Aihearkisto: jalkapallo

Soihtu poliisihevosen kypärässä

astadionKuulemma mustan aukon pohjalla piilee singulariteetti, jonka vetovoima on ääretön. Siksi mustan aukon läheisyydessä fysiikan laitkin muuttuvat.

Jalkapallostadioneissa on jotain samaa. Ne näyttävät muuttavan sekä viranomaisten että joidenkin fanien logiikkaa tavalla, joka ei kaltaiselleni tuularille avaudu.

Lähestyvän Stadin derbyn alla pidetty turvallisuusinfo potkaisi uudelle kierrokselle moneen kertaan toistellut argumentit ja nostatti pintaan tuularin tutut oudot tuntemukset.

Olen kerran nähnyt kotimaassa jalkapallohuligaaneja. Ravintolan ikkunoita lyötiin säpäleiksi, sivullista katsojaa potkaistiin katsomossa päähän, poliiseja juoksi jonossa eri suuntiin ja putkat täyttyivät. Mutta ne olivat vierasjoukkueen kannattajia 1985 Suomi-Englanti-ottelussa, ja siinäkin maassa kuuluu meno sittemmin rauhoittuneen.

Jotakuta on tiettävästi lyöty Suomessakin ja kuulemma jopa poliisihevosta heitetty tuolilla, mutta niitä oikeita huligaanilaumoja en ole vielä kertaakaan osunut näkemään. Niitä, joiden takia ratsupoliisit ja siniset autot koristavat katua kun matsiin menen.

Ehkä poliisilla on ollut tiedustelutietoa ja näkyvä läsnäolo estänyt pahemman. Tai ehkä uutiset mellakoista eivät vain ole osuneet silmiini.

Tähänastiseksi vaikutelmakseni on jäänyt, että järjestyksenvalvonnan järeyttä kuvaa parhaiten vertaus kärpäsen ampumisesta tykillä.

Logiikka tosin kaartuu jyrkästi myös niillä faneilla, joiden mielestä fanijoukkojen kesken tapahtunut pahoinpitely on poliisin syytä. Kuten sillä aina muutoin varsin fiksuja miettivällä, joka tweettasi, että niin saattaa käydä kun poliisi päästää fanit 30 metrin päähän toisistaan tai pelin jälkeen samalle terassille.

Ettäkö jalkapalloa katsomaan meneviä ihmisiä ei uskalla päästää ilman poliisivartiota 30 metrin päähän toisistaan tai samalle terassille?

Ehkä viranomaisten ja (joidenkin) fanien logiikka sittenkin kaartuu samaan suuntaan vinoon.

Soihtuproblematiikka on hiukan vaikeampi. Vaikka kuumuus on potentiaalisesti perin vaarallista, ovat vahingot maailman stadioneilla käsittääkseni olleet suhteessa käyttömääriin toistaiseksi vähäisiä. Joku hengittänyt savua ja joku saanut palovamman.

En silti osaa nähdä, että suomalainen viranomainen voisi mitenkään antaa katsojille lupaa soihduttamiseen. Sytytintä isompien palavien välineiden tai räjähteiden tuominen yleisötilaisuuteen on niin kaukana meikäläisestä turvallisuuskulttuurista.

Hallittu tulishow ammattilaisten toteuttamana on toinen juttu, mutta onko suuri osa soihtujen viehätyksestä juuri niiden kapinallisuudessa?

bstadion

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Germanofiilistelyä: Die Mannschaft

Ystävällinen tweettaaja vinkkasi elokuvan kokoversiosta verkossa, ja Saksan maajoukkueen pelejä 40+ vuotta jännittäneen oli toki pakko mennä katsomaan.

Maailman etuoikeutetuimpia kavereita, tuli mieleen kohtauksista uima-altaalla, hiekkarannalla valtameren maininkien pauhussa, aurinkotuolissa (varmaankin holiton) kookospähkinäjuoma kourassa. Etenkin kun kontrastina taustalla tuntuvien tuloerojen Brasilia.

Saksalainen valmistautuminen. Paksun harjoitussuunnitelmavihon nimillä, minuuttimäärillä ja taktiikkakuvioilla täyttyvät sivut.

Brasilian pelaajien ja fanien shokki ja suru MM-välierän jälkeen. Pieteetillä kuvattuna, näkisin. Maalit oli ihmetelty jo elokuvan alussa.

Välähdykset finaalista. Argentiinan avopaikat saivat vieläkin jännittämään, vaikka tiesin, miten pelissä kävi.

Finaalin jälkeiset näkymät, oikeastaan täysin samat kuin vaikkapa juuri salibandyn maailmanmestaruuden voittaneella joukkueella. Bussimatka areenalta hotellille kulta kaulassa ja loputtomat hymyt, hihkumiset, siinä hetkessä improvisoidut laulut. Kaikki niin kevyttä, jalat puoli metriä ilmassa.

Ja lopultahan vanha joukkuepalloilija katsoo tällaista päästäkseen hetkeksi takaisin pelireissun maailmaan: sinne, missä ollaan jätkien kanssa irti arjesta ja maailmasta ajantappamisen, valmistautumisten, lämpöjen, voittojen ilon ja tappioiden pettymyksen, aamulla kivistävien lihasten ja loputtomien tyhmien vitsien viidennessä ulottuvuudessa.

Ja näkyi elokuvassakin korostettavan sitä, mikä pokaalin jatkettua matkaa ja mitalien pölyttyessä kaapissa on tallella: muistot joukkueen yhteisestä fiiliksestä ja huikeasta matkasta näiden jätkien kanssa.

Tähän trailerina

HJK – Liverpool piippuhyllyltä nähtynä

Seuraillut Liverpool FC:n tekemisiä Kevin Keeganin ajoista asti eli noin 40 vuotta, mutta ensi kertaa näin joukkueen elävänä. Alkujaan oikeastaan liput juniorin iloksi, mutta kun perillinen sai komennuksen kentän laidalle pallopojaksi, oli rouva luonteva valinta viereen piippuhyllylle.

Oikeiden HJK-fanien boikotoidessa tapahtumaa saattoi punaisen värin isoa osuutta odottaa, mutta kieltämättä määrä yllätti. Ilmeisesti Suomessa on peräti paljon myös ulkomaalaisten joukkueiden ystäviä. Katsomossa kuuli tavallista enemmän myös vieraita kieliä, mikä saattoi liittyä ilmiöön. Ja jos kotijoukkueena olisi ollut joku muu suomalainen kuin Klubi, olisi omakin päämielenkiintoni varmaankin kohdistunut illan vieraisiin.

liverpool_1Säätiedotus oli luvannut lämmintä ja aurinkoista, vaan tässä iässä pitäisi jo tietää, että Helsingissä ennusteet ovat vain suuntaa-antavia. Kohtalaisessa tuulessa harmaiden pilvien alla olisi kuppi kuumaa ollut puoliajalla paikallaan, mutta sain huomata, mitä puheilla Olympiastadionin vanhanaikaisuudesta oli tarkoitettu. Ihmismassassa ei mitään mahdollisuuksia sen enempää kioskeille kuin vessaankaan.

Pöyristyttäviä lipunhintoja lukuun ottamatta ihan siedettävä tapahtuma. Ja koska ilmoitetut runsaat 20 000 ihmistä riittivät täyttämään lehterit vain puoliksi, voinee päätellä, että markkinatalous ja hinta informaatiovälineenä toimivat.

liverpool_2

Kirjoittamattomia normeja etsimässä

zeneli_1

Erfan Zeneli myönsi filmanneensa Klubille rankkarin vieraspelissä Ventspilsissä, otsikoivat IS ja IL. Tosin IS:n jutun naputellut Saku-Pekka Sundelin korjasi Twitterissä, ettei hän ollut käyttänyt moista verbiä kuin kysymyksessä pelaajalle. Lisäksi MTV3 haastatteli seuraavana päivänä Zeneliä, joka oikaisi, ettei filmannut vaan tilanteessa oli kontakti.

Kaikki hyvin, siis. Pelaaja ei ollut filmannut eikä kukaan itse asiassa ollut  sellaista väittänytkään. Klikkaukset oli toki joka tapauksessa harjattu kotiin.

Jäin miettimään kirjoittamattoman normin sisältöä. Futisforumilta luin, että filmaaminen on jalkapallon perustaito, joka juniorin pitäisi opetella viimeistään 12-vuotiaana. Siinä tapauksessa huippupelaaja kuitenkaan tuskin kiistäisi haastattelussa filmanneensa vaan kehaisisi omaa oveluuttaan, joten olisiko filmaamisessa kuitenkin jotain kiusallista? Ainakin rankkarin kalastaminen ja rikkeen korostaminen ilmeisesti ovat ihan hyväksyttyjä liikkeitä. Zenelin haastattelusta en kyennyt ihan päättelemään, mihin kategoriaan hänen muuvinsa sijoittui.

zeneli_2(Kuvakaappaukset teksteistä IS:n verkkosivuilta)
– – –
TPS:n Ykkösen pelissä Turun Sanomien toimittaja veti vihat päälleen pohdittuaan, olisiko joukkueen pelaaja sanonut jopa jotain rasistista vastustajan kuumennuttua itsensä suihkuun.  Sellaista ei toki ole ilmennyt, mutta varmuudeksi seura torjui moiset epäilyt erillisellä tiedotteella.

Yritin Twitterissä kysellä, mitä pidetään hyväksyttävinä tapoina kuumentaa vastustajaa kentällä.  Perttu Kytöhonka ystävällisesti antoikin listan kielletyistä aiheista: Rasismi, vähemmistöt, perhe. Ei näille.

Ilmeisesti muut tavat solvata ja loukata vastustajaa pelin tiimellyksessä ovat siis pelurien kesken ok. Hienosta HJK Mestarien liigassa -kirjasta olen muistavinani Aki Riihilahden tervehtineen vartioitavaansa letkautuksilla Lick my lizard wanker ja I will kill you (voin muistaa väärinkin).
– – –
Vielä yhdet kivat klikkaukset kerättiin Kakkosen kohuottelusta KaaPon ja MuSan välillä, jonka kohdalla toki normeista eli vedonlyöntivilpin moitittavuudesta ei ollut erimielisyyttä. Molemmat joukkueet vakuuttivat tietämättömyyttään ja hämmennystään väitteiden johdosta, ja takuupuhdas oli myös ottelun erotuomari, jonka kollega tietää kelpo mieheksi.

Man hängde alltså ut en lovande 23-årig ung domare i princip helt utan grunder. Kanske man som journalist skulle ha så mycket yrkesstolthet att man inte gör såhär fastän man söker sina skandalrubriker.

Puolen pelin takuu kummittelee

Huuhkajien kontattua törmäsin taas heittoihin, joiden mukaan Palloliiton Kaikki pelaa ja Puolen pelin takuu -linjaukset estävät suomalaista jalkapalloa nousemasta kilpailijoiden tasolle.

Junioripelinsä 90-luvulla pelanneiden maajoukkuemiesten jaloissa ne saattavat överiksi vietyinä painaa, mutta olen yrittänyt tuloksetta kysellä, miten nuo periaatteet tänään jarruttavat lahjakkuuksien kehitystä. Ainakin itse faijana läheltä seuraamassani junnufutiksessa ovat joustavat tasoryhmät näyttäneet varsin hyvin takaavan sen, että kaikki pelaavat  mutta omalla tasollaan.

En myöskään ole hahmottanut, miten alle 12-vuotiailla käytössä oleva puolen pelin takuu estää junioreita kehittymästä.

Ovatko jotkut ymmärtäneet periaatteen niin, että kaikkien pitää pelata yhtä paljon vai miten he asian hahmottavat? Tai kääntäen: En keksi, millä mekanismilla juniorit kehittyisivät enemmän sillä, että jotkut istuisivat nykyistä enemmän peleissä penkillä.

Olen näköjään pohtinut täällä vastaavansuuntaisia ennenkin.

Erikseen sain FutisForumilta lukea toisen toistuvan myytin, jonka mukaan suomalaiset junnufutaajat pakotetaan tylsään keskivertopelaajan muottiin eikä riskejä saa ottaa tai omia ratkaisuja yrittää.

Omat havaintoni kentän laidalta eivät voisi olla vastakkaisempia. Vuodesta toiseen olen kuullut valkkujen kannustavan natiaisia haastamaan, ohittamaan ja kusettamaan vastustajia ja olemaan pelkäämättä virheitä.Ja myös harjoituttavan näitä vaikeita asioita.

(Okei, jossain vaiheessa mainitaan, että kantapääsyöttö sokkona omassa boksissa on tarpeeton riski, mutta se lienee eri asia.)

Onko joissain joukkueissa vielä toisin?

junnut

Superketjun odotus, avaruusvapari, kukkahattu ja pikkupoikamainen innostus

 

Hiukan päästiin näitä näykkäisemään jo avausviikonloppuna, vaikka Oulussa shokeerattu Erä näköjään ilman Lauri Kapasta (ja Tommi Aroa) matkustikin. Toivottavasti näen superketjun Tuomas Iiskola – Kapanen – Eero Nuutinen keskiviikkona kun Erä ja Oilers asettuvat viivalle Vantaan Energia Areenalla.

Vastahan se oli kun SSV pystyi kääntämään tiukat pelit yksinkertaisesti heittämällä kentälle Harri Forstenin, Mikael järven, Juho Järvisen, Saku Lehden ja Timo Toivosen. Monta avainpalikkaa on jäljellä mutta monta puuttuukin tai on viisi vuotta vanhempia. Etenkin nuoret maalivahdit pelaavat ainakin alkukauden luupin alla. Soiko Toni Lötjösen puhelin?

Classicin kaataminen = Oilersin kovuutta? Jesper Kivipaasi heti tilastoissa, muttei pisteryöpyllä vaan pahaan paikkaan otetulla viisiminuuttisella. Tänään Tampereella nähdään enemmän kun Family saa vastaansa SPV:n.

Ihan erityisesti nautin SB-Pron ja Happeen TV-ottelusta.

Vauhdista viisi prosenttia pois ja pallonhallintaan niin vot. Vaikka eihän Pro sitä ole tehnyt, vaikka olen jupissut samaa jo vuosia.  Meren takaa saapunut sentteri Marie Häggström näytti todella osaavalta, vai hämääkö ruotsalaisstatus? Teräviä oikeita ratkaisuja perusjutuissa, henkilökohtaista pelikäsitystä ja taitoa kuten siellä päin huipuilla tapaa olla. Pron peli on viihdyttävää eikä minulle vähiten siksi, että tykkään kaikissa lajeissa pakkien runsaista kaukopommeista.

Ja se kolmannen erän konttaava karhu -sisäänlyöntikuvio? Yle Areenassa lähetysajassa 1.42.50.

Happee haastoi ihanan häikäilemättömästi, ja konkarit tuuppivat välillä tenavatalentit mallikkaasti sivuun pallosta. Entä Jenni Timosen tyly no nonsense -rankkari?
– – –
Viikonlopun päätteeksi jalkapalloa ja HJK – IFK Mariehamn.  Avausjakson viihdyttävintä oli Petteri Forsell, toisella toki kotijoukkueen ilotulitus ja etenkin Mac Kandjin harhautus Mika Väyrysen maaliin.

Olen vanha ja kukkahattu, mutta silti se läskistä ja haistattelusta koostunut päädyn lopun chantti Forsellille oli väsynyt ja surullinen. Suoraan sen perään ei todellakaan huvittanut nousta meidän Klubille, kuten kuoro siinä kohdin oopperaa aina laulaa.

Kotimatkalla poikkeama kulman kauppaan, jossa sattui silmiin samaan aikaan HJK-fani pelipaidassaan, seuran juniori verkkareissaan ja illan ottelusta huilannut keskikenttäpelaaja. Helsinkikin on pieni kylä. Tai sinivalkoinen, voisi sanoa turkulaistyyliin.
– – –
Maanantaiaamuna uutinen elokuvan tulisielu Peter von Baghin poismenosta. Hahmo, jolla pikkupojan innostus elokuvaan säilyi,  säkenöi himmenemättä ja tarttui kuulijoihin, vaikka vuodet vierivät. Kuin salibandyssa Jussi Jäntti.

Väärinkatsojilta pääsy kielletty

Yksi maailman parhaista seurajoukkueista valitsi treenipelinsä paikaksi Suomen, veti Olympiastadionille monella mittarilla laskettuna ennätysyleisön ja tarjoili heille sekä TV-katsojille kauniissa auringonpaisteessa taitavaa jalkapalloa.

Tosin sosiaalisen median virrassani kaikki oli väärin.

Barcelona saapui Suomeen väärällä kokoonpanolla eikä suomalainen muutenkaan saa mennä otteluun katsomaan Barcelonaa. Tai jos menee, hänellä ei saa olla ainakaan Barcelonan pelipaitaa, koska silloin koko Suomi saa hävetä. Huutonaurun oikeuttavasta Liverpoolin paidasta puhumattakaan. Ja meneminen on joka tapauksessa väärin jos sama katsoja ei mene Veikkausliigan matsiin ja näin paljastaa, ettei ole oikea jalkapalloihminen.

Katsomaan ei myöskään saa mennä, jollei tunne kaikkia vierasjoukkueen pelaajia.

Ottelu on huono, koska se on höntsä eikä vahvista suomalaista futiskulttuuria ja koska Barcelona pelaa puolivaloilla. Tai jos Barcelona sattumoisin pelaisi terävästi ja mättäisi HJK:n verkkoon kuusi maalia, se olisi kumminkin höntsää ja koko Suomen pitäisi hävetä HJK:n huonoutta ja väärää taktiikkaa. Ja koko ottelu on turha, koska siitä ei tasoeron vuoksi ole HJK:lle pelillistä hyötyä. HJK:n tulisi pelata harjoitusottelunsa torstaisin klo 13 Talin hallissa  Viikinkejä vastaan ja mieluiten ovet lukossa.

Joskus tuntuu, että jalkapallon katsominen oikein on tehty niin mutkikkaaksi, että helpompi on virheiden välttämiseksi pysyä kotona. Ja että sen tekevät vaikeaksi samat ihmiset, jotka ihmettelevät, miksi katsojia ei ole enempää.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos

Kiusallinen asia

HJK voitti TPS:n 5-0. Yleisömääräksi ilmoitettiin 3425, joka on kotimaiseksi komea luku kun TV samaan aikaan tulvi MM-kisapelejä.

Koska itse ottelu ei ollut dramaattisimmasta päästä, katsojamäärää ihmetellyt vieraskannattaja Tero kuvasi katsomot ja räknäsi seuraavana päivänä kuvista pääluvuksi 1622.

Tero jakoi ihmetyksensä sosiaalisessa mediassa tavalla, jonka oletan saattaneen asian myös HJK:n organisaation tietoon, mutta seuran kommenttia ei silmiini ole osunut.

Läheltä seuraa saatiin pari kommenttia:

Kyselin vielä, miten yleisömäärä lasketaan, ja lisätietoa tuli siihenkin:

Eli tarkoitus tosiaan on ilmoittaa paikalla olevien katsojien eikä esimerkiksi HJK:lta ostettujen sisäänpääsyoikeuksien määrä.

Tulkitsen, että ristiriitaa ilmoitetun yleisömäärän ja kuvista lasketun huomattavasti alhaisemman lukeman välillä ei ole kiistetty. Mikä ei sinällään tietenkään todista mitään, mutta jättää oman vaikutelmansa.

Tilastoista kiinnostuneena ja niitä sekä keskustelujen että uutisten pohjana käyttävänä olen hyvin harmistunut. Jos perusdata on mätää, se vie pohjan keskustelulta, vertailulta ja päätöksenteolta. (Ellei seuroilla sitten ole omaan käyttöönsä toinen, oikea, tilasto, jonka pohjalta päätöksensä tekevät. Mikä taas merkitsisi toisia syitä olla harmissaan ja enemmänkin.)

Asiaa puitiin myös FutisForumilla sen omassa tyylilajissa, ja yleisömäärien kyseenalaistamista paheksuttiin omaan pesään kusemisena. Koska asian nostaminen kiusallisesti esiin ei ole hyväksi kotimaiselle jalkapallolle ja koska muutkin lajit.

Muutoinkin olen aistivinani aiheen ympärillä vaivautunutta hiljaisuutta, mikä kuulostaa enemmän sisilialaiselta kuin suomalaiselta tavalta.

Itsekin toki olin jo matkalla vajaan hakemaan posselle soihtuja ja heinähankoja kun lempiseurani toimintaa näin mollattiin, mutta asiassa on kuitenkin tärkeämpikin pointti.

Jollei tapana ole ilmoittaa todellisia yleisömääriä (tai sisäänpääsystä otteluun maksaneita / maksettuja), kannattaa lukujen ilmoittaminen saman tien lopettaa kokonaan.  Tai sitten lisätä saman tien jokaiseen kymppitonni pohjiksi niin saadaan kotimainen palloilu kerralla kuntoon.

Tai sitten noudattaa läpinäkyvää, yhdenmukaista ja uskottavaa laskentatapaa, josta pidetään kiinni.

Nykykäytännöllä kykenen ilmeisesti jatkossa mainitsemaan otteluiden yleisömäärät vain sarkastiseen sävyyn.

Edelleen on toki mahdollista, että ottelun yleisömäärän kyseenalaistaminen osoitetaan perusteettomaksi (optinen harha kuvissa / pari tuhatta katsojaa jonottamassa olutta tai nakkimukia tai jo kotimatkalla). Siinä tapauksessa myös tämä teksti jää vaille pohjaa. Ainakin tämän ottelun osalta.

Lue lisää: Hannu Tuomisen kirjoitus Yleisömäärät oikein Turun Sanomissa 2008

– – –

Edit: HJK kommentoi, ja uskon saavani luvan näyttää vastaukset tässä:

Kun Bana puhuu

Ohjat HJK:ssa ottaneen Mika Lehkosuon 31-minuuttinen haastattelu Yle Puheen aamussa.

Hyviä konkreettisiakin kysymyksiä ja hyviä konkreettisiakin vastauksia tavanomaisten fraasien sijaan. Kuten mitä kesken kauden mukaan hyppäävä uusi valmentaja ensimmäiseksi pelaajille sanoo. Ja millaista on aloittaa työt kun potkut saanut kollega samalla hetkellä häipyy toisesta ovesta räntäsateeseen.

Ja miten tullaan kuuluisaksi huippuvalmentajaksi. Vaikka edellytyksiä olisi monenlaiseen muuhunkin.

Paljon sanottavaa ja energiaa.

Suosittelen tätä haastattelua.

Näkyvyyttä ja näkyvyyttä

Urheilumedian tulevaisuus mietityttää. Mikä on television, nettistreamien, still-kuvien, tekstien ja muun suhde tulevaisuudessa? Tarvitaanko näkyvyyttä, missä ja kenen kustantamana?

Mikrotasolla mietitytti eilen kun futisväki porisi VPS-HJK-ottelun näyttämisestä.

Jos ymmärsin oikein, HJK olisi halunnut streamata ottelun tarjoamatta kuitenkaan VPS:lle asiasta mainittavaa korvausta. Ja VPS kieltäytyi kunniasta.

Voiko tästä päätellä, että Veikkausliigassa pelkästä joukkueen ottelun laajemmasta näkymisestä sinänsä ei ole joukkueen kannalta hyötyä, joka ylittäisi mahdolliset haitat?

– – –

Edit: FF2:n ketju aiheesta. Seassa joku rakentavakin pohdinta

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.