihan samalla.

Sunnuntaina on tasan sata vuotta siitä kun uppoamaton Titanic vajosi Pohjois-Atlantin hyisiin aaltoihin. Illalla Seinäjoki Areenalla nähdään, kokeeko suuri ja mahtava SSV saman kohtalon Pohjanmaan tuulisella lakeudella.

Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?

Timo Toivonen jäi sivuun toisen loppuottelun päätöserän puolivälissä SSV:n ollessa jyräämässä kohti mestaruutta. Sen jälkeen SSV on tehnyt neljä maalia ja SPV 17.

Very Important Person?

Murskajaisten päätteeksi pari näkemystä seuraavaan peliin.

Efter matchen är före matchen.

Markus Huhtimo pyöräyttää puukkoa haavassa.

Salibandyliigan puolivälieräparien valinta järjestettiin maanantaina Helsingissä Sanomatalon uumenissa, ja kolme joukkuetta pääsi valitsemaan vastustajansa:

SPV:n päävalmentaja Tommy Koponen sanoi ensimmäisenä:

SPV:n valinta on vanhan järjestelmän mukainen: ykkönen ottaa kasin ja sillä mennään.

Classicin päävalmentaja Ray Backman sanoi toisena:

Mennään järjestyksessä tuolta: Sepolla [Pulkkinen] näyttäisi lukevan Happee.

SSV:n päävalmentaja Mika Ahonen sanoi kolmantena:

Jatketaan tota samaa mitä noi muutkin ja otetaan Erä niin ne alkavat jossain vaiheessa loppua.

Kuvittelinko vain, vai kuulinko jokaisen korostavan, etteivät he oikeastaan mitään valinneet?

Eivätkö halunneet antaa vastustajalle yhtään sytykettä vai onko valitseminen vain pelottavaa?

Pelon, inhon ja valinnan filosofia taisi olla Sartren kirja.

Kuva: Olli Laukkanen

Twitteristä:

@Chriso_Vuojarvi: Fick för en gångs skull uppleva på närhåll det som kallas ”Micke Järvi-regeltolkning”. #salibandy #omatsäännöt

SSV saattaa mestarina tai pikemminkin pallollista peliä yleensä hallitsevana joukkueena saada edukseen erotuomaritulkintoja. Suurempi ero sen ja vastustajien välillä on kuitenkin useimmissa otteluissa keskittymisessä.

Jos SSV:n ottelussa joku pelaaja kovan kontaktin jälkeen älähtää, jää katsomaan odottavasti erotuomaria, näyttää suutahtavan jopa kostaa tai muuten kadottaa hetkeksi otteensa tilanteesta, se on yleensä vastustaja. SSV:n pelureilla pokeri pitää, katse käy lattiassa ja kääntyy taas sisäänpäin. Fokus säilyy.

Yksi asioista, jotka mestariksi mielivän pelaajan ja joukkueen on vain opittava.

Zen-mestaritasolla ei toki SSV:kään vielä ole. Joskus näkee myös Timo Toivosen unohtuvan hetkeksi esitelmöimään erotuomarille tai Mikael Järven vetävän kostoksi kintuille.

Ja menestyäkseen on tietysti yleensä voitettava ne kovat kontaktitilanteetkin. Joukkueena SSV on kivikova, mutta yksilötasolla voi pelin sisällä mennä toisinkin, tuli mieleen keskiviikkona kun Joni Niiranen jatkoi puhtaan laitakontaktin jälkeen pallo lavassa kohti maalia tilanteen toisen osapuolen Antti Matikaisen pyrkiessä vasta takaisin seisaalleen.

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Ei hajuakaan, mitä siellä tapahtuu, mutta tämä erikoisuus oli tallennettava.

Paljon nähnyt ja voittanut Kari-Matti Ratsula (jokahan vasta eilen oli lupaava juniori) päästää SSV:n sivuilla lukijat kurkkaamaan aavistusta niistä aineksista, joista menestyvä joukkue tehdään.

Työmoraali ja joukkuehenki ovat aina olleet tässä joukkueessa niin poikkeuksellisia, että jokainen joka tässä joukkueessa on pelannut kaipaa varmasti sitä tällä hetkellä, pelaapa missä tahansa tai olipa missä vaiheessa tahansa elämäänsä. Tälläkin hetkellä tiedän monen omistavan ”Viikinkisydämen”, vaikka pelaakin vihollisleirissä, koska tietää mitä on saanut meidän kanssa kokea ja millaisiin persooniin SSV:ssä on saanut tutustua. Sitä ei saa millään rahalla, hienoilla puitteilla, hyvillä varusteilla tai muotitukalla, vaan kaikella sillä millä tämä kaikki on rakennettu ja sen palkinto on tämä joukkue, joka pystyy tällaisiin tekoihin. Joukko hyviä ystäviä, jotka nauttivat tavoitteiden saavuttamisesta ja sen tavoittelusta.

Yhteen pieneen yksityiskohtaan pitää silti puuttua.

Moni sanoo aina ja toteaa, että ei ne (SSV) jaksa enää kauaa voittaa, tai että se pelaaja lähti ja se pelaaja tuli ja blää blää blää..

Parin mestaruuden jälkeen saattoi vielä sanoakin, muttei enää viiden perättäisen jälkeen. Jokainen tietää jo, että voittamaan kyllästymiseen ei SSV kaadu. Ainoaksi vaihtoehdoksi taitaa siis jäädä, että joku kilpailijoista treenaa itsensä vielä SSV:täkin kovemmaksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

Dynastia murenee. Vai mureneeko? Dynastiat, SSV:n ja Classicin.

Miesten ja naisten finaalisarjat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan. Haastajan avausvoitto vieraissa, kaksi seuraavaa mestareille, haastajan vakuuttava kotivoitto selkä seinää vasten.

Kummassakin sarjassa haastaja näyttänyt itsevarman energiseltä ja liikkuvalta, mestari arpiselta ja vähän väsyneeltä mutta nousukkaan virheet armotta hyödyntävältä.

Neljänsien pelin perusteella veikkaisin kummassakin sarjassa vallanvaihtoa, mutta rutinoituneilla mestareilla on kumma tapa olla parhaimmillaan tiukimmassa paikassa.

Viihdyttävin pelaaja toistaiseksi: Sami Koski. No look-passit ovat jo klassikko, mutta päälle vilpoiset uitot puikoista ja jaloista terävästi lähtevät laukaukset, joita edes itse Henri Toivoniemi ei tahdo saada kiinni. Päälle se onnellisen pikkupojan hymy punaisen lauman rynnätessä onnittelemaan. Tatu Väänäsen suoritusvarmuus, Janne Hulmin syötöt. Kohosen kosminen maajoukkuekatse toiseen ulottuvuuteen.

Ja parhaiden kohdatessa on tempokin kohdillaan, molemmissa sarjoissa nähty tuomarin jäävän alle. Näyttävimmin eilen Lappeenrannassa kun Classicin väistelemätön pakki Henna Yläsuo oli juuri matkalla kiripalloon kulmaan. Fokus säilyi pallossa ja pois tieltä risut ja männynkävyt, joten tuomari lensi pää edellä pyrotekniikkalaatikkoon. Ei kolhuja, onneksi, eikä kai pahaa mieltäkään.

Ja sokerina pohjalla Seinäjoen ja Lappeenrannan yleisöt. Sählyääliötä lämmittää. Jotain samantapaista tänään Tampereella ja Hartwallilla, joohan?

Ottelutilastoon