Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Tshekin maajoukkueen loppurinki Japani-voiton jälkeen tuotti wtf-tuokion, joka sai äkkiä hapuilemaan esiin jonkinlaista kameraa. Saikohan kukaan videolle tuota piiriä, joka notkutti polvia Zorbas-musiikin tahtiin ja vaihtoi samalla hassuina hattuina palvelleita tötsiään päästä toiseen. Kunnes homma levisi ”hattujen” putoiluksi maahan ja yleiseksi nauruksi.

(Sai näköjään hiukan videollekin)

Anderson tarjoilee maukkaan vastapallon naissalibandyn imagon aineksista.

Yritän kivuta kärryille.

Hyviä: Dynaamiset pelinaiset, raaka street style, posautus, innovatiivisuus ja yritteliäisyys (stiiknafuuliavaroitus!), hipsteriys.
Pahoja: Pinkki hymistely, objekteiksi alistetut mallinuket, junttius.

Ja Classic leikittelee stereotyypeillä. Videota on katsottu, tarkistetaanpa, 4502 kertaa. Se on salibandyvideolle kova lukema. Väki siis ilmeisesti osaa arvostaa stereotyypeillä leikittelyä.

Rönnbyn tiikerit lienevät hyviä kun ovat vihaisen näköisiä.

Mutta entä siitä eteenpäin? Mitä on, mitä tulisi olla? Tästä saisi niin mielenkiintoista keskustelua. Tai siis tästä olisi niin mielenkiintoista lukea keskustelua kun omat eväät ovat niukat.

Videomestari Janne Makkosen kokoon keittämä herkku näyttää, kuinka paljon laji on mennyt eteenpäin niistä päivistä kun me puukätiset muiden lajien dropoutit suuppailimme turnausmuotoista SM-sarjaa Vuosaaren Urheilutalolla.

Silti olennaisimmat osat ovat tallella, Action and emotion, kuten amerikkalaiset urheilukuvan ainesosat luettelevat.

Tykkään.

(Otsikossa muistetaan myös Villin Pohjolan sinipipoista mestarikokki Adamia)

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Yksi parhaista asioista peleissä ovat ne pienet tilannekomiikan hetket, joita syntyy kun asiat vain yhtäkkiä tapahtuvat juuri niin. Kuten eilen ottelussa HJK – IFK Mariehamn Sebastian Sorsan taistellessa pitääkseen pallon kentällä. Ehti, hyvin taisteltu, ehti katsomo ajatella, ei, tunaroikin kulmaksi, hetkinen?

Ja juuri fanikatsomon edessä ja ilman ketään ahdistamassa, jolloin jäi aikaa spontaanille tuuletukselle.

Teidän kannattaisi kyllä siirtyä yhden finaalin systeemiin, sanoi muuan toimittaja jo vuosia sitten. Lähetysaikaa ja palstamillejä olisi paljon helpompi varata jos tietäisi ennakolta, että mestaruus ratkeaa tiettynä päivänä, hän jatkoi.

Analyytikko Hakkaraisenkin nyt perkaama idea on hyvä. Itsekin kaipaisin salibandykauteen isoa ja juhlavaa huipentumaa, joka kokoaisi lajiväen yhteen. Sählyhörhöt samassa paikassa, mahdollisimman monta finaalia, palkintogaalat, kauden päättäjäiset ja muut herkut.

Tämän kevään finaalien alla olivat SSV:n ja SPV:n edustajat asiaa kysyttäessä äänin 6-0 yhtä finaalia vastaan. Urheilullisista syistä. Totta, mutta kestäisin kannun ratkeamisen yhdelläkin pelillä. Viktor Tihonov vastusti aikanaan pudotuspelien lanseeraamista Neuvostoliiton kiekkoliigaan koska se tekisi mestaruuden ratkeamisesta sattumanvaraisen asian. Toisaalta erinäisten isojen lajien MM-kullatkin on tavattu ratkoa yhdessä pelissä ilman, että ne silti olisivat tuuripokaalien maineessa.

Saapuisivatko suomalaiset laji-ihmiset viettämään viikonloppuaan finaalissa, jossa ei pelaa omaa suosikkijoukkuetta, kuuluu kohtalonkysymys. Ainakaan aluksi tuskin, mutta voisivatko oppia siihen? Voisivatko alasarjaporukan kauden päättäjäiset ollakin perinteisen risteilyn asemesta SM-finaalissa banketteineen ja yöpymisineen?

Kannattaa huomata, että Ruotsissa on pelattu yksi finaali keväästä 2002 eivätkä katsomot sielläkään heti räjähtäneet. Ensi yrittämällä katsojia tuli runsaat neljä tuhatta, seuraavana keväänä seitsemän ja puoli tuhatta, kolmantena kahdeksan tuhatta ja vasta neljännellä kerralla alkoi Globen täyttyä.

Median olisi helpompi keskittyä yhteen loppuotteluun, mutta keräisikö se enemmän lähetysaikaa ja palstamillejä kuin viiden trillerin finaalisarja yhteensä? Ei helpolla.

Itse en ole talousmies, mutta entä se puoli? Millainen merkitys nykyisillä ottelusarjoilla on finalistien lippukassoille verrattuina nollatuloksella vedettyyn finaalitapahtumaan? Entä näkyvyys versus raha? Hakkarainen puhuu ketterän pikkuilkeästi puolivillaisuudesta vertaamatta kuitenkaan kauden parhaiden palkitsemista muiden joukkuepalloilujen kauden parhaiden palkitsemisiin. Minkä kokoiset reportaasit niistä on tavattu julkaista? Näkyvyyttä ja sen tekijöitä on varmasti tarjolla, mutta hintakin tapaa olla sen mukainen kun resurssit kuitenkin samaan aikaan ovat rajalliset. Järjestelyryhmä toimisi tietenkin tietyissä taloudellisissa puitteissa, Hakkarainen viisaasti toteaakin.

Mahdollisuuksia olisi mutta niin uhkiakin. Silti olisin itse Hakkaraisen kannalla ja valmis kokeilemaan. Ruotsin finaalit ovat kuulemma olleet hienoja tapahtumia. Eivät vain kentällä vaan yhtä lailla jälkipeleissä lajilegendojen ja tavallisempienkin sählääjien kohdatessa.

Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Mikko Kohonen ja salibandymaajoukkue juhlivat kuvituksessa voittamisen mannekiineina kun vielä tänään YLE Areenassa näkyvä Sportmagasinet haastatteli toisella puolikkaallaan voittamisvalmentajaa.

Ihmebantun katsojillehan ammattikunta onkin vanhastaan tuttu:

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Video? Kuvagalleria? Äänitys?

Entä jos yhdistäisi ne kaikki?

Multimediaa?

Pitkä matka on tultu niistä päivistä kun nähdäkseen ruudusta elävänä salibandya piti nauhoittaa sitä VHS:lle Ruotsin TV:n Sportnyttistä tai suomalaisten kanavien harvinaisista uusia lajierikoisuuksia esittelevistä ohjelmista. Jossain niitä kasetteja taitaa olla yhä tallella.

Netissä salibandyvideoita lienee nykyisin enemmän kuin koskaan.

Ammattilaisen ajan kanssa tekemä video on sen näköinenkin, ja samaan sarjaan kuuluvat Mikko Hyvärisen ja Timo Mäkysen koostamat Salibandyliigan viikkokatsaukset.

Tietoisesti toinen lähestymistapa on Tapanilan Erän videotiimillä: Paremmasta päästä oleva kamerakännykkä monopodin päähän tallentamaan, ääni laitteen omalla mikrofonilla, kevyt editointi ja nopeasti ulos.

Keskeinen tekijä on tietenkin aika: TV-talo tekee näyttävää materiaalia saman tien, mutta seura- tai harrastajaresursseilla valinta on tehtävä näyttävyyden ja nopeuden välillä. Ja urheilu-uutisoinnissa nopeus on iso asia.

Tarjontaa on jo vaikkapa media-alan opiskelijan tutkimusaiheeksi asti: Classicin VelluTV:n ja TPS:n pressitilaisuuksien taltioinnit, TPS:n ja Kooveen maalikoosteet, BlueFoxin YouTube-kanavan laadukkaat yhdistelmät ottelukoosteita ja haastatteluja. Ja muiden maiden tarjonta päälle. Nais- ja tyttösalibandyvideot liigan kanavalla, Happeen HirviTV, josta jäi mieleen esimerkiksi Cribs-jakso.

Niin että mitä? No sitä, että voi tehdä monella tavalla, ja kaikilla tavoilla on oma arvonsa. Verkkoon mahtuu. Mitä kaikkea vielä saammekaan nähdä kun tekniikka ja taidot koko ajan kehittyvät?

Itse kuuntelisin vielä audionakin, mutta onkohan siitä jo ajanut aika ohi…?

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.