Aihearkisto: media

Kiusallinen asia

HJK voitti TPS:n 5-0. Yleisömääräksi ilmoitettiin 3425, joka on kotimaiseksi komea luku kun TV samaan aikaan tulvi MM-kisapelejä.

Koska itse ottelu ei ollut dramaattisimmasta päästä, katsojamäärää ihmetellyt vieraskannattaja Tero kuvasi katsomot ja räknäsi seuraavana päivänä kuvista pääluvuksi 1622.

Tero jakoi ihmetyksensä sosiaalisessa mediassa tavalla, jonka oletan saattaneen asian myös HJK:n organisaation tietoon, mutta seuran kommenttia ei silmiini ole osunut.

Läheltä seuraa saatiin pari kommenttia:

Kyselin vielä, miten yleisömäärä lasketaan, ja lisätietoa tuli siihenkin:

Eli tarkoitus tosiaan on ilmoittaa paikalla olevien katsojien eikä esimerkiksi HJK:lta ostettujen sisäänpääsyoikeuksien määrä.

Tulkitsen, että ristiriitaa ilmoitetun yleisömäärän ja kuvista lasketun huomattavasti alhaisemman lukeman välillä ei ole kiistetty. Mikä ei sinällään tietenkään todista mitään, mutta jättää oman vaikutelmansa.

Tilastoista kiinnostuneena ja niitä sekä keskustelujen että uutisten pohjana käyttävänä olen hyvin harmistunut. Jos perusdata on mätää, se vie pohjan keskustelulta, vertailulta ja päätöksenteolta. (Ellei seuroilla sitten ole omaan käyttöönsä toinen, oikea, tilasto, jonka pohjalta päätöksensä tekevät. Mikä taas merkitsisi toisia syitä olla harmissaan ja enemmänkin.)

Asiaa puitiin myös FutisForumilla sen omassa tyylilajissa, ja yleisömäärien kyseenalaistamista paheksuttiin omaan pesään kusemisena. Koska asian nostaminen kiusallisesti esiin ei ole hyväksi kotimaiselle jalkapallolle ja koska muutkin lajit.

Muutoinkin olen aistivinani aiheen ympärillä vaivautunutta hiljaisuutta, mikä kuulostaa enemmän sisilialaiselta kuin suomalaiselta tavalta.

Itsekin toki olin jo matkalla vajaan hakemaan posselle soihtuja ja heinähankoja kun lempiseurani toimintaa näin mollattiin, mutta asiassa on kuitenkin tärkeämpikin pointti.

Jollei tapana ole ilmoittaa todellisia yleisömääriä (tai sisäänpääsystä otteluun maksaneita / maksettuja), kannattaa lukujen ilmoittaminen saman tien lopettaa kokonaan.  Tai sitten lisätä saman tien jokaiseen kymppitonni pohjiksi niin saadaan kotimainen palloilu kerralla kuntoon.

Tai sitten noudattaa läpinäkyvää, yhdenmukaista ja uskottavaa laskentatapaa, josta pidetään kiinni.

Nykykäytännöllä kykenen ilmeisesti jatkossa mainitsemaan otteluiden yleisömäärät vain sarkastiseen sävyyn.

Edelleen on toki mahdollista, että ottelun yleisömäärän kyseenalaistaminen osoitetaan perusteettomaksi (optinen harha kuvissa / pari tuhatta katsojaa jonottamassa olutta tai nakkimukia tai jo kotimatkalla). Siinä tapauksessa myös tämä teksti jää vaille pohjaa. Ainakin tämän ottelun osalta.

Lue lisää: Hannu Tuomisen kirjoitus Yleisömäärät oikein Turun Sanomissa 2008

– – –

Edit: HJK kommentoi, ja uskon saavani luvan näyttää vastaukset tässä:

Mallikas EräGaala

eragaala1Tapanilan Erä oli valmistellut ja toteutti kauden parhaiden juhlistamisensa lauantaina Mosahallissa mallikelpoisesti. Moni vastaavissa tilaisuuksissa vuosien varrella kohtaamani kauneusvirhe oli poissa.

EräGaalassa koettiin tehtäväänsä valmistautunut juontaja, hallitun lyhyet puheet, päähenkilöitä korostava valaistus, laadukas äänentoisto, avustaja ojentamassa huolella järjestetyt kymmenet pokaalit oikeassa järjestyksessä oikealla hetkellä, lavalle saapuvien hienovarainen ohjaaminen oikeaan kohtaan ja lopuksi ennen poistumista pysäyttäminen poseeraamaan kameroille kasvot valossa, kyynärsauvojen tukemana liikkuvan maalitykin palkitseminen huomaavaisesti alhaalla lattiatasossa, seurahistorian ja aiempien vuosien palkittujen mainitseminen ja jopa jääkiekon MM-ottelun yhdistäminen tilaisuuteen videotykin ja tarkoin ajoitetun väliajan avulla.

Tykkäsin myös musiikkinäytteistä, joita oli kaivettu sopimaan palkittavien nimiin.

Seinälle tykitettävät videot oli nivottu mainiosti mukaan: Seurafiilistä kasvattavat pikahaastattelut, kauden komeimmat maalit ja lopuksi tietysti  myös poistetut kohtaukset.

Sininen sydän sykki voimalla ja tarkasti.

eragaala2

Kun Bana puhuu

Ohjat HJK:ssa ottaneen Mika Lehkosuon 31-minuuttinen haastattelu Yle Puheen aamussa.

Hyviä konkreettisiakin kysymyksiä ja hyviä konkreettisiakin vastauksia tavanomaisten fraasien sijaan. Kuten mitä kesken kauden mukaan hyppäävä uusi valmentaja ensimmäiseksi pelaajille sanoo. Ja millaista on aloittaa työt kun potkut saanut kollega samalla hetkellä häipyy toisesta ovesta räntäsateeseen.

Ja miten tullaan kuuluisaksi huippuvalmentajaksi. Vaikka edellytyksiä olisi monenlaiseen muuhunkin.

Paljon sanottavaa ja energiaa.

Suosittelen tätä haastattelua.

Näkyvyyttä ja näkyvyyttä

Urheilumedian tulevaisuus mietityttää. Mikä on television, nettistreamien, still-kuvien, tekstien ja muun suhde tulevaisuudessa? Tarvitaanko näkyvyyttä, missä ja kenen kustantamana?

Mikrotasolla mietitytti eilen kun futisväki porisi VPS-HJK-ottelun näyttämisestä.

Jos ymmärsin oikein, HJK olisi halunnut streamata ottelun tarjoamatta kuitenkaan VPS:lle asiasta mainittavaa korvausta. Ja VPS kieltäytyi kunniasta.

Voiko tästä päätellä, että Veikkausliigassa pelkästä joukkueen ottelun laajemmasta näkymisestä sinänsä ei ole joukkueen kannalta hyötyä, joka ylittäisi mahdolliset haitat?

– – –

Edit: FF2:n ketju aiheesta. Seassa joku rakentavakin pohdinta

Längvitsii? Salibandysta lontooksi?

Signaaleja:

Pitkä rivi tshekkinimiä tykkäämässä Salibandyliigasta Facebookissa. Suomalainen lukemassa uutisia Ruotsin liigasta muttei päinvastoin, koska suomen kieli. Sveitsiläinen toimittaja kysymässä sähköpostilla, mitä mielenkiintoista Suomen liigoissa on tekeillä. Pienten lajimaiden innokkaat yrittämässä seurata suomalaisia huippujoukkueita. Suomalainen koettamassa selvittää, mitä Tshekin liigassa tapahtuu. Happee maailman seuratuimpana salibandyseurana.

Floorballcentral on jo tovin patistanut salibandyn huippumaita floorballin kansainväliseen lähetystyöhön. Muistelen Innebandymagazinetin heppujen jo vuosia sitten julkaisseen englanninkielisen World Floorball -lehden koenumeron, jolle aika ei kuitenkaan ollut kypsä. Itsekin taisin jotenkin avustaa, ja yksi eksemplaari pitäisi olla jossain täällä.

Rajataan kysymystä hiukan. Pitäisikö suomalaista huippusalibandya markkinoida ja siitä kertoa englanniksi? Tai miksei muillakin kielillä? Ja jos, niin kuka, miten ja ennen kaikkea miksi? Mukavaahan kansainvälinen tunnettuus olisi, mutta entä sen lisäksi?

Measure what matters, not just what flatters, lukee Floorballcentralin linkkaamassa slideshowssa.

Toisiko kansainvälinen tunnettuus Suomessa pelattaviin otteluihin lisää maksavia katsojia? Ulkomailta tänne matkustaneita? Suomessa jo asuvia? Houkuttaisiko kansainvälinen näkyvyys uusia yhteistyökumppaneita? Olisiko kansainvälisesti tunnettu suomalainen huippuseura houkuttelevampi vaihtoehto Suomessa pelaamista miettivälle ulkomaalaiselle tähdelle? Nostaako kansainvälinen tunnettuus suomalaisen seuran statusta kotimaassa?

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF kantaa tätä nykyä päävastuuta salibandyn sanoman levittämisestä englanniksi. Vahvojen Suomen-yhteyksiensä vuoksi IFF:n toimisto pystyy jatkuvasti nostamaan esiin myös suomalaisia uutisia.

Kannattaisiko esimerkiksi suomalaisten seurojen satsata kansainväliseen näkyvyyteen ja jos, niin miten?

Ja ennen kaikkea: Kannattaisiko siihen käyttää resursseja, joista vallitsee aina niukkuus. Satunnainen englanninkielinen lause sosiaalisessa mediassa silloin tällöin ei paljoa vaadi, mutta systemaattinen rummutus kyllä. Ainakin aikaa. Videot ja valokuvat toimivat kaikilla kielillä, ehkä pienin saatesanoin.

Vai voisiko tehtävää ulkoistaa, saada salibandyväen kertomaan näkemästään ja kokemastaan myös englanniksi? Kuten @NicoKluger.

Pienen Twitter-luotauksen perusteella englanninkieliselle tiedolle suomalaisesta huippusalibandysta on tilausta, mutta esimerkiksi Pääkallolla ei ainakaan toistaiseksi ole siihen resursseja. Tuskin monen seurankaan organisaatiolla suoranaisesti.

Olisi kiva, mutta…

…ellei?

Mitä?

– – –

Edit:

Ei vastausta jokaiseen kysymykseen, mutta visiota ja isoa kuvaa piirtää Lasse Riitesuon Pääkallo-bloggaus vuodelta 2011: Salibandyliigasta suomalainen vientituote

Lammas vai hevonen?

Mourinho asetettiin syytteeseen, otsikoi tänään verkkosivuillaan Yle urheilu kun lajiliitto epäilee valmentajalegendaa sopimattomasta käytöksestä ottelussa.

syyteTalvella yksi toimittaja verkossa jossain luonnehti sarjan potentiaalista yllättäjää sen mustaksi lampaaksi. Toinen kirjoitti joukkueen ruudin olleen kuivaa kun maalinteko ei tahtonut onnistua.

Muutama esimerkki menee vielä satunnaisten lapsusten osastoon. Silti välillä mietityttää, onko jonkinlainen kielen vivahteiden taju alkanut ammattikirjoittajienkin joukossa heikentyä.

Havainnot saattavat liittyä tai olla liittymättä uutisoituun huoleen lukiolaisten taidoista.

Asiaa liipaten: Kielikuvia-blogi

Pokaaleja, ruutuaikaa ja bileet

Kuka se on, kysyi lisenssin omaava juniori iltapalansa äärestä kun vuoden 2013 urheilijan nimi ilmoitettiin TV:ssä.

Twitter-virran soljuessa ruudun reunassa tuli muutenkin mieleen, että urheilun maailmassa on limittäisiä ja sisäkkäisiä todellisuuksia. Kuten hiihtokeihäsmaailma ja tämä meidän, jossa pomppivat pallot ja kilisee kehikkoon kuminen kiekko.

Palloilusta innostuneemmalle tulee välillä vähän ulkopuolinen olo. Sanoinko välillä? Sanoinko vähän?

Samalla alkaa epäillä niitä katsojalukujakin, joiden mukaan kaikki suomalaiset katsovat TV:stä hiihdon maakuntaviestejä mutta Champions Leaguen finaalia vain minä ja Twitter-seurattavani.

Ettäkö joillain salaisilla tyypeillä jossain salaisissa paikoissa on salaiset mittauslaitteet, joita he klikkailevat kertoakseen, mitä minä katson. Perähikiän vanhainkodin yhteistilassa, veikkaan.

”Vuoden parhaan urheilijan” käsite sinänsä on totta kai mieletön ja mahdoton, joten sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Urheilugaala, Nobel-illalliset, kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Parempaa päälle, pokaaleja ja kunniakirjoja, salamavaloja, naama vilahtamaan telkkarissa, bileet ja pöhinää.

Pöhistään ilon kautta niin kuin jenkit ja ruotsalaiset. Jos hekin ottavat liian vakavasti, älkää kertoko, koska en halua tietää. LAALAALAALAALAA, en kuule.

Vuoden parhaan salibandypelaajan nimeäminen sen sijaan on tietenkin mielekästä ja mahdollista. Tatu Väänänen on oiva valinta.

Itselleni gaalan isoin anti versoi hienosta haasteesta nostaa esiin oma kasvattajaseuransa. Kun tulen pihahöntsystä enkä organisoidusta valmennuksesta, on minun kasvattajaseurani kaverit Väiskin kentällä, jossa tolpat tehtiin lumikökkäreistä.

Kiitos, jätkät. Oli mahtavaa.
– – – – –
Itse asiassa piti kirjoittamani johonkin Putouksesta ja statussignaloinnista.

Tweeteillä taivaaseen

Toinen salibandyn harmaan eminenssin Toni Lötjösen Twitter-kirjoituksesta mieleen tullut pointti oli sen kyseenalaistaminen. Koska kaikki asiat, päivän hoteimmatkin, pitää myös kyseenalaistaa.

eralive2Kysyi nimimerkki jeejee kommenteissa:

Loviisan Tor ei näy sosiaalisessa mediassa ja nettisivutkin ovat heikossa kuosissa, mutta mitä sitten? Tor näkyy omalla alueellaan isosti perinteisessä mediassa, ja yleisökin näyttää tykkäävän. Montaako maksavaa katsojaa tai sponsoria yksi Twitter/Facebook -seuraaja vastaa?

Sotien jälkeen samaa keskustelua käytiin seurojen kotisivuista, ja Josballa ei ollut sellaisia. Mutta katsomossa silti hyvin yleisöä ja Karjalaisen johdolla vahva paikallinen mediaseuranta.

Vielä tiukemmin haastoi Twitterissä Salibandyareena:

Hyvä peli, vahva joukkue, hyvä show ja kohtuu menestys. Kun pelaat sijoista 10-14 sinua ei seuraa juuri kukaan. Ei auta twitterit ei glitterit. 95% katsojista saapuu peliin ilman mainontaa – laji-ihmiset.

Eilen Twitterissä mietittiin koriksen huikean Susijengin arvostusta, ja moni hämmentyi kuullessaan, että suora lähetys joukkueen ottelusta oli kuitenkin kerännyt kovin niukasti TV-katsojia verrattuna yleisurheilun viikonlopun Ruotsi-Suomi-maaotteluun.

Kuten Valon mediapäällikkö Matti Viitanen Twitterissä äsken muistutti:

Twitter- ja Facebook-pöhinästä on vielä pitkä matka isoihin TV-katsojalukuihin tai ottelukatsojiin. Sama ilmiö esim. presidentinvaaleissa Pekka Haavistolla: historian suurin pöhinä, historian alhaisin äänimäärä.

Sosiaalisessa mediassa iskee helposti perspektiiviharha. Alkaa luulla omalla ruudulla rullaavaa viestivirtaa todellisen maailman kuvaksi. Muutaman viime vuosien vaalituloksen somehörhöille tuottamassa järkytyksessä somen ja toden välinen jännite on tullut kirpeästi näkyviin.

Mistä alkujaan puhuimmekaan? Niin:

Sosiaalinen media on erinomainen ja edullinen tapa luoda ja vahvistaa vaikkapa palloilujoukkueen kivijalkaa yhteisöllisyyttä. Ja jakaa yhteinen kokemus kuten oman joukkueen ottelu. Luovuus on arvossaan ja vain taivas ideoiden rajana.

Mutta autuaaksi ei tee somekaan yksin.

Kirjoittaja on Twitter-hörhö

Suuri Persoonajahti

Ylijohtava Toni Lötjösen perkaus Salibandyliigan joukkueiden someaktiivisuudesta tyrkkäsi taas ajatuksen liikkeelle.

Ensinnäkin se persoonakysymys:

Jo pitkään on kaivattu ja edelleen kaivataan liigaan persoonia Täkyn, Huulen, Tedyn, Vellun ja vastaavien artistien tilalle. Miten joukkueen pelaajasta tehdään laajalti tunnettu nimi, brändi, if you wish?

Twitterissä sain vastauksiksi summittaista suuntaa mutta vielä niukasti konkreettista.

Käyttöön nämä kanavat. Oma aktiivisuus.

Tarina, rehellisyys, aitous. Suunnitelmallisuus ja sen kanavointi.

Hyvä. Entä seuraavaksi? Millainen pelaaja, millainen luonne voi olla Persoona? Mitä hänestä kerrotaan ja miten? Kertooko itse vai muut? Miten edetään? Pitääkö persoonan olla myös vähän rosoinen ja ärsyttävä? Mitä Lötjösen oman Ylijohtava-brändin rakentaminen voisi opettaa aiheesta?

Kuittaa Salibandyareenan salaperäinen ”Julius Pelso”:

Viimeisin lellikki mediassa meillä on ollut Tero Tiitu, jota ei voi kyllä persoonallisuudesta syyttää. Miellyttävä henkilö toki muuten – ei persoona.

Ketkä ovat tällä hetkellä suomalaisen palloilun The Persoonat? Miten heistä tuli sellaisia?

Jos olet sählyhörhö, mieti Salibandyliigan joukkue kerrallaan. Kuka pelaaja tulee kustakin joukkueesta ensimmäisenä mieleesi? Miksi hän?

Vaikeutetaan vähän? Keitä pelaajia tiedät sellaisista lajeista, joita et oikeastaan aktiivisesti seuraa? Kuka on suomalaisen vesipallon tämän hetken ykköstähti? Baseballin? Jenkkifutiksen?

Naisten koriksesta muistan ensimmäisenä Lea Hakalan.

Turistin dilemma

Arvokisojen aika on selittelyjen aikaa, ainakin suomalaisessa mediassa tai ainakin suomalaisessa sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja ja kansa haluavat tietää, miksi urheilijamme ei saavuttanut tavoitettaan ja täyttänyt pyhää velvoitettaan meitä sohvilla jännittäviä kohtaan. Mutta jos mikrofonin edessä pettymyksen kyyneliä nieleskelevä urheilija yrittää oikeasti vastata kysymykseen, hän selittelee.

Eli se wanhanajan armeijasta tuttu tilanne:

– Mitä helvettiä, mies? Selitys?
– Herra isoherra, minä…
– Älkää selittäkö!

Tarvitaan siis selkeä vastauskaava.

Esimerkiksi:

Olin surkea luuseri enkä pärjännyt, ja haluan pyytää anteeksi koko Suomen kansalta. Harkitsen juuri nyt kävelemistä / uimista kotiin. Ja [kulloinenkin kisapaikka] on paska maa.

Suoraselkäisyyttä Suomen kansa arvostaa.

Salibandya, Korsossa

Greasersin erilainen tryoutvideo.

Se, miten seura tässä yhdistetään ja sidotaan kotipaikkaansa. Ei vain salibandya vaan salibandya Korsossa.

Tätä puolta seurat voisivat korostaa enemmänkin. Ei tarvitsisi välttämättä olla edes lintuvideo.

Helsinkiläinen kadehtimassa maakuntalehtien lukijoita

Salibandyliigan kevään finaaleissa eron aisti jo Seinäjoella ensimmäisen ottelun pressitilaisuutta odoteltaessa. Paikallisten puheensorinaa Peliveljien mestaruusmahdollisuuksista kuunnellessa oli vaikea sanoa, kuka puhujista oli seuran väkeä ja kuka toimittaja.

Sama sävy näkyi myös paikallisen hotellin aamiaisella Ilkkaa ja Helsingin Sanomia lukiessa. Toiselle SPV oli oma mielenkiintoinen juttu, toiselle uutisaihe muiden joukossa, kuin solunäyte lasin alla viileän tutkijan mikroskoopissa. Jos helsinkiläisen salibandyjoukkueen pelissä näkee innokkaan toimittajan, hän on kaupunginosalehdestä. Tai oli, ennen kuin sellaisten urheilutoimitukset lopetettiin. Helsingin Sanomiin kirjoittava on, jos ystävällinen kärjistys sallitaan, pressissä se kohteliasta kiinnostusta osoittava tyyppi, joka näyttää kuin oikeasti olisi juuri nyt mieluummin vaikka klubilla konsertissa.

localspv_1

Maakuntalehtiä ja maan suurinta on tietysti turha verrata. Painotus paikallisuuden ja yleisyyden välillä on toinen ja ehkä sen myötä myös yhteisöllisyyden ja journalistisen objektiivisuuden välillä. Varsinkin urheilutoimittajia on tässä maassa syytelty riittämiin seurojen ja Suomen fanzineja tekeviksi entisiksi urheilijoiksi.

Ei ihan helppo rajanveto. Myönnän, että helsinkiläisenä salibandyn seuraajana viherryn kateudesta lukiessani maakuntalehtiä, joissa juttu paikallisen salibandyjoukkueen ottelusta kuuluu ilman muuta asiaan, joka kerta. Ja joista huokuu paitsi journalismi myös halu olla osa paikallista yhteisöä.

– – –

Myös valtakunnallinen voi tehdä pirauksen paikallista. Lokalisoida, niin kuin Ilta-Sanomat lööpissään SPV:n lyötyä SSV:n. Tämä pisti silmään hotellin ala-aulan telineestä mutta ei mennyt montaa sekuntia arvata, että Helsingin rautatieaseman kioskissa ei myydä ihan samalla.

localspv_2

Punakynä

Väitän, että yksikään ammattitoimittaja ei a) aloita virkettä numerolla b) kirjoita sanaa yhdeksän numeroin c) käytä vuosikymmenen kirjoittamisessa välilyöntiä d) kirjoita kiinalainen-sanaa isolla.

Kirjoittaa kouluttaja, konsultti ja tietokirjailija Katleena Kortesuo ihan toisessa asiassa, mutta samalla suomen kielellä urheilustakin kirjoitetaan.

Joskus pistää silmään kun vaikkapa otteluraporteissa puhutaan Espoolaisista tai erotetaan lauseenvastike pilkulla.

Vaikka itsekin joutuu erinäiset yhteen vai erikseen -tapaukset kertaamaan joka kerta uudelleen, oma ajatusviivan käyttö on horjuvaa ja näpihäiriä tulee, etenkin kun koneen m-näppäin tuppaa jumittamaan.

Yhtään mielenkiintoista juttua ei tietenkään kannata jättää punakynän pelossa kirjoittamatta, mutta ehkä asian voisi kääntää toisin päin.

Voi nauttia jokaisesta erityisen hyvästä tekstistä. Näppituntumalta sanoisin, että sellaisten määrä on lisääntymässä.