Aihearkisto: historia

Setä muistelee vanhoja

Sählyväen itsetuntoa etsimässä

Säbä, sähly, salibandy kärsii suotta itsetuntokriisiä, tweettasi johdannoksi Tero Hakola, ja löytyihän linkin takaa maan valtalehden juttu.

Sähly on salibandyssä yhä kirosana – voisiko tästä päästä jo yli?

Ristiriidan tunne tuotti oitis hämmennyksen. Eihän sähly ole salibandyssa kirosana, ainakaan minun mielestäni. Eikä tuntemieni lajin ystävien. Kenen siis pitäisi päästä yli? Ja mistä?

Ehkä itse jutusta löytyisi selitys. Katsotaanpa.

”Salibandy potee.” ”…lajin sisällä koetaan.” ”…monet salibandy-yhteisössä kokevat…” ”Salibandyväki vetoaa…”

Ei oikein hahmottunut vieläkään, kenestä puhutaan.

Ehkä jutun kirjoittaja kuuluu johonkin itsetuntokriisiä potevaan salibandy-yhteisöön? Tai seuraa sellaista läheltä? Tai veti vain mutkat suoraksi saadakseen juttuun räväkkyyttä? Sellaista tapahtuu nykyään. Ja usein se toimii.

Tai ehkä Toni Lötjönen tiivisti koko totuuden tweettiinsä:

Voi Ismo parka kun kirjoitit otsikon 10 vuotta myöhässä

Minun tuntemieni salibandyihmisten itsetunto nimenomaan on nykyisin varsin hyvällä mallilla eikä oman lajin paikkaa urheilun kirkkaissa saleissa tarvitse selitellä kenellekään. Sen yksi ilmentymä on, että lajia voi kutsua hellittelynimellä sähly. Kuten jalkapallo on fudista tai jääkiekko lätkää tai hokia.

Luulen muistavani senkin ajan, kun epävarmuutta oli. Ja sen ajan, kun salibandy vielä oli hauska kuriositeetti, josta saattoi ilmestyä oikeassa lehdessä kepeään sävyyn kirjoitettu ilmiöjuttu. Suomalaiset roller derby, huispaus tai rugby voisivat ehkä olla nykyään vastaavia. Semmoisia sympaattisia eksentrisiä harrastuksia, jotka eivät kuitenkaan uhkaa oikeita urheilulajeja.

Kirskunaa ja kipinöitä alkoi syntyä siinä vaiheessa, kun salibandy vain kasvoi ja kasvoi eikä enää suostunut pysymään herttaisena pikkuveljenä. Tulokas alkoi kiusallisesti kysellä salivuorojen, palstamillimetrien ja ihan oikeiden valtionavustusten perään.

Joillekin syntyi tarve julistaa nousukas muuksi kuin oikeaksi urheiluksi. Mailat puun sijasta skandaalimaisesti muovia ja maalivahti naurettavasti polvillaan, mainittiin perusteluiksi. Polvillaan, voitteko kuvitella.

Oli meitä kyllä varoitettu. Te voitte pysyä pienenä kivana juttuna, isohkon TV-kanavan urheilupäällikkö luennoi seuraihmisille, tai lähteä kisaamaan isojen poikien kanssa, mutta siellä voi kyyti olla kylmää.

Vähättelevät kommentit ovat sittemmin harventuneet mutta näyttävät pomppaavan kohoina pintaan aina MM-kisojen aikaan. Kenties siksi, että oikeamman urheilun harjoittajat näkevät silloin salibandya televisioistaan ja kokevat sen olevan väärin. Twitterin #innebandy-hashtagilla näitä jävla gympasport -kommentteja näkee paljon tasaisemmin. Ehkä näkyvyys on Ruotsissa tasaisempaa ja ärsyttävämpää.

Itse olen kovasti koettanut miettiä urheilun olemusta ja päätynyt toistaiseksi siihen tulokseen, että kaikki urheilu on oikeastaan aika hassua, mutta hassunhauskaa.

Ihmiset koikkelehtimassa kepit kourissa polvihousuissa jonkin pallon tai kiekon perässä. Hassua.

Ihmiset polvihousuissa jopa ilman keppejä tai palloa jolkottamassa mitattua matkaa tai hyppimässä tai paiskomassa jotain projektiilia. Hassua.

Mutta hauskaa ja mielenkiintoista.

Päätelmäni seuraus on myös, että moisten hassutusten jaottelu enemmän ja vähemmän oikeisiin muotoihin tai semmoisten asioiden kuin ”mikä on huippu-urheilua” jauhaminen on lopulta ajanhukkaa. Se palvottu miljonääri taituroimassa TV-ruuduissamme ja pihalla palloa jahtaava kolmivuotias ovat tekemässä samaa ja yhtä tärkeää asiaa. Urheilu ja sen kokemus ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, millaisilla sanoilla niitä kuvataan.

Leimojen lyöminen ja lokeroiden etsiminen taistelussa resursseista on sitten oma viidakkonsa omine viidakon lakeineen. Kun tapellaan rahasta, näkyvyydestä, arvostuksesta (mitä se lopulta lieneekään) ja työpaikoista, pitää oma juttu perustella ”tärkeämmäksi” kuin kilpailija.mediahuomio

Salibandyn Kompromissi Cup

Vuodenvaihteessa 1997 – 1998 sain kunnian seurata Tukholmassa salibandyn Euroopan Cupia paikan päällä.

Suomen mestari VFT kaatoi alkusarjassa Saksan Konstanzin 24-0, Belgian Stimulo Exituksen 28-0, Norjan Slevikin 10-3, Venäjän Poljot Omskin 8-2 ja hävisi Ruotsin Balrogille 2-3 johdettuaan 2-0. Välierässä Ruotsin Fornudden oli vahvempi 3-2, mutta ei siinä vielä kaikki. VFT pelasi joulun ja uudenvuoden välissä neljänä päivän pelatussa turnauksessa vielä pronssiottelun, jossa se taipui Sveitsin Alligator Malansille 1-2.

Seitsemän ottelua neljässä päivässä. Aamupelejä, päiväpelejä, iltapelejä.

Pasi Vänttinen voitti turnauksen pistepörssin tehoilla 10+8. hiukan himmeämpi tähti Oskari Lehto oli kahdeksas saldolla 11+2 alleviivaamassa sitä, että kolmos- ja nelosketjut saivat pikkumaiden joukkueita vastaan paljon peliaikaa.

Viime vuoden Champions Cupissa Seinäjoen Peliveljet matkusti Tshekin Mlada Boleslaviin suoraan välierään, hävisi rankkareilla Sveitsin SV Wiler-Ersigenille 6-7 ja matkusti kotiin. Kovin paljoa vaihtovaatteita ei tarvittu.

Muistelen etenkin huippumaiden joukkueiden managerien kyllästyneen vanhaan turnausformaattiin. Liian pitkä ja kallis turnaus, liikaa tylsiä pelejä. Muutettava kohti huippumaiden pientä mutta laadukasta kisaa.

Uuden systeemin tyrmäsivät vuosi ainakin sitten Pääkallo.fi ja sen päätoimittaja Joel Siltanen. Haastateltujen pelaajien mielestä turnaus oli tylsä, systeemiltään epäreilu, tuntui tyngältä eikä sen aikana ehtinyt päästä turnausfiilikseen. Budjettivastaavien managerien kommentteja en löytänyt.
eurocup1

Champions Cup kuten niin moni muukin asia urheilussa on toisilleen vastakkaisten tavoitteiden kompromissi.

Pitäisi olla monien maiden mestareita ja koko salibandymaailman yhteinen juttu mutta kovia ja tasaisia pelejä.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta joka ottelussa pitäisi olla panosta.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta kustannukset eivät saisi nousta liikaa.

Salibandy ei ole ainoa laji, jossa realiteetit tulevat vastaan.

Maailman kärki ei ole yhtään liian leveä. Kärjistäen voisi sanoa, että ihan maailman kovimpien seurajoukkueiden turnaus pelataan joka vuosi pitkänä ja perusteellisena. Sitä kutsutaan Svenska Superliganiksi.

Jääkiekon ja jalkapallon joissain liigoissa ja turnauksissa ottelumäärää kannattaa paisuttaa, koska ottelut tuottavat rahaa. Useimmissa lajeissa ja sarjoissa ne ovat kuitenkin menoeriä. Tässä kisassa matkat ja majoitukset maksavat, ja jokainen turnauspäivä on työssä käyville amatööreille tulonmenetys. Vuosien varrella on jopa Ruotsin mestareita jättänyt taloudellisista syistä osallistumatta.

On ymmärrettävää, että kun joukkueet matkustavat paikalle kaukaakin, niille halutaan maksimimäärä otteluita. Samalla kuitenkin todellista merkitystä on vain otteluilla, joista tie voi jatkua kohti pokaalia. Hankala yhtälö.

Toni Lötjönen ehtikin jo julistaa Twitterissä tuomionsa Ylijohtavan arvovallalla.

Mitä teki IFF? Ei tietenkään mitään. Siellä nähdään märkiä päiväunia olympialaisista.

Tai ehkä IFF on nimenomaan vuosien mittaan pyrkinyt säätämään parhaiden seurajoukkueiden mittelöä parempaan suuntaan. Niin kauan kuin joudutaan sovittelemaan yhteen ristiriitaisia tavoitteita, ei täydellistä turnausta voi olla. Parasta mahdollista kompromissia voidaan kuitenkin hakea.

Oma kysymyksensä on tietysti, tarvitaanko tällaista turnausta. Sen päättää salibandy-yhteisö demokraattisen systeeminsä kautta.

Ehkä IFF olisi voinut kasvattaa päätöstensä legitimiteettiä läpinäkyvyydellä: avaamalla julkisuuteen asiasta käytyjä keskusteluja ja eri näkemyksiä. Käsittääkseni potentiaalisilta osallistujilta on kyselty mielipiteitä ja keskusteluja ollut.

Turnauksen formaatin ja nimen muutokset ovat vaikeuttaneet sen aseman vakiinnuttamista. On pelattu Euroopan Cupia, EuroFloorball Cupia ja Champions Cupia täydennettynä ”divarillaan” EuroFloorball Cupilla. Lajiin melko perehtyneenä joudun itsekin lunttaamaan, millä systeemillä nyt tällä kertaa pelataankaan.

Kateeksi käy erään toisen lajin kisa, josta koko maailma tietää, että ensin pelataan alkulohkot, sitten parhaiden kesken cupvaihe ja lopuksi huipentumana loistelias finaali.

Suomessa oli aikanaan melko helppoa kirjoittaa ”salibandyn Euroopan Cupista”. EFC olikin sitten melkoista munkkilatinaa mutta Champions Cup jo vähän parempi, vaikka kaukana täydellisestä. Mikä nimitys avaisi suomalaiselle lukijalle parhaiten, että kyse on salibandyn maailman parhaiden seurajoukkueiden mittelöstä? Mestarien liiga? Mutta kun se ei ole liiga vaan turnaus, kivahtaisi kumminkin joku.

Suomalaisille Champions Cup on kilpailullisesti juuri sopivan kova haaste, ja siksikin seuraan mielenkiinnolla Classicin naisten ja miesten onnistumista tänä viikonloppuna Boråsissa. Aivan kuten MM-tasollakin, suomalaiset ovat kyenneet muutaman kerran murtamaan ruotsalaisten ylivallan. Kuitenkin juuri niin harvoin, että se on iso saavutus.

eurocup2

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Germanofiilistelyä: Die Mannschaft

Ystävällinen tweettaaja vinkkasi elokuvan kokoversiosta verkossa, ja Saksan maajoukkueen pelejä 40+ vuotta jännittäneen oli toki pakko mennä katsomaan.

Maailman etuoikeutetuimpia kavereita, tuli mieleen kohtauksista uima-altaalla, hiekkarannalla valtameren maininkien pauhussa, aurinkotuolissa (varmaankin holiton) kookospähkinäjuoma kourassa. Etenkin kun kontrastina taustalla tuntuvien tuloerojen Brasilia.

Saksalainen valmistautuminen. Paksun harjoitussuunnitelmavihon nimillä, minuuttimäärillä ja taktiikkakuvioilla täyttyvät sivut.

Brasilian pelaajien ja fanien shokki ja suru MM-välierän jälkeen. Pieteetillä kuvattuna, näkisin. Maalit oli ihmetelty jo elokuvan alussa.

Välähdykset finaalista. Argentiinan avopaikat saivat vieläkin jännittämään, vaikka tiesin, miten pelissä kävi.

Finaalin jälkeiset näkymät, oikeastaan täysin samat kuin vaikkapa juuri salibandyn maailmanmestaruuden voittaneella joukkueella. Bussimatka areenalta hotellille kulta kaulassa ja loputtomat hymyt, hihkumiset, siinä hetkessä improvisoidut laulut. Kaikki niin kevyttä, jalat puoli metriä ilmassa.

Ja lopultahan vanha joukkuepalloilija katsoo tällaista päästäkseen hetkeksi takaisin pelireissun maailmaan: sinne, missä ollaan jätkien kanssa irti arjesta ja maailmasta ajantappamisen, valmistautumisten, lämpöjen, voittojen ilon ja tappioiden pettymyksen, aamulla kivistävien lihasten ja loputtomien tyhmien vitsien viidennessä ulottuvuudessa.

Ja näkyi elokuvassakin korostettavan sitä, mikä pokaalin jatkettua matkaa ja mitalien pölyttyessä kaapissa on tallella: muistot joukkueen yhteisestä fiiliksestä ja huikeasta matkasta näiden jätkien kanssa.

Tähän trailerina

Kaikkien aikojen nousu – vai sulaminen?

ihmenousu

 

 

 

 

 

 

 

Salibandyliigan matsissa kuusi maalia tappiolla kun kello näyttää 55.55. Sitten, yhtäkkiä. Kuusi täysosumaa ilman maalivahtia ja tasoihin!

Eihän sellaista tapahdu.

Seinäjoen ihme on kohauttanut yli lajirajojen koska se on niin harvinaista, epätodennäköistä, mahdotonta.

Erän pääkoutsi Jyri Korsman nosti heti käden pystyyn ja myönsi valmentajien otteen kirvonneen ratkaisevalla hetkellä.

Mutta hänen ja Erän tilanne oli hankala: vaikeinta on varautua epätodennäköiseen, vielä vaikeampaa mahdottomaan.

Jokainen pallopelejä hinkannut on nähnyt ja kokenut loputtomasti vastaavia tilanteita. Silmät katsovat taululle, aivot ynnäävät lukemia ja jäljellä olevia sekunteja. Joka kerta laskutoimituksen tulos on, että ei tätä kuitenkaan enää voida ryssiä. Ei enää tässä ajassa. Kun kokemuksesta tietää, että niin ei käy. Ei ole käynyt ennenkään.

Mutta sitten.

55.56 Ensimmäinen kavennus – äh, siinä meni nollapeli.
57.58 Toinen  – no, kosmetiikkaa.
58.56 Kolmas – okei, kumminkin minuutti enää, ei siinä ajassa kolmea omiin oteta.
59.15 Neljäs – nyt jätkät hei herätys, enää 45 sekkaa, hoidetaan tää.
59.30 Viides – ei ole todellista, ei kai vain…

Puoli minuuttia jäljellä ja maalin johto. Salibandyssa punainen hälytystila. Kieltämättä: olisiko tässä nyt sitten ollut se aikalisän paikka? Vai tuntuiko, että turha antaa jo pitkään jauhaneille vastustajan parhaille palautumishetkeä?

Ja sitten:  59.40 kuudes.

Kertoimet kuudennen maalin tapahtumiselle olivat viiden kavennuksen jälkeen jo paljon pienemmät. Kun johtanut joukkue lamaantuu, takaa-ajajalla on heittää kentälle maan eliittiä pallollisena oleva nippu ja iso pyörä vierii kiihtyvällä vauhdilla.

Ehkäpä tähän peliin vielä palataan. Puuttuiko Erältä johtoasemassa pallollisena pelaamisen konsepti vai unohtuiko se? Ehkei se tuntunut niin selvässä johdossa edes tarpeelliselta?

Mitä korvien välissä kummallakin puolella tapahtui?

Ja tasatulos kaiken tuon jälkeen on vielä oma tarinansa. Fanseat.comin lähetyksen äärellä näin jo selvästi mielessäni myös SPV:n voittomaalin jatkoajalla ja punaisen tanssin. Mutta sitä ei tullutkaan. Vahvan takaa-ajajan prässi tapaa palloilussa hellittää tasoituksen onnistuttua kun on taas hävittävää ja pitää muistaa se oma pääkin. Silti Erän selviytyminen ilman seitsemättä takaiskua, jäähyn tappaminen jatkoajalla ja vielä omien uusien ratkaisupaikkojenkin luominen oli tuossa ottelussa torjuntavoitto.

Kaikkien aikojen nousu vai kaikkien aikojen sulaminen? Somevirrassa näyttää kuin me suomalaiset olisimme taipuvaisia korostamaan sulamista. Olemmeko, ja jos, kertooko se jotain?

Salibandyhistoriaa Seinäjoella joka tapauksessa sunnuntaina kirjoitettiin ja paksulla terällä.

Shakespeare on maailman loistavin teatterimies, mutta kaikki tietävät, miten Lear tai Otello päättyy! Sitä ei voi muuttaa. Tuo (peli) tarina on aina uusi… Se on todella teatteria!

Siteerasi näyttelijä Jukka Sipilää Jyrki Laelma kirjassa Vellu Ketola – Ässien Ässä vuonna 1979. Hän ei silloin tiennyt puhuvansa myös salibandysta.

Jumaltenrannan nousu ja tuho

finnkampen2015_1 Suomalainen huippusalibandy oli viime perjantaina klo 20 maailman parasta. Naisten maajoukkue oli juuri kaatanut Ruotsin ennätyslukemin 7-0, ja miehet johtivat omaa Ruotsi-otteluaan kahdella maalilla.

Kaksi päivää myöhemmin suomalainen huippusalibandy oli romahtanut. Perjantaina lopulta voiton hukanneet miehet olivat juuri kirjauttaneet jatkoksi Malmössä rumimmat tappionumerot 26 vuoteen eli 3-12, ja naisetkin olivat taipuneet aika tavanomaisin 3-7-numeroin.

Taivas ja helvetti samassa viikonlopussa. Urheilun arkea, siis.

Ääripääthän tästä viikonlopusta myöhemmin muistetaan: ennätysvoitto ja melkein ennätystappio. Ja kolmas kerta ikinä kun Ruotsin naiset jäivät nollille. Kaksi edellistä oli torjunut Miia Pöntinen, nyt tuohon pikkuriikkiseen kerhoon liittyi Jonna Mäkelä.

Ja se tässä kohtaa tärkein: Tampereen MM-kotikisoihin valmistautuvat Suomen naiset tietävät viimeistään nyt, että Ruotsi on omalla hyvällä pelillä kaadettavissa.

Ilman Vantaan Energia Areenan pressissä ikävöityä Jani Hakkaraista tai MyCoazh-dataa ei kannata yrittää mitään vakavaa analyysiä, mutta näin maallikon silmään ei Suomen naisten ennätysvoitto tullut millään ylivoimaisella jyräyksellä. Hyviä enteitä toki näkyi heti alussa kun Ruotsi pääsi koskemaan palloon vasta pelikellon raksahdeltua minuuttiin ja Eliisa Alanko kilautti saman tien tolppaa. Mutta unisen ensi eränsä jälkeen Ruotsikin heräsi pelille. Ne pienet marginaalit vain kääntyivät tällä kertaa kaikki Suomelle. Terävyys maalipaikoissa, outopomput, pienet merkkausvirheet ja nukahdukset kuten Kujaloiden iskiessä salamaoivalluksella kulmavaparista.

Erikseen Suomen avausmaali. Ylhäältä parvelta näki, kuinka Karoliina Kujala pääsi palloon ja samaan aikaan Tuuli Huuskonen irtosi. Mutta eihän noista ikinä tajuta syöttää, ehti katsoja ajatella, ja juuri silloin se syöttö lähti napsahtaen Huuskosen lapaan. Ja loppu, loppu on historiaa. Oma osansa taatusti myös Kujalan tottumuksella hakea SB-Prossa juuri tällaisia nopeita ja valmentaja Timo Suonpään oikea-aikaisella karjaisulla, joka kaatoi pienimmät pokaalit käytävän lasivitriinissä.

Ensikertalaisten unelmailta jää sekin salibandyhistoriaan. Oona Kaupin hattutemppu ja maali ensimmäisen maaottelun ensimmäisen vaihdon ensimmäisellä pallokosketuksella. Kaksoissisko Veeran tehtyä aikanaan täsmälleen saman. Suoraviivaisen Tuuli Huuskosen kaksi maalia ensimmäisessä maaottelussa.

Sunnuntaina marginaalit näyttivät sitten kääntyneen: pienenpieniä myöhästymisiä merkkauksessa, kaksi omista verkkoon pomppinutta palloa ja varmaan ärsytetty Ruotsikin.

Happee – Ruotsi 3-2, ilakoitiin perjantaina miesten avauserän jälkeen, ja totisesti keskisuomalaiset kentällä erottuivat. Luettakoon tässä heihin myös ”Hullu” Hoikkanen, jota ennen peliä VIPissä vieraillut päävalmentaja Kettunen erityisesti vinkkasi pitämään silmällä. Rymistelijät ovat parhaita valokuvattavia, ja Hoikkasen maaninen pelitapa on näkemisen arvoinen joka ainoassa vaihdossa.
finnkampen2015_2
Mutta se sunnuntain 12-3. Korkea karvaus riskillä, näppäilyvirheitä ja henkilökohtaisia erheitä, mietti päävalmentaja, mutta ruotsalaiset olivat näkevinään myös puutteellista asennetta.

Inget intresse från gästerna, tweettasi maailman paras salibandytoimittaja Micael Fasth.

Ei näköjään tänään isommin napannut, suomennan vapaasti.

Pelaajat itse tietävät, mikä johti kaikkien aikojen kolmanneksi suurimpaan ja salibandyn nykyajan suurimpaan Ruotsi-tappioon.

Tulos edellä eivät Suomen miehet ainakaan pelanneet, sen kertovat jo taktiikka ja kahden ottelun pelaaminen osin kahdella eri joukkueella.

Kun hehkutettiin naisten nollapelejä Ruotsia vastaan, kirjattakoon tähän myös, että Ruotsin miehet ovat jääneet salibandyhistoriassa kahdesti ilman maalia. Nollapelin heitä vastaan ovat torjuneet Tommi Lindberg ja Timo Ketonen.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Aarreaitta

Urheiluhistorian ystävälle(kin) YouTubessa  on päivä päivältä enemmän aarteita.

Kuten 10 minuutin pätkissä dokumentti Englannin jalkapallomaajoukkueen historiasta 1966 – 2000. Jos on suomalaisilla traumaattiset Unkari-ottelun loppuhetkensä, riittää voivoteltavaa kolmellakin leijonalla.

Ensimmäinen pätkä:

Liigan supistamiselle ehdoton ehkä ei

Salibandyliigan joukkuemäärää olisi tason ja miesten maajoukkueen intressien vuoksi pudotettava mieluiten kymmeneen mutta ainakin kahteentoista, ilmoittaa salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen Pääkallo-blogissaan.

Kokeilut on kokeiltu. Salibandyliigassa on vähintään kaksi joukkuetta liikaa. Joukkuemäärää on pakko pudottaa mahdollisimman pian. Muuten liigan tasoa ei saada riittävän laajaksi. Tuote ei ole tällä hetkellä kunnossa, murahtaa oppinut ystäväni parhaaseen Urheilulehti-tyyliin tekstin otsa huolestuneessa rypyssä.

Tämän tekstin nojalla en kuitenkaan vielä vakuuttunut muutostarpeesta.

Olisiko sarjan supistaminen eduksi maajoukkueelle? Uskon niin. No ainahan pelaajien kehityksen kannalta on sitä parempi, mitä enemmän kovia pelejä kotimaassa pelataan, kuulen korvissani maajoukkueen päävalmentajan vastauksen kuvitellussa TV-haastattelussa.

Mutta olisiko etu niin suuri, että se perustelisi sarjan supistamisen ja todennäköisen alueellisen kapenemisen?

Ehkä, ehkä ei. Tämänhetkisen sarjataulukon perusteella voisi päätellä, että kovia pelejä kärkipelaajille takaisi parhaiten neljän tai viiden joukkueen liiga.

Menneiden kausien sarjataulukoita silmäilemällä näyttää, että joukkuemäärästä riippumatta sarjan häntäpää on välillä tasainen ja välillä sieltä erottuu yksi tai useampi pääjoukosta jäänyt. Joukossa on sekä HIFK:n ja Happeen tapaisia huonoa jaksoa eläviä menestyneitä joukkueita että nousijoita, jotka syystä tai toisesta eivät sitten saaneetkaan jalkeille ihan liigatasoista ryhmää.

Ennustettavuutta vaikeuttaa tason vaihtelu: Paikkansa pelillisesti ansainnut joukkue saattaa salibandyssa organisaation ohuuden vuoksi tai muista syistä yhtäkkiä heikentyä tai jopa lopettaa toimintansa. Liian heikoiksi osoittautuvien nousijoiden määrää taas saattaisi vähentää seulan tiukentaminen ja suorasta noususta luopuminen, mutta samalla riistettäisiin Divarista mehevä porkkana.

Ehdotus liigan supistamisesta näyttäisi sisältävän oletuksen, että mahdollisten riittävän tasokkaiden joukkueiden määrä on 12 (10) eikä se siitä lähivuosina tule muuttumaan. Tämän hetken sarjataulukon mukaan pois joutaisi esimerkiksi jumbo OLS, jolla tietääkseni on useita viime kevään nuorten MM-pelaajia ja muutenkin hyviä junioreita, kaupungissa opiskelupaikkoja ja toivottavasti edelleenkin työpaikkojakin sekä salibandyperinnettä eli ainakin rakenteellisesti oiva pohja liigajoukkueelle.

Kymmenen joukkuetta takaisi, että läpihuutopelejä ei olisi kenelläkään. Jokaisen otteluun olisi latauduttava kunnolla.

Tulosten valossa tämän kauden läpihuutopelejä olisivat saattaneet olla vaikkapa NST – Classic 2-11, Classic – Josba 12-3, Happee – TPS 9-1 ja Koovee – SPV 3-15. Olisiko liiga siis ollut tasokkaampi ilman NST:tä, Josbaa, TPS:aa ja Kooveeta?

Mihin kaikkiin otteluihin pelaajat eivät lataudu kunnolla ja miksi? Onko syy silloin ainoastaan vastustajassa?

Montako kertaa vaikkapa urheilullisuuden uudelle tasolle vienyt SPV kokoontuu vuodessa tekemään yhdessä töitä menestyksensä eteen? Useimmiten harjoittelemaan ja pelaamaan omalla porukalla eli maan parhaiden kanssa ja vastaan. Entä kuinka moni näistä vuoden kokoontumisista on liigaottelu niin huonoa vastustajaa vastaan, että edessä on läpihuutopeli? Jos nuo muutama ilta riittävät syömään pelaajilta eväät esiintyä terävästi maajoukkueessa, mitä se kertoo paljon puhutun jokapäiväisen tekemisen tasosta?

Ero liigapelin ja kansainvälisen huippuottelun välillä on aivan liian suuri. Se on itse asiassa valtava, kirjoittaa Hakkarainen.

En väitä vastaan. Mutta jälleen: Johtuuko se tosiaan siitä, että sarjataulukossa jotkut väistämättä ovat myös siellä häntäpäässä?

Kaukainen, mutta houkutteleva vertaus: Muinaisen Neuvostoliiton jääkiekkomenestys ei näyttänyt kärsivän suuresti siitä, että maan pääsarjassa sattuneesta syystä oli tuntuvia tasoeroja.

Suomi on voittanut salibandyssa kahdesti miesten maailmanmestaruuden. Kultajoukkueiden runko oli 14 joukkueen Salibandyliigasta. Sattumaa? Ehkä. Kummallakin kultakaudella liigan häntäpää oli kohtuullisen tasainen.

Itsekin olen sanonut, että tason nostamiseksi tarvitaan kovia pelejä ja tasaisia sarjoja. Tuntuu loogiselta ja itsestäänselvältä, mutta ansaitsee kriittisen tarkastelun kuten kaikki väitteet.

Rahajalkapalloa pyörittelevässä kirjassaan Soccernomics Simon Kuper ja Stefan Szymanski pohtivat myös sarjojen tasaisuuden merkitystä, toki lähinnä yleisömäärien ja kiinnostavuuden kannalta. Amerikkalaisissa liigoissa nähdään paljon vaivaa tasaisuuden takaamiseksi, eurofutiksessa ei. Entä kirjoittajien löydös?

The data shows that, overall, football fans prefer unbalanced leagues.

Parhaiden jalkapallomaiden liigoissa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa? Kuten Bayern Münchenin, Juventuksen, Barcelonan tai Arsenalin?

MM-ehdokkaat Risto Töllikkö ja Tuomas Iiskola kohtaavat tänä iltana Lappeenrannassa ottelussa NST – Erä. Joukkueet eivät ole kärkijoukkoa, mutta kummallakaan talentilla tuskin on edessä läpihuutopeli, johon olisi vaikea latautua kunnolla.

Huutomyrskyn silmässä

… jossain Prahan hallissa vieraan päätä alkaa särkeä jatkuvan ”do-to-ho”-huudon täyttäessä hallin, kun Tshekkoslovakia vain koskee kiekkoon.Huuto on mielipuolinen, kun puolustaja nappaa kiekon omalla alueella ja ylittää kaikki rajat oman hyökkäyksen mukana. Maalista puhumattakaan. Tai väärin vihelletystä jäähystä.
– Es ze jedem! Es ze jedem! raivoaa halli kiitokseksi jokaisesta onnistumisesta.

Kirjoitti jo 1979 Jyrki Laelma teoksessa Vellu Ketola – Ässien Ässä.

Tuo teksti palasi mieleeni salibandyn naisten MM-turnauksessa Brnossa ja Ostravassa puna-sini-valkoisten taistellessa kaukalossa. Huutomyrsky alkoi ja kasvoi heti omien saadessa pallon ja lähtiessä nousuun huipentuakseen laukauksen myötä räjähdykseen tai kollektiiviseen huokaukseen.

Enkä lakkaa ihastelemasta sitä, kuinka virallisen maalikuulutuksen jälkeen juontaja vielä kerran mehutti onnistumista huudattamalla yleisöllä kolmesti maalintekijän nimeä.

Kristyna! JILKOVA! Kristyna!! JILKOVA!! Kristyna!!! JILKOVA!!!

czemm_1

Tshekki ei voittanut maailmanmestaruutta, ei lopulta edes mitalia hävittyään pronssipelin jatkoajalla Sveitsille. Hylkäsikö yleisö silloin omansa valuakseen hiljaa ulos kadulle? Ei. Sveitsin Silvana Nötzlin jatkoaikapommi yläpeltiin hiljensi CEZ Arenan hetkeksi, mutta kohta yleisö jo kiitti omiaan taistelusta seisaalleen nousten.

Ei, koska he voittivat vaan koska he taistelivat ja ennen kaikkea, koska he olivat se oma joukkue.

Mitäkö Jyrki Laelma kirjoitti 1979 suomalaisesta tunnelmasta?

Tampereen ja Helsingin hallit ovat hautausmaita. Niissä kuuluu ja kuullaan vain käheän unilukkarin yksinmessu:
– Siellä on peli! Mitä sä jätkä jäällä teet? Tuu pois!
Vain epäonnistumiset nähdään ja huomataan…

Kärjistys sekin, ja siinä kohdin kontrastialustus suomalaisten syttymiselle kotikisoissa 1974 ja loppuunmyydyssä nuorten EM-finaalissa 1978.

Ei silti. Turhaa on myöskin kannustuspoliisien narina siitä, mikä on oikein- ja mikä väärinkannattamista tai -kannustusta. En itsekään ole koskaan ollut katsomoissa mikään terotöyrylä vaan se takarivin tarkkailija, joka oikein isolla hetkellä saattaa hullaantua jopa taputtamaan. Luonnekysymyskin.

Se oivallus kumminkin, että kyse ei lopulta ole siitä, voittavatko omat vai häviävätkö. Tai ovatko he naisia vai miehiä, junioreita vai aikuisia, amatöörejä vai ammattilaisia. Vaan että he ovat omia ja antavat kaikkensa.

Naisten MM-kisojen jo päätyttyä sain kuulla, että tapahtumaa ei ollut mainostettu lainkaan naisten MM-kisoina vaan olennaisempaan keskittyen.

MM-kisoina, joissa yhtenä maailman parhaista taistelee meidän maajoukkueemme.

czemm_2

Flashback Tampereella

Ruotsalaisten joukkueiden kohtaaminen salibandyn alkuhämärissä 25 vuotta sitten oli kokemus. Taktisia vertailuja ei tarvinnut tehdä koska ei ollut kummoisia taktiikoitakaan, mutta svedujen vahvuudet näkyivät paljaalla silmälläkin.

falun_1Kovat tarkat syötöt varmasti pelaajalta pelaajalle, pehmeät haltuunotot, taitavat harhautukset ja raudanlujat laukaukset, joita meikäläisiä luokkaa paremmat pelaajat pommittivat yläkulmiin.

Nuo ajat palasivat mieleen viime viikolla kun Falunin miehet ja Rönnbyn naiset näyttivät suomalaisille mallia Tampere Areenalla. Syöttivät lapaan siinä missä suomalaiset kantapäihin, ottivat syötön haltuun siinä missä suomalaiset pomputtelivat, ohjasivat ilmasyötön takikselta verkkoon siinä missä suomalaiset huiskivat huteja, kiskaisivat yläpeltiin siinä missä suomalaiset päädyn kalaverkkoihin. Ja bonuksena vielä kaksinkamppailut, joissa pallo useimmiten jäi ruotsalaiselle.

Osu siihen! Penkiltä 90-luvulla närkästyneesti kivahdettu ohje, joka silloin nauratti, mutta osuu yllättävän tärkeään.

Kun tekee perusasiat paremmin, kasvaa voiton mahdollisuus samaa tahtia. (Ei silti varmaksi asti: Naisten välierässä Classic näytti silmämääräisesti tekevän useimmat asiat SB-Prota paremmin, mutta hävisi.)

falun_2Nykyiset salibandysukupolvet tekevät pallon kanssa huikeita asioita, ja itsekin olen ajatellut parannuksen paikkojen ainakin poikien puolella olevan fyysisissä ominaisuuksissa ja pelikäsityksessä. Viime viikko kuitenkin palautti ajatuksia takaisin kohti ruutua 1. Tekemistä on yhä myös perustaidoissa, ja nimenomaan peliä palvelevissa sellaisissa.

Neppailuteku ja pelimiehen teku ovat eri asiat, muistutti Twitterissä Perttu Kytöhonka junnujalkapallossakin paljon pohditusta pointista.

Vauhdin lisääminen kaukalossa nostaa tasoerot näkyviin. Kuten kirjoittamisessakin, vauhtia voi aina lisätä, mutta samalla lisääntyvät virheet, muistutti viisaasti Tommy Koponen heti miesten finaalin jälkeen.

Samasta kirjoitti jo 70-luvulla NHL-maalivahti Ken Dryden maailman parhaassa urheilukirjassa The Game:

It starts with speed. It is the essence of the Canadiens’ game – ”firewagon hockey” someone once called it – and Bowman understands speed. He knows that speed is disorienting, that, like an old man in a thirty-year-old’s world, it robs an opponent of coordination and control, stripping away skills, breaking down systems, making even the simplest tasks seem difficult.
– – –
Taktisen puolen ja muutakin kattaa Hakkarainen asiantuntevine kommentoijineen Pääkallossa.

Meren tuolla puolen pureutuu Tampereen viikkoon Gittan.