YLEn pitkän linjan some-pioneeri Tuija Aalto on tiimeineen luonnostellut aktiivisen ja passiivisen avoimuuden kriteerejä. Avoimesti verkossa, tietenkin.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

En tietenkään tiedä, liittyykö saksalaisen erotuomarin kohtalo todellisuudessa mitenkään hänen tehtäviinsä jalkapallon parissa.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Salibandytaituri ja -visionääri Lasse Riitesuo mietti tuoreimmassa blogimerkinnässään, voisiko Salibandyliiga olla kansainvälisesti kiinnostava palloilusarja, jota nykyaikaisen tekniikan ja sosiaalisen median kautta seurattaisiin tiiviisti myös Suomen ulkopuolella.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Kaj Kunnas, Christoffer Herberts ja Bubi Wallenius pohtivat Sporthörnanin ensimmäisellä jaksolla herkullisesti urheilua ja sosiaalista mediaa.

Yllättävä on tieto, että yhä useampaa suomalaista urheilijaa on managerien, agenttien, liittojen ja tiedottajien luoman kitkan takia nihkeää saada haastateltavaksi.

Kiintoisinta kumminkin pohdinta urheilutoimittajan roolin muuttumisesta. Ennen vanhaan toimittaja oli niiden muutaman tuhannen katsomossa istuneen lisäksi ainoa, joka tavallisen sarjaottelun näki. Ja ennen kaikkea hän oli yksi niistä muutamasta harvasta, jolla oli kanava kertoa näkemästään monelle.

Nykyään kaikki on toisin. Uusien TV-kanavien ja kaikkien nettistreamien myötä moni pelistä kiinnostunut on jo nähnyt sen itse, ja lisäksi heillä kaikilla on tilaisuus jakaa näkemyksensä verkossa. Lisäksi oheistietoa riittää koko ajan: joukkueiden, liittojen, eri medioiden sivut, keskustelupalstat, blogit, sosiaalinen media…

Ennen piti vartoilla aamun lehteä lukeakseen otteluraportin, nyt riittää kun odottaa, että katsojat kotiutuvat ja ehtivät Jatkoajan tai Futisforumin otteluketjujen ääreen. Tai ei edes sitä. Pelin TV-kanavilta tai streamista seuranneet ovat jo kommentoineet pelaajien otteet, valmentajien päätökset ja tuomarien ratkaisut reaaliajassa foorumeille sekä Twitteriin ja Facebookiin.

Ei ihme, että lehtien otteluraportit ovat jääneet tarpeettomina historiaan.

(Vielä minä muistan ajan, kun saadakseen selville IFK:n pelin tuloksen myöhään illalla ainoa tapa oli joko soittaa jollekin sen tietävälle tai kuunnella urheilu-uutiset lankapuhelimella HPY:n maksullisesta numerosta tai sitten vain odottaa nöyrästi aamun lehteä. Jo Teksti-TV:n tulo oli mullistus.)

Kaj Kunnas kertoo keskustelussa etsivänsä tietoa myös sosiaalisista medioista. Bubi Wallenius kysyy, mitä se hyödyttää jos kerran sama tieto on ollut siellä tarjolla jo suurelle yleisöllekin. Tiivistää Christoffer Herberts:

Förr hade vi ett kunskapsförsprång och även fördelen av att se mycket mer av idrotten än vad konsumenterna gjorde. Idag har vi inte den fördelen och måste istället satsa på att tycka, leverera åsikter och analyser och leverera ytterst god journalistik.

Urheilutoimittaja ei ole enää tiedon portinvartija. Kuten eivät muut toimittajatkaan. Kuten eivät opettajatkaan, kun oppilas on jo saattanut tankata verkosta puolet enemmän tietoa käsiteltävästä asiasta.

Vastapallon elämänmakuinen teksti kertoo amatöörejä ohjaavan amatöörin osan raskaudesta.

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos

Etenkin Jere Kaistisen tekstejä on ollut ikävä, ja Pääkallon paluu päätti odotuksen.

Verbaalikakkaa tuutin täydeltä tarttuu heti psyykkaamisen moraaliin: aiheeseen, josta ei ole yksimielisyyttä odotettavissa.

Tämäkin aihe maustuu mukavasti venyttämällä logiikka absurdin rajoille.

Jos voittamiseen vaaditaan taito lällättää ja sikailla, tai ainakin ottaa vastaan tätä soodaa lähes rajattomasti, niin pitäisikö tämä laajentaa yksilölajeihinkin kuten yleisurheiluun tai vaikka suunnistukseen? Olisiko taitoluistelulle hyvästä, että Susanna Pöykiö saa Kiira Korven vetämään lipat haukkumalla häntä lihavaksi kesken suoituksen?

Niin, miksipä ei? Nyrkkeilyssä kai kuuluu sättiä vastustajaa punnituksessa ja ajautua käsirysyyn vai tapahtuuko sitä vain jenkkileffoissa? Entä uinnissa? Pöytätenniksessä? Karatessa?

Riittääkö joukkuepelien verbaalikakan perusteluksi ihan vain, että

Se on lajin kulttuurista kiinni.

Pitäisikö sitten olla johdonmukainen loppuun saakka?

Jos tarkoitus pyhittää keinot, niin miksei sitä häirintää voi tehdä oikein tosissaan. Lukitaan starba paskahuussiin pelin ajaksi niin ei varmaan tee yhtään häkkiä.

Seuralogo juniorin romppeissa herättää keskustelun kuin lapsi vaunuissa tai koira hihnassa.

Viimeksi oli raitiovaunussa se rouva, joka kertoi nuorena ja terveenä torjuneensa mestaruussarjassa. Nyt bussin takapenkillä eläkeläinen, joka kertoi olevansa Klubin miehiä hänkin, ja että mahtaakohan Hollanti-peliin vielä saada lippuja.

Matkan aikana ehdittiin pohtia Huuhkajien saumoja, Litmasen tilannetta ja muistella Klubin tähtihetkiä 70-luvulla Stadikalla. Sori nyt, ettehän pahastu vaikka kannatan Jokereita, siirtyi keskustelu seuraavaan lajiin, ja emmehän me, vaikka itsellä IFK se ainoa oikea joukkue onkin. Ilmaveivihän sieltä ensimmäisenä tuli ja Micke Granlundin taitojen huikeus ja Mertaranta ja Jokereiden oudon huono menestys viime kausina ja kohteliaisuuksia IFK:lle, mutta ehdittiin vähän historiaakin. Selänteen iloinen asenne pelaamiseen ja se ilta kun koko ketju Selänne – Långbacka (eikös hän Espoosta ollut?) – Säilynoja teki samana iltana Ilveksen verkkoon ensimmäiset liigamaalinsa mutta Summanen tasoitti lopussa kuudella Ilvekselle ja Ville Peltosen isän taustat ja taidot ja kun Raipe Helminen oli nuori ja Sarajevo ja sitten se ilta kun jopa Raipe tuomarille tulistui.

Kättelyt vielä bussista jäätäessä.

Joku pohjoisamerikkalainen kirjoitti jossain häviävästä ihmislajista: urheilusta kaiken tietävistä miekkosista, joita ennen tapasi notkumassa vedonvälittäjien toimistoilla ja savuisissa sporttibaareissa ja nyrkkeilysaleilla. Suomessa sellaisia lie ollut vähemmän, mutta meillä kadunmies on usein urheilumies.

Twitter-virrasta

Taiteiden yön kantaaottavaa katuliitutaidetta Annantalon edessä Helsingin Topeliuksenkadulla.

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF on myöntänyt Saksalle sekä Kanadalle kummallekin 12500 Sveitsin frangia projektitukea lajin aseman vahvistamiseen näissä kahdessa maassa.

Saksassa pyritään nostamaan pelaajien määrä tasolle, joka mahdollistaisi lajille Saksan olympiakomitean jäsenyyden. Kanadassa tarkoitus on tehdä salibandya tutuksi kiekkoväelle, saada se ottamaan reikäpallo oheisharjoitusmuodoksi ja lisätä lajin tunnettuutta maassa.

Ruotsin johtavan lajimedian Innebandymagazinetin päätoimittaja Magnus Fredriksson menee kolumnissaan vielä pitemmälle. Hän linjaa, että lajin huippumaiden kuten Suomen ja Ruotsin tulisi luopua MM-turnausten välisistä väljähtyneistä harjoitusotteluistaan ja käyttää sen sijaan resurssit pelaamalla kehittyvien maiden kuten juuri Saksan ja Kanadan kanssa vaikka sitten B- tai C-maajoukkueilla. Lisäksi pitäisi lisätä kontakteja seurajoukkuetasolla ja satsata esimerkiksi Venäjän, Viron ja Latvian salibandyn kehittämiseen koska vain sitä kautta meillä on tulevaisuudessa leveästi laadukkaita arvokisoja.

Pohtimisen arvoisia pointteja kun samaan aikaan toivotaan Champions League -tyyliin entistä tiukempia ja tasaisempia pienemmän piirin kisoja parhaiden maiden maajoukkueiden ja seurajoukkueiden kesken. Riittävätkö heikommille maille karsinnat, joista parhaat seuloutuvat huippujen mukaan? Ovatko lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ristiriidassa keskenään?

(Kuvassa Saksan maajoukkue juhlii maalia joulukuun MM-kisoissa Helsingissä)

Classicilla oli se vielä talvella. Erä kadotti sen joskus joulun alla. SPV:llä oli se viidennen loppuottelun toiseen erään saakka. SSV:llä se löytyi syksyn mittaan ja säilyi summerin viimeiseen mörähdykseen.

Silmien katse, vartalon asento, kehonkieli. Keskittymisestä ne kai kertovat, valmentajien hokemasta fokuksen säilymisestä. Voittavan joukkueen pelaaja näyttää koko ajan valppaalta muttei heittäydy tunteen vietäväksi. Hän pelaa tilanteet kovaa muttei jää vihellyksen jälkeen miettimään tuomarin ratkaisua. Saattaa kysyä tai olla eri mieltäkin, mutta katse on koko ajan jo seuraavissa tilanteissa. Tuulettaa maalia ja kiroilee takaiskua, hetken, muttei jätä sen tuomaa tunnetilaa vellomaan. Kävellessään takaisin penkille voittaja on jo valmistautumassa seuraavaan vaihtoon. Voittajan katse säilyy 7-0-johdossa ja se on tallella vaikka pelataan viimeistä erää ja vastustaja johtaa viidellä maalilla.

Ja miesten maajoukkueen ilme oli sitten vielä ihan oma lukunsa. En tiedä, missä Tero Tiitun katse oli täyteen ammutun Hartwall Areenan laulaessa MM-finaalin aluksi Maamme-laulua, mutta sen kohde ei ollut tässä maailmassa. Rauhallisen tyyni hymy kertoi, että Tiitu oli läsnä mutta silti jossain, missä hetkelliset vastoinkäymiset tai onnistumiset eivät pelaajaa enää heilauta. Saman katseen näki esimerkiksi Mikko Kohosen kasvoilla liigan finaaleissa SSV:tä vastaan.

En tiedä, mitä Nykky oli maajoukkueemme pelaajille tarjoillut, mutta ottaisin samaa, kiitos.

Ehkä se on sitä hetkessä elämistä.

Minusta Suomi ja Ruotsi ovat aina pelanneet jalkapalloa eri maailmoissa. Suomi jahdannut ikuista haavettaan lopputurnauspaikasta ihan kuin 70- ja 80-luvuilla jääkiekkomitalista, Ruotsi taas taistellut muiden huippumaiden kanssa oikeissa kisoissa.

Keskinäisiä otteluita on pelattu niin harvoin, ettei maailmojen kohtaamista ole tarvinnut miettiä. Nyt se tapahtui, ja analyysejä karmeudesta on kirjoitettu enemmän kuin ehtisin edes lukea. Siksi tähän linkit vain Andersonin lyhyeen ja Jonas von Wendtin pidempään ja kerraksi kiellon päälle Sundqvistiin.

(Ja taktiikkapalaa)

Juuri suomalaisen jalkapallon kirous tekee lajista kuitenkin erityisen, sillä matka on mielenkiintoisempi kuin saapuminen perille. Niin silloinkin kun Iason ja argonautit etsivät kultaista taljaa.

Jääkiekossa jännite katosi kun loputon jahti sittenkin päättyi ja Leijonista tuli vain yksi huippujoukkue muiden joukkoon. Salibandyssa Suomen kova kohtalo huipentui 2006 Globenissa jatkoajalla eeppiseen hiuksistarepimisjäähyyn ja maailman romahtamiseen, mutta Prahassa 2008 Tero Tiitu löi sillekin tarinalle loppupisteen.

Mitä meille enää jäisi, jos alkaisimme menestyä jalkapallossakin?

Kiekkoklassikoissa on kuulemma trokattu lippuja. Ja trokarit kuulemma nettoavat joka tapauksessa.

Mutta eivätkös liput lopulta kumminkin päädy niitä eniten haluaville? Valikoiko saajat sitten kukkaron paksuus vai jonotusketteryys, on toinen juttu. Ei tunnu maailman suurimmalta ongelmalta, mutta ehkä olen vain kiehunut vähitellen kuumenevassa markkinataloudessa kuin se kuuluisa sammakko kattilassa.

Hämärä muistikuva, että ratkaisevassa finaalissa Jokerit – IFK 1983 olisi yksi kulmakatsomo ollut tyhjillään vielä pitkään pelin käydessä. Jääneet trokareille liput käsiin, puhuttiin silloin.

Onko kukaan lukenut Tuomas Kyrön Urheilukirjaa? Kuulostaa mielenkiintoiselta. Kulttuuri-ihmisten kommentteja googlatessa on näkevinään vaikutelmaa, että joo, kirjailija, mutta kirjoittamassa, hyi, urheilusta.

Juha Mieto ja Miedosta sunnuntain Helsingin Sanomien jutussa Amatööriä harmittaa:

Armeijan jälkeen hän sai töitä Kurikan kaupungin urheiluohjaajan apulaisena. ”Sieltä sai olla urheilun takia pois mielin määrin”.

Minulle jäi epäselväksi, oliko hän siis de facto ammattihiihtäjä vai harjoitteliko palkattomilla vapailla.

Tapanilan Erä – Nokia 27.10.10

Kirjailija Nic Brown kertoo kiinnostavan tarinan siitä, kuinka hän haastoi ystävänsä, tennispelaaja Tripp Phillipsin pelaamaan leipälajiaan amatööriä vastaan. Juttu on otsikoitukin tyylikkäästi: In Tennis, Love Means Nothing.

(Vinkistä kiitokset jälleen Kottkelle.)