Aihearkisto: kisat

Putte-possun nimipäivät

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF on myöntänyt Saksalle sekä Kanadalle kummallekin 12500 Sveitsin frangia projektitukea lajin aseman vahvistamiseen näissä kahdessa maassa.

Saksassa pyritään nostamaan pelaajien määrä tasolle, joka mahdollistaisi lajille Saksan olympiakomitean jäsenyyden. Kanadassa tarkoitus on tehdä salibandya tutuksi kiekkoväelle, saada se ottamaan reikäpallo oheisharjoitusmuodoksi ja lisätä lajin tunnettuutta maassa.

Ruotsin johtavan lajimedian Innebandymagazinetin päätoimittaja Magnus Fredriksson menee kolumnissaan vielä pitemmälle. Hän linjaa, että lajin huippumaiden kuten Suomen ja Ruotsin tulisi luopua MM-turnausten välisistä väljähtyneistä harjoitusotteluistaan ja käyttää sen sijaan resurssit pelaamalla kehittyvien maiden kuten juuri Saksan ja Kanadan kanssa vaikka sitten B- tai C-maajoukkueilla. Lisäksi pitäisi lisätä kontakteja seurajoukkuetasolla ja satsata esimerkiksi Venäjän, Viron ja Latvian salibandyn kehittämiseen koska vain sitä kautta meillä on tulevaisuudessa leveästi laadukkaita arvokisoja.

Pohtimisen arvoisia pointteja kun samaan aikaan toivotaan Champions League -tyyliin entistä tiukempia ja tasaisempia pienemmän piirin kisoja parhaiden maiden maajoukkueiden ja seurajoukkueiden kesken. Riittävätkö heikommille maille karsinnat, joista parhaat seuloutuvat huippujen mukaan? Ovatko lyhyen ja pitkän aikavälin tavoitteet ristiriidassa keskenään?

(Kuvassa Saksan maajoukkue juhlii maalia joulukuun MM-kisoissa Helsingissä)

Kuusählyä odotellessa

Sählyn SM-kisat. Katusähly. Suosähly.

Miksi tyytyä muutamaan versioon?

Puistosählyn SM-kisat pelataan 6. elokuuta Tampereella. On vuosi 2011, joten turnaus esittäytyy nettisivujensa lisäksi YouTubessa ja Facebookissa. Tapahtuman järjestää Warriors.

Liian tavanomaista?

Miten olisi sitten Järvisählyn MM-turnaus, joka pelataan, järjestäjän sanoja lainatakseni, 1.-3.7.2011 luonnonkauniilla Hämeen-järviylängöllä sijaitsevalla Tammelan ja Forssan yhteisellä virkistysalueella Saarenkansanpuistossa.

Mitä lie luvassa ensi vuonna?

Saanks mä ottaa huomenna mailan mukaan ku nykyään kaikki pelaa koulussa koko ajan sählyä, kysyi perillinen tänään kotiin tullessaan.

Totta kai.

Multimediaa?

Urheilukuvaajien eliittiin lukeutuva Kari Kuukka ihmettelee blogissaan, mihin jäivät isojen suomalaismedioiden näyttävät esitykset esimerkiksi nyt kiekkoleijonien kultajuhlista.

Where are the interactive panoramas, time-lapse of the arrival of the audience, audioslideshows with original content, your multi cam real time livefeed, proprietary mini helicam, your visually a bit more interesting web design?

Kuukka itse teki multimediaa esimerkiksi tämänvuotisissa Oslon hiihdoissa.

Itse vasta pureskelen kysymystä ja mietin, kuinka tärkeitä ja kaivattuja uudet muodot oikeasti ovat. Kuinka paljon niihin tulisi aina rajallisia resursseja panostaa? Tosiaan iso ja kova juttu vai sittenkin vain ihan okei ja hienoja, mutta.

Kukakohan osaisi kertoa?

Hienoa timelapsea, esimerkiksi, on nähty salibandystakin, kiitos Hyvärisen Mikon.

Yhdessä verkossa

Sosiaalinen media pullisteli viime viikonloppuna kun väki koki yhdessä Euroviisut ja kiekkokisojen huipennuksen. Euroviisuja lusin itse riittävästi jo 70-luvulla, mutta Twitterin tagi #mmkisat oli seurannassa koko pitkän kisarupeaman ajan. Ollapa ollut jo niinä vuosina kun keskiyön lähestyessä kuuntelin yksin kotona matkaradiosta Höyry Häyrisen kertovan Nummelinin ja Koivulahden uroteoista Kiesslingiä ja Kühnhacklia vastaan.

Karhuherran sanoin:

– – – kisapaikalla on jo useita kotimaisia mediatyöläisiä, jotka luukuttavat tunnelmia kaukalon laidalta, mixed zonelta, pressikeskuksesta ja aamutreeneistä. Pahimmat vielä yöllä hotelliltakin. Etulinjassa tulittavat tietysti Jatkiksen omat pojat Mikko ja Kasperi eli @MikkoMakinenJA ja @kaustonen, sekä ainakin Kulosaaren alueen johtava monimediapulputtaja @EskoSeppanen.

Muista läsnäolijoista visertäen äänessä ovat luonnollisesti järjestävää tahoa ja itseään edustava Mr. @puckarinen sekä Ylen töllöäänet @FinnishPortilla ja @Chriso_Vuojarvi. Tarjolla on livehuomioiden ohella lähes reaaliajassa tuoreimmat ja olennaisimmat kisajutut suorina linkkeinä. Ei tarvitse mitään lehtiä suotta lukea.

Eikä siinä vielä kaikki, kotkatsomoissa huutelee monenlaista väkeä, muitakin kuin mediaurpoja. Sillä ainakin oman näppituntuman pohjalta Twitter on hiljalleen tänä keväänä lyönyt läpi myös tavallisen kiekkokansan keskuudessa.

Pitkä lainaus, mutta toivon saavani anteeksi, koska asia on niin lujaa.

Tagi elää edelleen kun puitavana puoleen ja toiseen ovat voitonjuhlat.

Ennenkin on voinut kokoontua sporttibaariin tai kaverin kisastudioon ja jatkaa puintia seuraavana päivänä koulussa tai töissä, mutta näin laajaan keskusteluun ei ole päässyt mukaan. Myös kaltaiseni harvoin baareissa viihtyvä.

Hehkuttaa Lvngroom:

Tekniikasta ei tietenkään ole sinällään kyse, vaan siitä, mitä se mahdollistaa. Voidaan keskustella, osallistua, jakaa ja innostua toisten samanhenkisten kanssa tapahtumaa ennen, aikana ja jälkipeleissä. Perinteiset kisakatsomot, kauppatorijuhlat ja TV-lähetykset ovat edelleen tärkeitä, mutta rinnalle on tullut hurjasti mahdollisuuksia lisäelämyksiin!

Eilen lisäsin seurattaviini pitkän rivin futiksesta visertäviä, mutta sählyääliöitä Twitterissä on vielä harmillisen vähän. Se porukka tuntuu kokoontuvan Facebookiin. Tähänkin hurahtaneena toivon kuitenkin, että seuraavia salibandykisoja saan kokea entistä enemmän myös Twitterissä. Tai mikä silloin pinnalla onkaan, nykyisellä muutostahdilla.

Lisää Twitterin käytöstä

Kelpo vuosi

Henkilökohtaisten mieltymysten valossa viimeksi kulunut vuosi on ollut ainutlaatuinen. Kaksi salibandyn MM-kultaa, HJK:n mestaruus, IFK:n mestaruus ja nyt vielä kiekkokultaa. Jalkapallon arvokisojen lopputurnauspaikan olisi toki vielä voinut ottaa.

Teille nuorille Suomen jääkiekkomenestys taitaa olla jo normaali olotila, mutta antakaas kun setä kertoo. Ennen vanhaan normaalitila oli se, että Suomi lähtee kisoihin päättäväisenä hakemaan sitä kaikkien aikojen ensimmäistä mitaliaan mutta pettyy taas kerran. Kevään 1974 ”puupronssia” jouduttiin jauhamaan pitkään ja hartaasti. Oli Dombrovskin hylkäämää Hannu Kapasen maalia, Sikoraa, Masken Carlssonia ja kaikenlaista eeppistä vastoinkäymistä koska jääkiekon jumalat nyt vain olivat tuominneet Suomen ikuiseksi neloseksi. Korkeintaan. Vaikka koko kisoissa ei saattanut olla kuin CCCP, CSSR, Tre Kronor, DDR, Puola ja Suomi. Se ajanjakso tuntui jatkuvan loputtomiin.

Siksi se hopea Calgaryssa 1988 tuntui näihin mestaruuksiinkin nähden isommalta asialta kuin nyt tajuaakaan. Siitä huolimatta, että Tihonovin muikea hymy Suomen kopissa oli näin jälkikäteen ajatellen merkillisenkin leveä.

Olikohan Karlstadin Stjärncupen joskus 1994 kun ruotsalainen junnujoukkue oli hävinnyt salibandyssa suomalaisille ja luonnollisesti harmitti. Lämpöisessä jälkihuutelussa ruotsalaispoika kiljaisi kiukkuisen lapsen nuotilla pöytään viimeisen korttinsa:

”Men hur många VM-guld i hockey har Finland vunnit någonsin!?”

Nyt pitää opetella ajatukseen, että Suomi on maa, joka on voittanut kiekossa sentään kaksi MM-kultaa.

Kaksi. Kaksi MM-kultaa. Kaksi.

Mitä isot edellä

Jos Suomen pakka pysyy kasassa, maalivahtipeli onnistuu, maalipaikoissa natsaa…

Pakka pysyi kasassa, maalivahtipeli onnistui loistavasti, maalipaikoista olisi voinut iskeä usemmankin.

Jotenkin todella maukas voitto joukkueelta, joka venyi aina vain lisää ja lisää kun vastus koveni. Sveitsiä vastaan voitto pelin hajoamisesta huolimatta, kaasutus karkuun Slovakialta, nousu kahden maalin takaa finaaliin välierässä, Ruotsin hyökkäyskoneen pysäyttäminen.

Ruotsalaiset harmittelivat vetojen karanneen jännityksen vuoksi ohi maalin. Sitäkin, mutta kyllähän Suomi kyykkäsi mahtavasti peittäen laukauksia. Moni oli milleistä kiinni pallon kääntyessä kantapäästä vähän ohi tolpan. Stolpe in, stolpe ut, marginaalit ovat pienet ja voittaja punnertaa ne edukseen.

Joni Järviöltä huikea esitys tolppien välissä, kruununa se kolmannen erän jalkatorjunta Suomen johtaessa maalilla. Kaksi huippuvahtia mahdollisti levänneen veskarin heittämisen finaaliin, muistutti viikon mittaan maalivahtien JyP-peluutuksesta vihjannut Jarkko Rantala.

Ruotsin maalivahti sanoi ennen finaalia, ettei tiedä Suomen hyökkääjistä mitään. Eikö kannattaisi? Ylimielisyyttä vai sumutusta?

Krister Savosen jäätävä rankkari. MM-finaalissa. Joukkueen kuopukselta. Ja Miko Kailiala tivaamassa ruotsalaisilta palloa talteen niin että tuomarin oli mentävä väliin. C’mon, kaverin ensimmäinen maaottelumaali (!?) Just how cool is that?

Aaron Fagerholmilla ei tainnut olla ratkaisupeleissä askelmittaria, mutta kilometrejä kertyi paljon kaverin polkiessa rikkomassa Tshekin ja Ruotsin rakentelua.

Miko Kailiala ja Miikka Sokka kasvattivat rooliaan läpi viikon, ja jotenkin sopivaa, että juuri he mestaroivat finaalin voittomaalin. Turusta on tullut jo vuosia signaalia, että täältä on tulossa kovia pelimiehiä, ja nyt minäkin pääsin näkemään, mistä oli puhe. Eivätkä vain nuo kaksi.

Suomen kylmäpäinen pallollinen peli johtoasemassa. Paljon puhuttu kokemus miesten kovista peleistä näkyi. Ja onnistunut roolitus. Kaksi hyökkäävää kenttää, muskelimiehet ja monikäyttöiset jokapaikanhöylät.

Pressissä paikalliset valokuvaajat hehkuttivat viimeisen sekunnin ruutuaan: Pallo Suomen verkossa mutta suomalaiset kädet pystyssä ja ruotsalaiset maansa myyneinä. Ruotsin kaventaessa Stadthallen ylitarkka pelikello pysähtyi lukemaan 59.59.9.

Pressissä finaalin jälkeen lämmintä noin 39 astetta, paikalliset kaljamukeineen pälättivät 97 desibelin voimalla, se ovi diskojytkettä tulvivan hallin puolelle ei pysynyt sitten millään kiinni ja netti pätki. Mutta mitäs pienistä kun Suomi on uusi maailmanmestari, hei.

Borlänge, Riika, Praha, Praha, Helsinki, Weissenfels.

Suomi kutisti kolmimetriset tshekit

Suomen U19-poikien eilinen välierä Tshekkiä vastaan toi mieleen vastaavan 2007 Sveitsissä. Silloin vahva Tshekki käänsi Suomen johdon, ja meikäläisten hakiessa epätoivolla tasoitusta karkasi Jiri Curney niittaamaan vastaiskuista voiton omilleen.

Nytkin näytti vielä toisessa erässä pahalta. Fiilisjoukkue Tshekin tunne kasvoi maali maalilta, ja erän lopulla pelaajat olivat jo kolmimetrisiä.

Tshekin tunne näytti kuitenkin unohtuneen tauolla pukukoppiin ja ovi lipsahtaneen takalukkoon. Kaukaloon hyppäsi puolet pienempiä punapaitoja, ja Suomi nappasi otteen takaisin. Vaikeimmilla hetkillä vahvasti pelannut Miko Kailiala sai kunnian nostaa tolpalta toisella yrittämällä tasoituksen, ja sitten räpsähti kahdesti Tuomas Iiskolan ruoska. Välissä piti kuitenkin tappaa yksi jäähy, joka avasikin Tshekin parhaat paikat kääntää peli vielä. Tshekki tuuppasi pallon yhä uudelleen numerolla 11 pelanneelle Jan Natoville, ja yhä uudelleen Jarkko Rantala karjui aitiosta Nico Salolle: Se 11 on sun! Taas lähti rightin otteella pelaava Natov kiertoon, ja taas ehti Salo eteen. Kun vielä Tomi Aaltonen pysäytti sen kohti maalia löytäneen laukauksen, vaara oli ohi. Loppuun ei Tshekki saanut kunnon myllytystä kun Krister Savonen ja kumppanit pitivät tyylikkäästi pallon.

Kaikki nuorten kisat nähneenä sanoisin, että toiseksi paras U19-poikien MM-kisoissa pelaama kolmas erä. Ihan paras on toistaiseksi vielä tämä.

Valmennuksen selitys tapahtuneelle on toki uskottava: Avainmiehiään kuluttanut Tshekki väsähti, ja leveälti peluuttanut Suomi juoksi kolmannessa erässä karkuun.

Onko Suomella saumoja Ruotsia vastaan, on jo moni ehtinyt kysellä kotomaasta.

Ruotsi on ennakkosuosikki, mutta on toki. Ruotsin vahvuus näyttää olevan hyökkäyksessä, heikkous puolustuksessa, kuten itsekin toteavat. Jos Suomen pakka pysyy kasassa, maalivahtipeli onnistuu, maalipaikoissa natsaa…

Ruotsi lataa itseään hokemalla revanssia Finnkampenin tappiosta. Ja on edelleen ennakkosuosikki.

Suomalaiset eivät ole ainakaan joukkueen ulkopuolelle puhuneet voittamisesta mutta eivät myöskään mistään varovaisesta parhaansa tekemisestä.

Nykyään kaikki elävät vain hetkessä.

Boris Mihailov, suosikin viitta ja no look -laukaus

Norjasta ei avausmaalinsa jälkeen ollut isommin vastusta, mutta Slovakia yllätti vahvuudellaan. Terävästi liikkuvia taistelijoita, joilla ei ollut kosketus palloonkaan huono. Ja vireystila tapissa alusta loppuun, koko joukkue seisoi vaihtoaitiossa intoa puhkuen. Välillä huolestutti, romahtaako koko rivi yhtäkkiä kentän puolelle.

Boris Mihailovilla oli maalin tehtyään tapana tuulettaa tutkimalla mietteliäästi mailansa lavan kuntoa. Samaa koulukuntaa edustavat täällä suomalaiset. Sveitsiläiset juhlivat 1-4-kavennusta faniensa kanssa kuin maailmanmestaruutta, ja Slovakian penkki rätisi koko 60 minuuttia kuin popcornkattila. Puolan joukkue kuulosti ulkona alkulämmössä raivolla laulaessaan merijalkaväen alokasleiriltä, mutta näköjään happea riitti vielä Espanjan lyömiseen.

Suomen puolustuksen puhkomiseen ei Slovakian taito riittänyt, mutta niin vain alkoi eroakin syntyä kunnolla vasta kun Suomi heitti kaikki nimimiehensä laatikkoon. Matias Kaartinen laittaa palloa liikkeelle, Sylvester Raikamo, Sami Johansson ja Tuomas Iiskola laukovat. Ja Miikka Sokka on vakuuttanut. Vie palloa sisään, vääntää yleensä itseään isompia vastaan ja laukoo maalejakin.

Sami ”No look” Kosken vaikutukset näkyvät yhä laajemmalti. Niko Mäkelä tarjoili Norjaa vastaan näyttävän no look -laukauksen (kuva), joka kuitenkin viuhui hiukan yli maalin.

Ruotsi pelasi taas kerran sellaisen alkusarjan ettei suosikin viittaa tarvitse tyrkytellä muille. Kolmeen peliin mätetyt 53 maalia kertovat joukkueen olevan totutun taitava, ja Tshekkiä vastaan sitä kuvasi tilanne, jossa keltapaita kiepsahti pallon kanssa karkuun ja kaksi tshekkiä törmäsi ryminällä toisiinsa jääden lattiaan makaamaan (alakuva). Tämän vuoden ruotsalainen erikoisuus on pakkien tulivoima. Viivasta lähtee kierrosta sellaisia ammuksia, että tuloksena on maali tai ainakin mansikka. Kevin Lieback-Asp linkosi pakin paikalta neljä palloa Tshekin verkkoon, Sebastian Nielsen taas hattutempun Viroa vastaan.

Suomen välierävastus Tshekki hölmöili Ruotsia vastaan omassa päässä liikaa pärjätäkseen, mutta kuusi tehtyä kertovat sekä Ruotsinkin haavoittuvuudesta että Tshekin vaarallisuudesta. Joukkue on voitettavissa, mutta kaikki on semifinaalissa mahdollista.

Kolmikymmenvuotista sotaa käytiin aikanaan kovasti juuri näillä historiaa pursuavilla nurkilla, ja Ruotsin joukkue vieraili vapaa-ajanohjelmanaan Lützenissä, jossa käydyssä taistelussa kuningas Kustaa II Aadolf kaatui vuonna 1632. Ja mukana niissäkin väännöissä olivat toki myös suomalaiset.

Kolean alkuviikon jälkeen aurinko paistaa Saksi-Anhaltissa toista päivää, kesä kaatuu päälle ja pelit paranevat.

Mikko Kohosen silmien alla

Nuorten MM-turnaus Saksan Weissenfelsissa päästiin aloittamaan kun Suomen valmennuskvartetille löydettiin pitkän etsimisen jälkeen yhtenäiset solmiot ja päävalmentaja Jarkko Rantala toipui Mika Mikko Laurikaiselle seitsemän ottelun ristinollasarjassa koetusta viime hetken tappiosta.

Suomen helpon näköinen voitto Sveitsistä oli valua käsistä kun joukkue unohti viimeisellä viitosella elää hetkessä ja jämähti oikein wanhanajan suomalaiseen palloilukipsiin. Pallon rauhoittaminen hyökkäyspäähän muuttui hätäisiksi laukaisuyrityksiksi, ja lopulta ei edes pitkä päätyyn tahtonut onnistua. Sveitsiläisten pelaajien ja fanien ilmeet huokuivat epäuskoista riemua: ensin ei maalinteko ollut onnistua millään, mutta yhtäkkiä palloja viuhui Suomen verkkoon solkenaan. Lopulta Suomi sai sentään itsensä kursittua kasaan ja lähti kentältä voittajana. Joukkueen ilmeistä kuitenkin näki, että tunnelma oli kaikkea muuta kuin tyytyväinen. Mutta viileys ratkaisupaikoissa tulee kokemuksen myötä, ja täällä sitä hankitaan.

Pelin jälkeen suomen valmennusryhmä keskusteli pitkään erotuomarivastaavan kanssa Stadthallen aurinkoisella takapihalla. Singaporelaisten erotuomarien linja oli tasapuolinen, mutta kaksikolla oli taas kerran selvästi vaikeuksia päästä pelin vauhtiin mukaan. Jostain on heidänkin kokemuksensa hankittava, mutta keskustelua käytiin siitä, oliko tämä sittenkään ihan oikea paikka. Päivän harmillisin eli Sylvester Raikamon nilkkavamma ei kuitenkaan tullut kontaktitilanteessa.

Kohta alkavassa Norja-pelissä Suomi pelaa ehkä sinisissään. Ei päästä näkemään, onko Matias Kaartisen verinen valkoinen paita saatu pestyä eilisen nenään tärähtäneen kyynärpään jäljiltä.

Hallin päätyseiniä komistavat Mikko Kohosen MM-tuuletukset antavat hienoa taustaa valokuville. Joku jo kertoi erään mailavalmistajan vaatineen lakanoiden poistamista sillä perusteella, että ne mainostavat epäreilusti toista merkkiä. Itse en kyllä instrumentteihin perehtymättömänä ole edes huomannut, minkä merkkinen maila Kohosella kuvassa on.

Kun joskus ennen sotia itse vielä torjuin, tapasin merkitä aputeipillä kentän keskilinjan etten huomaisi laukauksen tullessa suojelevani kaukalon kulmaa. Yllättävää, että joku tekee sitä vieläkin kuten Sveitsin maalivahti ennen alkulämpöä. Pelin alkaessa teippi oli jo kadonnut.

Ennen oli miehet rautaa

Nykysukupolvi on saanut haaveilla jääkiekon maailmanmestaruudesta, mutta vanhoina hyvinä aikoina metsästettiin loputtomiin sitä ensimmäistä arvokisamitalia.

Tekno-Kekko kertaa loistavasti kohtalonkisoja niiltä ajoilta kun minäkin vielä jääkiekkoa seurasin.

Perkeleen Dombrovski. Se(kin) oli katkera paikka.

Sosiaalista(kin) mediaa 1

Olympialaisten kiekkofinaali ei televisiosta vaan tietokoneen ruudulta. Selostus Radio Suomen nettilähetyksestä ja ruudun reunassa juoksemassa kotimainen ja kansainvälinen Twitter-virta.

Ei ihan Sofanaticsia, mutta mielenkiintoinen ikään kuin jaettu kokemus.

Pidetään tämä nyt meidän keskeisenä, mutta muuten kisat tuli seurattua lähinnä Facebookin ja Twitterin kautta, television päiväkoosteiden vilkuilua toisella silmällä siihen päälle.

Kotimaisten yhden, toisen, kolmannen ja neljännen lätkäjätkän viserryksistä jäi epämääräinen yleisimpressio, että Suomen onnistumiset olivat pelaajien ansiota ja epäonnistumiset valmennuksen syytä, suomalaiset mediat yksi toisensa jälkeen syvältä ja olisi hienoa saada Kanadan passi.

Tunnetta, hyvä. Eikä kai tweettejä muutenkaan pidä ottaa ylivakavasti.