Kaikin mokomin, mutta intohimot? Uskooko lukija enää, ettei kyse ole vain taas yhdestä yrityksestä kohauttaa ja hämmentää?

(Kirjastossa sattui silmään Urheilulehden juttu Urheilulehden tulevista uudistuksista.)

Se tavallinen tarina: Oman pelaajauran hiljalleen himmautuessa näkemystä ja annettavaa riittää, joten penkin taakse intoa täynnä kuin ilmapallo. Energiaa, treenejä, pelejä, kursseja, eteenpäin, eteenpäin.

Mutta entä sitten kun nousukiito sakkaa, opiskelut vaihtuvat kiireiseen leipätyöhön, alkaa olla ehkä perhettäkin? Miten sovittaa työajat, lomat, miten kytkeä aivot irti joukkueen tai valmennettavan huolista? Onko valmentaja aina töissä?

Saako urheilussa edes olla väsynyt vai onko aina oltava vahva voittaja?

Mitä valmentaja itse ja seura tai liitto voisivat tehdä, jotta valmentaja jaksaa jatkaa myös sen ensimmäisen intensiivisen spurtin jälkeen?

Milloin Sinä viimeksi kiitit tai kehuit valmentajaasi?

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Miten organisaation pitäisi tällä vuosituhannella avata päätöksentekoaan ja ottaa kiinnostuneet mukaan valmistelutyöhön?

Pätenee myös esimerkiksi urheilujärjestöihin sääntömuutoksissa, strategioissa ja muissakin asioissa.

Silti tulee taas mieleen, että tosiaan, joidenkin ihmisten mielestä toisista ihmisistä ja ihmisille saa sanoa mitä tahansa vain siksi, että he ovat erotuomareita.

Asiasta isommin Sundqvist.

Crosspostaus-hengessä peistaan oman pienen kontribuutioni merkinnän keskusteluun myös tähän:

Lasselle jälleen kerran kiitokset visioveturin ansioista. Uusia ja rohkeita ajatuksia kehitys vaatii.

Mitä, kenelle, kuinka paljon ja millä aikataululla olisi saavutettavissa? Minkä verran ja millaisia resursseja olisi kenelläkin käytettävissä ja ehkä hankittavissa lisää? Näihinkin Lassen visio hahmottelee jo vastauksia.

Epäilemättä englanti olisi käytännössä se kieli, jolla maailman salibandyväki voisi keskenään kommunikoida (vai ajattelenko nyt rajoittuneesti?). IFF:n sivut ovat olleet johtava kokoontumispaikka, ja uutisointia amerikaksi löytyy myös esimerkiksi Floorball Centralista. Vai onko se Floorball U?

Lisää voi tietysti luoda mikä tahansa seura tai kuka tahansa, ei aina tarvita työryhmiä, liittoja. konsultteja eikä strategioita.

Pientä englanninkielistä seurantaa kuulumisiinsa on Salibandyliigassa harjoittanut muun muassa Tapanilan Erä.

Yllättävä on tieto, että yhä useampaa suomalaista urheilijaa on managerien, agenttien, liittojen ja tiedottajien luoman kitkan takia nihkeää saada haastateltavaksi.

Kiintoisinta kumminkin pohdinta urheilutoimittajan roolin muuttumisesta. Ennen vanhaan toimittaja oli niiden muutaman tuhannen katsomossa istuneen lisäksi ainoa, joka tavallisen sarjaottelun näki. Ja ennen kaikkea hän oli yksi niistä muutamasta harvasta, jolla oli kanava kertoa näkemästään monelle.

Nykyään kaikki on toisin. Uusien TV-kanavien ja kaikkien nettistreamien myötä moni pelistä kiinnostunut on jo nähnyt sen itse, ja lisäksi heillä kaikilla on tilaisuus jakaa näkemyksensä verkossa. Lisäksi oheistietoa riittää koko ajan: joukkueiden, liittojen, eri medioiden sivut, keskustelupalstat, blogit, sosiaalinen media…

Ennen piti vartoilla aamun lehteä lukeakseen otteluraportin, nyt riittää kun odottaa, että katsojat kotiutuvat ja ehtivät Jatkoajan tai Futisforumin otteluketjujen ääreen. Tai ei edes sitä. Pelin TV-kanavilta tai streamista seuranneet ovat jo kommentoineet pelaajien otteet, valmentajien päätökset ja tuomarien ratkaisut reaaliajassa foorumeille sekä Twitteriin ja Facebookiin.

Ei ihme, että lehtien otteluraportit ovat jääneet tarpeettomina historiaan.

(Vielä minä muistan ajan, kun saadakseen selville IFK:n pelin tuloksen myöhään illalla ainoa tapa oli joko soittaa jollekin sen tietävälle tai kuunnella urheilu-uutiset lankapuhelimella HPY:n maksullisesta numerosta tai sitten vain odottaa nöyrästi aamun lehteä. Jo Teksti-TV:n tulo oli mullistus.)

Kaj Kunnas kertoo keskustelussa etsivänsä tietoa myös sosiaalisista medioista. Bubi Wallenius kysyy, mitä se hyödyttää jos kerran sama tieto on ollut siellä tarjolla jo suurelle yleisöllekin. Tiivistää Christoffer Herberts:

Förr hade vi ett kunskapsförsprång och även fördelen av att se mycket mer av idrotten än vad konsumenterna gjorde. Idag har vi inte den fördelen och måste istället satsa på att tycka, leverera åsikter och analyser och leverera ytterst god journalistik.

Urheilutoimittaja ei ole enää tiedon portinvartija. Kuten eivät muut toimittajatkaan. Kuten eivät opettajatkaan, kun oppilas on jo saattanut tankata verkosta puolet enemmän tietoa käsiteltävästä asiasta.

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos

Verbaalikakkaa tuutin täydeltä tarttuu heti psyykkaamisen moraaliin: aiheeseen, josta ei ole yksimielisyyttä odotettavissa.

Tämäkin aihe maustuu mukavasti venyttämällä logiikka absurdin rajoille.

Jos voittamiseen vaaditaan taito lällättää ja sikailla, tai ainakin ottaa vastaan tätä soodaa lähes rajattomasti, niin pitäisikö tämä laajentaa yksilölajeihinkin kuten yleisurheiluun tai vaikka suunnistukseen? Olisiko taitoluistelulle hyvästä, että Susanna Pöykiö saa Kiira Korven vetämään lipat haukkumalla häntä lihavaksi kesken suoituksen?

Niin, miksipä ei? Nyrkkeilyssä kai kuuluu sättiä vastustajaa punnituksessa ja ajautua käsirysyyn vai tapahtuuko sitä vain jenkkileffoissa? Entä uinnissa? Pöytätenniksessä? Karatessa?

Riittääkö joukkuepelien verbaalikakan perusteluksi ihan vain, että

Se on lajin kulttuurista kiinni.

Pitäisikö sitten olla johdonmukainen loppuun saakka?

Jos tarkoitus pyhittää keinot, niin miksei sitä häirintää voi tehdä oikein tosissaan. Lukitaan starba paskahuussiin pelin ajaksi niin ei varmaan tee yhtään häkkiä.

Viimeksi oli raitiovaunussa se rouva, joka kertoi nuorena ja terveenä torjuneensa mestaruussarjassa. Nyt bussin takapenkillä eläkeläinen, joka kertoi olevansa Klubin miehiä hänkin, ja että mahtaakohan Hollanti-peliin vielä saada lippuja.

Matkan aikana ehdittiin pohtia Huuhkajien saumoja, Litmasen tilannetta ja muistella Klubin tähtihetkiä 70-luvulla Stadikalla. Sori nyt, ettehän pahastu vaikka kannatan Jokereita, siirtyi keskustelu seuraavaan lajiin, ja emmehän me, vaikka itsellä IFK se ainoa oikea joukkue onkin. Ilmaveivihän sieltä ensimmäisenä tuli ja Micke Granlundin taitojen huikeus ja Mertaranta ja Jokereiden oudon huono menestys viime kausina ja kohteliaisuuksia IFK:lle, mutta ehdittiin vähän historiaakin. Selänteen iloinen asenne pelaamiseen ja se ilta kun koko ketju Selänne – Långbacka (eikös hän Espoosta ollut?) – Säilynoja teki samana iltana Ilveksen verkkoon ensimmäiset liigamaalinsa mutta Summanen tasoitti lopussa kuudella Ilvekselle ja Ville Peltosen isän taustat ja taidot ja kun Raipe Helminen oli nuori ja Sarajevo ja sitten se ilta kun jopa Raipe tuomarille tulistui.

Kättelyt vielä bussista jäätäessä.

Joku pohjoisamerikkalainen kirjoitti jossain häviävästä ihmislajista: urheilusta kaiken tietävistä miekkosista, joita ennen tapasi notkumassa vedonvälittäjien toimistoilla ja savuisissa sporttibaareissa ja nyrkkeilysaleilla. Suomessa sellaisia lie ollut vähemmän, mutta meillä kadunmies on usein urheilumies.