Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Rannikolta juuri junalla cupfinaaleihin tullut matkaaja huomaa sanat jo julisteeessa Tampereen Asematunnelin seinällä.

Classic Family.

Tampere Areenalla näkyy, mistä on kyse. Lipunmyyjät, ystävällisesti hymyilevä harmaahapsinen herrasmies ovella, avuliaat neitoset kahvitiskillä, toimitsijat, pallopojat, Classic Clubin puolella illan valmentajia ja Salibandyliiton uutta puheenjohtajaa haastatteleva jääkiekkolegenda, pressitilaisuuden juontaja ja kuvaaja, Vellu itse myhäilemässä vierellä, seuran puheenjohtaja seisaallaan kentän kulmassa tutun jännittyneessä etukenossa, entiset huippupelaajat mukana eri tehtävissä, Passo Peltola pikkutakissaan siellä täällä varmistamassa, että kaikki toimii ja ratkaisemassa esiin putkahtavia ongelmia, mukaan toimintaan liittyvä erotuomarilegenda.

Ollaan isollaan, mutta samalla rannikolta tullut tuntee olevansa hyvällä tavalla perhetapahtumassa. Sellaisessa, johon kaikki ovat tervetulleita.

Jotain samaa kuin Happeenkin viime vuosien oivalluksessa ettei ole erikseen tähtiä, peruspelaajia, katsojia, asiakkaita vaan yhteisö tekemässä porukalla asiaa, josta tykkää.

Vaikka ennen vanhaan korostettiinkin sormi pystyssä, että pelaajien pitää saada keskittyä vain pelaamiseen.

Tämä voisi olla se suunta, jossa salibandy on edellä ja oikeassa.

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi
2. Letkumaila ja kumipallo
3. Keppisarjan uhka
4. ”Tyly blir sist i sin grupp”
5. Koukku seinässä
6. Epilogi

Suprajohtava, Josba ei ole voittanut kauden Salibandyliigassa vielä kertaakaan kotona. Mistä se johtuu?

Aivan oikea kysymys, ja vastaus löytyy oheisesta kolumnistani. Se saattaa suorasukaisuudellaan loukata joitain, mutta en voinut muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa verta kun näen perinteisen joukkueen alennustilan. Velvollisuuteni oli avata suuni ja pistää itseni täysillä peliin.

Kolumnistasi? Tietääkseni et ole kirjoittanut aiheesta kolumnia?

En, mutta jos olisin kirjoittanut, se olisi juuri tuollainen. Sählyjätkän sieluni otsa hikoilee kylmiä karpaloita kun minulle rakasta lajia vedetään lokaan.

Mutta kai Josba kuitenkin yrittää parhaansa…?

Yrittää, eikä siitä olekaan kysymys. Eikä Josbasta muutenkaan. Kyse on koko urheilusta ja järjestelmästä, joita tarkoitin. Tilanne on kuvottava. Sählyjätkän sieluni pieree kuraa kun urheilua raiskataan tällä tavalla. Koko systeemi on paskonut housuunsa, oksentanut paidalleen ja tuhrinut solmioonsa sinappia. Huittisten Kotisinappia. Puuhastelun satoa korjataan nyt.

Mitä siis olisi tehtävä?

Ratkaisu on aivan selvä jokaiselle, jossa sählyjätkän sielu vielä sykkii. Järjestelmän on aika laittaa valot päälle ja virrat piiriin, jotta urheilu pelastuu.

Voitko antaa aivan täsmällisiä parannusehdotuksia?

Se ei ole minun tehtäväni, mutta sählyjätkänä velvollisuuteni on tehdä voitavani enkä väistä vastuutani. Eli tässä tulee: Nyt koko systeemin on aika avata ikkunat, päästää raikas tuuli sisään ja palauttaa urheilu keskiöön.

Raikas tuuli?

Juuri näin. Puita pesään, palava tikku perään ja bensaa koneeseen. StarttiPilottia, jollei muuten liikahda. Muuten ei oikealla urheilulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ja tiedät, mitä sählyjätkän sieluni silloin tekee.

Et ole itse pelannut etkä valmentanut huipulla. Millä eväillä väität tietäväsi oikeat ratkaisut noin tarkkaan?

Et näköjään itse taida olla todellinen sählyjätkä vaan yksi niistä nojatuolibyrokraateista, joilla ei ole kokemusta pukukoppien pistohiestä ja kattoon snepatuista mälleistä. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että minusta ei ollut aktiiviaikoinani huipulle. Vaikka treenasin joka tiistai ja pudotin armottomalla työllä rasvaprosenttini kolmeenkymmeneen, se ei vain riittänyt. Hyväksyn sen, sillä urheilun perimmäinen oikeudenmukaisuus ei antanut armopaloja minullekaan.

Suprajohtava, olet armoton. Etkö pelkää, että näin raju teksti polttaa siltoja joihinkin urheilupäättäjiin?

Tiedän vaarat, mutta rehellisyyteni urheilua kohtaan ei salli muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa tahmeista kainaloistaan kellanruskeaa märkivää visvaa, jossa kuhisee kellertäviä toukkia. Visvaisia vertavuotavia toukkia.

Näetkö nykyisessä junioriurheilussa tekijöitä, jotka vaarantavat salibandyn olympiamitalin Sotshissa?

Valitettavasti kyllä. Tilanne on oksettava. Puiston ohi kävellessäni näin poikien pelaavan palloa, ja jokainen heistä pääsi kentälle. Ei minkäänlaista kilpailua pelipaikoista, joka on koko homman ydin. Kun me pelasimme junioreina palloa puistossa, suurin osa ajasta kului penkillä, ja niin sen pitää ollakin. Säälimättömästi menen vielä pitemmälle: Puistossa näkemilläni kavereilla ei edes ollut penkkiä, ja he jopa pyysivät ohi kulkenutta kaveriaan mukaan. Kyseessä oli siis negatiivinen kilpailu pelipaikoista, ja se osoittaa täydellisesti, missä mennään. Tuolla hetkellä näin, miten Nuori Suomi -ajattelu on muuttanut urheilun puuhasteluksi.

Sanaa. Entä viikon vetovinkit?

Ykköstä, ristiä ja kakkosta. Höysteeksi överiä, underia ja täsmällistä. Näillä vinkeillä asiakkaani voitti viime viikolla kuusi omenaa. Oma kassani alkoi kolmella omenalla, ja nyt koossa on neljä omenaa, aprikoosi ja kaksi luumua. Päärynät ovat pirun hyviä kunhan kypsyvät pehmeiksi. Kuorittaessa ne kyllä sotkevat mehullaan. Loput vinkit löydät HiluBettingin sivuilta, joilla kolumnini ovat ihan sattumalta. Ja tuosta kaupan päälle HiluBettingin huppari ja kuulakärkikynä. Kun rekisteröidyt tällä viikolla, hoidan kassaasi pohjiksi kolme rypälettä. Huppari TV-ruutuun ja saat vielä ananaksen.

Kiitos. Uskallanko kysyä, mistä kirjoitat meille ensi viikolla?

Sählyjätkän sieluni on verillä, mutta en voi ensi viikollakaan vaieta. Voin paljastaa jo sen verran, että ensi viikolla paljastan totuuden systeemistä, palautan urheilun keskiöön ja heittäydyn tekstille tavalla, joka loukkaa joitain mutta on pakko päästää ulos. Luvassa on myös Hilun, Hilskan Mikan ja Avokatsomon ahkerimman kirjoittajan vieraskynätekstit.

Categories: farssi, fiasko, totuus, nuori suomi, entomologia, hedelmät ja vihannekset

Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?

HTK:n seurapäivä

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Ennustan, että Twitter tulee ottamaan tällä kaudella salibandyväen keskuudessa näkyvän roolin, kirjoitti Timo Mäkynen kauden alkajaisiksi, ja siltä on jo ehtinyt näyttää.

Niin taas keskiviikkoiltana kun TV-ottelun selostaja Jantta Alkio ehti erätauoilla ottaa vastaan leikkimielisiä vinkkejä lähetyksessä esiin nostettavista asioista ja analyytikko Jani Hakkarainen tarjoilla seuraajilleen fläppirautalankaa TPS:n ylivoimakuviosta.

Ehtivätköhän katsomovalmentajat seurata pelin aikana Twitteriä? Seuraavaksi yleisöltä reaaliaikaisia taktisia vinkkejä crowdsourcing-pohjalta?

Entä pitäisikö urheilunkin tapahtumajärjestäjällä olla Twitter-emäntä tai -isäntä?

Twitter-seurattavien lista Pääkallossa

(Juu, tiedän, että suurin osa salibandyn seuraajista ei edelleenkään seuraa sitä Twitterin kautta.)

Muun muassa erotuomarien palkkioasia sai salibandyn nettikansan hereille, ja Pääkallon kommenttilaatikossa liittokin sai runsaasti ohjeita siitä, millaisia päätöksiä pitäisi tehdä ja keitä päättäjiksi valita.

Kurotin omankin pikkulusikkani pataan ja muistutin liittokokouksen merkityksestä.

Nyt kun näkemyksiä ja ehdotuksia on taas paljon tarjolla, muistutan konkreettisimmasta tavasta vaikuttaa liiton asioihin:

Toivotaan vilkasta rakentavaa keskustelua ja paljon päteviä ehdokkaita kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.

Salibandyn alkuaikoina oli itsestään selvää, että me, seurat, olimme liitto. Seuroja oli parikymmentä, ja liittokokouksissa pienissä saleissa pohdittiin naamakkain muun muassa, olisiko liitolla varaa ostaa salibandykaukalo tai pitäisikö sallia myös sekajoukkueet. Henkilökuntaa ei ollut vaan puheenjohtaja postitti jäsenkirjeet kotoaan. Kunnes liitto päätti (seurat päättivät) palkata Nervanderinkadun toimistoonsa Helsinkiin puolipäiväisen toimistotyöntekijän, ja loppu, loppu on historiaa.

Tänään liitolla on ylhäällä norsunluutornissaan tuhansia työntekijöitä, holvin puolella lapioidaan TV-sopimuksista tulvivaa rahaa ja sikarinsavun seasta erottuu konjakkilasien kimmellys. No, ehkei ihan, mutta se pointti. Että olisi olevinaan erikseen me ja erikseen jokin erillinen liitto.

Mittakaavan muuttumisesta huolimatta systeemi on yhä se sama, vaikka kaikki tapahtuukin jähmeämmin ja yhden ihmisen tai seuran ääni on kokonaisuudessa hiljaisempi. Edelleen valta liitossa kuuluu sen jäsenille, jotka käyttävät sitä tietyin muodoin kuten kokouksissa ja äänestyksissä. Jäykät muodot ovat olemassa siksi, että jokainen jäsen saisi mahdollisuuden vaikuttaa ja vaikuttaminen tapahtuisi tasaveroisin perustein. Siis toisin kuin vaikkapa internetissä, jossa kukaan ei tiedä, onko mielipidevyöry oikeasti vyöry vai sata eri nimimerkkiä yhdeltä ja samalta näppäimistöltä. Ja jossa keskustelun tahdittavat äänekkäimmät.

Verkkokeskustelut eivät silti ole vailla arvoa, päinvastoin. Virallinen järjestötoiminta kun on myös paperipinoja, pitkiä kokouksia, valiokunnan sihteerin lataamaa kahvia ja alakerrasta haettua pullaa. Niihin eivät läheskään jokaisen kärsivällisyys ja takapuoli riitä. Onneksi on verkko, jossa salibandyn nopealiikkeiset aleksivalavuoret voivat kysyä osuvat kysymyksensä ja tuoda esiin hyvät ideansa, joita virkamiehet ja rutiinien kanssa painijat eivät olisi koskaan itse keksineet. Etunsa on myös nimettömyydessä. Hyvä idea voi nimittäin olla hyvä ja huono huono riippumatta siitä, kumpi tuli asiaa pohtineelta juniorilta ja kumpi isolta herra johtajalta.

Tarvitsemme sekä verkkodemokratiaa että sitä vanhanaikaista, ja jonain päivänä ne saattavat yhdistyä ketterämmiksi systeemeiksi.

Vastaavia kai mietitään myös valtion ja kuntien tasolla. Tai ainakin pitäisi.

(Edit: Salibandy-lehti kolahti postiluukusta samaan aikaan kun naputtelin viimeistä kappaletta. Tuli näköjään piskuista päällekkäisyyttä lehden pääkirjoituksen kanssa.)

Futislegendat enemmän ja vähemmän hyvästelivät faneja lauantain Respect-ottelussa lauantaina Helsingin Olympiastadionilla. Yleisömääräksi ilmoitettiin 11 tuhatta eikä ainakaan itselläni ole eväitä lukua kyseenalaistaa.

Pari viserrystä aiheesta:

@Karhuherra Paljonko tuolla #respect-höntssä on katsojia? Tiistai-illan TPS-Saipa-matsin verran?

@jhiitela kulttuuri ei synny, ellei sitä rakenneta. Markkinointi meni kyllä ihan reisille.

Ainakin minun kanaviini oli tapahtuman olemassaolosta tulvinut riittävästi tietoa. Sen sijaan alkuperäinen hinnoittelu oli kovin kunnianhimoinen. Juniori oli alusta asti ilman muuta lähdössä paikalle, mutta itse en olisi maksanut näytöspelistä kolmeakymmentä euroa. Sillä rahalla näen HJK:n pelaavan kolmesti, parhaassa tapauksessa vielä jopa mestaruudesta.

Virhe toki myönnettiin ja hintoja laskettiin. Nähdäkseni 11 000 on tällaiselle tapahtumalle erinomainen yleisömäärä. Täydestä stadionista tavoitteena mutisseiden oletan kärsivän todellisuudentajun puutteesta.

Vastustajista ei ennen peliä helpolla tietoa löytynyt, ehkä tarkoituksella. Ovatko nuo jotain KPV:n tryoutpelaajia, kysyttiin kuiskaten minultakin kun maallikolle de Boeria tuntemattommat nimet juoksivat nurmelle. Vaikkeivät he toki päivän pääasia olleet. Entä mikä on se hyväntekeväisyys, johon lipputuloja oli menossa?

Panoksen puuttuminen syö urheilutapahtumasta yllättävän paljon, mutta toki säväytti nähdä nuo kaikki suomalaisnimet vielä yhtä aikaa kentällä. Kannatti lähteä paikan päälle.

Kuvalinkki: Kaikenlaista on kentällä nähty, mutta vain yksi kuningas

Iltapäivän erottujat:

1. Litmanen
2. Andy Goram
3. Pohjoiskaarre
4. Kuqi
5. Kahden euron ”käsiohjelma”, joka oli enemmänkin päivän tähdet ja maajoukkueen huippuhetkiä esittelevä kirjanen

IFK:n ja Jokereiden treenimatsissa on kuulemma tapahtunut jotain kuohuttavaa. En tiedä tarkalleen, mitä, koska olen jättänyt ne ”katso kuvat”- ja ”katso video” -linkit klikkaamatta.

Sivusta katsoen on mielenkiintoista seurata keskustelua rinnakkaisista moraalikoodistoista, joista yksi saattaa olla maan lakikin, siellä jossain horisontissa. Kiekko on kovien lätkäjätkien laji ja kukkahattutädit pysykööt hiljaa, olemme jo oppineet. Eikö nyt siis ole vedetty ihan niin kuin asiaan kuuluu? Kaljaa, verta ja sirkushuveja.

Vaikka istuinkin useana vuosikymmenenä IFK:n peleissä kausaripaikoilla, hahmotan, että seuran, joka on markkinoinut brändiään äijämäisillä vihjailuilla tyyliin ”Aina sattuu ja tapahtuu” ja ”Old time hockey is back in town” ei kannattaisi kovin helpolla heittäytyä uhrin rooliin. Ainakaan tosissaan. Ei kai Reggie Dunlopkaan ollut kun kauhisteli, että Hansoneja oli vedetty rengasketjuilla naamaan.

Samaan aikaan pitää kurkkia vaivihkaa, iskevätkö lätkäjätkät selkämme takana toisilleen silmää ennen kuin suuntaavat yhdessä baariin. Jos kaikki tämä pöhinä onkin vain yhtä yhdessä sovittua markkinointikamppista liiga-avauksen alla? Ja hallin edessä on avausiltana ambulanssi, jonka kuski lupaa vouvauttaa sireeniä muutaman kerran?

Loppuun kuuluisi sarjakuvaruutu, jossa mietteliäs Mikki Hiiri paperilappu kourassaan sanoisi Hessulle: ”Tämä saattaa olla jonkinlainen koodi”.

Nuorgam listasi 2000-luvun kotimaiset futisbiisit.

Miten sählyssä? Kurre on tekijänä SSV:n maalibiisissä We are the Vikingsissä ja aiheena klassikossa Salibandyihme Kurt Westerlundissa, jonka mp3-soittimestanikin löysin. Siellä on myös Ruotsin naisten salibandymaajoukkueen 2007 laulama pakki Lisah Samuelssonin luomus, joka soi frederikshavnilaisen hotellin aulassa kauniisti ilman säestystä ilta-asuisten maailmanmestarien valmistautuessa juhlimaan. NST:n naisten tähdittämä musiikkivideo Osaispa laulaa taitaa löytyä vain joukkueen Facebook-sivulta.

Herttainen ruotsalaisrallatus Innebandy löytyy ainakin Spotifysta.

Mitä muita?

En ole tavannut jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvosta kuin Urheilulehden sivuilla, mutta hän käy Facebookissa niin mielenkiintoisia urheilukeskusteluja, että tunkeilin sekaan.

Tänään Sihvonen kirjoitti 4-6-vuotiaiden ohjaamisesta alkamaan leikin kautta tavoitteellinen urheiluharjoittelu. Sen mielekkyyttä perättäessä Sihvonen kirjoitti mielenkiintoisesti

…lapset itse eivätkä monet vanhemmatkaan halua ”puuhastella” eli tehdä asiaa vasemmalla kädellä.

Saattaa olla hyvinkin totta. Ja kenties sukua sille, että tarpeeksi pienet urheilevat lapsethan ovat omassa maailmassaan kaikki tulevia teemuselänteitä ja samihyypiöitä. Realiteetit alkavat hahmottua vähitellen kun he tajuavat, kuinka harvasta tulee huippu ja kuinka paljon se vaatii.

Mutta millainen on se prosessi kun urheilija tajuaa, ettei kaikki olekaan hänelle mahdollista ja urheilulle on löydettävä uusi motiivi? Loppuuko harjoittelu kerrasta kunnes ex-urheilija joskus aikanaan vaikkapa perustaa kaverien kanssa pelailuporukan ja alkaa liikkua uusin tavoittein kalibroituaan maailmansa uusiksi? Vai onko olemassa tapa liukua suoraan tavoitteellisesta treenamisesta harrasteurheiluun?

Kaikilla omien mahdollisuuksien rajat eivät tietenkään tule vastaan vielä lapsuudessa. Se voi tapahtua vanhemmissa junioreissa tai vasta aikuisena kun penkin päähän tuppea pureksimaan juuttunut pelaaja tajuaa, ettei tule koskaan lunastamaan paikkaa liigajoukkueen pelaavissa kentällisissä.

I always thought that some day hockey would just end. That some coach would tell me I was not good enough, muisteli muistini varaisesti The Gamessa Ken Dryden, joka kuitenkin lopulta lopetti pelit vasta omasta tahdostaan.

Tai sitten kalibroinnin aika voi tulla vastaan saavutetun menestyksen jälkeen. Tyytyvätkö entiset NHL-ammattilaiset golfiin vai jatkavatko pelaamista gamloissa rakkaudesta lajiin? En tiedä.

Entä samansukuinen uran alkupään kysymys: Milloin ihminen aloittaa tavoitteellisen urheilun, kilpaurheilun, huippu-urheilun? Suomessa kai lapset harvemmin ilmoittautuvat nappuloihin huippu-urheilulinjalle tai harrastelinjalle vaan prosessi on vähittäinen.

Urheiluväännöissä joku haluaa yleensä nopeasti rajata keskustelun pelkkään huippu-urheiluun. Mutta kun sen liepeillä ja sivussakin on niin paljon mielenkintoista.

Tämä kirjoitus sisältää Twitterin kautta suodattuneita vaikutelmia.

Urheilulehden Esko Seppänen tyrmäsi olympialaisissa konttaavan suomalaisurheilun taustat AamuTV:ssä. Suomalainen urheilu keskittyy ainoastaan tasapäistämiseen, kilpaurheilu tapetaan, järkyttävää valehtelua, julkinen teloitus tulisi, ”liikunnalta” kaikki tuet välittömästi pois…

Kansa tykkää, ja pöydän ympärille alkaa kerääntyä selkääntaputtelijoita. Oikein puhuit, perrrkele. Vihdoinkin joku sen sanoi. Keisarihan on munasillaan!

Vertaus valtakunnanpolitiikkaan nousee mieleen saman tien. Timo Soinikin antaa äänen turhautuneille ja tuloksiin pettyneille, sanoo salongeissa ääneen asioita, joita on mietitty käsi taskussa nyrkissä ja pienemmällä porukalla Teboilin nurkkapöydässä. Missä EU, siellä ongelma, sanoo yksi. Nuori Suomi, kuuluu toisella urheilun kaiken pahan alku ja juuri. Ja ne mitalikahveilla pönöttävät saatanan kravattiherrat…

No mitä sitten olisi tehtävä, kuuluu tietenkin kysymys, joka epäkohtien osoittajille kuuluu seuraavaksi esittää. Tarkemmin tutkittuina asiat tapaavat olla mutkikkaampia, mutta turha silti tyytyä lyömään kritiikkeihin populismileima ja sullomaan ö-mappiin. Keisarin perse nimittäin saattaa tosiaan vilkkua sieltä silkkikalsarien raosta.

Sosiaalisessa mediassa parannusehdotuksia kuullaankin. Nuori Suomi hiuksista vi**uun, koko SLU alas ja lajiliitoille omat myyntimiehet, sarjataulukot takaisin pikkujunnuille, tuplataan urheilijoiden apurahat, mutta puolitetaan saajien määrä, byrokratia pois, rahat urheilijoille, oopperarahat urheilijoille…

Aleksi Valavuori väläytti Twitterissä Suomen Urheilun Muutostyöryhmän perustamista, tosin minulle jäi epäselväksi, oliko hän tosissaan vai jäikö se heitoksi. Urheilussakin kun riittää ideanikkareita, joiden perävalot katoavat jo mutkan taa kun puurtajaporras vasta raivaa edellisen huikean projektin raunioita (ei tässä tarkoita, että A.V. olisi sellainen).

Tuollainen vapaamuotoinen ideariihen tyyppinen sparrausrinkihän olisi mitä loistavin foorumi visionääreille, joiden aika ja maltti eivät riitä vaikuttaa perinteisen järjestörakenteen kautta. Se olisi aarre myös urheiluliitoille, joissa rutiinien pyörittäminen äkkiä vie voimat ja luovuuden. Voittamisvalmentaja Cristina Andersson ehtikin jo ilmoittautua Twitterissä mukaan ja ehdottaa esimerkiksi Erkka V. Lehtolaa vanhoja ajatuksia haastamaan.

Aiheita riittäisi. Nuori Suomi, voittamisen taito, junioriurheilun tavoitteet, urheilun ja liikunnan rajanveto, urheilun edunvalvonta, rahanjako urheilun sisällä, miten järjestöt parhaiten palvelisivat ydintoimintaa…

… ja monta sellaista aihetta, jotka minulle rajoittuneena eivät tässä edes tulleet mieleen.

Ja sekin pitäisi määritellä, mihin kysymykseen yleensäkään haetaan vastausta? Siihenkö, miten Suomi jatkossa voittaisi enemmän olympiamitaleita?

Iltakävelyllä Väinämöisen kentän ohi kulkiessa huomasin yläkaukalossa tapahtuvan jotain. Ankaraa älämölöä, mylviviä väkijoukkoja kaukalon sisä-ja ulkopuolella, kaukalon reunan yli erottuvia kiitäviä värikkäitä kypäriä.

Tänään Google+:ssa silmiin osunut kuvasetti tapahtumasta palautti aiheeseen: Se on ollut Roller Derbyn Kesäklassikko Kallio Rolling Rainbow vs Helsinki Roller Derby.

Vauhdissa muun muassa Lucyfer Lawless, Pink Spanker, Minna Cunt ja Mad Mamacita.

Lisää kuvia

Urheilua, teatteria, alakulttuuria, niitä kaikkia vai jotain ihan muuta? Googlattu artikkeli kertoo lisää.

Peräti mielenkiintoinen ilmiö.
- – - – -
Twitteristä: @Karhuherra: Todettakoon, että roller derby on hieno 2000-luvun laji, mahdollisimman kaukana kaikesta perinteisen urheilun tunkkaisuudesta.
- – - – -
Kultaisella 1980-luvulla salibandy oli alkutekijöissään ja haki identiteettiään. Liittokokouksessa saatettiin käyttää puheenvuoro aiheesta, tulisiko pelin pysyä demokraattisena ei-liian-vakavana hauskanpitona, jota pelattaisiin vaikka letkumailoin sekajoukkueilla.

Ilmassa oli perinteiset korkeuksistaan salibandylle tuhahtelevat tärkkijäykät old skool -lajit haastavaa alakulttuurihenkeä.

Mahtaako sitä olla enää yhtään jäljellä vai onko salibandy jo etabloitunut muiden tärkkijäykkien joukkoon?