Aihearkisto: historia

Setä muistelee vanhoja

Murtsi

Lapsuuden ulkohöntsissä Väiskillä meillä ei ollut pelinumeroita eikä kypäriäkään. Mutta sen kotona toimettomana olleen punaisen Jofan takaraivoon askartelin valkoisesta teipistä numeron 17. Koska Matti Murto oli IFK:n tyylikäs huippupelaaja. Enkä edes tainnut silloin tietää, että hänkin oli Väiskin kentän kasvatteja.

Murtsi kuului IFK:hon ja maajoukkueeseen yhtä itsestäänselvästi kuin tähtikilpi tai leijona pelipaitojen etumukseen. Me nojasimme Jäähallin seisomapaikoilla E2:n teräskaiteeseen ja ihailimme kumaraa luisteluasentoa ja härkämäisen vahvaa kiekon suojaamista kulmissa.

Kaikkien aikojen kaudella 1979-80 pisti piste-ennätykset uusiksi Matti Hagmanin johtama ykkönen. Plusmiinustilastoa dominoi kuitenkin Murtsin kakkonen, jonka laidoilla hyökkäsivät Hannu Kapanen ja Harri Linnonmaa takanaan Rassa Hirvonen ja Pepe Lehtonen. Ykkönen sai pelata oman osuutensa näyttävästi 5-5 tai 6-5 kun kakkonen varmisti voiton 3-0-saldollaan.

Viimeisessä pelissään kevään 1983 ratkaisufinaalissa Murtsi kuului vielä rosteriin mutta käveli jäälle mitaliriviin pikkutakki päällä. Viides mestaruus joka tapauksessa.

Nyt Murtsi on poissa, kertovat uutiset, vaan muistot jäävät. Ja numero 17 Jäähallin kattoon.

Suomen Canada Cup -joukkueeseen 1976 Murtsi ei kuulunut, mutta muistojen ääniraita on silti totta kai tämä.

 

Lajin synty: Letkumaila ja kumipallo

Ensimmäiset maininnat sählystä piirtyvät B-kovuisella lyijykynällä ruutuvihkoon syksyllä 1977.

Peruskoulu on juuri saapunut Helsinkiin ja perinteikkäästä Töölön Yhteislyseosta tullut Etu-Töölön yläaste ja lukio. Kouluruoasta ei enää tarvitse maksaa, mutta yksiosaiset pulpetit mustepulloreikineen ovat ennallaan ja voikkasali myös. Siellä pojille liikuntaa opettava Jukka ”Muikku” Muinonen nostaa varastosta ihmeteltäväksi pitkän valkoisen laatikon, josta paljastuu keltaisia ja punaisia mailoja. Pilleristagoja muistuttavia ja pehmeämpiä ja taipuisampia kuin voisi kuvitellakaan, mutta mailoja joka tapauksessa.

Vaan reikäpallosta ei ole aluksi tietoakaan. Alkuaikojen sählypallo on pehmeää oranssia kumia ja tekee yhdessä letkumailojen kanssa lajista nimensä mukaisen. Se pomppii levottomasti paljaiden jalkojen keskellä mailaviidakossa, jossa osa huitaisuista läsähtää palloon ja osa paljaisiin varpaisiin. Mutta peli pyörii. Kaksi joukkuetta kerrallaan pelaa, vuoroaan odottavat istuvat ikkunalaudalla tai tekevät itsestään kapeita seinän vieressä. Ruskeat Terinit-verkkarit ja oranssit T-paidat kastuvat hiestä.

Jossain vaiheessa reikäpallo saapuu ja paremmat mustat ja valkoiset mailat myös. Edelleen kapealapaiset ja lyhyet jääpallomailan sukulaiset, mutta peli nousee nyt uudelle tasolle. Syöttöihin tulee tarkkuutta ja laukauksiin orastavaa voimaa, ja samaa tahtia kasvaa into. Sählyä, sählyä, sählyä, pojat ehdottavat yhä uudelleen tunnin aluksi eikä opettajaa ole kovin vaikea suostutella. Sähly alkaa vallata sijaa koripallolta, lentopallolta, telinevoimistelun alkeilta ja mitä nyt pieneen pistohien pinttämään jumppasaliin pitkinä rospuuttokuukausina mahtuukaan.

Ei sähly edelleenkään mikään urheilulaji ole. Urheilua ovat fudis, lätkä, yleisurheilu ja hiihto tuolla ulkona. Stadikalla Klubi taistelee Kiffenin kanssa ja Jäähallissa IFK Jokereiden, Lasse Viren juoksee yhä, Juha Mieto ja Helena Takalo hiihtävät. Me pelaamme sählyä salissa, jossa toisena maalina on suihkuihin johtava ovi ja toisena käytävään vievä, vaikka aika lailla sivussa salin keskilinjalta onkin. Maalivahti pitelee mailaa kuin Hannu Kamppuri ja nappaa joskus paljaalla kädellään hanskakopinkin. Taklata voi juuri sen verran etteivät tunteet kuumene, mutta puolapuiden seasta tai patterin alta pitää pallo saada kaivaa rauhassa. Kädellä pelaaminen jakaa mielipiteet. Yhden mielestä pallon voi ihan hyvin napata ilmasta kädellä lapaansa, enemmistön mielestä se on fuskua. Ovela jalkasyöttö on vain taidon osoitus.

Sähly kiehtoo aina vain enemmän eivätkä pelkät voikkatunnit enää riitä. Välitunnilla livahdetaan kokeilemaan vaivihkaa salin ovea, ja jos se on jäänyt lukitsematta ja ehkä mailatkin esiin, aukeaa taivas vartiksi. Luokassa tytöt nyrpistelevät hikisinä tunnille ilmestyvien aromille. Päivän päätteeksi opettaja antaa jäädä pelaamaan siksi aikaa kuin itse tekee varasto-toimistonsa puolella paperityöt ja käy suihkussa. Mutta hänen lähtiessään kotiin on meidänkin lähdettävä. Vastuukysymykset.

Pojista kasvaa vähitellen lukiolaisia, mutta sali ja reikäpallo pysyvät. Ja polte pelaamaan vain kasvaa. Fudis, lätkä ja fillariretket Karkkilaan, Lohjalle tai Porvooseen eivät riitä. Eikö voisi perustaa ihan oikeaa urheiluseuraa ja pelata sählyä muita vastaan?

Alustava kokous pidetään P:n huoneessa koulun naapurissa, ja tarvittavat paperit hankitaan. Projekti tyssää kuitenkin vastustajien puuttumiseen. Soitto liikuntavirastoon löytää yhden urheiluseuran, jonka ohjelmaan kuuluu sähly, ja sekin osoittautuu hudiksi. Se on vain jotenkin jäänyt listalle, ääni langan päässä kertoo, ja pettyneiden poikien yhdistyspaperit jäävät pöytälaatikon pohjalle.

Ollaan vasta 80-luvun alkupuolella. Ei ole vielä aika.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi

2. Letkumaila ja kumipallo

3. Keppisarjan uhka

4. ”Tyly blir sist i sin grupp”

5. Koukku seinässä

6. Epilogi

Finnkampen tai jotain

finnkampen13_1

Suomen ja Ruotsin salibandymaajoukkueiden tämänvuotinen kohtaaminen näkyi ainakin Boråsissa. Paikallinen lehti kiskaisi pelipäivänä salibandya neljä sivua, joista tosin kolme käsitteli paikallisten kärkijoukkueiden vajoamista maan huipulta kärkikuvanaan lyttyyn lintattu reikäpallo. Suomessakin pelanneet Jan Råberus ja Petri Vanhatapio mainittiin. Sunnuntaina en härlig innebandyfest komeili aukeamalla. Olisiko noin myönteinen juttu mennyt läpi Suomessa?

Ruotsin miesten valmistavaa harjoitusta seurasi 500 ja naisten torstaitreenejä 200 katsojaa, kerrottiin. Ei kuitenkaan ihan spontaanisti sentään. Ruotsin liitto oli tarjonnut tilaisuuden juniorijoukkueille, jotka saivat samalla Ruotsin pelipaidat ja pääsivät harjoitusten jälkeen tapaamaan suosikkejaan ja bongaamaan nimikirjoituksia. Seuraavana päivänä tyttö meni kouluun pelipaita päällä ja oli huomion keskipiste, kertoi käytävällä tavatessamme asian läheltä nähnyt Innebandymagazinetin perustaja ja suositteli vastaavaa lämpimästi myös Suomen liitolle.

Mainio oli meno myös Boråshallenissa, jossa Andra sidan, är ni klara pauhasi päätykatsomojen välillä eivätkä kotijoukkueiden voitot tunnelmaa ainakaan latistaneet. Paikallinen seuraväki oli aktivoitunut järjestäjiksi, ja mieleen jäi muun muassa se harmaahapsinen ikämies, joka kävi kutsumassa suomalaiset pressiorjat staffitilaan lounaalle. Kirjoittakaa nopeasti ja tulkaa syömään, vaari isällisesti hoputti. Se ruotsalainen sivistyneisyys ja ystävällisyys…

Boråshallen on vihitty käyttöön 1957 (!) kun Suomessa tuskaillaan hallitilanteen kanssa edelleen. Lokakuussa 1963 siellä esiintyi the Beatles -niminen pitkätukkaporukka. Ei voi olla näkymättä, että Ruotsi pelasi jalkapallon MM-finaalissa jo 1950-luvulla kun Suomessa vasta toivuttiin sodasta ja pula-ajasta, muistutti joku futisihminen vastikään.

Me suomalaiset emme voi sanoa ”Finnkampen” koska emme taistele suomalaisia vastaan, muistuttavat loogisesti ajattelevat ja ovat tietenkin oikeassa. Paitsi jos mieltää sanan ikään kuin merkityksestään tyhjentyneenä ilmauksena. Parempi iskevä kelpaisi toki. Suomen ja Ruotsin salibandyn maaottelupäivä kompastelee turvalleen.

Ehdotuksia?

finnkampen13_2

(Vielä subjektiivisempia impressioita)

Lajin synty: Prologi

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi

2. Letkumaila ja kumipallo

3. Keppisarjan uhka

4. ”Tyly blir sist i sin grupp”

5. Koukku seinässä

6. Epilogi