Aihearkisto: media

Sählyväen itsetuntoa etsimässä

Säbä, sähly, salibandy kärsii suotta itsetuntokriisiä, tweettasi johdannoksi Tero Hakola, ja löytyihän linkin takaa maan valtalehden juttu.

Sähly on salibandyssä yhä kirosana – voisiko tästä päästä jo yli?

Ristiriidan tunne tuotti oitis hämmennyksen. Eihän sähly ole salibandyssa kirosana, ainakaan minun mielestäni. Eikä tuntemieni lajin ystävien. Kenen siis pitäisi päästä yli? Ja mistä?

Ehkä itse jutusta löytyisi selitys. Katsotaanpa.

”Salibandy potee.” ”…lajin sisällä koetaan.” ”…monet salibandy-yhteisössä kokevat…” ”Salibandyväki vetoaa…”

Ei oikein hahmottunut vieläkään, kenestä puhutaan.

Ehkä jutun kirjoittaja kuuluu johonkin itsetuntokriisiä potevaan salibandy-yhteisöön? Tai seuraa sellaista läheltä? Tai veti vain mutkat suoraksi saadakseen juttuun räväkkyyttä? Sellaista tapahtuu nykyään. Ja usein se toimii.

Tai ehkä Toni Lötjönen tiivisti koko totuuden tweettiinsä:

Voi Ismo parka kun kirjoitit otsikon 10 vuotta myöhässä

Minun tuntemieni salibandyihmisten itsetunto nimenomaan on nykyisin varsin hyvällä mallilla eikä oman lajin paikkaa urheilun kirkkaissa saleissa tarvitse selitellä kenellekään. Sen yksi ilmentymä on, että lajia voi kutsua hellittelynimellä sähly. Kuten jalkapallo on fudista tai jääkiekko lätkää tai hokia.

Luulen muistavani senkin ajan, kun epävarmuutta oli. Ja sen ajan, kun salibandy vielä oli hauska kuriositeetti, josta saattoi ilmestyä oikeassa lehdessä kepeään sävyyn kirjoitettu ilmiöjuttu. Suomalaiset roller derby, huispaus tai rugby voisivat ehkä olla nykyään vastaavia. Semmoisia sympaattisia eksentrisiä harrastuksia, jotka eivät kuitenkaan uhkaa oikeita urheilulajeja.

Kirskunaa ja kipinöitä alkoi syntyä siinä vaiheessa, kun salibandy vain kasvoi ja kasvoi eikä enää suostunut pysymään herttaisena pikkuveljenä. Tulokas alkoi kiusallisesti kysellä salivuorojen, palstamillimetrien ja ihan oikeiden valtionavustusten perään.

Joillekin syntyi tarve julistaa nousukas muuksi kuin oikeaksi urheiluksi. Mailat puun sijasta skandaalimaisesti muovia ja maalivahti naurettavasti polvillaan, mainittiin perusteluiksi. Polvillaan, voitteko kuvitella.

Oli meitä kyllä varoitettu. Te voitte pysyä pienenä kivana juttuna, isohkon TV-kanavan urheilupäällikkö luennoi seuraihmisille, tai lähteä kisaamaan isojen poikien kanssa, mutta siellä voi kyyti olla kylmää.

Vähättelevät kommentit ovat sittemmin harventuneet mutta näyttävät pomppaavan kohoina pintaan aina MM-kisojen aikaan. Kenties siksi, että oikeamman urheilun harjoittajat näkevät silloin salibandya televisioistaan ja kokevat sen olevan väärin. Twitterin #innebandy-hashtagilla näitä jävla gympasport -kommentteja näkee paljon tasaisemmin. Ehkä näkyvyys on Ruotsissa tasaisempaa ja ärsyttävämpää.

Itse olen kovasti koettanut miettiä urheilun olemusta ja päätynyt toistaiseksi siihen tulokseen, että kaikki urheilu on oikeastaan aika hassua, mutta hassunhauskaa.

Ihmiset koikkelehtimassa kepit kourissa polvihousuissa jonkin pallon tai kiekon perässä. Hassua.

Ihmiset polvihousuissa jopa ilman keppejä tai palloa jolkottamassa mitattua matkaa tai hyppimässä tai paiskomassa jotain projektiilia. Hassua.

Mutta hauskaa ja mielenkiintoista.

Päätelmäni seuraus on myös, että moisten hassutusten jaottelu enemmän ja vähemmän oikeisiin muotoihin tai semmoisten asioiden kuin ”mikä on huippu-urheilua” jauhaminen on lopulta ajanhukkaa. Se palvottu miljonääri taituroimassa TV-ruuduissamme ja pihalla palloa jahtaava kolmivuotias ovat tekemässä samaa ja yhtä tärkeää asiaa. Urheilu ja sen kokemus ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, millaisilla sanoilla niitä kuvataan.

Leimojen lyöminen ja lokeroiden etsiminen taistelussa resursseista on sitten oma viidakkonsa omine viidakon lakeineen. Kun tapellaan rahasta, näkyvyydestä, arvostuksesta (mitä se lopulta lieneekään) ja työpaikoista, pitää oma juttu perustella ”tärkeämmäksi” kuin kilpailija.mediahuomio

Videoaikakauden George Plimpton

Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa. Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).raineaarre

Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.

Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).

Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.

George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.

Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:

Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.

Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.

Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.

Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.

Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.

Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?

Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?

Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla. 

Kamerat käyvät, menee jo

indiansSalibandyliigan avausviikko paketissa ja kaikilla kerrankin sama määrä otteluita pelattuna. Yksi.

M-Teamin ja Westend Indiansin varaslähtö näytti, että Inkkarit pystyvät ainakin tällaisessa matsissa puolustamaan ilahduttavan tiiviisti viisikkona. Hyökkääjät urakoivat moitteettomasti kahteen suuntaan, ja maalissa Mikko Kirvesniemi napsi eleettömän varmasti ne vähät pallot pois. Ei ollut sattumaa, että juuri Valtteri Kainulainen ja Heikki Iiskola latoivat maalit. Kaksikko erottui muutenkin. Kainulaisesta tuli mieleen muutama wanhanajan edestä esimerkillä johtava NHL-kapteeni, ja Iiskola tarjoili sellaisia yllätysliikkeitä, jotka pistävät kysymään, kuka tämä kaveri oikein onkaan. M-Teamille varmasti turhauttava avaus kun hyvästä yrityksestä huolimatta mistään ei uponnut. Vastatuulta tuntuivat joukkueen mielestä puhaltavan myös tuomarien pillit, vaan toki M-Team joutuikin taitavampaa vastustajaa vastaan rikkomaan enemmän.

EräViikinkien pitikin tehdä SalBasta silppua, mutta eiköhän avaus aina sen verran jännitä, että 11 tehtyä ja Markus Laakson nollapeli hiukan rentouttivat. Vähän odotin isolta seuralta isoa satsausta historiallisen ensimmäisen liigaottelun dokumentointiin, se jäi kuitenkin käytännössä SalBan valokuvien ja videon varaan. Niitä juttuja, jotka tuntuvat sillä hetkellä pieniltä mutta saattavat 20 vuoden päästä harmittaa. (Kuten itseäni, ettei aikanaan Pääkalloa perustettaessa otettu innokkaasta joukosta ryhmäkuvaa.)

Tänään sitten EräViikingit tosipaikassa Classicia vastaan. Samalla nähdään kotiottelutapahtuma ja kuullaan Kurren uusi maalibiisi. Tuleeko samanlainen klassikko kuin We are the Vikingsistä?

Hämäläisnousijoilla nolla pistettä, silti molemmilla lupaava avaus kun LASB piinasi Classicia loppuun saakka ja Steelers roikkui kahden erän jälkeen kiinni yllätyksessä Oulussa. Huomenna Lahdessa LASB – Oilers, paljonko pamahtaa yleisöä?

Olikohan Oilers – SPV avauskierroksen paras peli? Oilersilta odotettiinkin, mutta Peliveljet näyttivät, että puheet isosta heikentymisestä ovat olleet pahasti ennenaikaisia.

Menee hetki ennen kuin silmä tottuu Happeen uusiin peliasuihin.

Olen vuosia toivonut salibandysta TosiTV-tyylistä kulissien taa vievää videototeutusta, ja Oilersin Öljymiehet vastasi toiveeseen varsin hyvin. Pätkässä oli aitoutta, ja katsoessa tuli tosiaan tunne, että pääsee sinne, minne yleisö yleensä ei. Etenkin pukukoppiosuuksissa. Tuollaisten tekeminen ei ole ihan pikkuhomma, joten siksikin iso hatunnosto Espooseen. Odotan innolla lisää.

Suosikkinäyttelijöihini kuuluvan Raine Siltalan ”dokumentti” soluttautumisesta Classicin rinkiin syntyi Veikkauksen vähän isommilla resursseilla eikä pettänyt odotuksia. Salibandyn nykytoimijoita terävästi sparraava managerilegenda Tom Sandell oli ehtinyt kehua Ylijohtavan erilaista liigaennakkoa ja ehätti nyt kommentoimaan Facebookissa, että näitä lajin hassuttelupätkiä alkaa olla pilvin pimein. No ei ole. Kyllä joukkoon vielä mahtuu. Ping Tero Töyrylä ja muut.

Liikkuvaa salibandykuvaa puskee muutenkin hiukan eri tahtiin kuin 90-luvulla kun tallensin Ruotsin Sportnyttistä VHS:lle harvinaisia lajihelmiä. Jotain on saavutettu, kun ottelulähetyksen ihastelun sijasta osataan jo nurista, miksi sitä ja sitä peliä ei näytetä missään.

Erikseen ilahdutti Yle Areenan avaus LeBa-NST, koska maksuttomuus. Kuva muistutti osan aikaa Tallinnan TV:stä 70-luvulla viiksiantennilla haalittuja lätkälähetyksiä ja katosi välillä kokonaan, mutta ongelmat johtuivat verkkovaikeuksista Pohjois-Karjalassa, Ylen Jyri Kivimäki ystävällisesti valisti. Jatkossa tulee parempaa.

NST on taulukossa vielä nollilla mutta valmentaja Perttu Kytöhongan some-presenssi lajin kärkeä. Kaikilla ei ole aikaa eikä ehkä eväitäkään ilmaista itseään kirjoittamalla. Silti jokainen alansa keskusteluihin aktiivisesti osallistuva asiantuntija on hieno juttu.kamerat

Varastettu pressitilaisuus

jakke

Otsikoista voi päätellä, että Jarkko Nieminen varasti Salibandyliigan avauspressin. Jarkko on vielä pitkään sivussa, Jarkolla on kova polte pelaamaan, vakiintuneet salibandytähdet uskovat enemmän tai vähemmän lujasti Jarkon menestykseen.

jakkeotsikot

No ei tietenkään varastanut vaan kutsuttiin vetonaulaksi eikä olisi voinut osaansa paremmin hoitaa. Tyylikkäästi esiintyvä niin lajista kuin joukkuetovereistaankin nöyrällä lämmöllä puhuva huippu-urheilija käy malliksi kenelle tahansa.

Näppituntumalla voisi arvioida, että näkyvyyden kannalta tennissuuruuden läsnäolo toimi. Jos tilaisuudesta olisi muuten ollut vaikkapa n juttua perinteisemmistä Salibandyliigan näkymistä, oli nyt puolitoistakertainen määrä Jarkko kärkenä. Osittain mielipidekysymykseksi jää, kumpi on parempi vaihtoehto. Lajin statusta kuvaava näkyvyys nyt kuitenkin mitataan palstamilleinä ja ruutusekunteina, ja Jarkon osuus jää komistamaan salibandyuutisten saraketta.

(Itse pidän edelleen Jarkko Niemistä myös potentiaalisena salibandypelaajana kunnes toisin todistetaan. Mikä voisi olla uskottavuuden mittari? Vakituinen peliaika? Jokin kauden pistemäärä?)

Muutoinhan tilaisuus eteni Hartwall Areenan aition 408 tiiviydessä totutusti. Lämpötila ja kosteusprosentti kipusivat ja paidat kostuivat kun joukkuepari vuorollaan istahti punaisiin nojatuoleihin kertomaan kesän kuulumiset. Skuuppikamaa ei siinä kohdin tarjoiltu eikä tarjoilla, toimittajat odottivat kärsivällisesti yksi-ykkösiään samalla kun TV-kuvaaja panoroi kuvitussekunteja illan uutisen taustalle.

Päällimmäiseksi on näistä vuosien varrelta jäänyt mieleen Jakke Rantalan heitto NST:n makkaranpaistokesästä. Oliko se siis osuma vai huti, en osaa sanoa vieläkään.

Sen verran ovat Perttu Kytöhonka,  Antti Hänninen ja kumppanit minua uusilla ajatuksillaan vieneet, että puheet voiman tai muiden erityisominaisuuksien treenaamisesta ottavat pressissä korvaan. Miten ne suhtautuvat salibandyn pelaamisen oppimiseen?

Muotipuolella varastivat huomion Tino Nivalan svigulit ja Petri Huttusen parta. Jos Nivalasta otettaisiin miljöömuotokuvia, olisi puvustosta ainakin kokeeksi haettava sombrero ja rinnan yli ristiin kulkevat panosvyöt.

svigulit

Sitten! Virallinen osuus ohi, kaikki läsnäolijat haastateltavissa ja kahvia saa santsata. TV-ryhmät valitsivat uhrinsa ensimmäisenä kuten aina, kirjoittavat toimittajat poimivat omiaan ja kamerapartio LötjönenTiiainen vaani saalista katsomaan kauden alkua Ylijohtavan silmin. Liiton ihmiset päivystivät seinustoilla valmiina antamaan lajista taustatietoa, jota tässä kohdin enää harvakseltaan kysellään.

Jonotusta haastatteluun, jonotusta haastateltavan puheille kummankin osapuolen statuksen mukaan. Jäähdyttelyä saunamaisen tilan ulkopuolella: käytävällä tai lasiseinien hallin puolella samalla kun jäällä kaukana alhaalla harjoitettiin maalivahteja.

Avauspressit eivät pääty ilotulitukseen vaan vähitellen. Kahvi jo lopussa, manageri kurottaa viimeisen leivonnaisen. Takkeja vedetään ylle, sovitaan lounaspaikkoja ja kyytejä, särmätään viimeistenkin mainosmateriaalien ja ottelupalkintojen toimituksia Myllypuron norsunluutornista seurojen toimistoille.

Salibandyliigan avaukseen on kolme yötä, ja Pääkallo kyllä tyhjensi ennakossaan rankkauksen ikävän osuvasti.

Kokeilen silti.

Runkosarja:

1. Classic
2. Oilers
3. Happee
4. EräViikingit
5. TPS
6. SPV
7. OLS
8. Nokian KrP

9. Koovee
10. Westend Indians
11. M-Team
12. LASB
13. Steelers
14. SalBa

Huomaan odottavani fuusioseuralle vielä hakemista etenkin syksyllä ja liigatulokkaille sopeutumisvaikeuksia. Ja pelaavani uuden kauden alkaessa vielä edellistä. Mutta niin käy kuulemma kenraaleillekin.

Tekeekö itku urheilijasta taistelijan?

Kaksi hienosti suoriutunutta suomalaista olympiaurheilijaa puhkesi itkuun tien noustua lopulta pystyyn. Tilanne herätti tietenkin myötätuntoa ja keräsi kehuja ja ylistyksiä.

Muun muassa arvostamani urheilumies kirjoitti:

Ollilla ja Poikosella on kyllä todelliset taistelijan luonteet ja todellisen huippu-urheilijan asenteet. – – – Voittoa on kaikkien helppo tuuletella, mutta todelliset urheilijat erottuvat tappioiden karvaassa kalkissa.

Tuo oli tietenkin vain kokoavaa fiilistelyä eikä varmaankaan tarkoitettu miksikään analyysiksi mutta osui silti pohdintahermooni.

Voiko siitä, että kilpailija näyttää suorituksen jälkeen pettymyksensä avoimesti, päätellä hänen taistelijan luonteensa tai todellisen urheilijan olemuksensa?

Entä jos joku toinen taisteli yhtä kovaa mutta nieli kyyneleensä, onnitteli voittajaa ja harppoi hammasta purren pukuhuoneeseen? Entä jos toinen urheilija vain on pidättyvämpi tunteidensa näyttämisessä?

En enää muista, miten lapsuuteni sankareihin kuulunut Björn Borg esiintyi tappioiden jälkeen. Olettaisin, että vähäeleisesti, jos kohta tappioita ei tainnut kovin montaa tullakaan. Silti ei voitane sanoa, ettei hän olisi ollut todellinen taistelija tai urheilija.

(No, ihan pelkkä näyttävä pettymys ei riitä. Alkuerissään viimeiseksi jäänyt kyynelehtijä ei vaikuta yhtä taistelleelta kuin hän, joka ensin onnistui yläkanttiin ja sitten pettyi kun ei yltänyt vieläkin korkeammalle.)

Itkevä urheilija saa synninpäästön, kirjoittaa Petteri Sihvonen ja näkee oheisshown täyttävän sitä aukkoa, joka syntyy suomalaisen menestyksen olympiadi olympiadilta hiipuessa.

Mutta onhan urheilu showbisnestä ja urheilija sen esiintyjä. Ja me katsojat haluamme nähdä onnen ja pettymyksen kyyneliä, kivun irvistyksiä ja onnistujan haltioitumisia. Kun esiintyjä näyttää tai uskottavasti vaikuttaa näyttävän tunteensa, koemme saavamme nähdä jotain syvempää, jotain vähän salattua, jotain enemmän. Silloin kamerat raksuttavat, kirjoittajat innostuvat ja kuvaussihteeri merkkaa tallenteen kohdan muistiin, koska tätä hetkeä tullaan ehdottomasti käyttämään highlight-koosteissa ja ensi vuoden markkinointivideoissa.

Niin se menee.

Ja tunteita näyttävä urheilija ja hänen yhteistyökumppaninsa pääsevät esille ilmeettömiä harmaahiirulaisia enemmän. Hyvässä lykyssä saattaa itkuun tai nauruun liittyä urheilutoimittajakin, jonka oma henkilöbrändi samalla saa uutta sävyä.

Kisahaastiksia sivuten: Turistin dilemma (2013)

Soihtu poliisihevosen kypärässä

astadionKuulemma mustan aukon pohjalla piilee singulariteetti, jonka vetovoima on ääretön. Siksi mustan aukon läheisyydessä fysiikan laitkin muuttuvat.

Jalkapallostadioneissa on jotain samaa. Ne näyttävät muuttavan sekä viranomaisten että joidenkin fanien logiikkaa tavalla, joka ei kaltaiselleni tuularille avaudu.

Lähestyvän Stadin derbyn alla pidetty turvallisuusinfo potkaisi uudelle kierrokselle moneen kertaan toistellut argumentit ja nostatti pintaan tuularin tutut oudot tuntemukset.

Olen kerran nähnyt kotimaassa jalkapallohuligaaneja. Ravintolan ikkunoita lyötiin säpäleiksi, sivullista katsojaa potkaistiin katsomossa päähän, poliiseja juoksi jonossa eri suuntiin ja putkat täyttyivät. Mutta ne olivat vierasjoukkueen kannattajia 1985 Suomi-Englanti-ottelussa, ja siinäkin maassa kuuluu meno sittemmin rauhoittuneen.

Jotakuta on tiettävästi lyöty Suomessakin ja kuulemma jopa poliisihevosta heitetty tuolilla, mutta niitä oikeita huligaanilaumoja en ole vielä kertaakaan osunut näkemään. Niitä, joiden takia ratsupoliisit ja siniset autot koristavat katua kun matsiin menen.

Ehkä poliisilla on ollut tiedustelutietoa ja näkyvä läsnäolo estänyt pahemman. Tai ehkä uutiset mellakoista eivät vain ole osuneet silmiini.

Tähänastiseksi vaikutelmakseni on jäänyt, että järjestyksenvalvonnan järeyttä kuvaa parhaiten vertaus kärpäsen ampumisesta tykillä.

Logiikka tosin kaartuu jyrkästi myös niillä faneilla, joiden mielestä fanijoukkojen kesken tapahtunut pahoinpitely on poliisin syytä. Kuten sillä aina muutoin varsin fiksuja miettivällä, joka tweettasi, että niin saattaa käydä kun poliisi päästää fanit 30 metrin päähän toisistaan tai pelin jälkeen samalle terassille.

Ettäkö jalkapalloa katsomaan meneviä ihmisiä ei uskalla päästää ilman poliisivartiota 30 metrin päähän toisistaan tai samalle terassille?

Ehkä viranomaisten ja (joidenkin) fanien logiikka sittenkin kaartuu samaan suuntaan vinoon.

Soihtuproblematiikka on hiukan vaikeampi. Vaikka kuumuus on potentiaalisesti perin vaarallista, ovat vahingot maailman stadioneilla käsittääkseni olleet suhteessa käyttömääriin toistaiseksi vähäisiä. Joku hengittänyt savua ja joku saanut palovamman.

En silti osaa nähdä, että suomalainen viranomainen voisi mitenkään antaa katsojille lupaa soihduttamiseen. Sytytintä isompien palavien välineiden tai räjähteiden tuominen yleisötilaisuuteen on niin kaukana meikäläisestä turvallisuuskulttuurista.

Hallittu tulishow ammattilaisten toteuttamana on toinen juttu, mutta onko suuri osa soihtujen viehätyksestä juuri niiden kapinallisuudessa?

bstadion

Pressitilaisuus 2.0

pressiSalibandyliigan (ja samalla ensi kevään historiallisen ensimmäisen Superfinaalin) infotilaisuus toissa viikolla järjestettiin erilaisena kuin ennen.

Tällä kertaa eivät jokaisen 14 joukkueen edustajat kömpineet vuorollaan estradille vastaamaan kysymyksiin samalla kuin toimittajat selailevat pulpeteissaan tilastoja odottaen pääsyä tekemään sitä omaa haastatteluaan.

Nyt ensimmäinen jututettava kirkkaissa valoissa oli sanavalmis maalivahti Nupi Nieminen, ja keihäänkärki edellä mentiin jatkossakin. Isot liigaan palaajat Mika Kohonen sekä Markus Bollström toki kävivät edessä ja muitakin keskeisimpiä kasvoja.

Eivät kuitenkaan kaikki. Onneksi ei itse sentään tultu Oulusta asti kahville, miettivät erään pääkaupunkiseudun joukkueen miehet Hartwall Arenan aition 408 tungoksen takarivissä kupit kourissa.

Jokainen liigajoukkue sai toki tilaisuutensa Reeo Tiiaisen ansiokkaissa videohaastatteluissa, mutta täysin tasan jaetun näkyvyyden aika taitaa olla ohi. Plussaksi jää silloin tiiviimpi ja sutjakampi tilaisuus, miinukseksi joidenkin riski jäädä kovin pieneen osaan.

Tämäkin on osa urheilun kilpailuluonnetta, muistutti muuan toimittaja asiaa mietittäessä. Mitä paremmin pelaat, sitä enemmän myös näyt.

Totta sekin.

Mutta samalla on myös niin, että ratkaisevaa ei ole enää pelkkä urheilumenestys vaan myös oma supliikki ja ketteryys, jolla urheilija tunkee itsensä eturiviin. Jollain lailla se tiivistyi tilaisuuden lopussa kun Ylen TV-ryhmä haastatteli ei pelaajaa tai valmentajaa vaan Toni Lötjösen rakentamaa mediahahmo Ylijohtavaa, joka niputti alkavan liigakauden omalla armottomalla tyylillään. Parempaa TV:tä kuin palloa taiturimaisesti käsittelevä mutta haastattelussa tuttuja fraaseja jonoon lateleva pelaaja.

Mietittävää meille jokaiselle.

Ja tarvitseeko pressitilaisuutta ajatellakaan koulun kevätjuhlana, jossa jokainen tuupataan vuorollaan näyttämölle? Entä jos pressi onkin verkostoitumistilaisuus, jossa toimittajat, urheilijat ja valmentajat on kutsuttu yhteen ja annettu jokaiselle paikka tuoda itsensä ja joukkueensa esiin. Nytkin osa varmasti kulki ympäriinsä esittäytymässä ja jakamassa medialle mukaan varattua materiaalia kuten esimerkiksi Passo Peltola on monesti tehnyt. Osa saattoi tyytyä istumaan nurkassa juttelemassa oman kaverin kanssa ja vilkuilemassa kelloa tilaisuuden päättymistä odottaen.

Lisää mietittävää meille jokaiselle.ylijohtava

Kirjoittamattomia normeja etsimässä

zeneli_1

Erfan Zeneli myönsi filmanneensa Klubille rankkarin vieraspelissä Ventspilsissä, otsikoivat IS ja IL. Tosin IS:n jutun naputellut Saku-Pekka Sundelin korjasi Twitterissä, ettei hän ollut käyttänyt moista verbiä kuin kysymyksessä pelaajalle. Lisäksi MTV3 haastatteli seuraavana päivänä Zeneliä, joka oikaisi, ettei filmannut vaan tilanteessa oli kontakti.

Kaikki hyvin, siis. Pelaaja ei ollut filmannut eikä kukaan itse asiassa ollut  sellaista väittänytkään. Klikkaukset oli toki joka tapauksessa harjattu kotiin.

Jäin miettimään kirjoittamattoman normin sisältöä. Futisforumilta luin, että filmaaminen on jalkapallon perustaito, joka juniorin pitäisi opetella viimeistään 12-vuotiaana. Siinä tapauksessa huippupelaaja kuitenkaan tuskin kiistäisi haastattelussa filmanneensa vaan kehaisisi omaa oveluuttaan, joten olisiko filmaamisessa kuitenkin jotain kiusallista? Ainakin rankkarin kalastaminen ja rikkeen korostaminen ilmeisesti ovat ihan hyväksyttyjä liikkeitä. Zenelin haastattelusta en kyennyt ihan päättelemään, mihin kategoriaan hänen muuvinsa sijoittui.

zeneli_2(Kuvakaappaukset teksteistä IS:n verkkosivuilta)
– – –
TPS:n Ykkösen pelissä Turun Sanomien toimittaja veti vihat päälleen pohdittuaan, olisiko joukkueen pelaaja sanonut jopa jotain rasistista vastustajan kuumennuttua itsensä suihkuun.  Sellaista ei toki ole ilmennyt, mutta varmuudeksi seura torjui moiset epäilyt erillisellä tiedotteella.

Yritin Twitterissä kysellä, mitä pidetään hyväksyttävinä tapoina kuumentaa vastustajaa kentällä.  Perttu Kytöhonka ystävällisesti antoikin listan kielletyistä aiheista: Rasismi, vähemmistöt, perhe. Ei näille.

Ilmeisesti muut tavat solvata ja loukata vastustajaa pelin tiimellyksessä ovat siis pelurien kesken ok. Hienosta HJK Mestarien liigassa -kirjasta olen muistavinani Aki Riihilahden tervehtineen vartioitavaansa letkautuksilla Lick my lizard wanker ja I will kill you (voin muistaa väärinkin).
– – –
Vielä yhdet kivat klikkaukset kerättiin Kakkosen kohuottelusta KaaPon ja MuSan välillä, jonka kohdalla toki normeista eli vedonlyöntivilpin moitittavuudesta ei ollut erimielisyyttä. Molemmat joukkueet vakuuttivat tietämättömyyttään ja hämmennystään väitteiden johdosta, ja takuupuhdas oli myös ottelun erotuomari, jonka kollega tietää kelpo mieheksi.

Man hängde alltså ut en lovande 23-årig ung domare i princip helt utan grunder. Kanske man som journalist skulle ha så mycket yrkesstolthet att man inte gör såhär fastän man söker sina skandalrubriker.

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Maailma on erilainen urheiluihmisen silmin

Tuntuu, että uutinen liikuntatunneilla masennetuista suomalaisista julkaistaan joka vuosi. Yllättävämpää on, kuinka moni tuntemani urheiluihminen on sosiaalisessa mediassa kimpaantunut moisesta liikunnan (ja kilpailullisuuden) mollaamisesta.

Samaan aikaan kirjoitti toisessa yhteydessä muuan arvostamani urheilumies koulunkäynnistä, että

Lapset opetetaan / pakotetaan ikävystymään jo koulussa istuttamalla hiljaa penkeissä. Muistan tuon tuskan vieläkin!

Itse viihdyin koulussa sekä jumppasalissa sählypalloa huiskimassa että hiljaa pulpetissa ruotsin verbejä taivuttamassa, mutta ymmärrän, että kaikki eivät. Ja sen saa toki sanoa ääneenkin.

Aihepulaa potevien toimittajien osa on nyhtää jutuiksi traumat liikunnasta, matikantunneilta ja kouluruoasta. En nyt muista, onko pakkoruotsistakin ollut vai onko se poliittisesti liian arka aihe.

Liikunta on terveydelle sen verran iso asia, että on ihan relevantti kysymys pohtia, miten koululiikunnasta saataisiin mahdollisimman monelle myönteinen tunnejälki. Myös niille, jotka eivät jo lähtökohtaisesti ole liikunnallisia ja kilpailullisia.

(Samoissa keskusteluissa vilahtaa myös ärsyyntyminen pyrkimyksistä vähentää koululiikunnan kilpailullisuutta. Mutta olisiko mahdollista, että aktiiviharrastaja saisi kilpailla tarpeeksi siellä omissa treeneissä ja matseissa illalla? Mitä lisätyydytystä saa siitä, että liikkatunnin lätkämatsissa voittaa ne kaksi kertaa talvessa koulun lainaluistimilla kompuroivat?)

Liikuntatuntien määrästä huolestuneita kyllä ymmärrän. Yksi kaksoistunti viikossa on melkein yhtä vähän kuin ei mitään.

Tutut tähdet sähköistivät salibandyillan

Salibandyliigassa pelattiin maanantaina yksi ottelu, jonka hahmoiksi nousivat mikrofonejaan dominoineet Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen.

Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen hallitsivat iltaa alusta asti, ja Reponen pääsi tälläämään ensimmäisen maalihuudahduksensa jo pelin ensimmäisellä minuutilla. Erän vanhetessa Reponen säilytti otteensa ja korosti kohokohtia juuri sopivilla äänen korotuksilla Hakkaraisen iskiessä väliin oivallisesti rytmitettyjä viileitä analyysejä. Kaksikkoa säestivät samassa sävellajissa Joel Siltanen ja Henri Pitkänen osuvilla huomioillaan lämmittelystä ja illan taustoista.

Tero Töyrylä kannusti illan tähtiä upeasti vaikkei paikkakunnalle ehtinytkään, ja jo ensimmäisellä erätauolla ottelun hahmot saivat kannustavat kehut. Säväyttävä yksityiskohta oli myös Töyrylän huomio katsomossa kännykkäänsä keskittyneestä juniorista, jonka tekemiset herättivät keskustelua kautta maan. Ottelun loppuminuuteilla otti isoa roolia jälleen Siltanen, jonka sanat ”sähläys” ja ”sekoilu” sisältäneet perättäiset tweetit niputtivat ratkaisuhetket mestarillisesti.

Salibandyareenan tarjottua ensimmäiset haparoivat askeleet lopputuloksen merkityksen analysoinnissa riensi Timo Mäkynen syventämään, ja lämmittelijöiden poistuttua lavalta astui savun keskeltä huutomyrskyssä esiin itse Ylijohtava, Toni Lötjönen, joka naulasi illan parilla terävällä tweetillä. Yleisön aikansa kerjättyä Lötjönen heltyi vielä vilauttamaan lähtiäisiksi palaa ennen kuin turvamiehet saattoivat hänet tweettaamon takana odottaneeseen limusiiniin.

Otto Moilasen tarjoiltua koko kansan tunnot upeasta selostuksesta alkoi eetteri hiljentyä, ja sykkeen laskiessa vapautui estradi Tero Töyrylälle pohjustaa tunteikkaaseen asiantuntevaan tapaansa tulevia playouteja. Tekniikan poikien ruuvaillessa kaapeleita irti oli oikea aika kuulla vielä Janne Kainulaisen raportti illan betsien osumista ja jännittää, ehtiikö Tuomo Reponen Turun-junaan.

Illan esitysten perusteella kaikki tänään minuutteja saaneet vahvistivat asemiaan taistelussa paikoista kevään pudotuspeleihin. Toni Lötjösen  ja Juhani Henrikssonin asemien asetteluun studiohierarkiassa saatetaan tarvita loppusuoralla vielä mittanauhaa, ja salipäivien oikea rytmittäminen noussee valmistautumisen loppusuoralla isoon osaan.

Salibandyliiga jatkuu torstaina ISTV:ssä, jonka selostaja- ja kommentaattorivalintoja odotetaan henkeä pidätellen. Ennakkospekuloinnit nimistä heti tiistaiaamusta alkaen.

Tässä merkinnässä kehun Sihvosen radiosarjaa

sihvosetParasta kuulokkeissani kesällä 2014 on ollut Petteri Sihvosen juttusarja Yle Puheella.

Viimeisin jakso pyörätuolikelaajineen on vielä kuuntelematta, mutta jo nautittuina juttutuokiot Juhani Tammisen, Mattiesko Hytösen, Minna Marshin, Henrik Dettmanin, Arto Halosen, Manuela Boscon, Jukka Röngän, Esko Hatusen, Jukka Relanderin, ja Tuomas Kyrön kanssa.

Loistavaa settiä.

Parasta näissä on se kiireettömyys kun ei vedetä hengästyneinä pelin jälkeen tai TV-valoissa lähetysaikamme on juuri päättymässä -hätäilyt korvanapissa. On aikaa syventyä ja miettiä ja vaikka vähän epäröidäkin.

Myös kuunteluympäristöllä on vaikutusta. Ei kannata klikata ohjelmaa pyörimään samalla kun istuu koneen ääressä viisitoista välilehteä auki, silloin virikkeitä on liikaa ja keskittyminen hajoaa. Ehkä ihan mieluiten ulkona pitkällä kävelyllä ohjelma omaan soittimeen ladattuna. Tai sitten yön laskeuduttua pimeydessä: vain kuulokkeet, äänet ja ajatukset. Joita hyvä radio-ohjelma herättää sitä tahtia, että on oltava muistiinpanovälineet käsillä ja valmius kelata välillä taaksepäin omien ideoiden karattua lentoon.

Tuopa oli hyvin sanottu, tuosta olen eri mieltä, tuosta tulikin mieleen, että…

Kesän vieraat ovat olleet melkeinpä sitä mielenkiintoisempia, mitä kauempaa he urheilua katsovat. Päivittäin itse mukana oleva killittää ehkä turhan läheltä. Vaikutuksensa lie silläkin, että mukana oleva ja tulevia työtilaisuuksiaan ajatteleva joutuu pitämään kielen keskellä suuta.

Muutenkin olen miettinyt, ovatko urheilun mielenkiintoisimmat haastateltavat usein muita kuin tämän hetken aktiiveja. Ikä ja perspektiivi tietysti, mutta on lähtökohdissakin eroa. Urheilija on urheilun osaaja, kirjailija, toimittaja (ja valmentaja) taas sanankäytön ekspertti. Radiossa toki kuulee myös, ketkä ovat puhetyön ammattilaisia, mutta tärkeintä se ei ole.

Ja sitten vielä Sihvonen itse, haastattelija. Kuten olin arvannutkin (ja moittinutkin), se vihainen jääkiekkoväittelijä oli vain yksi myyntirooli. Tykkään paljon enemmän tästä sivistyneestä rauhallisesta kyselijästä, jolla selvästi on vahvoja omiakin näkemyksiä mutta joka malttaa pitää ne taustalla ja jättää pääroolin vieraalleen.

Sarja olisi kaivannut vielä päätöksekseen jakson, jossa Relander, Rönkä tai Marsh haastattelee ja luotaa Sihvosta.

Ehkä sitä puolta kuullaankin tulevassa Sihvosen ja Tommy Lindgrenin ohjelmasarjassa.

Jatkossa! Seuraava matsi klo 15.20

Kaltaiseni Twitter-hörhö otti jalkapallon Helsinki Cupin aikana tietenkin #helsinkicup-hashtagin erityisseurantaan ja huomasi samalla uuden ilmiön.

Yli tuhannen joukkueen ja kaikkien niiden pelien sekamelskasta nousi esiin muutama joukkue, jotka päivittivät pitkin viikkoa kuulumisiaan Twitteriin.  Tuloksia ja maalintekijöitä, oheistouhuja, tieto seuraavan matsin ajasta ja paikasta, välillä avautumistakin esimerkiksi äskeisestä erotuomarista.

Konkreettisimmat hyötyjät olivat varmaankin kuulolla olleet sukulaiset, kaverit ja joukkueesta muutenkin jo kiinnostuneet, mutta tuli tunne, että samalla ollaan jonkin isomman mahdollisuuden jäljillä.

Verkko, mahdollisuuksien pelikenttä ketterille. Eniten huomiota ei välttämättä saa suurin tai korkeimmalla tasolla pelaava.

helsinkicup2014

Miksei yksilötasollakin? Salibandysta muistan vuosituhannen alusta nuoren Markus Huhtimon pelaajana, joka ilmoitti: haastatelkaa minua. Ja Petteri Rapo, jonka muistan hiukan kokeilleen itsensä brändäämistä pelaajana. Kanavia ja mahdollisuuksia oli silloin vielä nykyistä vähemmän. Verkko kyllä, mutta ei somea tai nykyisiä laajakaistoja liikkuvine kuvineen.

Tämänkesäinen tyylikäs video Laura Loisan ja Krista Niemisen treenaamisesta palautti mieleen, miten pelaajakin voisi tehdä itseään tutuksi sopivalla verkkoläsnäololla. Palkkiona voisi olla ainakin huomiota, seurojen kiinnostusta ulkomaita myöten ja mikseipä taloudellista hyvääkin.

Taannoin kävelin juniorin kanssa Bolliksen ohi IFK:n pelatessa jalkapalloa, ja YouTube-sukupolven edustajan ensireaktio oli: Onko Hurskainen maalissa? Samaa matsia seurasi takanani kolme moottoripyöräpoliisia, joista yksi esitelmöi kahdelle muulle ”Kikka-Lassista”.

Resursseista tappeleville yksilölajien taitureille kysymys on tietysti tuttu, mutta otetaan kerran vielä: Jos haluaisit olla tunnettu urheilija, mitä tekisit verkossa?

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Minä kannatan karikatyyrejä

Kurinalainen tylsä Saksa? Brasilian sambafutis? Temperamenttiset eteläamerikkalaiset? Taitavat, mutta taktisesti kurittomat afrikkalaiset? Kaavamaisesti pelaavat venäläiset? Nandi-heimo?

MM-kisaselostukset tiivistivät joukkueet ja maat stereotypioiksi eivätkä kaikki tykänneet.

Selostajilla on tietysti omat haasteensa kun nykytyyli edellyttää jokaisen sekunnin täyttämistä innostuneella puheella, oli sanottavaa tai ei.

Asiassa on kuitenkin laajempikin ulottuvuutensa.

Kaikkia urheilujoukkueita on mielenkiintoisempaa seurata myytti- ja kliseenippuina. Mitä fanittaa, mitä inhota, jos kentällä on vain kaksi toisistaan erottuviin asuihin sonnustautunutta joukkoa, joissa pelaa erilaisia pelaajia paikoista, joissa asuu erilaisia ihmisiä?

Kun epäolennaiset merkitykset riisutaan, mitä jää jäljelle?

Vihreä numero 7 riistää pallon punaiselta numerolta 9 ja erotuomari viheltää ottelun päättyneeksi joukkueen B 1-0-voittoon.

Faija-vainaa kannatti 70-luvulla Jokereita, joka hänen mielestään pelasi älykästä taitojääkiekkoa verrattuna röyhkeään ja väkivaltaiseen IFK:hon. Minä suosin jo lapsena futiksessa tylsää, mutta tehokasta Länsi-Saksaa, jota tyylikästä luovaa taito-Brasiliaa ihailevat kaverit halveksivat.

Joukkueiden tiivistäminen karikatyyreiksi itsestään tekee fanittamisen maailmasta mukavan yksinkertaisen ja selkeän. Kannatan noita, koska ne ”ovat” tällaisia ja inhoan noita toisia, koska ne ”ovat” tuollaisia.

MM-kisat ja some nostivat myytit taas pinnalle.

Tietenkään myytit ja kliseet eivät ole ihan oikeasti totta. Etenkään kun vuosikymmenet vierivät ja joukkueet muuttuvat.  Pelaajat ja valmentajat vaihtuvat, joillain peliasujen kuositkin. Brändi ei välttämättä enää toimi muuttuneessa ympäristössä. Jokerit ei nykyään ole itähelsinkiläisten proletaarien eikä IFK bättre folkin joukkue, ja Saksakin pelaa nykyään kiusallisen iloista ja näyttävää jalkapalloa samalla kun sen pelaajat ovat oppineet sukeltelemaan kuin eteläeurooppalaiset.

Siksi on turha ankkuroida kannattamistaan tosiasioihin tai uskotella  valinneensa suosikkinsa järkiperustein. Silloinhan olisi tosiasioiden muuttuessa vaihdettava suosikkiakin.

Lue lisää:

Avokatsomo: Mitä kannatamme kun kannatamme?
Pääkallo.fi: Kuka on salibandyn paha paroni
Avokatsomo: Ei tyyli vaan tulos