Aihearkisto: linkit

Sitä imitsiä

Anderson tarjoilee maukkaan vastapallon naissalibandyn imagon aineksista.

Yritän kivuta kärryille.

Hyviä: Dynaamiset pelinaiset, raaka street style, posautus, innovatiivisuus ja yritteliäisyys (stiiknafuuliavaroitus!), hipsteriys.

Pahoja: Pinkki hymistely, objekteiksi alistetut mallinuket, junttius.

Ja Classic leikittelee stereotyypeillä. Videota on katsottu, tarkistetaanpa, 4502 kertaa. Se on salibandyvideolle kova lukema. Väki siis ilmeisesti osaa arvostaa stereotyypeillä leikittelyä.

Rönnbyn tiikerit lienevät hyviä kun ovat vihaisen näköisiä.

Mutta entä siitä eteenpäin? Mitä on, mitä tulisi olla? Tästä saisi niin mielenkiintoista keskustelua. Tai siis tästä olisi niin mielenkiintoista lukea keskustelua kun omat eväät ovat niukat.

Keskeneräinen ajatus matkalla jossain Etelä-Suomessa

Näkökulma:

Olen ihmetellyt aina näitä Fair Play -touhuja Suomessa. Kaikki pelaa, kaikilla on kivaa. En ymmärrä yhtään tätä ajatusmaailmaa. Saksassa ketjun heikoin lenkki laitetaan jo junnuissa sivuun, ellei hän pärjää mukana. Toimintakulttuuri hioo pelaajista joka päivä parempia, sillä he kilpailevat jokaisessa harjoituksessa toisiaan vastaan. Tämä on rehellistä myös lapsia ja nuoria kohtaan.

– Maajoukkuefutaaja Alexander Ring Urheilulehdessä elokuussa

Toinen näkökulma:

Hyvät valmentajat, kun teillä on siinä se 25 poikaa maksimissaan jääkiekkojoukkueessa, on ihan sama, oletteko Oulussa tai Rovaniemellä tai Turussa tai Jyväskylässä tai Tampereella. On promilleista kysymys. Todennäköisyys, että yksi näistä pojista jatkaisi jossain SM-liigan tasolla, on aika pieni. Kumminkin kaikista heistä tulee aikuisia ihmisiä. Ei ole yhdentekevää, mitä sinä valmentajana annat evääksi näille ihmisille.

Iceheartsin perustaja, kirkkoherra Ilkka Turkka YLEn Seitsemäs taivas -ohjelmassa.

Toinen näkökulma on seulomassa Suomelle lajin huippuja, toinen lähtee liikkeelle sosiaalityön kehänurkkauksesta. Ja me puhumme nyt urheilusta, joka on erotettava liikunnasta, tulee aina keskustelun jossain vaiheessa.

Nämä maailmat kuitenkin kietoutuvat monessa yhteen, sillä ohjatun urheilun aloittava lapsi harvemmin ilmoittautuu suoraan joko huippu-urheilulinjalle tai harrasteliikuntalinjalle. Missä ja miten ne erkanevat luontevasti toisistaan? Ja mitä saumakohdissa tapahtuu? Ja mitkä asiat pysyvät urheilulle ja liikunnalle yhteisinä aina?

(Seitsemäs taivas on nähtävissä YLE Areenassa ensi vuoden syyskuuhun saakka.)

Urheilua ja kulttuuria

Viimeisiä öitä ennen Salibandyliigan avausta laskiessa pari lyhyttä:

Tyttösalibandy-tiimi on tehnyt ison urheilukulttuuriteon. Lajilegendojen pelaajakortit palauttavat mieliin hienoja hetkiä ja hienoja pelaajia. Naiset näyttivät salibandyssa edellä tietä MM-menestykseen kuten nyt futiksessa arvokisapaikkoihin.

Salibandy mainittiin myös YLEn AamuTV:n Jälkihiessä, jossa Kai Kunnas oli listannut fläpille maamme maajoukkueita erilaisin kriteerein. Alun NHL-löpinä vei suotta minuutteja tältä mielenkiintoisemmalta aiheelta, mutta alkuun edes päästiin.

Kolmanneksi kiitokset Puotinkylän Valtille futisjunnujen mainiosta Valtti Cupista. Säätilauskin oli mennyt perille kun lauantain aamuyön kaatosade alkoi kirkastua auringonpaisteeksi juuri pelien alkaessa. Päälle vielä ihastelu, että junnuturnausten buffetit ovat käymässä toinen toistaan loisteliaammiksi. Mainio tapa viedä puoliso ulos syömään. Tapahtuman tahattomana miinuksena vain päällekkäisyys toisen vastaavan kanssa.

(Sitten on muhitteilla myös Iceheartsista ja Nuoresta Suomesta, verkkodemokratiasta ja sählystä, mutta niistä myöhemmissä jaksoissa.)

(Omppujengillä on noita Hiphop- ja Instergrammejaan ollut jo pitkään, mutta valokuviin hurahtanut Nokiankin käyttäjä saattaa innostua helppokäyttöisistä pikafilttereistä sellaisiin käsiksi päästessään. Pahoittelen.)

Nuotit hukassa

Nuorgam listasi 2000-luvun kotimaiset futisbiisit.

Miten sählyssä? Kurre on tekijänä SSV:n maalibiisissä We are the Vikingsissä ja aiheena klassikossa Salibandyihme Kurt Westerlundissa, jonka mp3-soittimestanikin löysin. Siellä on myös Ruotsin naisten salibandymaajoukkueen 2007 laulama pakki Lisah Samuelssonin luomus, joka soi frederikshavnilaisen hotellin aulassa kauniisti ilman säestystä ilta-asuisten maailmanmestarien valmistautuessa juhlimaan. NST:n naisten tähdittämä musiikkivideo Osaispa laulaa taitaa löytyä vain joukkueen Facebook-sivulta.

Herttainen ruotsalaisrallatus Innebandy löytyy ainakin Spotifysta.

Mitä muita?

Roller derby

Iltakävelyllä Väinämöisen kentän ohi kulkiessa huomasin yläkaukalossa tapahtuvan jotain. Ankaraa älämölöä, mylviviä väkijoukkoja kaukalon sisä-ja ulkopuolella, kaukalon reunan yli erottuvia kiitäviä värikkäitä kypäriä.

Tänään Google+:ssa silmiin osunut kuvasetti tapahtumasta palautti aiheeseen: Se on ollut Roller Derbyn Kesäklassikko Kallio Rolling Rainbow vs Helsinki Roller Derby.

Vauhdissa muun muassa Lucyfer Lawless, Pink Spanker, Minna Cunt ja Mad Mamacita.

Lisää kuvia

Urheilua, teatteria, alakulttuuria, niitä kaikkia vai jotain ihan muuta? Googlattu artikkeli kertoo lisää.

Peräti mielenkiintoinen ilmiö.

– – – – –

Twitteristä: @Karhuherra: Todettakoon, että roller derby on hieno 2000-luvun laji, mahdollisimman kaukana kaikesta perinteisen urheilun tunkkaisuudesta.

– – – – –

Kultaisella 1980-luvulla salibandy oli alkutekijöissään ja haki identiteettiään. Liittokokouksessa saatettiin käyttää puheenvuoro aiheesta, tulisiko pelin pysyä demokraattisena ei-liian-vakavana hauskanpitona, jota pelattaisiin vaikka letkumailoin sekajoukkueilla.

Ilmassa oli perinteiset korkeuksistaan salibandylle tuhahtelevat tärkkijäykät old skool -lajit haastavaa alakulttuurihenkeä.

Mahtaako sitä olla enää yhtään jäljellä vai onko salibandy jo etabloitunut muiden tärkkijäykkien joukkoon?

Tuulisella paikalla

Kaunis periaate on, että valmentaja valmentaa ja muilla toimijoilla on sitten omat ruutunsa. Jari Litmasen kolumni Hollannin futismaajoukkueen EM-taipaleesta antaa ymmärtää, että kaunis periaate on kovilla ammattimiestenkin maailmassa.

Tähän soppaan tuo oman mausteensa myös Hollannin media. Sekin on jakautunut klikkeihin ja monella toimittajalla on omat suosikkipelaajansa – ja pelaajilla suosikkitoimittajansa. Paine kasvoi lopulta niin suureksi, että valmentaja Bert van Marwijk joutui luopumaan omasta suosikkisysteemistään ja tulosta tuoneesta rakenteestaan.

Kuinkahan paljon mitkäkin tahot missäkin vaikuttavat siihen, ketkä pelaavat ja miten pelataan? Tai siis siihen, mitä päätöksiä valmentajat joukkueissa tekevät. Millaista painetta tulee joukkueenjohdolta, millaista pelaajilta, millaista faneilta ja medialta?

Siis ihan oikeasti, siellä kauniin periaatteen takana.

Ja missä kohdin ja millä tavalla ristiveto käy niin kovaksi, että jonkun, usein valmentajan, on lähdettävä. Milloin vaikkapa salibandyjoukkueelta tulee tiedote, joka puoliääneen mumisee, että eri näkemysten tai ristiriitojen johdosta – – ovat päättäneet yhteisymmärryksessä purkaa sopimuksensa.

Näistä kerrotaan lopulta julkisuuteen aika vähän. Ehkä siksi, että jokainen osapuoli kokee tilanteen omalta kannaltaan nolona.

Muistelmissa sitten, jos silloinkaan?

– – – – – –

Hiukan jo eri asiaa, mutta tämän perään Isac Carlssonin kirjoitus valmentamisesta ja johtamisesta.

I det ena fallet är tränaren en mussla. Spelarna får direktiv och order, men ingen bakgrundsinformation. Inga förklaringar till val av träningsupplägg och taktik och heller inga motiveringar till laguttagningar.

I det andra fallet finns inga hemligheter. Alla diskussioner tas i helgrupp. Alla beslut motiveras grundligt och alla spelarna har full koll på hur tränaren tänker i alla lägen.

Tänk dig nu att det skulle vara möjligt att göra ett vetenskapligt försök kring detta. Alltså att ett och samma lag ”utsätts” för de två tränartyperna ovan. Allt annat samma. Vilket ledarskap skulle vara mest framgångsrikt?

Bayern – Chelsea I: Kosminen ironia

Väärin voitettu, parahti jopa kirjailija Chelsean vietyä Champions Leaguen pokaalin.

Kosminen ironia huipentui Chelsean lyötyä saksalaisen joukkueen huolellisella puolustamisella, vähien tekopaikkojen murhaavalla hyödyntämisellä ja kaiken kruunuksi rankkareilla.

Saksalaisen joukkueen.

Kuinka monta kertaa me saksalaisen jalkapallon kannattajat olemmekaan vuosikymmenten saatossa saaneet muistuttaa, että jalkapallo on maalintekopeli eikä arvostelulaji. Kun kaverit tuhahtelivat heidän kauniimpaa ja esteettisempää ja totaalisempaa futista pelanneiden brasilioidensa, ranskojensa ja hollantiensa seuratessa BRD:n voitonjuhlia sivusta.

Tämä tällä kertaa eritoten kommenttina Chelsean pelitapaan kun ei Bayern Müncheninkään peli CL-finaalissa mitään joga boniton näytöstä ollut.

Maalit lasketaan, tarvittaessa vaikka rankkarisellaiset, ja enemmän tehnyt on ansainnut voiton.

Kun verkon kotimaiset Johtavat Jalkapalloanalyytikot ovat vielä haussa, linkitettäköön syvemmän pohdinnan osalta Zonal Markingin nuoliin ja kaavioihin.

Despite losing the tie, Bayern won the tactical battle.

Mutta:

Just as in the Europa League final, the FA Cup final and the German Cup final, the more reactive side emerged victorious.

Kannattaako kannattaa?

Vielä joskus 90-luvun alussa istuin yön pimeydessä kelaamassa edestakaisin Tulosruudusta nauhoitettua videoraporttia hahmottaakseni, miten IFK:n puolustus voi ylipelata itsensä niin ulos, että Selänne ja Järvelä pääsevät maalintekoon kahdella nollaa vastaan. Aamukolmelta uloke otsassa oli kutistunut sen verran, että nukkumista saattoi ajatella.

Ajat muuttuvat eikä IFK:n tämän kevään sulaminen lykännyt unen tuloa. Yhtäkään maalia en tainnut ottelusarjasta nähdä enkä tiedä viimeisistä peleistä edes lopputuloksia.

Ihan hyvä. Vai onkohan sittenkään?

IFK:n kauden viimeinen peli Ilmalassa oli tainnut loppua samaan aikaan SSV:n ja Kooveen välierän kanssa, koska 7A:ssa tungeksi kiekkoteemaan pukeutuneita. Isänsä kanssa matkustanut poika oli arviolta kymmenen, päässä IFK-pipo ja kädessä kokoon kääritty IFK-lippu. Mitään näkemättä kaukaisuuteen tuijottavat silmät näyttivät aavistuksen kosteilta.

Näky palautti hetkeksi tunteen ja samalla kaipauksen faniaikoihin. Jopa niihin hetkiin kun askel oli tappion jälkeen niin raskas, että vasta Jäähallin koppalakkisen vaksin hätyyttely sai nousemaan B-katsomon penkistä finaalipaikan luisuttua vääjäämättä vierasjoukkueen matkaan.

Vuosien vierimisen vaikutusta faniuteen miettii itse eläneen otteella Karhuherra turkulaisesta vinkkelistä.

Lapsenusko oli jo hetkittäin koetuksella, mutta täysverinen kiekkofriikki osasi silti heittäytyä täysillä lätkäkevään iloihin ja suruihin. Se oli niitä aikoja, jolloin Otakar Janecky oli aidosti vihattu hahmo Auran rannoilla (ja se yksi maali oli korkea maila). Ehdottomasti parasta kirkassilmäisen lajiniilon elämässä oli täydellinen viattomuus. Pelejä saattoi katsoa puhtaasti peleinä, taustoista tietämättä. Ja hallilla käymistä saattoi muutenkin säännöstellä hyviksi ennakoituihin hetkiin.

Ja Hornankattila.

Nappulana tuli käytyä Tepsin peleissä mahdollisuuksien mukaan. Siihen aikaan Veritas-stadionista ei ollut tietoakaan, vaan Kupittaan jalkapallostadion oli yhtä kuin Olympiakatsomo ja muiden reunustojen seisomapaikat. Kentällekin pääsi hypähtämään helposti pelin jälkeen nimikirjoitusvihko yhdessä, ja kynä toisessa kädessä. ”Lipponen hei, anna nimmari!” Enää en loiki ottelun jälkeen kentälle. Nimmarivihkon sijaan taskusta löytyy toista kautta Tepsin kausikortti Olympiakatsomoon. Niin, suomalaisen jalkapallojoukkueen kannattamista ja kannustamista voi pitää lapsellisena. Ainakin se nostattaa osan kohdalla kulmakarvoja. ”Muuten ihan fiksun oloinen mies, mutta sillä on työkoneen taustakuvana Tepsin logo. Siis sen itse retropaidan logosta ottama valokuva. Huokaus.”

En minä osaa sanoa Hakkaraisen ja Sihvosen sananvaihtoa aiheesta lukeneenakaan, miksi pitäisi kannattaa. Niin vain on. Tai miksi se käy vanhemmiten vaikeammaksi. Vai pitääkö edes käydä? Amerikassa vanhemmatkin ihmiset voivat fanittaa iloisesti, kertovat muutkin kuin Kemppinen. Kulttuurimaissa tunnustetaan suosikkiseuran värejä vauvasta vaariin, ainakin sinimustia, ainakin Jukka Pakkasen kirjoissa. Tai Leif Salménin käydessä Espanyolin matsissa, jota hän muistelee Plaza Realin kyyhkysissä.

Samaan pohdintaan istuu HJK:n tuore mainosvideo, josta muutama on kirjoittanut, ettei tiedä, mitä siitä oikein pitäisi ajatella.

Minusta siinä on lämpöä ja tunnetta (ja jatkoa teemalle). Mutta olenkin jo vuosia sanonut, että minun tuhkani saisi sitten aikanaan levittää yön pimeydessä tuhansien muistojen Väinämöisen kentän hiekalle.

Jaksaako valmentaja?

YLEn radion Urheilun taustapeili pohti taannoin valmentajien työuupumusta vierainaan koripallokoutsi Antti Koskelainen ja Suomen Valmentajat ry:n toiminnanjohtaja Kristiina Danskanen.

Se tavallinen tarina: Oman pelaajauran hiljalleen himmautuessa näkemystä ja annettavaa riittää, joten penkin taakse intoa täynnä kuin ilmapallo. Energiaa, treenejä, pelejä, kursseja, eteenpäin, eteenpäin.

Mutta entä sitten kun nousukiito sakkaa, opiskelut vaihtuvat kiireiseen leipätyöhön, alkaa olla ehkä perhettäkin? Miten sovittaa työajat, lomat, miten kytkeä aivot irti joukkueen tai valmennettavan huolista? Onko valmentaja aina töissä?

Saako urheilussa edes olla väsynyt vai onko aina oltava vahva voittaja?

Mitä valmentaja itse ja seura tai liitto voisivat tehdä, jotta valmentaja jaksaa jatkaa myös sen ensimmäisen intensiivisen spurtin jälkeen?

Milloin Sinä viimeksi kiitit tai kehuit valmentajaasi?

Mielensäpahoitus

Salibandyn ja jääkiekon Johtavien (heh) Analyytikoiden sanaverryttely tuolla Akateemisella puolella on paitsi mielenkiintoinen konsepti myös useita ajatuksia liikkeelle tuuppaava pallottelu.

Itseäni on vaivannut ja vaivaa edelleen tuo vilpittömyysasia. Tässä se ilmenee Sihvosen lanseeraamana mustavalkoisena jääkiekko”keskusteluna”, joka aikanaan toi hänen nimensä laji-ihmisten huulille ja myi lehtiä.

Hakkarainen:

Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa)

Sihvonen:

Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa.

Sekä:

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Vittuilulla (anteeksi murteeni) on sysätty liikkeelle mielipiteenvaihtoja, joilla on ollut tilaisuus sittemmin jalostua oikeiksi keskusteluiksi. Urheilujournalismin kuluttajana olen silti allapäin.

Räksyttäminen fiaskoista, skandaaleista, housuihin paskomisesta, hamekankaista, perseennuolijoista, suojatyöpaikoista ja pelleistä voi tuoda klikkauksia ja tehdä äijämäisyyksien hokijasta brändin, mutta juuri niiden vuoksi se on kaikkein pahinta. Pahempaa kuin anonyymi, joka avautuu foorumilla, koska on oikeasti vihainen.

Miksi minä vaivautuisin lukemaan toimittajan tekstiä, jos en usko, että hän itsekään tarkoittaa mitä kirjoittaa?

Enkä tietenkään puhu nyt Sihvosesta vaan ilmiöstä yleisemmin. Toki me medialukutaitoiset voimme lukea noita juttuja ikään kuin iskien fiksumpien kesken silmää lehtiä ostavan rahvaan selän takana, mutta riittääkö se? Eikö asiallisia juttuja voisi kirjoittaa asiallisesti ja säästää rajut ilmaukset niihin hetkiin kun kirjoittaja oikeasti on rajua mieltä? Itselleni urheilun kohuotsikot tuottavat nykyään vain turhautuneen huokauksen ja silmien pyörittelyä.

Kirjoitti samantapaista aihetta sivunneessa keskustelussa Oskari Saari tiistaina Twitterissä:

Ylipäätään toivoisin Suomeen vähemmän ”kaikki on paskaa paitsi kusi” -asennetta. Enemmän toisten ihmisten ja heidän työnsä kunnioitusta.

(Kustannusvastaavien päätoimittajien vasta-argumentit toki arvaan)

Rahvaan huvia

Kulttuuriväen blogeja lukiessa välillä ihmetyttää, miten muodikasta on korostaa omaa älyllistä ylemmyyttään halveksimalla ihmisiä, jotka innostuvat urheilusta.

Muillakin aloilla kuin juridiikassa kannuksensa hankkinut professori Kemppinen ihmettelee hiukan samaan suuntaan:

…ihmettelin aikoinani käsitettyäni, että Englannissa ja USA:ssa palloilujoukkueiden kannattaminen on myös paremmissa piireissä sallittua, jopa suotavaa.

Suomessa ylhäiset tuomarit ja korskeat professorit kiirehtivät usein vakuuttamaan, että jalkapallo on tyhmää ja jääkiekko huliganismia. Tämä toivoakseni väistyvä asenne johtuu asianomaisten tarpeesta varoa samaistumista matalaotsaiseen rahvaaseen.

Ei meillä tule kuuloonkaan, että kravattimies päivittelisi huoltomiehen kanssa Jokerien tai HJK:n, Pargas IF:n, Torpan Poikien tai Vimpelin Vedon näkymiä.

Jokainen katsoja on potentiaalinen toimittaja

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Ken Dryden kirjoitti Saastamoisesta ja Toivoniemestä

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?