Aihearkisto: kisat

Salibandyn Kompromissi Cup

Vuodenvaihteessa 1997 – 1998 sain kunnian seurata Tukholmassa salibandyn Euroopan Cupia paikan päällä.

Suomen mestari VFT kaatoi alkusarjassa Saksan Konstanzin 24-0, Belgian Stimulo Exituksen 28-0, Norjan Slevikin 10-3, Venäjän Poljot Omskin 8-2 ja hävisi Ruotsin Balrogille 2-3 johdettuaan 2-0. Välierässä Ruotsin Fornudden oli vahvempi 3-2, mutta ei siinä vielä kaikki. VFT pelasi joulun ja uudenvuoden välissä neljänä päivän pelatussa turnauksessa vielä pronssiottelun, jossa se taipui Sveitsin Alligator Malansille 1-2.

Seitsemän ottelua neljässä päivässä. Aamupelejä, päiväpelejä, iltapelejä.

Pasi Vänttinen voitti turnauksen pistepörssin tehoilla 10+8. hiukan himmeämpi tähti Oskari Lehto oli kahdeksas saldolla 11+2 alleviivaamassa sitä, että kolmos- ja nelosketjut saivat pikkumaiden joukkueita vastaan paljon peliaikaa.

Viime vuoden Champions Cupissa Seinäjoen Peliveljet matkusti Tshekin Mlada Boleslaviin suoraan välierään, hävisi rankkareilla Sveitsin SV Wiler-Ersigenille 6-7 ja matkusti kotiin. Kovin paljoa vaihtovaatteita ei tarvittu.

Muistelen etenkin huippumaiden joukkueiden managerien kyllästyneen vanhaan turnausformaattiin. Liian pitkä ja kallis turnaus, liikaa tylsiä pelejä. Muutettava kohti huippumaiden pientä mutta laadukasta kisaa.

Uuden systeemin tyrmäsivät vuosi ainakin sitten Pääkallo.fi ja sen päätoimittaja Joel Siltanen. Haastateltujen pelaajien mielestä turnaus oli tylsä, systeemiltään epäreilu, tuntui tyngältä eikä sen aikana ehtinyt päästä turnausfiilikseen. Budjettivastaavien managerien kommentteja en löytänyt.
eurocup1

Champions Cup kuten niin moni muukin asia urheilussa on toisilleen vastakkaisten tavoitteiden kompromissi.

Pitäisi olla monien maiden mestareita ja koko salibandymaailman yhteinen juttu mutta kovia ja tasaisia pelejä.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta joka ottelussa pitäisi olla panosta.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta kustannukset eivät saisi nousta liikaa.

Salibandy ei ole ainoa laji, jossa realiteetit tulevat vastaan.

Maailman kärki ei ole yhtään liian leveä. Kärjistäen voisi sanoa, että ihan maailman kovimpien seurajoukkueiden turnaus pelataan joka vuosi pitkänä ja perusteellisena. Sitä kutsutaan Svenska Superliganiksi.

Jääkiekon ja jalkapallon joissain liigoissa ja turnauksissa ottelumäärää kannattaa paisuttaa, koska ottelut tuottavat rahaa. Useimmissa lajeissa ja sarjoissa ne ovat kuitenkin menoeriä. Tässä kisassa matkat ja majoitukset maksavat, ja jokainen turnauspäivä on työssä käyville amatööreille tulonmenetys. Vuosien varrella on jopa Ruotsin mestareita jättänyt taloudellisista syistä osallistumatta.

On ymmärrettävää, että kun joukkueet matkustavat paikalle kaukaakin, niille halutaan maksimimäärä otteluita. Samalla kuitenkin todellista merkitystä on vain otteluilla, joista tie voi jatkua kohti pokaalia. Hankala yhtälö.

Toni Lötjönen ehtikin jo julistaa Twitterissä tuomionsa Ylijohtavan arvovallalla.

Mitä teki IFF? Ei tietenkään mitään. Siellä nähdään märkiä päiväunia olympialaisista.

Tai ehkä IFF on nimenomaan vuosien mittaan pyrkinyt säätämään parhaiden seurajoukkueiden mittelöä parempaan suuntaan. Niin kauan kuin joudutaan sovittelemaan yhteen ristiriitaisia tavoitteita, ei täydellistä turnausta voi olla. Parasta mahdollista kompromissia voidaan kuitenkin hakea.

Oma kysymyksensä on tietysti, tarvitaanko tällaista turnausta. Sen päättää salibandy-yhteisö demokraattisen systeeminsä kautta.

Ehkä IFF olisi voinut kasvattaa päätöstensä legitimiteettiä läpinäkyvyydellä: avaamalla julkisuuteen asiasta käytyjä keskusteluja ja eri näkemyksiä. Käsittääkseni potentiaalisilta osallistujilta on kyselty mielipiteitä ja keskusteluja ollut.

Turnauksen formaatin ja nimen muutokset ovat vaikeuttaneet sen aseman vakiinnuttamista. On pelattu Euroopan Cupia, EuroFloorball Cupia ja Champions Cupia täydennettynä ”divarillaan” EuroFloorball Cupilla. Lajiin melko perehtyneenä joudun itsekin lunttaamaan, millä systeemillä nyt tällä kertaa pelataankaan.

Kateeksi käy erään toisen lajin kisa, josta koko maailma tietää, että ensin pelataan alkulohkot, sitten parhaiden kesken cupvaihe ja lopuksi huipentumana loistelias finaali.

Suomessa oli aikanaan melko helppoa kirjoittaa ”salibandyn Euroopan Cupista”. EFC olikin sitten melkoista munkkilatinaa mutta Champions Cup jo vähän parempi, vaikka kaukana täydellisestä. Mikä nimitys avaisi suomalaiselle lukijalle parhaiten, että kyse on salibandyn maailman parhaiden seurajoukkueiden mittelöstä? Mestarien liiga? Mutta kun se ei ole liiga vaan turnaus, kivahtaisi kumminkin joku.

Suomalaisille Champions Cup on kilpailullisesti juuri sopivan kova haaste, ja siksikin seuraan mielenkiinnolla Classicin naisten ja miesten onnistumista tänä viikonloppuna Boråsissa. Aivan kuten MM-tasollakin, suomalaiset ovat kyenneet muutaman kerran murtamaan ruotsalaisten ylivallan. Kuitenkin juuri niin harvoin, että se on iso saavutus.

eurocup2

Tekeekö itku urheilijasta taistelijan?

Kaksi hienosti suoriutunutta suomalaista olympiaurheilijaa puhkesi itkuun tien noustua lopulta pystyyn. Tilanne herätti tietenkin myötätuntoa ja keräsi kehuja ja ylistyksiä.

Muun muassa arvostamani urheilumies kirjoitti:

Ollilla ja Poikosella on kyllä todelliset taistelijan luonteet ja todellisen huippu-urheilijan asenteet. – – – Voittoa on kaikkien helppo tuuletella, mutta todelliset urheilijat erottuvat tappioiden karvaassa kalkissa.

Tuo oli tietenkin vain kokoavaa fiilistelyä eikä varmaankaan tarkoitettu miksikään analyysiksi mutta osui silti pohdintahermooni.

Voiko siitä, että kilpailija näyttää suorituksen jälkeen pettymyksensä avoimesti, päätellä hänen taistelijan luonteensa tai todellisen urheilijan olemuksensa?

Entä jos joku toinen taisteli yhtä kovaa mutta nieli kyyneleensä, onnitteli voittajaa ja harppoi hammasta purren pukuhuoneeseen? Entä jos toinen urheilija vain on pidättyvämpi tunteidensa näyttämisessä?

En enää muista, miten lapsuuteni sankareihin kuulunut Björn Borg esiintyi tappioiden jälkeen. Olettaisin, että vähäeleisesti, jos kohta tappioita ei tainnut kovin montaa tullakaan. Silti ei voitane sanoa, ettei hän olisi ollut todellinen taistelija tai urheilija.

(No, ihan pelkkä näyttävä pettymys ei riitä. Alkuerissään viimeiseksi jäänyt kyynelehtijä ei vaikuta yhtä taistelleelta kuin hän, joka ensin onnistui yläkanttiin ja sitten pettyi kun ei yltänyt vieläkin korkeammalle.)

Itkevä urheilija saa synninpäästön, kirjoittaa Petteri Sihvonen ja näkee oheisshown täyttävän sitä aukkoa, joka syntyy suomalaisen menestyksen olympiadi olympiadilta hiipuessa.

Mutta onhan urheilu showbisnestä ja urheilija sen esiintyjä. Ja me katsojat haluamme nähdä onnen ja pettymyksen kyyneliä, kivun irvistyksiä ja onnistujan haltioitumisia. Kun esiintyjä näyttää tai uskottavasti vaikuttaa näyttävän tunteensa, koemme saavamme nähdä jotain syvempää, jotain vähän salattua, jotain enemmän. Silloin kamerat raksuttavat, kirjoittajat innostuvat ja kuvaussihteeri merkkaa tallenteen kohdan muistiin, koska tätä hetkeä tullaan ehdottomasti käyttämään highlight-koosteissa ja ensi vuoden markkinointivideoissa.

Niin se menee.

Ja tunteita näyttävä urheilija ja hänen yhteistyökumppaninsa pääsevät esille ilmeettömiä harmaahiirulaisia enemmän. Hyvässä lykyssä saattaa itkuun tai nauruun liittyä urheilutoimittajakin, jonka oma henkilöbrändi samalla saa uutta sävyä.

Kisahaastiksia sivuten: Turistin dilemma (2013)

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos

Huutomyrskyn silmässä

… jossain Prahan hallissa vieraan päätä alkaa särkeä jatkuvan ”do-to-ho”-huudon täyttäessä hallin, kun Tshekkoslovakia vain koskee kiekkoon.Huuto on mielipuolinen, kun puolustaja nappaa kiekon omalla alueella ja ylittää kaikki rajat oman hyökkäyksen mukana. Maalista puhumattakaan. Tai väärin vihelletystä jäähystä.
– Es ze jedem! Es ze jedem! raivoaa halli kiitokseksi jokaisesta onnistumisesta.

Kirjoitti jo 1979 Jyrki Laelma teoksessa Vellu Ketola – Ässien Ässä.

Tuo teksti palasi mieleeni salibandyn naisten MM-turnauksessa Brnossa ja Ostravassa puna-sini-valkoisten taistellessa kaukalossa. Huutomyrsky alkoi ja kasvoi heti omien saadessa pallon ja lähtiessä nousuun huipentuakseen laukauksen myötä räjähdykseen tai kollektiiviseen huokaukseen.

Enkä lakkaa ihastelemasta sitä, kuinka virallisen maalikuulutuksen jälkeen juontaja vielä kerran mehutti onnistumista huudattamalla yleisöllä kolmesti maalintekijän nimeä.

Kristyna! JILKOVA! Kristyna!! JILKOVA!! Kristyna!!! JILKOVA!!!

czemm_1

Tshekki ei voittanut maailmanmestaruutta, ei lopulta edes mitalia hävittyään pronssipelin jatkoajalla Sveitsille. Hylkäsikö yleisö silloin omansa valuakseen hiljaa ulos kadulle? Ei. Sveitsin Silvana Nötzlin jatkoaikapommi yläpeltiin hiljensi CEZ Arenan hetkeksi, mutta kohta yleisö jo kiitti omiaan taistelusta seisaalleen nousten.

Ei, koska he voittivat vaan koska he taistelivat ja ennen kaikkea, koska he olivat se oma joukkue.

Mitäkö Jyrki Laelma kirjoitti 1979 suomalaisesta tunnelmasta?

Tampereen ja Helsingin hallit ovat hautausmaita. Niissä kuuluu ja kuullaan vain käheän unilukkarin yksinmessu:
– Siellä on peli! Mitä sä jätkä jäällä teet? Tuu pois!
Vain epäonnistumiset nähdään ja huomataan…

Kärjistys sekin, ja siinä kohdin kontrastialustus suomalaisten syttymiselle kotikisoissa 1974 ja loppuunmyydyssä nuorten EM-finaalissa 1978.

Ei silti. Turhaa on myöskin kannustuspoliisien narina siitä, mikä on oikein- ja mikä väärinkannattamista tai -kannustusta. En itsekään ole koskaan ollut katsomoissa mikään terotöyrylä vaan se takarivin tarkkailija, joka oikein isolla hetkellä saattaa hullaantua jopa taputtamaan. Luonnekysymyskin.

Se oivallus kumminkin, että kyse ei lopulta ole siitä, voittavatko omat vai häviävätkö. Tai ovatko he naisia vai miehiä, junioreita vai aikuisia, amatöörejä vai ammattilaisia. Vaan että he ovat omia ja antavat kaikkensa.

Naisten MM-kisojen jo päätyttyä sain kuulla, että tapahtumaa ei ollut mainostettu lainkaan naisten MM-kisoina vaan olennaisempaan keskittyen.

MM-kisoina, joissa yhtenä maailman parhaista taistelee meidän maajoukkueemme.

czemm_2

Turistin dilemma

Arvokisojen aika on selittelyjen aikaa, ainakin suomalaisessa mediassa tai ainakin suomalaisessa sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja ja kansa haluavat tietää, miksi urheilijamme ei saavuttanut tavoitettaan ja täyttänyt pyhää velvoitettaan meitä sohvilla jännittäviä kohtaan. Mutta jos mikrofonin edessä pettymyksen kyyneliä nieleskelevä urheilija yrittää oikeasti vastata kysymykseen, hän selittelee.

Eli se wanhanajan armeijasta tuttu tilanne:

– Mitä helvettiä, mies? Selitys?
– Herra isoherra, minä…
– Älkää selittäkö!

Tarvitaan siis selkeä vastauskaava.

Esimerkiksi:

Olin surkea luuseri enkä pärjännyt, ja haluan pyytää anteeksi koko Suomen kansalta. Harkitsen juuri nyt kävelemistä / uimista kotiin. Ja [kulloinenkin kisapaikka] on paska maa.

Suoraselkäisyyttä Suomen kansa arvostaa.

Zorba the Czech

Tshekin maajoukkueen loppurinki Japani-voiton jälkeen tuotti wtf-tuokion, joka sai äkkiä hapuilemaan esiin jonkinlaista kameraa. Saikohan kukaan videolle tuota piiriä, joka notkutti polvia Zorbas-musiikin tahtiin ja vaihtoi samalla hassuina hattuina palvelleita tötsiään päästä toiseen. Kunnes homma levisi ”hattujen” putoiluksi maahan ja yleiseksi nauruksi.

(Sai näköjään hiukan videollekin)

Median kohtaamisen jatkokurssi

Suomalaisten alisuorittamiset olympialaisissa herättivät närää, ja epäonnistujien liian kepeältä näyttänyt suhtautuminen asiaan vain pahensi tilannetta. Joku oli kuulemma noussut altaasta meikit naamassa ja kehunut liian hyväntuulisena aamu-uintia, joku taas haaveillut ääneen maailmantähden tapaamisesta.

Ja juuri kun urheilijoille oli vuosia tolkutettu, että median edessä pitää olla ulospäinsuuntautunut, positiivinen ja hyvännäköinen.

Vasta jatkokurssilla tulee se, että epäonnistuttuaan pitää paiskoa näyttävästi kamojaan (uinnissa ehkä uimalasit?), parhaassa tapauksessa potkaista vaikka mainospahvi rikki. Sitten voi tulla haastattelijan luo ja mumista varpaitaan synkästi tuijottaen, että meni ihan päin vittua, tämä on paska maa ja aion nyt lähteä vetämään pääni täyteen. Niin tekee suoraselkäinen suomalainen taistelija. (Ei pidä kuitenkaan suututtaa toimittajia livahtamalla paikalta kommenttia antamatta, mutta innokkaan TV-haastattelijan nolaaminen terävällä vastakysymyksellä hykerryttää tämän kollegoja vuosia ja päätyy minuuteissa YouTubeen.)

Valmentajatasoinen mallisuoritus oikeasta tyylilajista:

Urheilun Timo Soini

Tämä kirjoitus sisältää Twitterin kautta suodattuneita vaikutelmia.

Urheilulehden Esko Seppänen tyrmäsi olympialaisissa konttaavan suomalaisurheilun taustat AamuTV:ssä. Suomalainen urheilu keskittyy ainoastaan tasapäistämiseen, kilpaurheilu tapetaan, järkyttävää valehtelua, julkinen teloitus tulisi, ”liikunnalta” kaikki tuet välittömästi pois…

Kansa tykkää, ja pöydän ympärille alkaa kerääntyä selkääntaputtelijoita. Oikein puhuit, perrrkele. Vihdoinkin joku sen sanoi. Keisarihan on munasillaan!

Vertaus valtakunnanpolitiikkaan nousee mieleen saman tien. Timo Soinikin antaa äänen turhautuneille ja tuloksiin pettyneille, sanoo salongeissa ääneen asioita, joita on mietitty käsi taskussa nyrkissä ja pienemmällä porukalla Teboilin nurkkapöydässä. Missä EU, siellä ongelma, sanoo yksi. Nuori Suomi, kuuluu toisella urheilun kaiken pahan alku ja juuri. Ja ne mitalikahveilla pönöttävät saatanan kravattiherrat…

No mitä sitten olisi tehtävä, kuuluu tietenkin kysymys, joka epäkohtien osoittajille kuuluu seuraavaksi esittää. Tarkemmin tutkittuina asiat tapaavat olla mutkikkaampia, mutta turha silti tyytyä lyömään kritiikkeihin populismileima ja sullomaan ö-mappiin. Keisarin perse nimittäin saattaa tosiaan vilkkua sieltä silkkikalsarien raosta.

Sosiaalisessa mediassa parannusehdotuksia kuullaankin. Nuori Suomi hiuksista vi**uun, koko SLU alas ja lajiliitoille omat myyntimiehet, sarjataulukot takaisin pikkujunnuille, tuplataan urheilijoiden apurahat, mutta puolitetaan saajien määrä, byrokratia pois, rahat urheilijoille, oopperarahat urheilijoille…

Aleksi Valavuori väläytti Twitterissä Suomen Urheilun Muutostyöryhmän perustamista, tosin minulle jäi epäselväksi, oliko hän tosissaan vai jäikö se heitoksi. Urheilussakin kun riittää ideanikkareita, joiden perävalot katoavat jo mutkan taa kun puurtajaporras vasta raivaa edellisen huikean projektin raunioita (ei tässä tarkoita, että A.V. olisi sellainen).

Tuollainen vapaamuotoinen ideariihen tyyppinen sparrausrinkihän olisi mitä loistavin foorumi visionääreille, joiden aika ja maltti eivät riitä vaikuttaa perinteisen järjestörakenteen kautta. Se olisi aarre myös urheiluliitoille, joissa rutiinien pyörittäminen äkkiä vie voimat ja luovuuden. Voittamisvalmentaja Cristina Andersson ehtikin jo ilmoittautua Twitterissä mukaan ja ehdottaa esimerkiksi Erkka V. Lehtolaa vanhoja ajatuksia haastamaan.

Aiheita riittäisi. Nuori Suomi, voittamisen taito, junioriurheilun tavoitteet, urheilun ja liikunnan rajanveto, urheilun edunvalvonta, rahanjako urheilun sisällä, miten järjestöt parhaiten palvelisivat ydintoimintaa…

… ja monta sellaista aihetta, jotka minulle rajoittuneena eivät tässä edes tulleet mieleen.

Ja sekin pitäisi määritellä, mihin kysymykseen yleensäkään haetaan vastausta? Siihenkö, miten Suomi jatkossa voittaisi enemmän olympiamitaleita?

Väärin hävitty

Näin Saksan kannattajana jäi eilisestä välierästä tunne, että selittelylle ei jäänyt sijaa kun vastustaja oli noin selvästi parempi. Lopun lohturankkarista huolimatta saksalaiset olivat tappiolle jäätyään pelkääjän paikalla sinipaitaisen kuskin kyydissä.

Sama tunne kuin kaksi vuotta sitten Espanjan voitettua MM-välierän.

Toimittajien ja asiantuntijoiden (liioitelluista, sanon jälkiviisasti) hehkutuksista huolimatta tämä Saksan luova ja taitava sukupolvi näyttää sulavan panosten kasvaessa.

Erittäin epätieteelliset mielikuvani palauttavat mieleen Vogtsin, Rummeniggen, Schumacherin, Matthaeusin ja Klinsmannin tapaisia pelaajia, jotka näyttivät kankeammilta mutteivät koskaan, ikinä luovuttaneet. Rummenigge, joka juuri on kurottanut MM-finaalissa pikkuvarpaallaan kavennuksen ja ampaisee kohti keskiympyrää samalla kun takoo nyrkillään kämmentään ja ottaa tiukkaa katsekontaktia muihin suu ammollaan karjuen. Äijät me noustaan täältä, arvaan sieltä kuuluvan saksaksi, tai jotain vastaavaa. Monia samanlaisia kuvia.

Verrattuna nykyjoukkueeseen, jossa ehkä keskittynyttä Klosea lukuun ottamatta näkee lähinnä epävarmaa pälyilyä ja auton valoihin jähmettyneen kauriin katseita. Näittekö te eilen kenelläkään valkopaidalla johtajan kehonkieltä? Minä en huomannut.

Sinänsä saatan toki olla väärässäkin. Aika kultaa muistot, ne huonot pelit ja kisat painuvat unholaan, ajat ja vastustajat olivat toiset. En ehkä ottaisi koko asiaa esiin elleivät muutkin olisi miettineet samaa.

Groundhog day for Germany: After once again failing to exorcise their demons, Uli Hesse wonders how German football lost the ability to deliver in the big games

Tai nimimerkki Nice10 FutisForumilla siellä vallitsevaan tyylilajiin:

Kaikki tuo seisoskelu, kontaktien välttely ja röyhkeyden puute vaatisi kentälle jonkun helvetin Ramelowin, Effenbergin tai muun SS-kenraalin antamaan ryhtiä, mutta tällaisia pelaajia ei Saksa enää tuota.

Ja

Gegen eine bessere Mannschaft zu verlieren ist legitim. Sein Potential nicht auszuschöpfen, weil man die Hose voll und keine Eier hat, das ist traurig und beschämend.

Aus der Traum: Bundestrainer Joachim Löw hat sich verzockt:

Diese deutsche Mannschaft hat Talent, Klasse und deshalb eine verheißungsvolle Zukunft. Allerdings verlangen diese feinen Voraussetzungen ihre Bestätigung, also endlich einen Titel.

Jokaisella meillä pallopeleissä on omat pelilliset lempilapsemme, jotka vieläpä saattavat vuosien varrella muuttua. Yksi tykkää pelikirjoista ja systeemeistä, toinen esteettisistä taitosuorituksista, kolmas kestävyydestä. Minä innostun eniten kun näen taistelua, kaksinkamppailuvoittoja, voitontahtoa, keskittymistä ja jääkylmää pään kestämistä tiukoissa paikoissa.

Ja nyt Saksa murenee juuri niissä asioissa, joiden vuoksi saksalaiseen jalkapalloon jo 70-luvulla lämpenin.

Traurig und beschämend.

Hyvästit Athletik Zentrum St.Gallenille

Suomen naisten taistelua St.Gallenin MM-finaalissa oli ilo seurata. Hyvin uhrauduttiin, tsempattiin ja rähistiin mutta se ei ihan riittänyt, tiivisti puolustaja Mia Karjalainen ja hahmotti siinä kuvion hyvin. Suomen joukkue paransi peliään pitkin viikkoa, ja vain kahdella kuokkaan huikealta Ruotsilta oli melkein torjuntavoitto.

Pallollisessa pelissä Suomi oli monta askelta Ruotsia jäljessä, mutta se ei tässä kohdin ollut häpeä. Kaikki naisten MM-turnaukset katsoneena väitän, että Ruotsi ei ole ikinä ennen pelannut noin hyvää salibandya. Nyt sinikeltaiset muuttivat muita paremman mailatekniikkansa ja pelikäsityksensä maaleiksi suoraviivaisemmin ja tehokkaammin kuin koskaan.

Siihen asti joka pelissä kaksinumeroiset latonut Ruotsi joutui finaalissa jännittämään voittoaan, ja näistä lähtöasetelmista se oli Suomen valmentajille ja pelaajille sulka hattuun. Myös se narina moraalisesta loppuottelusta Ruotsi – Sveitsi katosi ratkaisuviikonloppuna kummasti kokonaan.

Suunta on oikea, ja tässä ajassa ehdittiin tälle tasolle. Karo Kuussaaren ja esikunnan linja nostaa vaatimustasoa ja koota urheilullinen joukkue on se tapa, jolla kehitys on mahdollinen. Kisoissa kuullun mukaan Ruotsi on mennyt eteenpäin samalla reseptillä, ja muun muassa legenda Hermine Dahleruksen mahtumattomuus joukkueeseen kertoo valitun linjan pitävyydestä.

Kiitokset Suomen joukkueelle myös kirjoittajan kannalta, yhteistyö median suuntaan toimi alusta loppuun mallikkaasti. Kaikkien joukkueiden kanssa niin ei ole aina ollut. Ja päävalmentajalta putoilivat kerran toisensa jälkeen haastattelijalle selkeät ja jäsennellyt kommentit.

Kisaorganisaatio palveli mediaa mallikkaasti melkein loppuun saakka mutta kompastui ja taittoi nilkkansa maalisuoralla: Kolme tuntia finaalin alkamisen jälkeen kisojen pressiväki ei voi tulla ilmoittamaan toimittajille, että tilat muuten sitten suljetaan vartin päästä. You must be kidding, kajahti ensimmäinen kommentti, ja kuulin, että juttuja jäi tuon vuoksi tekemättä. Yllättävän monissa kisoissa on käynyt samoin, ei kuitenkaan viime vuonna Helsingissä.

Hallilta lähdettäessä oli kenttä kaukaloineen jo kadonnut ja katsomot riisuttu.

Systeemin uumenissa

Mikäli ennakkosuosikit pitävät edelleen pintansa meneillään olevissa salibandyn naisten MM-kisoissa, joutuvat viime kisojen finalistit Ruotsi ja Sveitsi vastakkain jo välierissä. Suomen tie veisi semifinaalissa Tshekkiä vastaan.

Koska Sveitsillä on tällä(kin) kertaa varsin vahvan oloinen ryhmä, alkoi sveitsiläisiä ja ruotsalaisia toimittajia pressissä kovasti mietityttää, kuka &%#?/” on keksinyt tällaisen sarjasysteemin. Siinä joukkueet arvotaan alkulohkoihin rankingin kärkinelikon ollessa ykköskorissa jne, ja alkulohkoista jatketaan ennalta määrätyn kaavion mukaan.

Verkkoarkistoja kaivamalla löytyi Kansainvälisen Salibandyliiton IFF:n sivuilta tällainen pöytäkirja, jossa hallitus on pohtinut asiaa mietittäessä miesten MM2010-kisojen lohkoarvontaa.

The teams shall be divided according to the ranking of the last WFC’s in four baskets as follows:

Basket 1: Ranking 1-4 (Finland, Sweden, Switzerland and Czech Republic)

Basket 2: Ranking 5-8 (Latvia, Norway, Russia and Germany)

Basket 3: Ranking 9-12 WFCQ Europe teams (4 teams – the winners of the qualification finals)

Basket 4: Ranking 13-16 WFCQ AOFC and America (4 teams)

Each WFC final round group will then be allotted one team from each basket

Mr. Liljelund explained how the play-off tree is built in the fixture list, in order to follow the present ranking system, asking whether the CB wants to adopt a system placing the reigning champion and the runner up in different parts of the fixture.

Mr. Kauppinen stated that it is right to pre-set the groups of the teams in the first basket and an open ballot can make possibilities for tactical results.

Mr. Orlando opposed adapting such a ballot system, where teams are being pre-placed.

Mr. Botman felt that it is very important that we go according to a full ballot and was supported by Mr. Jansson.

Mr. Suman felt that there are possibilities to follow both proposals. Further he doesn’t feel that there are any risks in accepting either of the proposals.

Mr. King also agreed that it is important to have an open ballot.

Paikallinen päätoimittaja bloggasikin sveitsiläisestä näkökulmasta: Oma maali.

Seuraavaksi mietitään, onko mahdollista, että Suomi ja Ruotsi osuvat vastakkain jo miesten seuraavien MM-kisojen välierässä.

Vaikka amerikkalaisella logiikallahan sillä ei ole mitään väliä, koska sijoituksia on olemassa vain kaksi.

First place or no place.

Parasta ovat tarinat

Matka lentokentältä junalla kisakaupunkiin sujuu nopeasti, jos kentän laukkuhihnalla vastaan osuu sopivaa matkaseuraa. Kuten ruotsalainen toimittajalegenda, jolla riittää tarinoita pidemmäksikin matkaksi.

Vaikkapa pelaajasta, joka tunnettiin loppuikänsä lempinimellä Schlob (kirjattu kuulonvaraisesti). Koska hän kerran käveli rankkasateessa vettä tulvivissa kumppareissa jotka sanoivat joka askeleella schlob, schlob, schlob (*). Tai ruotsalaisesta joukkueesta, jonka kaikki pelaajat yhtä lukuun ottamatta olivat ruotsinsuomalaisia. Ja joukkueen liikkuessa henkilöautoilla he kiistelivät, mikä auto joutuu ottamaan ruotsalaisen, jonka seurassa joutuu keskustelemaan ruotsiksi ja sivistyneesti. Ja lasisesta palkinnosta, joka lipsahti käsistä kenttään 7000 lasinsiruksi. Ja…

Vastapäätä istunut neitonen oli lukevinaan kirjaansa, mutta epäilyttävästi hän joutui suupielet nykien pidättelemään naurua juuri oikeissa kohdissa.

Puhuttiin myös erotuomareista, mediasta, jääpallosta, Jan-Erik Vaarasta ja Petteri Nykystä, jääkiekkoväkivallasta Suomessa versus Ruotsissa sekä jääkiekon markkinoimisesta sotasymboliikalla.

Ongelmana nykyisin on puolin ja toisin, että niin monet bloggaavat. Jos sanoo mitään vähääkään mielenkiintoista, päätyy äkkiä keskustelukumppanin tekstiin. Ja voi päätyä, vaikkei sanoisikaan.

Nähtyjä ja luettuja ensivaikutelmia kisakaupunki St. Gallenista toisaalla.

Video saa meidät Saksan kannattajat kiristelemään hampaitamme, mutta se liittyy St. Galleniin, opin.

(*) Ei sillä, olihan Punavyö-kirjoissakin kaveri, joka tunnettiin nimellä Varas-Wal. Koska häneltä oli kerran varastettu hevonen.

Tunnelma ja kaverit tuovat katsojan lehtereille

Urheilun taustapeili: Markkinointia urheilun kuluttajille. Millaista on suomalainen urheilumarkkinointi, miten tutkimusta hyödynnetään ja mikä ratkaisee, minne katsojat kulkunsa suuntaavat? Vieraina ovat markkinoinnin yliopettaja Kari Puronaho Haaga Heliasta ja Risto Rasku Jyväskylän ammattikorkeakoulusta. Toimittajana Jouko Vuolle.

Alan erikoismiesten kertomat taannoisessa Urheilun taustapeilissä olivat itsellenikin lievä yllätys kun minäkin olen tottunut urheilutapahtumissa korostamaan itse pelin / kilpailun merkitystä kylmän oluen, kuumien tanssityttöjen, höyryävien hotdogien ja muun serpentiinisateen rinnalla.

Vähän kärjistettynä Kari Puronaho ja Risto Rasku kertovat, että katsoja menee kokemaan tapahtumaa yhdessä kavereiden kanssa enemmän kuin vain katsomaan vihaisen näköisten painijoiden irvistyksiä. Esimerkkinä muun muassa laukkakisa Kentucky Derby, jossa itse kilpailu kestää puolitoista minuuttia mutta koko tapahtuma pöhinöineen kaksi viikkoa. Tai Lahdessa hiihtokisat, joissa koko väkijoukosta löytyi lopulta pari hassua tyytymätöntä, vaikka itse päätapahtuma eli suurmäen kilpailu jouduttiin peruuttamaan tuulen takia.

Hän haluaa löytää toiset katsojat ja kaverinsa sieltä. Ja sitten se tunnelma, joka tapahtumassa on. Meillä ovat lajit ymmärtäneet tämän asian merkityksen jotkut paremmin ja jotkut aika huonosti.

Yhdessä kokeminen.

Mainitut esimerkit ovat toki yksittäisiä tapahtumia. Katsojalukujen nostaminen on vaikeampaa viikosta ja kuukaudesta toiseen jatkuvissa sarjapeleissä, joissa toistaiseksi oikeastaan vain jääkiekon SM-liiga on lukemiinsa tyytyväinen. Niistä tutkijoilla on vähemmän sanottavaa paitsi että HIFK:n kotipeleissä oli viime kaudella selvästikin kelpo meininki.

Tutkittu on toki palloilukatsojiakin ja saatu tietää, että he arvostavat kotijoukkueeltaan aktiivista pelitapaa ja taistelua loppuun saakka enemmän kuin muita pelillisiä asioita. Himmailemaan ei siis kannata kentälle lähteä.

Mutta voisiko palloilun sarjapelikin yhä olla tapahtuma, jossa tavataan ja johon mennään kokemaan yhdessä? Omassa lapsuudessani tapasimme kavereiden kanssa itsestäänselvästi vakiopaikoilla Jäähallissa tai Stadikalla kun IFK:lla tai Klubilla oli matsi, mutta silloin ei ollut nettiä ja TV:ssäkin ohjelmaa vain kahdella kanavalla ja vain klo 18-23.

Miten rakentaa 2000-luvun yhteinen tapahtuma ja kokemus? Suosittelen ainakin kuuntelemaan alustuksen.