Aihearkisto: jääkiekko

Pitkää päätyyn ja kahvaa kainaloon. Sisältää myös hyviä hetkiä kiekon parissa.

Mikki Hiiri mietteliäänä

IFK:n ja Jokereiden treenimatsissa on kuulemma tapahtunut jotain kuohuttavaa. En tiedä tarkalleen, mitä, koska olen jättänyt ne ”katso kuvat”- ja ”katso video” -linkit klikkaamatta.

Sivusta katsoen on mielenkiintoista seurata keskustelua rinnakkaisista moraalikoodistoista, joista yksi saattaa olla maan lakikin, siellä jossain horisontissa. Kiekko on kovien lätkäjätkien laji ja kukkahattutädit pysykööt hiljaa, olemme jo oppineet. Eikö nyt siis ole vedetty ihan niin kuin asiaan kuuluu? Kaljaa, verta ja sirkushuveja.

Vaikka istuinkin useana vuosikymmenenä IFK:n peleissä kausaripaikoilla, hahmotan, että seuran, joka on markkinoinut brändiään äijämäisillä vihjailuilla tyyliin ”Aina sattuu ja tapahtuu” ja ”Old time hockey is back in town” ei kannattaisi kovin helpolla heittäytyä uhrin rooliin. Ainakaan tosissaan. Ei kai Reggie Dunlopkaan ollut kun kauhisteli, että Hansoneja oli vedetty rengasketjuilla naamaan.

Samaan aikaan pitää kurkkia vaivihkaa, iskevätkö lätkäjätkät selkämme takana toisilleen silmää ennen kuin suuntaavat yhdessä baariin. Jos kaikki tämä pöhinä onkin vain yhtä yhdessä sovittua markkinointikamppista liiga-avauksen alla? Ja hallin edessä on avausiltana ambulanssi, jonka kuski lupaa vouvauttaa sireeniä muutaman kerran?

Loppuun kuuluisi sarjakuvaruutu, jossa mietteliäs Mikki Hiiri paperilappu kourassaan sanoisi Hessulle: ”Tämä saattaa olla jonkinlainen koodi”.

Mitä kannatamme kun kannatamme?

Saksalaisjoukkueen ja sen vastustajan taktisten takkien vaihtuminen Champions Leaguen finaalissa palautti mieleen vanhan ongelman kannatettavan joukkueen olemuksesta.

Joskus ennen sotia puhuttiin IFK:n ja Jokereiden kannattamisesta perinteisine argumentteineen, ja joku heitti ajatuspähkinän: Jos joukkueiden kaikki pelaajat vaihtaisivat päittäin seuroja, kumpaa sitten kannattaisit?

Siihen aikaan pelaajaliikenne oli nykyiseen verrattuna minimaalista ja kysymys Ariman, Melametsän, Kourulan ja sittemmin Sormusen siirroista huolimatta varsin teoreettinen. Nyt pelaajat ovat kuitenkin vain työntekijöitä ja ajat muuttuneet.

Kannatammeko seuran nimeä, seuran värejä, joukkueen pelitapaa, joukkueen pelaajia, yhteiskunnallisia taustoja, historiaa vai jotain muuta, mitä?

Kokonaisuus on kai niitä kaikkia, mutta minkä kokoinen muutos saa seuran lakkaamaan tuntumasta omalta? Kun Hjallis osti jalkapallojoukkueen ja teki siitä toisen, pysyivätkö kannattajat samoina vai vaihtuivatko uusiin? Itse en enää muista. Entä salibandyssa VFT/IFK- ja Viikingit/SSV-fuusiot?

Amerikassa franchiset katoavat yhdestä kaupungista ja ilmestyvät uusissa väreissä toiseen. Mitä tapahtuu kannattamiselle? Ehkä asiaa on tutkittukin?

Laajempi kannattamiskeskustelu käytiin vastikään Akateemisessa urheilublogissa.

Kannattaako kannattaa?

Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Mielensäpahoitus

Salibandyn ja jääkiekon Johtavien (heh) Analyytikoiden sanaverryttely tuolla Akateemisella puolella on paitsi mielenkiintoinen konsepti myös useita ajatuksia liikkeelle tuuppaava pallottelu.

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Ketju, vitja, troikka

Muuan lehti on äänestyttänyt kotimaisen kiekkoliigan historian kovinta ketjua, eikä valituksi tullutkaan huono ollut.

Itselleni kovimpina mieleen jääneet:

1. IFK:n Esa Peltonen – Matti Hagman – Tommi Salmelainen

2. Ässien Kari Makkonen – V-P Ketola – Arto Javanainen

3. TPS:n Jukka Vilander – Kari Jalonen – Arto Javanainen

Ken Dryden kirjoitti Saastamoisesta ja Toivoniemestä

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Stadin kingi

– Se Hagman vain kärkkyy maalin edessä ja kerää helppoja pisteitä, faija tuhahti joskus vuoden 1974 tienoilla. Faija-vainaa kannattikin Jokereita enkä muista nähneeni hänen koskaan luistelleen, mutta se on vanhin muistikuvani, jossa Matti Hagman mainitaan. Sillä kaudella ”Hakki” teki 30 maalia.

Kun aloitin oppikoulun 1975 Töölön Yhteislyseossa, kuulin Hagmanin kirjoittaneen meidän koulustamme edelliskeväänä ja lähteneen suoraan kirjoituksista pelaamaan MM-kisoja. Hän oli osa lapsuuteni maailmankuvaa, niiden vuosien kiintotähtiä Hurriganesin ja Atik Ismailin kanssa.

Joulupukin tuoma Marko Lempisen Matti Hagman – Stadin kingi vie takaisin niihin vuosiin kun brändi jyräsi, Jäähallissa tapahtui ja IFK oli joka vuosi mestarisuosikki, joka osti haluamiaan pelaajia ihastuttaen ja vihastuttaen maakunnissa. Niinä vuosina kävin käytännössä kaikki IFK:n kotipelit ja jokusen vieraissakin, joten lienen nähnyt Hagmanin pelaavan yli 200 kertaa. Nimikirjoituksensa hän raapaisi vihkooni kevättalvisena iltana 1979 Porin Isonmäen hallin parkkipaikalla Vellu Ketolan nimen viereen. Ässät oli juuri pudottanut IFK:n pronssiotteluun 9-4-voitollaan ja porilaiset fanit huutelivat ovesta valuville IFK-pelaajille muistutuksia tuloksesta. Muistelen, että Kari Takko olisi tehnyt samassa pelissä liigadebyyttinsä Antero Kivelän loukkaannuttua kesken ottelun.

Täällä Avokatsomossa palasin muistoihin viimeksi 2005 tähden täyttäessä 50 vuotta.

Leuan päälle vedetty kypäränhihna, tolkuttomat nilkkateipit, pyörimättä kulmasta siniviivalle lentävä ja juuri oikealla hetkellä Pepe Lehtosen lapaan laskeutuva lätty, jäähyä tappamassa keksitty katkenneen mailan asettelu vastustajan parhaalle laukaisupaikalle, maltti pitää kiekkoa alivoimalla eikä lyödä sitä vielä päätyyn, millintarkat syötöt läpiajoon irtoavan Esa Peltosen, Tony Ariman, Esa Tikkasen, Iiro Järven lapaan, E-katsomoon asti erottuva kasvojen punoitus, Quebec Nordiquesin paidassa Izvestija-turnauksessa lauotut maalit Suomen verkkoon, huudon kera kaatumalla vastustajalle kalastetut jäähyt pelin loppuhetkillä maalin tappiolla, viiltävä vääryyden tunne Hakin luistellessa Nordenskiöldinkadun jäälle Hockey-Reippaan paidassa.

Tuore kirja on tällä taustalla toki pakkohankinta, ja se täyttää tehtävänsä. Puutteitakin on. Saman tarinan olisi voinut kirjoittaa iskevämminkin, ja jotkut asiat ohitetaan kovin nopeasti samalla kuin joitain toistellaan turhankin monta kertaa. Joissain yksityiskohdissa teksti on ristiriidassa omien muistikuvieni kanssa. Innsbruckin 1976 pronssia ei missattu maalierolla vaan maalisuhteella, jonka sanan suomalaisfanit silloin oppivat kantapään kautta. Eikä Hagman kai suominut seuraan edelliskaudella hankittua Arto Jokista vielä vuoden 1978 kesäjuhlissa, kun Jokinen siirtyi IFK:hon vasta kaudeksi 1979 – 80. Eikä ”runkosarjan voittaneen IFK:n odotettu marssivan näytöstyyliin mestariksi” kaudella 1979 – 80 kun runkosarjan voitti TPS, jonka kanssa keskinäiset pelit olivat menneet tasan. Eikä sen kauden mestaruus tullut ilman tappioita pudotuspeleissä kun Kärpät ehti tasoittaa välieräsarjan 3-1-kotivoitollaan Oulussa. Quebec Nordiquesin ja Lalli Partiselta muotoonsa saaneen KOO-VEEn huoltajan Hannu Soron nimetkään eivät ole menneet ihan kohdalleen, mutta mitäs pienistä. Kuva stadilaistakin stadilaisemmasta tähdestä piirtyy.

Ajoista Don Cherryn valmentamassa sirkuksessa kertoo ansiokkaasti myös George Plimptonin reportaasiteos Open net, jonka kuvituksessa Hakkikin vilahtaa. Suosittelen.

Yhteys Atik Ismailista kertovaan kirjaan ja Honey Aaltosen Hurriganes-historiikkiin etenkin Cisse Häkkisen kohdalta tiivistyy myös uran tummemman puolen kohdalla. Onhan kylmän oluen ensi puraisu minunkin mielestäni aina joskus paikallaan, mutta miksi pitää läträtä niin, etteivät ne asiallisetkaan hommat enää tahdo hoitua? Olivatko ajat silloin toiset ja nykyisten pelaajien dramaattisin ongelma uuniin jäänyt mantelikala? Vai kerrotaanko nykyiset ördäykset vasta tulevaisuuden muistelmissa?

Ikuinen kysymys: Onko pelaaja vai joukkue tärkeämpi? Tälläkin hetkellä monessa lajissa monessa joukkueessa mietitään, missä vaiheessa jonkun tähtipelaajan sitoutumisen, harjoittelun ja elintapojen taso syövät joukkueen kokonaisuutta ja moraalia niin paljon, että hänestä kannattaa sittenkin luopua. Muuttuiko Matti Hagmankin jossain vaiheessa osasyyksi siihen, että IFK:n ylpeä brändi sittenkin putosi yhä totisemmaksi ja kovemmaksi käyvän huippujääkiekon vauhdista?

Kirjan vetäessä tarinan naruja nippuun tajusin, että Matti Hagmanin loiston kaudet olivat pitkälti juuri ne samat vuodet, jolloin itsekin illasta toiseen hallissa istuin. Alkaen sieltä, kun päädyssä luki FORD GER MERA, Jorma Virtanen torjui musta lasikuitumaski päässä ja minä nojailin E2:n seisomapaikoilla teräskaiteeseen. Samaan aikaan Hagmanin lopettamisen kanssa alkoivat omat iltani täyttyä salibandysta, kausikortti B3:ssa vaihtua takaisin irtolippuihin ja lopulta kiekko jäädä taka-alalle. Kai siksikin kirja kaikesta huolimatta kolahtaa. Se on tarina paitsi Matti Hagmanista myös minun fanivuosistani.

Parasta ovat tarinat

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Suhtautuminen jääkiekkoon sosiaalisena signaalina

Ottamatta kantaa eräisiin kiekkokaukalossa vähän aikaa sitten nähtyihin tanssiaisiin on asiasta käyty verkkokeskustelu kuitenkin palauttanut mieleen vanhan havainnon.

Yllättävän moni haluaa alleviivata älyllistä ylemmyyttään kertomalla halveksivansa jääkiekkoa.

Sata vuotta sitten älykön maineen sai pidättäytymällä vaudevillestä, kirjoitti tunnettu kirjailija aikanaan.

Elävästi muistan

Muistelu tuossa alempana siitä, minä vuonna muuan HJK – TPS pelattiin, oli tietenkin taas yksi Petelius Moment vanhojen muistiinpanojen kaivamisineen. Taannoin toisaalla muistin elävästi, että Esa Tikkanen olisi tehnyt IFK:lle unohtumattoman jatkoaikamaalin 27.1.85 Jokereiden verkkoon. Tämä faktahan on sen verran tärkeä, että korjattakoon maalintekijänä olleen Tony Arima, kun Tikkasen maali oli se IFK:n ensimmäinen runkosarjan jatkoaikaosuma Kärppiä vastaan 15.11.84.

Tarpeeksi vanhoja muistellessaan huomaa nopeasti itsensä klassikkosketsin hahmoksi.

Kulttuuri syntyy merkityksistä

Joku (arvaan, nuorehko) jalkapallokirjoittaja naputteli loppukesästä jalkapallojoukkueiden kannatuslauluista ja ihmetteli huvittuneena, miksi HJK soittaa marssimusiikkia.

Hänen näkökulmastaan kysymys oli varmasti aivan relevantti. Aikaulottuvuus muuttaa asiaa kuitenkin mielenkiintoisesti. Hassu ja omituinen laulukin saa uusia ulottuvuuksia, kun siihen alkaa vuosikymmenten kuluessa tarttua muistoja ja merkityksiä. Taas kansa täyttää alkamassa kovaäänisistä palauttaa samalla lapsuuden kesäiltojen tunnelman Olympiastadionin aurinkokatsomossa tai käytävällä myymässä ohjelmalehtisiä. Olli Isoahon, Kalle Niemen, Henry Forssellin, pallon päällä tähystävän Atik Ismailin, Pasi Rautiaisen mestaruusmaalin Hakan verkkoon, sen kaatosateisen illan kun Klubi hävisi KPV:lle 0-5.

Silloin ei enää toivo, että kappaletta lakattaisiin soittamasta. Perinteet, seurakulttuuri. Sama pätee niihin kaikkiin ikivanhoihin seuralogoihin, jotka ajan hammas nakertaa hassuiksi.

Edellisestä kiekkopelistäni paikan päällä on aikaa, mutta toivottavasti IFK:n matseissa soitetaan vielä maailman hienointa urheilubiisiä. Sen palauttamia muistoja ja tunnelmia en edes ala listata, ettei tila verkosta lopu. Niiden tulva ja Jäähallin tuoksu nousevat mieleen heti ensi soinnuista. (Tai jos ihan vaikka vain sen illan syksyllä 1978 kun suosikkini, nuori Ilkka Sinisalo nosti Hannu Kamppurin maalin etuyläkulmaan tilanteeksi 2-0 ja IFK kaatoi Jokerit lopulta 13-0.)

Perinteet eivät synny hetkessä. Ehkä keski-ikäinen menee 2045 katsomaan SSV:n matsia ja muistaa, että sama We are the Vikings soi jo silloin lapsena kun isä vei hänet ensi kertaa hallille.

Viides kappale on paras

Aikanaan salibandya Tapanilan Erässä pelannut poliitikko Fatbardhe Hetemaj käsittelee YLEn sivujen kolumnissaan vähän kaikkea, mutta etenkin yhdessä kappaleessa tärähtelee täysiä osumia.

Itse arvostan matseissa yritystä, tunnetta ja oman tason saavuttamista tai sen ylittämistä. Erityisesti minua koskettaa fanien perinteinen kyky kannustaa omiaan sortumatta vihamielisyyteen tai alatyylisyyteen, mikä on yksinkertaisesti luonteen ja kulttuurin vahvuutta – sitä todellista voimaa. Kannustuksen ja sen myötä tulevan tunnelman laajuus on totta kai täysin pelistä riippuvaista. Tunnelman tekevät peli, pelaajat, voitot ja suoritukset kentällä. Ei tuloksilla mielestäni ole niinkään väliä kunhan katsomoon asti näkyisi, että kentällä ainakin yritetään tosissaan. Kentällä otteiden pitää olla sellaisia, että kannustus on ansaittua.

Siitä vähän alempaa löytyy myös urheiluihmisillä toistuva toive, että jos sitten vielä media vähän…

…melkein yhtä monta kertaa olen nähnyt sen median puolesta vastaavan toimittajan nenän nytkähtävän aavistuksen ylemmäs ja ääneen lehahtavan sävykästä painokkuutta kun hän taas kerran sanoo:

Toimittajan tehtävä ei ole olla minkään lajin markkinoija.