Mikko Kohonen ja salibandymaajoukkue juhlivat kuvituksessa voittamisen mannekiineina kun vielä tänään YLE Areenassa näkyvä Sportmagasinet haastatteli toisella puolikkaallaan voittamisvalmentajaa.

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Video? Kuvagalleria? Äänitys?

Entä jos yhdistäisi ne kaikki?

Multimediaa?

Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

Edit: Kansainvälinen liitto taustoittaa videota

Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä

Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.

Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.

Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.

Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.

Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta

Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.

Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.

Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.

Linkki: Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Tiesittekö, että Avokatsomon arkistossa on 2 946 kirjoitusta ja 5900 hyväksyttyä kommenttia. Siivoilin täällä vähän nurkkia ja hiljennyin hetkeksi lukemien äärellä. Sitten kurkkasin luonnoslaatikkoon ja sielläkin makaili parisenkymmentä muistiinpanoa tai jutuntynkää.

Sieltä löytyi tämäkin pätkä, ylläpito ei osaa kertoa miksi on jäänyt julkaisematta tai muisti ei palauta, onko tämä heitetty jonkin toisen jutun kanssa kimppaan?

Getty-kuvaaja Harry How elv… esittelee urheilukuvausvarusteensa ja puhuu samalla myös portfolion rakentamisesta ja kuvaajan hommasta Isossa Maailmassa. Tuubissa osina yksi, kaksi ja kolme.

Toivotetaan hyviä urheilukuvaushetkiä kaikille sählykaukaloiden äärellä päivystäville. Ja julkaistaan niitä kuvia!

Kärsimystä Soldenissä eli Nimeni on Petteri Nykky ja tapani opitte tuntemaan. Eli Sveitsin maajoukkue on saanut makua siitä, millaista työtä vaaditaan lajin huipulle. Pitkiä päiviä, kovaa harjoittelua, ei turhia viisi-viitosia, ja aivot mukaan istumalla kirjoittamaan muun muassa omista vahvuuksista ja heikkouksista.

Nykyisin Innebandysajtenille bloggaava Gittan Ahonen sivuaa siirtomarkkinoita suomalaisittainkin:

Tero Tiitu stannar i Finland. Tänkte faktiskt igår på att det nog blir så. Eftersom det idag är juli och inget besked hade kommit. Synd för Warberg, grattis till motståndarna.

Innebandysajten muuten ottaisi varmaan mielellään vastaan myös suomalaisia salibandyuutisia. Haluaisiko kukaan hioa avustajan taitojaan ruotsiksi tai englanniksi ja tarjoutua?

Eikä tässä vielä kaikki. Loppuun mailamainos (via Floorball U.) Miltä tuntuu glamour-linja?

Sanna Roisko from Exel Floorball on Vimeo.

Urheilukuvaajien eliittiin lukeutuva Kari Kuukka ihmettelee blogissaan, mihin jäivät isojen suomalaismedioiden näyttävät esitykset esimerkiksi nyt kiekkoleijonien kultajuhlista.

Where are the interactive panoramas, time-lapse of the arrival of the audience, audioslideshows with original content, your multi cam real time livefeed, proprietary mini helicam, your visually a bit more interesting web design?

Kuukka itse teki multimediaa esimerkiksi tämänvuotisissa Oslon hiihdoissa.

Itse vasta pureskelen kysymystä ja mietin, kuinka tärkeitä ja kaivattuja uudet muodot oikeasti ovat. Kuinka paljon niihin tulisi aina rajallisia resursseja panostaa? Tosiaan iso ja kova juttu vai sittenkin vain ihan okei ja hienoja, mutta.

Kukakohan osaisi kertoa?

Hienoa timelapsea, esimerkiksi, on nähty salibandystakin, kiitos Hyvärisen Mikon.

Mikael Granlundin maalia maistellessa tuli mieleen kun 2003 kertasin Helsingin Sanomien toimittajalle puhelimessa naisten salibandymatsin tapahtumia ja käytin sanaa ”ilmaveivi”. Toimittaja kysyi, ymmärtävätkö lukijat mistä on kyse jos hän kirjoittaa sanan juttuunsa.

Toki tajunnassa käväisi myös 14.11.1999 Lahden Urheilutalolla kun Janne Tähkä kiepautti pallon maalin takaa Stefan Mattssonin ohi Ruotsin verkkoon, mutta pidättäydytään nyt jääkiekossa. Hieno laji.

Edit: Kerta kiellon päälle:

Digitaaliset järjestelmäkamerat tekevät tuloaan videotuotantoon, ja melkein kokonaan sellaisella on kuvattu myös Salibandyliigan pudotuspelien viikkokatsaukset. Toimittaja Timo Mäkysen isännöimän ohjelman kuvauksesta ja editoinnista vastaa valokuvaaja Mikko Hyvärinen, jonka pääkalustona on Canonin 5D II.

Katso viikkokatsaus täältä.

- Ainoastaan ne maalin takaa otetut pätkät on kuvattu GoPro Herolla, Mikko Hyvärinen kertoo.
- Optiikoina olen käyttänyt seuraavia putkia: Canon EF 70-200 f/4 L IS USM (pelikuva), Canon EF 24-70mm f/2.8 L USM (pelikuva & haastattelu), Canon EF 135mm f/2.0 L (haastattelut) ja Sigma 50mm F1.4 EX DG HSM (pelikuva & haastattelu).

Editointiin Mikko käyttää Adobe Premiere Pro CS5:aa.
- Jonkin verran toki on tarvinnut Photoshopiakin, mutta loppujen lopuksi ne kuvankäsittelyt olisi voinut tehdä myös jollakin ilmaisella softalla kuten Paint.Netillä tai Gimpillä. Itse tietokoneelta tuo Premiere Pro vaatii aika paljon, ja siihen kannattaa kasata kunnon mylly. Nuo Full HD -videoiden käsittelyt rasittavat konetta todella paljon, ja sen takia muistia koneeseen vähintään se 6 Gt tai enemmän. Neliydinprosessori olisi myös hyvä. Mitä nopeampi kone, sitä vähemmän kaikenlaista odottelua on edessä käsittelyssä sekä lopullisessa renderöinnissä. Oman koneeni olen kasannut alusta asti itse ja sillä tavalla säästää toki jonkin verran kustannuksissa.

Mikko Hyvärinen vihjaa, että seuraava kelpo runko tämänkaltaiseen työhön olisi Canonin 7D.
- Sillä voi myös tallentaa Full HD:tä ja sillä voi kuvata 50 kuvaa sekunnissa, jolloin videoista voi tehdä tarvittaessa hidastuksia huomattavasti paremmin kuin 5D:llä. Toisaalta 5D:ssä on taas isompi kenno ja näin ollen parempi kyky hallita kohinaa pimeissä halleissa. Molemmissa rungoissa on kuitenkin mahdollisuus ulkoiseen mikrofoniin, joka on välttämättömyys videoita tehdessä.
Haastattelumikkinä on tähän asti ollut Philipsin langallinen mikrofoni SBCMD650.

Valokuvaaja Mikko Hyvärisen otoksia löytyy muun muassa hänen omasta nettigalleriastaan sekä Flickr-sivuilta.

Toimittaja Timo Mäkysen nettikoti on Tirsamaa.

(Moniaisista mainituista tuotemerkeistä huolimatta tämä juttu tehtiin ihan vain mielenkiinnosta aiheeseen.)

Lue myös juttu elokuvan Hyvä poika kuvaamisesta

DARK SIDE OF THE LENS from Astray Films on Vimeo.

Jokainen potku merkitsee ehkä jotakin jollekin.