Aihearkisto: Juniorit

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Kirjoittamattomia normeja etsimässä

zeneli_1

Erfan Zeneli myönsi filmanneensa Klubille rankkarin vieraspelissä Ventspilsissä, otsikoivat IS ja IL. Tosin IS:n jutun naputellut Saku-Pekka Sundelin korjasi Twitterissä, ettei hän ollut käyttänyt moista verbiä kuin kysymyksessä pelaajalle. Lisäksi MTV3 haastatteli seuraavana päivänä Zeneliä, joka oikaisi, ettei filmannut vaan tilanteessa oli kontakti.

Kaikki hyvin, siis. Pelaaja ei ollut filmannut eikä kukaan itse asiassa ollut  sellaista väittänytkään. Klikkaukset oli toki joka tapauksessa harjattu kotiin.

Jäin miettimään kirjoittamattoman normin sisältöä. Futisforumilta luin, että filmaaminen on jalkapallon perustaito, joka juniorin pitäisi opetella viimeistään 12-vuotiaana. Siinä tapauksessa huippupelaaja kuitenkaan tuskin kiistäisi haastattelussa filmanneensa vaan kehaisisi omaa oveluuttaan, joten olisiko filmaamisessa kuitenkin jotain kiusallista? Ainakin rankkarin kalastaminen ja rikkeen korostaminen ilmeisesti ovat ihan hyväksyttyjä liikkeitä. Zenelin haastattelusta en kyennyt ihan päättelemään, mihin kategoriaan hänen muuvinsa sijoittui.

zeneli_2(Kuvakaappaukset teksteistä IS:n verkkosivuilta)
– – –
TPS:n Ykkösen pelissä Turun Sanomien toimittaja veti vihat päälleen pohdittuaan, olisiko joukkueen pelaaja sanonut jopa jotain rasistista vastustajan kuumennuttua itsensä suihkuun.  Sellaista ei toki ole ilmennyt, mutta varmuudeksi seura torjui moiset epäilyt erillisellä tiedotteella.

Yritin Twitterissä kysellä, mitä pidetään hyväksyttävinä tapoina kuumentaa vastustajaa kentällä.  Perttu Kytöhonka ystävällisesti antoikin listan kielletyistä aiheista: Rasismi, vähemmistöt, perhe. Ei näille.

Ilmeisesti muut tavat solvata ja loukata vastustajaa pelin tiimellyksessä ovat siis pelurien kesken ok. Hienosta HJK Mestarien liigassa -kirjasta olen muistavinani Aki Riihilahden tervehtineen vartioitavaansa letkautuksilla Lick my lizard wanker ja I will kill you (voin muistaa väärinkin).
– – –
Vielä yhdet kivat klikkaukset kerättiin Kakkosen kohuottelusta KaaPon ja MuSan välillä, jonka kohdalla toki normeista eli vedonlyöntivilpin moitittavuudesta ei ollut erimielisyyttä. Molemmat joukkueet vakuuttivat tietämättömyyttään ja hämmennystään väitteiden johdosta, ja takuupuhdas oli myös ottelun erotuomari, jonka kollega tietää kelpo mieheksi.

Man hängde alltså ut en lovande 23-årig ung domare i princip helt utan grunder. Kanske man som journalist skulle ha så mycket yrkesstolthet att man inte gör såhär fastän man söker sina skandalrubriker.

Puolen pelin takuu kummittelee

Huuhkajien kontattua törmäsin taas heittoihin, joiden mukaan Palloliiton Kaikki pelaa ja Puolen pelin takuu -linjaukset estävät suomalaista jalkapalloa nousemasta kilpailijoiden tasolle.

Junioripelinsä 90-luvulla pelanneiden maajoukkuemiesten jaloissa ne saattavat överiksi vietyinä painaa, mutta olen yrittänyt tuloksetta kysellä, miten nuo periaatteet tänään jarruttavat lahjakkuuksien kehitystä. Ainakin itse faijana läheltä seuraamassani junnufutiksessa ovat joustavat tasoryhmät näyttäneet varsin hyvin takaavan sen, että kaikki pelaavat  mutta omalla tasollaan.

En myöskään ole hahmottanut, miten alle 12-vuotiailla käytössä oleva puolen pelin takuu estää junioreita kehittymästä.

Ovatko jotkut ymmärtäneet periaatteen niin, että kaikkien pitää pelata yhtä paljon vai miten he asian hahmottavat? Tai kääntäen: En keksi, millä mekanismilla juniorit kehittyisivät enemmän sillä, että jotkut istuisivat nykyistä enemmän peleissä penkillä.

Olen näköjään pohtinut täällä vastaavansuuntaisia ennenkin.

Erikseen sain FutisForumilta lukea toisen toistuvan myytin, jonka mukaan suomalaiset junnufutaajat pakotetaan tylsään keskivertopelaajan muottiin eikä riskejä saa ottaa tai omia ratkaisuja yrittää.

Omat havaintoni kentän laidalta eivät voisi olla vastakkaisempia. Vuodesta toiseen olen kuullut valkkujen kannustavan natiaisia haastamaan, ohittamaan ja kusettamaan vastustajia ja olemaan pelkäämättä virheitä.Ja myös harjoituttavan näitä vaikeita asioita.

(Okei, jossain vaiheessa mainitaan, että kantapääsyöttö sokkona omassa boksissa on tarpeeton riski, mutta se lienee eri asia.)

Onko joissain joukkueissa vielä toisin?

junnut

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Maailma on erilainen urheiluihmisen silmin

Tuntuu, että uutinen liikuntatunneilla masennetuista suomalaisista julkaistaan joka vuosi. Yllättävämpää on, kuinka moni tuntemani urheiluihminen on sosiaalisessa mediassa kimpaantunut moisesta liikunnan (ja kilpailullisuuden) mollaamisesta.

Samaan aikaan kirjoitti toisessa yhteydessä muuan arvostamani urheilumies koulunkäynnistä, että

Lapset opetetaan / pakotetaan ikävystymään jo koulussa istuttamalla hiljaa penkeissä. Muistan tuon tuskan vieläkin!

Itse viihdyin koulussa sekä jumppasalissa sählypalloa huiskimassa että hiljaa pulpetissa ruotsin verbejä taivuttamassa, mutta ymmärrän, että kaikki eivät. Ja sen saa toki sanoa ääneenkin.

Aihepulaa potevien toimittajien osa on nyhtää jutuiksi traumat liikunnasta, matikantunneilta ja kouluruoasta. En nyt muista, onko pakkoruotsistakin ollut vai onko se poliittisesti liian arka aihe.

Liikunta on terveydelle sen verran iso asia, että on ihan relevantti kysymys pohtia, miten koululiikunnasta saataisiin mahdollisimman monelle myönteinen tunnejälki. Myös niille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti ole liikunnallisia ja kilpailullisia.

(Samoissa keskusteluissa vilahtaa myös ärsyyntyminen pyrkimyksistä vähentää koululiikunnan kilpailullisuutta. Mutta olisiko mahdollista, että aktiiviharrastaja saisi kilpailla tarpeeksi siellä omissa treeneissä ja matseissa illalla? Mitä lisätyydytystä saa siitä, että liikkatunnin lätkämatsissa voittaa ne kaksi kertaa talvessa koulun lainaluistimilla kompuroivat?)

Liikuntatuntien määrästä huolestuneita kyllä ymmärrän. Yksi kaksoistunti viikossa on melkein yhtä vähän kuin ei mitään.

Mallikas EräGaala

eragaala1Tapanilan Erä oli valmistellut ja toteutti kauden parhaiden juhlistamisensa lauantaina Mosahallissa mallikelpoisesti. Moni vastaavissa tilaisuuksissa vuosien varrella kohtaamani kauneusvirhe oli poissa.

EräGaalassa koettiin tehtäväänsä valmistautunut juontaja, hallitun lyhyet puheet, päähenkilöitä korostava valaistus, laadukas äänentoisto, avustaja ojentamassa huolella järjestetyt kymmenet pokaalit oikeassa järjestyksessä oikealla hetkellä, lavalle saapuvien hienovarainen ohjaaminen oikeaan kohtaan ja lopuksi ennen poistumista pysäyttäminen poseeraamaan kameroille kasvot valossa, kyynärsauvojen tukemana liikkuvan maalitykin palkitseminen huomaavaisesti alhaalla lattiatasossa, seurahistorian ja aiempien vuosien palkittujen mainitseminen ja jopa jääkiekon MM-ottelun yhdistäminen tilaisuuteen videotykin ja tarkoin ajoitetun väliajan avulla.

Tykkäsin myös musiikkinäytteistä, joita oli kaivettu sopimaan palkittavien nimiin.

Seinälle tykitettävät videot oli nivottu mainiosti mukaan: Seurafiilistä kasvattavat pikahaastattelut, kauden komeimmat maalit ja lopuksi tietysti  myös poistetut kohtaukset.

Sininen sydän sykki voimalla ja tarkasti.

eragaala2

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Kylien kentillä

Valmentaja oli huutanut jo kaksi minuuttia avausjakson peliajan olevan täynnä kun erotuomari tuomitsi vieraille kiistattomasta rikkeestä rangaistuspotkun. Suuri sekasorto ja sanailu jatkuivat senkin jälkeen kun maalivahti oli torjunut vedon, laukoja jatkanut paluupallon verkkoon ja erotuomari viimein viheltänyt tauon.

Toinen näytös oli vuorossa pelin lopulla tapahtumia dominoineiden vieraiden hiivuttua ja sinivalkoisten noustua vuorostaan johtoon. Viisi minuuttia, vielä jaksetaan, oli valmentaja ehtinyt juuri huutaa kun kaksi potkua myöhemmin erotuomari vihelsi ottelun päättyneeksi. Mi-täh! kuului kentälle harppova vieraiden valmentaja äimistyvän.

You lose some, you win some.

En nähnyt, oliko erotuomarin ranteessa Mikki Hiiri -kello. Mutta mainitsin kyllä pojille, että tässä erikoisessa lajissa vain yksi kumminkin tietää ja päättää, paljonko aikaa on jäljellä.