Aihearkisto: linkit

Videoaikakauden George Plimpton

Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa. Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).raineaarre

Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.

Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).

Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.

George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.

Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:

Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.

Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.

Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.

Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.

Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.

Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?

Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?

Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla. 

Kamerat käyvät, menee jo

indiansSalibandyliigan avausviikko paketissa ja kaikilla kerrankin sama määrä otteluita pelattuna. Yksi.

M-Teamin ja Westend Indiansin varaslähtö näytti, että Inkkarit pystyvät ainakin tällaisessa matsissa puolustamaan ilahduttavan tiiviisti viisikkona. Hyökkääjät urakoivat moitteettomasti kahteen suuntaan, ja maalissa Mikko Kirvesniemi napsi eleettömän varmasti ne vähät pallot pois. Ei ollut sattumaa, että juuri Valtteri Kainulainen ja Heikki Iiskola latoivat maalit. Kaksikko erottui muutenkin. Kainulaisesta tuli mieleen muutama wanhanajan edestä esimerkillä johtava NHL-kapteeni, ja Iiskola tarjoili sellaisia yllätysliikkeitä, jotka pistävät kysymään, kuka tämä kaveri oikein onkaan. M-Teamille varmasti turhauttava avaus kun hyvästä yrityksestä huolimatta mistään ei uponnut. Vastatuulta tuntuivat joukkueen mielestä puhaltavan myös tuomarien pillit, vaan toki M-Team joutuikin taitavampaa vastustajaa vastaan rikkomaan enemmän.

EräViikinkien pitikin tehdä SalBasta silppua, mutta eiköhän avaus aina sen verran jännitä, että 11 tehtyä ja Markus Laakson nollapeli hiukan rentouttivat. Vähän odotin isolta seuralta isoa satsausta historiallisen ensimmäisen liigaottelun dokumentointiin, se jäi kuitenkin käytännössä SalBan valokuvien ja videon varaan. Niitä juttuja, jotka tuntuvat sillä hetkellä pieniltä mutta saattavat 20 vuoden päästä harmittaa. (Kuten itseäni, ettei aikanaan Pääkalloa perustettaessa otettu innokkaasta joukosta ryhmäkuvaa.)

Tänään sitten EräViikingit tosipaikassa Classicia vastaan. Samalla nähdään kotiottelutapahtuma ja kuullaan Kurren uusi maalibiisi. Tuleeko samanlainen klassikko kuin We are the Vikingsistä?

Hämäläisnousijoilla nolla pistettä, silti molemmilla lupaava avaus kun LASB piinasi Classicia loppuun saakka ja Steelers roikkui kahden erän jälkeen kiinni yllätyksessä Oulussa. Huomenna Lahdessa LASB – Oilers, paljonko pamahtaa yleisöä?

Olikohan Oilers – SPV avauskierroksen paras peli? Oilersilta odotettiinkin, mutta Peliveljet näyttivät, että puheet isosta heikentymisestä ovat olleet pahasti ennenaikaisia.

Menee hetki ennen kuin silmä tottuu Happeen uusiin peliasuihin.

Olen vuosia toivonut salibandysta TosiTV-tyylistä kulissien taa vievää videototeutusta, ja Oilersin Öljymiehet vastasi toiveeseen varsin hyvin. Pätkässä oli aitoutta, ja katsoessa tuli tosiaan tunne, että pääsee sinne, minne yleisö yleensä ei. Etenkin pukukoppiosuuksissa. Tuollaisten tekeminen ei ole ihan pikkuhomma, joten siksikin iso hatunnosto Espooseen. Odotan innolla lisää.

Suosikkinäyttelijöihini kuuluvan Raine Siltalan ”dokumentti” soluttautumisesta Classicin rinkiin syntyi Veikkauksen vähän isommilla resursseilla eikä pettänyt odotuksia. Salibandyn nykytoimijoita terävästi sparraava managerilegenda Tom Sandell oli ehtinyt kehua Ylijohtavan erilaista liigaennakkoa ja ehätti nyt kommentoimaan Facebookissa, että näitä lajin hassuttelupätkiä alkaa olla pilvin pimein. No ei ole. Kyllä joukkoon vielä mahtuu. Ping Tero Töyrylä ja muut.

Liikkuvaa salibandykuvaa puskee muutenkin hiukan eri tahtiin kuin 90-luvulla kun tallensin Ruotsin Sportnyttistä VHS:lle harvinaisia lajihelmiä. Jotain on saavutettu, kun ottelulähetyksen ihastelun sijasta osataan jo nurista, miksi sitä ja sitä peliä ei näytetä missään.

Erikseen ilahdutti Yle Areenan avaus LeBa-NST, koska maksuttomuus. Kuva muistutti osan aikaa Tallinnan TV:stä 70-luvulla viiksiantennilla haalittuja lätkälähetyksiä ja katosi välillä kokonaan, mutta ongelmat johtuivat verkkovaikeuksista Pohjois-Karjalassa, Ylen Jyri Kivimäki ystävällisesti valisti. Jatkossa tulee parempaa.

NST on taulukossa vielä nollilla mutta valmentaja Perttu Kytöhongan some-presenssi lajin kärkeä. Kaikilla ei ole aikaa eikä ehkä eväitäkään ilmaista itseään kirjoittamalla. Silti jokainen alansa keskusteluihin aktiivisesti osallistuva asiantuntija on hieno juttu.kamerat

Irtohuomioita: Lindgren & Sihvonen 20.5.2016

Miksi urheilujournalistit saavat jatkaa tehtävässään eivätkä joudu filaan kun tekevät karkeita virheitä, peräsi Sihvonen. Venäjällä sellainen tapaus on kuulemma nähty, ja kilpailua pelipaikoista pitäisi olla enemmän.

Linkki ohjelmaan

Mielenkiintoinen pointti, tosin se kilpailu taitaa olla menossa koko ajan. Urheilujournalisteista tai sellaisiksi mielivistä harvan tuoli kai on täysin tukeva jos lukijat, katsojat tai kuulijat katoavat tai klikkejä ei enää tule.

Mielenkiintoinen ristiriita samaisen tämän päivän  ohjelman kohtaan, jossa Teemu Ramstedt harmitteli nykyisen urheilujournalismin lyhytnäköisyyttä ja klikkiorjuutta. Näiden asioiden jännitteen Lindgren huomasikin luvaten, että keskustellaan siitä pointista toiste.

Ja sitten myöhemmin ohjelmassa kohta, jossa Ramstedt sanoi somen olevan sportissa kovasti paljon toimittajien huutelua toisilleen. Pohti, mikseivät urheilijat itse ota puhevaltaa itseään koskevissa asioissa, mutta kertoi myös esimerkkejä syistä, miksi se ei aina ole helppoa.

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Superketjun odotus, avaruusvapari, kukkahattu ja pikkupoikamainen innostus

 

Hiukan päästiin näitä näykkäisemään jo avausviikonloppuna, vaikka Oulussa shokeerattu Erä näköjään ilman Lauri Kapasta (ja Tommi Aroa) matkustikin. Toivottavasti näen superketjun Tuomas Iiskola – Kapanen – Eero Nuutinen keskiviikkona kun Erä ja Oilers asettuvat viivalle Vantaan Energia Areenalla.

Vastahan se oli kun SSV pystyi kääntämään tiukat pelit yksinkertaisesti heittämällä kentälle Harri Forstenin, Mikael järven, Juho Järvisen, Saku Lehden ja Timo Toivosen. Monta avainpalikkaa on jäljellä mutta monta puuttuukin tai on viisi vuotta vanhempia. Etenkin nuoret maalivahdit pelaavat ainakin alkukauden luupin alla. Soiko Toni Lötjösen puhelin?

Classicin kaataminen = Oilersin kovuutta? Jesper Kivipaasi heti tilastoissa, muttei pisteryöpyllä vaan pahaan paikkaan otetulla viisiminuuttisella. Tänään Tampereella nähdään enemmän kun Family saa vastaansa SPV:n.

Ihan erityisesti nautin SB-Pron ja Happeen TV-ottelusta.

Vauhdista viisi prosenttia pois ja pallonhallintaan niin vot. Vaikka eihän Pro sitä ole tehnyt, vaikka olen jupissut samaa jo vuosia.  Meren takaa saapunut sentteri Marie Häggström näytti todella osaavalta, vai hämääkö ruotsalaisstatus? Teräviä oikeita ratkaisuja perusjutuissa, henkilökohtaista pelikäsitystä ja taitoa kuten siellä päin huipuilla tapaa olla. Pron peli on viihdyttävää eikä minulle vähiten siksi, että tykkään kaikissa lajeissa pakkien runsaista kaukopommeista.

Ja se kolmannen erän konttaava karhu -sisäänlyöntikuvio? Yle Areenassa lähetysajassa 1.42.50.

Happee haastoi ihanan häikäilemättömästi, ja konkarit tuuppivat välillä tenavatalentit mallikkaasti sivuun pallosta. Entä Jenni Timosen tyly no nonsense -rankkari?
– – –
Viikonlopun päätteeksi jalkapalloa ja HJK – IFK Mariehamn.  Avausjakson viihdyttävintä oli Petteri Forsell, toisella toki kotijoukkueen ilotulitus ja etenkin Mac Kandjin harhautus Mika Väyrysen maaliin.

Olen vanha ja kukkahattu, mutta silti se läskistä ja haistattelusta koostunut päädyn lopun chantti Forsellille oli väsynyt ja surullinen. Suoraan sen perään ei todellakaan huvittanut nousta meidän Klubille, kuten kuoro siinä kohdin oopperaa aina laulaa.

Kotimatkalla poikkeama kulman kauppaan, jossa sattui silmiin samaan aikaan HJK-fani pelipaidassaan, seuran juniori verkkareissaan ja illan ottelusta huilannut keskikenttäpelaaja. Helsinkikin on pieni kylä. Tai sinivalkoinen, voisi sanoa turkulaistyyliin.
– – –
Maanantaiaamuna uutinen elokuvan tulisielu Peter von Baghin poismenosta. Hahmo, jolla pikkupojan innostus elokuvaan säilyi,  säkenöi himmenemättä ja tarttui kuulijoihin, vaikka vuodet vierivät. Kuin salibandyssa Jussi Jäntti.

Tässä merkinnässä kehun Sihvosen radiosarjaa

sihvosetParasta kuulokkeissani kesällä 2014 on ollut Petteri Sihvosen juttusarja Yle Puheella.

Viimeisin jakso pyörätuolikelaajineen on vielä kuuntelematta, mutta jo nautittuina juttutuokiot Juhani Tammisen, Mattiesko Hytösen, Minna Marshin, Henrik Dettmanin, Arto Halosen, Manuela Boscon, Jukka Röngän, Esko Hatusen, Jukka Relanderin, ja Tuomas Kyrön kanssa.

Loistavaa settiä.

Parasta näissä on se kiireettömyys kun ei vedetä hengästyneinä pelin jälkeen tai TV-valoissa lähetysaikamme on juuri päättymässä -hätäilyt korvanapissa. On aikaa syventyä ja miettiä ja vaikka vähän epäröidäkin.

Myös kuunteluympäristöllä on vaikutusta. Ei kannata klikata ohjelmaa pyörimään samalla kun istuu koneen ääressä viisitoista välilehteä auki, silloin virikkeitä on liikaa ja keskittyminen hajoaa. Ehkä ihan mieluiten ulkona pitkällä kävelyllä ohjelma omaan soittimeen ladattuna. Tai sitten yön laskeuduttua pimeydessä: vain kuulokkeet, äänet ja ajatukset. Joita hyvä radio-ohjelma herättää sitä tahtia, että on oltava muistiinpanovälineet käsillä ja valmius kelata välillä taaksepäin omien ideoiden karattua lentoon.

Tuopa oli hyvin sanottu, tuosta olen eri mieltä, tuosta tulikin mieleen, että…

Kesän vieraat ovat olleet melkeinpä sitä mielenkiintoisempia, mitä kauempaa he urheilua katsovat. Päivittäin itse mukana oleva killittää ehkä turhan läheltä. Vaikutuksensa lie silläkin, että mukana oleva ja tulevia työtilaisuuksiaan ajatteleva joutuu pitämään kielen keskellä suuta.

Muutenkin olen miettinyt, ovatko urheilun mielenkiintoisimmat haastateltavat usein muita kuin tämän hetken aktiiveja. Ikä ja perspektiivi tietysti, mutta on lähtökohdissakin eroa. Urheilija on urheilun osaaja, kirjailija, toimittaja (ja valmentaja) taas sanankäytön ekspertti. Radiossa toki kuulee myös, ketkä ovat puhetyön ammattilaisia, mutta tärkeintä se ei ole.

Ja sitten vielä Sihvonen itse, haastattelija. Kuten olin arvannutkin (ja moittinutkin), se vihainen jääkiekkoväittelijä oli vain yksi myyntirooli. Tykkään paljon enemmän tästä sivistyneestä rauhallisesta kyselijästä, jolla selvästi on vahvoja omiakin näkemyksiä mutta joka malttaa pitää ne taustalla ja jättää pääroolin vieraalleen.

Sarja olisi kaivannut vielä päätöksekseen jakson, jossa Relander, Rönkä tai Marsh haastattelee ja luotaa Sihvosta.

Ehkä sitä puolta kuullaankin tulevassa Sihvosen ja Tommy Lindgrenin ohjelmasarjassa.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Kerta kiellon päälle

Keskiustelua lasten ja nuorten liikunnan kustannuksista veti vielä yhteen Mikko Mäntylä mainiossa Aina ennenkin -blogissaan.

Tavallista laadukkaampi on myös merkinnän keskusteluketju.

Näyttäisi tiivistyvän, että:

1. Kustannuksia voidaan jonkin verran karsia.

2. Joka tapauksessa jää kuitenkin lajeja ja tasoja, jotka väistämättä ovat ja pysyvät osan potentiaalisista harrastajista ulottumattomissa.

Lue ja kuuntele

Onko urheiluseurojen pyörittäminen Sinustakin mielenkiintoinen aihe?

Sama täällä. Siksikin tyrkylle pari linkkiä:

Harvard Business Review kertoo artikkelissaan Ferguson’s Formula, miten muuan nyttemmin Sir Alex Ferguson alkoi rakentaa eräällä saarella ei vain joukkuetta vaan koko organisaatiota. Tuloksena verrattain hyvin menestynyt Manchester United.

(Linkin syötti lapaan pahamaineisessa Twitterissä Kyninho)

Vähän kotimaisempaa näkö- ei vaan kuulokulmaa tarjoaa Yle Ykkösen Voiko urheilujoukkue olla kannattava bisnes Suomessa?. Toimittaja Juho-Pekka Rantalan kanssa äänessä Hjallis Harkimo, Joni Vesalainen, Ari Lahti ja johtamisen lehtori Vili Nurmi.

Koripalloseuraa pyörittävä Heikki Venhola kertoo blogissaan omia mietteitään seuratoiminnasta.

Kuninkaan puhe

SPV:n sivujen juttu Mikko Kohosen vierailusta C-tyttöjen treeneissä näyttää ensin tavalliselta peruskivalta pätkältä mutta sisältää itse asiassa enemmän viisauksia kuin suurin osa median urheilujutuista.

Hyvä joukkuehenki takaa myös maalinteon. Välillä voi epäonnistua, mutta tärkeintä on yrittää, joskus vaikka riskilläkin palloa vastustajan verkkoon. Muita ei saa mollata, koska sen jälkeen kukaan ei uskalla tehdä mitään.

Sama asia vähän eri sanoin nousi vahvasti esiin myös taannoin Jäntin Jussin puhuessa maajoukkueen menestyspyramidin rakennuskivistä. Uskaltaako Sinun joukkueesi ilmapiirissä pelata, yrittää, onnistua ja epäonnistuakin?

Pelaajan kädet ovat nopeammat kuin perusasennossa istuvan maalivahdin jalat.

Ja

Tilastojen valossa maaleja vedetään eniten suoraan maalin edestä keskeltä joko ihan suoralla laukauksella tai riparista sisään.

Salibandyliigan kaikkien aikojen paras maalintekijä selvästi tietää, mistä puhuu.

Entäpä treenaaminen muunkin musiikin kuin kenkien vinkunan ja valmentajan pillin tahdissa? Jalkapallon joga bonitoa katsellessa alkaa mielessä heti soida samba kun taas kiekkokaukalossa taklataan raskaaseen rokkiin.

Miten salibandyssa?

Mitä siellä lukee?

Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?

#a2ilta

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.