Aihearkisto: jääkiekko

Pitkää päätyyn ja kahvaa kainaloon. Sisältää myös hyviä hetkiä kiekon parissa.

Videoaikakauden George Plimpton

Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa. Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).raineaarre

Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.

Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).

Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.

George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.

Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:

Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.

Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.

Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.

Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.

Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.

Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?

Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?

Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla. 

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Irtohuomioita: Lindgren & Sihvonen 20.5.2016

Miksi urheilujournalistit saavat jatkaa tehtävässään eivätkä joudu filaan kun tekevät karkeita virheitä, peräsi Sihvonen. Venäjällä sellainen tapaus on kuulemma nähty, ja kilpailua pelipaikoista pitäisi olla enemmän.

Linkki ohjelmaan

Mielenkiintoinen pointti, tosin se kilpailu taitaa olla menossa koko ajan. Urheilujournalisteista tai sellaisiksi mielivistä harvan tuoli kai on täysin tukeva jos lukijat, katsojat tai kuulijat katoavat tai klikkejä ei enää tule.

Mielenkiintoinen ristiriita samaisen tämän päivän  ohjelman kohtaan, jossa Teemu Ramstedt harmitteli nykyisen urheilujournalismin lyhytnäköisyyttä ja klikkiorjuutta. Näiden asioiden jännitteen Lindgren huomasikin luvaten, että keskustellaan siitä pointista toiste.

Ja sitten myöhemmin ohjelmassa kohta, jossa Ramstedt sanoi somen olevan sportissa kovasti paljon toimittajien huutelua toisilleen. Pohti, mikseivät urheilijat itse ota puhevaltaa itseään koskevissa asioissa, mutta kertoi myös esimerkkejä syistä, miksi se ei aina ole helppoa.

Kaikkien aikojen nousu – vai sulaminen?

ihmenousu

 

 

 

 

 

 

 

Salibandyliigan matsissa kuusi maalia tappiolla kun kello näyttää 55.55. Sitten, yhtäkkiä. Kuusi täysosumaa ilman maalivahtia ja tasoihin!

Eihän sellaista tapahdu.

Seinäjoen ihme on kohauttanut yli lajirajojen koska se on niin harvinaista, epätodennäköistä, mahdotonta.

Erän pääkoutsi Jyri Korsman nosti heti käden pystyyn ja myönsi valmentajien otteen kirvonneen ratkaisevalla hetkellä.

Mutta hänen ja Erän tilanne oli hankala: vaikeinta on varautua epätodennäköiseen, vielä vaikeampaa mahdottomaan.

Jokainen pallopelejä hinkannut on nähnyt ja kokenut loputtomasti vastaavia tilanteita. Silmät katsovat taululle, aivot ynnäävät lukemia ja jäljellä olevia sekunteja. Joka kerta laskutoimituksen tulos on, että ei tätä kuitenkaan enää voida ryssiä. Ei enää tässä ajassa. Kun kokemuksesta tietää, että niin ei käy. Ei ole käynyt ennenkään.

Mutta sitten.

55.56 Ensimmäinen kavennus – äh, siinä meni nollapeli.
57.58 Toinen  – no, kosmetiikkaa.
58.56 Kolmas – okei, kumminkin minuutti enää, ei siinä ajassa kolmea omiin oteta.
59.15 Neljäs – nyt jätkät hei herätys, enää 45 sekkaa, hoidetaan tää.
59.30 Viides – ei ole todellista, ei kai vain…

Puoli minuuttia jäljellä ja maalin johto. Salibandyssa punainen hälytystila. Kieltämättä: olisiko tässä nyt sitten ollut se aikalisän paikka? Vai tuntuiko, että turha antaa jo pitkään jauhaneille vastustajan parhaille palautumishetkeä?

Ja sitten:  59.40 kuudes.

Kertoimet kuudennen maalin tapahtumiselle olivat viiden kavennuksen jälkeen jo paljon pienemmät. Kun johtanut joukkue lamaantuu, takaa-ajajalla on heittää kentälle maan eliittiä pallollisena oleva nippu ja iso pyörä vierii kiihtyvällä vauhdilla.

Ehkäpä tähän peliin vielä palataan. Puuttuiko Erältä johtoasemassa pallollisena pelaamisen konsepti vai unohtuiko se? Ehkei se tuntunut niin selvässä johdossa edes tarpeelliselta?

Mitä korvien välissä kummallakin puolella tapahtui?

Ja tasatulos kaiken tuon jälkeen on vielä oma tarinansa. Fanseat.comin lähetyksen äärellä näin jo selvästi mielessäni myös SPV:n voittomaalin jatkoajalla ja punaisen tanssin. Mutta sitä ei tullutkaan. Vahvan takaa-ajajan prässi tapaa palloilussa hellittää tasoituksen onnistuttua kun on taas hävittävää ja pitää muistaa se oma pääkin. Silti Erän selviytyminen ilman seitsemättä takaiskua, jäähyn tappaminen jatkoajalla ja vielä omien uusien ratkaisupaikkojenkin luominen oli tuossa ottelussa torjuntavoitto.

Kaikkien aikojen nousu vai kaikkien aikojen sulaminen? Somevirrassa näyttää kuin me suomalaiset olisimme taipuvaisia korostamaan sulamista. Olemmeko, ja jos, kertooko se jotain?

Salibandyhistoriaa Seinäjoella joka tapauksessa sunnuntaina kirjoitettiin ja paksulla terällä.

Shakespeare on maailman loistavin teatterimies, mutta kaikki tietävät, miten Lear tai Otello päättyy! Sitä ei voi muuttaa. Tuo (peli) tarina on aina uusi… Se on todella teatteria!

Siteerasi näyttelijä Jukka Sipilää Jyrki Laelma kirjassa Vellu Ketola – Ässien Ässä vuonna 1979. Hän ei silloin tiennyt puhuvansa myös salibandysta.

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Huutomyrskyn silmässä

… jossain Prahan hallissa vieraan päätä alkaa särkeä jatkuvan ”do-to-ho”-huudon täyttäessä hallin, kun Tshekkoslovakia vain koskee kiekkoon.Huuto on mielipuolinen, kun puolustaja nappaa kiekon omalla alueella ja ylittää kaikki rajat oman hyökkäyksen mukana. Maalista puhumattakaan. Tai väärin vihelletystä jäähystä.
– Es ze jedem! Es ze jedem! raivoaa halli kiitokseksi jokaisesta onnistumisesta.

Kirjoitti jo 1979 Jyrki Laelma teoksessa Vellu Ketola – Ässien Ässä.

Tuo teksti palasi mieleeni salibandyn naisten MM-turnauksessa Brnossa ja Ostravassa puna-sini-valkoisten taistellessa kaukalossa. Huutomyrsky alkoi ja kasvoi heti omien saadessa pallon ja lähtiessä nousuun huipentuakseen laukauksen myötä räjähdykseen tai kollektiiviseen huokaukseen.

Enkä lakkaa ihastelemasta sitä, kuinka virallisen maalikuulutuksen jälkeen juontaja vielä kerran mehutti onnistumista huudattamalla yleisöllä kolmesti maalintekijän nimeä.

Kristyna! JILKOVA! Kristyna!! JILKOVA!! Kristyna!!! JILKOVA!!!

czemm_1

Tshekki ei voittanut maailmanmestaruutta, ei lopulta edes mitalia hävittyään pronssipelin jatkoajalla Sveitsille. Hylkäsikö yleisö silloin omansa valuakseen hiljaa ulos kadulle? Ei. Sveitsin Silvana Nötzlin jatkoaikapommi yläpeltiin hiljensi CEZ Arenan hetkeksi, mutta kohta yleisö jo kiitti omiaan taistelusta seisaalleen nousten.

Ei, koska he voittivat vaan koska he taistelivat ja ennen kaikkea, koska he olivat se oma joukkue.

Mitäkö Jyrki Laelma kirjoitti 1979 suomalaisesta tunnelmasta?

Tampereen ja Helsingin hallit ovat hautausmaita. Niissä kuuluu ja kuullaan vain käheän unilukkarin yksinmessu:
– Siellä on peli! Mitä sä jätkä jäällä teet? Tuu pois!
Vain epäonnistumiset nähdään ja huomataan…

Kärjistys sekin, ja siinä kohdin kontrastialustus suomalaisten syttymiselle kotikisoissa 1974 ja loppuunmyydyssä nuorten EM-finaalissa 1978.

Ei silti. Turhaa on myöskin kannustuspoliisien narina siitä, mikä on oikein- ja mikä väärinkannattamista tai -kannustusta. En itsekään ole koskaan ollut katsomoissa mikään terotöyrylä vaan se takarivin tarkkailija, joka oikein isolla hetkellä saattaa hullaantua jopa taputtamaan. Luonnekysymyskin.

Se oivallus kumminkin, että kyse ei lopulta ole siitä, voittavatko omat vai häviävätkö. Tai ovatko he naisia vai miehiä, junioreita vai aikuisia, amatöörejä vai ammattilaisia. Vaan että he ovat omia ja antavat kaikkensa.

Naisten MM-kisojen jo päätyttyä sain kuulla, että tapahtumaa ei ollut mainostettu lainkaan naisten MM-kisoina vaan olennaisempaan keskittyen.

MM-kisoina, joissa yhtenä maailman parhaista taistelee meidän maajoukkueemme.

czemm_2

Lue ja kuuntele

Onko urheiluseurojen pyörittäminen Sinustakin mielenkiintoinen aihe?

Sama täällä. Siksikin tyrkylle pari linkkiä:

Harvard Business Review kertoo artikkelissaan Ferguson’s Formula, miten muuan nyttemmin Sir Alex Ferguson alkoi rakentaa eräällä saarella ei vain joukkuetta vaan koko organisaatiota. Tuloksena verrattain hyvin menestynyt Manchester United.

(Linkin syötti lapaan pahamaineisessa Twitterissä Kyninho)

Vähän kotimaisempaa näkö- ei vaan kuulokulmaa tarjoaa Yle Ykkösen Voiko urheilujoukkue olla kannattava bisnes Suomessa?. Toimittaja Juho-Pekka Rantalan kanssa äänessä Hjallis Harkimo, Joni Vesalainen, Ari Lahti ja johtamisen lehtori Vili Nurmi.

Koripalloseuraa pyörittävä Heikki Venhola kertoo blogissaan omia mietteitään seuratoiminnasta.

Murtsi

Lapsuuden ulkohöntsissä Väiskillä meillä ei ollut pelinumeroita eikä kypäriäkään. Mutta sen kotona toimettomana olleen punaisen Jofan takaraivoon askartelin valkoisesta teipistä numeron 17. Koska Matti Murto oli IFK:n tyylikäs huippupelaaja. Enkä edes tainnut silloin tietää, että hänkin oli Väiskin kentän kasvatteja.

Murtsi kuului IFK:hon ja maajoukkueeseen yhtä itsestäänselvästi kuin tähtikilpi tai leijona pelipaitojen etumukseen. Me nojasimme Jäähallin seisomapaikoilla E2:n teräskaiteeseen ja ihailimme kumaraa luisteluasentoa ja härkämäisen vahvaa kiekon suojaamista kulmissa.

Kaikkien aikojen kaudella 1979-80 pisti piste-ennätykset uusiksi Matti Hagmanin johtama ykkönen. Plusmiinustilastoa dominoi kuitenkin Murtsin kakkonen, jonka laidoilla hyökkäsivät Hannu Kapanen ja Harri Linnonmaa takanaan Rassa Hirvonen ja Pepe Lehtonen. Ykkönen sai pelata oman osuutensa näyttävästi 5-5 tai 6-5 kun kakkonen varmisti voiton 3-0-saldollaan.

Viimeisessä pelissään kevään 1983 ratkaisufinaalissa Murtsi kuului vielä rosteriin mutta käveli jäälle mitaliriviin pikkutakki päällä. Viides mestaruus joka tapauksessa.

Nyt Murtsi on poissa, kertovat uutiset, vaan muistot jäävät. Ja numero 17 Jäähallin kattoon.

Suomen Canada Cup -joukkueeseen 1976 Murtsi ei kuulunut, mutta muistojen ääniraita on silti totta kai tämä.

 

Lajin synty: Prologi

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi

2. Letkumaila ja kumipallo

3. Keppisarjan uhka

4. ”Tyly blir sist i sin grupp”

5. Koukku seinässä

6. Epilogi

Sanassa joukkue ei ole iitä eiku

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Töölössä

Kun on tarpeeksi urheilupaikkoja vierekkäin, voi päivän mittaan seurata montaa lajia vähin askelin. Muokkatreenejä Jäähallissa, junnufutisturnaus vieressä Bolliksella, A-junkkarien IFK – Tappara harjoitushallin puolella, lisää junnufutista Sonera Stadiumilla. TPS:n B-junnut purkautuivat juuri bussista kohdatakseen jään ajamisen jälkeen IFK:n hekin, mutta sen näkeminen jäi ensi kertaan.

Ollapa vielä kulmilla se aikanaan maan alle visioitu palloilukompleksi, jossa olisi voitu nautiskella esimerkiksi salibandysta.

Kymmenen minuutin, jatkoajan ja rankkariarpajaisten perusteella aloin epäillä Sihvosen olevan oikeassa. Nuorten kiekkolupausten peli muistutti enemmän törmäilyautoja kuin tuhansia tunteja ulkojäillä kikkoja hieroneiden taitureiden temppuja. Ennen oli Martti Jarkko, nykyään kai Nuori Suomi.

Jääkiekko on enemmän hienomekaniikkaa ja taituruutta kuin raakaa voimaa.

– Rauno Korpi.

Parasta pelissä ylärivin iäkkäät herrat, jotka arvioivat tapahtumia leveällä tampereella. Pirä! Pirä! hätääntyi yksi ja tasoitteli sitten: Anteeks ny. Mää innostuin. Kunnon vanhan ajan tosissaan olevia kiekkomiehiä pusakoissaan eikä mitään 2000-luvun semi-ironisia poseeraajia.

Auringon laskettua tuli kylmä. Valonheittimet valelivat Saharaa keltaisilla säteillään, jotka saivat taivaan tavallistakin sinisemmäksi. Kuvismaikka osaisi kertoa tarkemmin, miksi niistä kaikista sinisistä.

(Olen joskus ehdottanut salibandya kuvaaville, että ammuttaisiin porukalla joku peli pelkästään kännyköillä. Ovat vain hekotelleet huvittuneina ja vaihtaneet puheenaihetta. Taidetta syrjitään.)

Keskeneräinen ajatus matkalla jossain Etelä-Suomessa

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

– Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Uudet jaot

Sosiaalisessa mediassa ei voi kuin ällistyksellä (bewildered awe) ihailla, millä vääjäämättömällä varmuudella urheilutoimittajat tietävät, miten eri lajien seuroja ja liittoja pitäisi pyörittää, joukkueet valita, valmennus organisoida ja katsomot myydä täyteen. Viime viikon kiekkokohu muistuttaa, että sama pätee tietenkin myös urheilun kurinpitoon.

Kun seuroja ja liittoja pyörittävät tunarit, amatöörit, saunaseurueet ja autokauppiaat samaan aikaan saavat aikaan vain fiaskoja, skandaaleja ja ASH (aina saa hävetä)-reaktioita, kontrasti vain kasvaa.

Suomen urheilu siis nousisi paljon jo sillä, että päättäjät ja toimittajat tungettaisiin pussiin, jota ravisteltaisiin ja sisältö poimittaisiin sulle – mulle -tyyliin vuorotellen toimituksiin ja urheiluun. Mediapuoli onkin kuulemma jo muutenkin vaikeuksissa.