Aihearkisto: Pääkallo.fi

Salibandyn Kompromissi Cup

Vuodenvaihteessa 1997 – 1998 sain kunnian seurata Tukholmassa salibandyn Euroopan Cupia paikan päällä.

Suomen mestari VFT kaatoi alkusarjassa Saksan Konstanzin 24-0, Belgian Stimulo Exituksen 28-0, Norjan Slevikin 10-3, Venäjän Poljot Omskin 8-2 ja hävisi Ruotsin Balrogille 2-3 johdettuaan 2-0. Välierässä Ruotsin Fornudden oli vahvempi 3-2, mutta ei siinä vielä kaikki. VFT pelasi joulun ja uudenvuoden välissä neljänä päivän pelatussa turnauksessa vielä pronssiottelun, jossa se taipui Sveitsin Alligator Malansille 1-2.

Seitsemän ottelua neljässä päivässä. Aamupelejä, päiväpelejä, iltapelejä.

Pasi Vänttinen voitti turnauksen pistepörssin tehoilla 10+8. hiukan himmeämpi tähti Oskari Lehto oli kahdeksas saldolla 11+2 alleviivaamassa sitä, että kolmos- ja nelosketjut saivat pikkumaiden joukkueita vastaan paljon peliaikaa.

Viime vuoden Champions Cupissa Seinäjoen Peliveljet matkusti Tshekin Mlada Boleslaviin suoraan välierään, hävisi rankkareilla Sveitsin SV Wiler-Ersigenille 6-7 ja matkusti kotiin. Kovin paljoa vaihtovaatteita ei tarvittu.

Muistelen etenkin huippumaiden joukkueiden managerien kyllästyneen vanhaan turnausformaattiin. Liian pitkä ja kallis turnaus, liikaa tylsiä pelejä. Muutettava kohti huippumaiden pientä mutta laadukasta kisaa.

Uuden systeemin tyrmäsivät vuosi ainakin sitten Pääkallo.fi ja sen päätoimittaja Joel Siltanen. Haastateltujen pelaajien mielestä turnaus oli tylsä, systeemiltään epäreilu, tuntui tyngältä eikä sen aikana ehtinyt päästä turnausfiilikseen. Budjettivastaavien managerien kommentteja en löytänyt.
eurocup1

Champions Cup kuten niin moni muukin asia urheilussa on toisilleen vastakkaisten tavoitteiden kompromissi.

Pitäisi olla monien maiden mestareita ja koko salibandymaailman yhteinen juttu mutta kovia ja tasaisia pelejä.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta joka ottelussa pitäisi olla panosta.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta kustannukset eivät saisi nousta liikaa.

Salibandy ei ole ainoa laji, jossa realiteetit tulevat vastaan.

Maailman kärki ei ole yhtään liian leveä. Kärjistäen voisi sanoa, että ihan maailman kovimpien seurajoukkueiden turnaus pelataan joka vuosi pitkänä ja perusteellisena. Sitä kutsutaan Svenska Superliganiksi.

Jääkiekon ja jalkapallon joissain liigoissa ja turnauksissa ottelumäärää kannattaa paisuttaa, koska ottelut tuottavat rahaa. Useimmissa lajeissa ja sarjoissa ne ovat kuitenkin menoeriä. Tässä kisassa matkat ja majoitukset maksavat, ja jokainen turnauspäivä on työssä käyville amatööreille tulonmenetys. Vuosien varrella on jopa Ruotsin mestareita jättänyt taloudellisista syistä osallistumatta.

On ymmärrettävää, että kun joukkueet matkustavat paikalle kaukaakin, niille halutaan maksimimäärä otteluita. Samalla kuitenkin todellista merkitystä on vain otteluilla, joista tie voi jatkua kohti pokaalia. Hankala yhtälö.

Toni Lötjönen ehtikin jo julistaa Twitterissä tuomionsa Ylijohtavan arvovallalla.

Mitä teki IFF? Ei tietenkään mitään. Siellä nähdään märkiä päiväunia olympialaisista.

Tai ehkä IFF on nimenomaan vuosien mittaan pyrkinyt säätämään parhaiden seurajoukkueiden mittelöä parempaan suuntaan. Niin kauan kuin joudutaan sovittelemaan yhteen ristiriitaisia tavoitteita, ei täydellistä turnausta voi olla. Parasta mahdollista kompromissia voidaan kuitenkin hakea.

Oma kysymyksensä on tietysti, tarvitaanko tällaista turnausta. Sen päättää salibandy-yhteisö demokraattisen systeeminsä kautta.

Ehkä IFF olisi voinut kasvattaa päätöstensä legitimiteettiä läpinäkyvyydellä: avaamalla julkisuuteen asiasta käytyjä keskusteluja ja eri näkemyksiä. Käsittääkseni potentiaalisilta osallistujilta on kyselty mielipiteitä ja keskusteluja ollut.

Turnauksen formaatin ja nimen muutokset ovat vaikeuttaneet sen aseman vakiinnuttamista. On pelattu Euroopan Cupia, EuroFloorball Cupia ja Champions Cupia täydennettynä ”divarillaan” EuroFloorball Cupilla. Lajiin melko perehtyneenä joudun itsekin lunttaamaan, millä systeemillä nyt tällä kertaa pelataankaan.

Kateeksi käy erään toisen lajin kisa, josta koko maailma tietää, että ensin pelataan alkulohkot, sitten parhaiden kesken cupvaihe ja lopuksi huipentumana loistelias finaali.

Suomessa oli aikanaan melko helppoa kirjoittaa ”salibandyn Euroopan Cupista”. EFC olikin sitten melkoista munkkilatinaa mutta Champions Cup jo vähän parempi, vaikka kaukana täydellisestä. Mikä nimitys avaisi suomalaiselle lukijalle parhaiten, että kyse on salibandyn maailman parhaiden seurajoukkueiden mittelöstä? Mestarien liiga? Mutta kun se ei ole liiga vaan turnaus, kivahtaisi kumminkin joku.

Suomalaisille Champions Cup on kilpailullisesti juuri sopivan kova haaste, ja siksikin seuraan mielenkiinnolla Classicin naisten ja miesten onnistumista tänä viikonloppuna Boråsissa. Aivan kuten MM-tasollakin, suomalaiset ovat kyenneet muutaman kerran murtamaan ruotsalaisten ylivallan. Kuitenkin juuri niin harvoin, että se on iso saavutus.

eurocup2

Kamerat käyvät, menee jo

indiansSalibandyliigan avausviikko paketissa ja kaikilla kerrankin sama määrä otteluita pelattuna. Yksi.

M-Teamin ja Westend Indiansin varaslähtö näytti, että Inkkarit pystyvät ainakin tällaisessa matsissa puolustamaan ilahduttavan tiiviisti viisikkona. Hyökkääjät urakoivat moitteettomasti kahteen suuntaan, ja maalissa Mikko Kirvesniemi napsi eleettömän varmasti ne vähät pallot pois. Ei ollut sattumaa, että juuri Valtteri Kainulainen ja Heikki Iiskola latoivat maalit. Kaksikko erottui muutenkin. Kainulaisesta tuli mieleen muutama wanhanajan edestä esimerkillä johtava NHL-kapteeni, ja Iiskola tarjoili sellaisia yllätysliikkeitä, jotka pistävät kysymään, kuka tämä kaveri oikein onkaan. M-Teamille varmasti turhauttava avaus kun hyvästä yrityksestä huolimatta mistään ei uponnut. Vastatuulta tuntuivat joukkueen mielestä puhaltavan myös tuomarien pillit, vaan toki M-Team joutuikin taitavampaa vastustajaa vastaan rikkomaan enemmän.

EräViikinkien pitikin tehdä SalBasta silppua, mutta eiköhän avaus aina sen verran jännitä, että 11 tehtyä ja Markus Laakson nollapeli hiukan rentouttivat. Vähän odotin isolta seuralta isoa satsausta historiallisen ensimmäisen liigaottelun dokumentointiin, se jäi kuitenkin käytännössä SalBan valokuvien ja videon varaan. Niitä juttuja, jotka tuntuvat sillä hetkellä pieniltä mutta saattavat 20 vuoden päästä harmittaa. (Kuten itseäni, ettei aikanaan Pääkalloa perustettaessa otettu innokkaasta joukosta ryhmäkuvaa.)

Tänään sitten EräViikingit tosipaikassa Classicia vastaan. Samalla nähdään kotiottelutapahtuma ja kuullaan Kurren uusi maalibiisi. Tuleeko samanlainen klassikko kuin We are the Vikingsistä?

Hämäläisnousijoilla nolla pistettä, silti molemmilla lupaava avaus kun LASB piinasi Classicia loppuun saakka ja Steelers roikkui kahden erän jälkeen kiinni yllätyksessä Oulussa. Huomenna Lahdessa LASB – Oilers, paljonko pamahtaa yleisöä?

Olikohan Oilers – SPV avauskierroksen paras peli? Oilersilta odotettiinkin, mutta Peliveljet näyttivät, että puheet isosta heikentymisestä ovat olleet pahasti ennenaikaisia.

Menee hetki ennen kuin silmä tottuu Happeen uusiin peliasuihin.

Olen vuosia toivonut salibandysta TosiTV-tyylistä kulissien taa vievää videototeutusta, ja Oilersin Öljymiehet vastasi toiveeseen varsin hyvin. Pätkässä oli aitoutta, ja katsoessa tuli tosiaan tunne, että pääsee sinne, minne yleisö yleensä ei. Etenkin pukukoppiosuuksissa. Tuollaisten tekeminen ei ole ihan pikkuhomma, joten siksikin iso hatunnosto Espooseen. Odotan innolla lisää.

Suosikkinäyttelijöihini kuuluvan Raine Siltalan ”dokumentti” soluttautumisesta Classicin rinkiin syntyi Veikkauksen vähän isommilla resursseilla eikä pettänyt odotuksia. Salibandyn nykytoimijoita terävästi sparraava managerilegenda Tom Sandell oli ehtinyt kehua Ylijohtavan erilaista liigaennakkoa ja ehätti nyt kommentoimaan Facebookissa, että näitä lajin hassuttelupätkiä alkaa olla pilvin pimein. No ei ole. Kyllä joukkoon vielä mahtuu. Ping Tero Töyrylä ja muut.

Liikkuvaa salibandykuvaa puskee muutenkin hiukan eri tahtiin kuin 90-luvulla kun tallensin Ruotsin Sportnyttistä VHS:lle harvinaisia lajihelmiä. Jotain on saavutettu, kun ottelulähetyksen ihastelun sijasta osataan jo nurista, miksi sitä ja sitä peliä ei näytetä missään.

Erikseen ilahdutti Yle Areenan avaus LeBa-NST, koska maksuttomuus. Kuva muistutti osan aikaa Tallinnan TV:stä 70-luvulla viiksiantennilla haalittuja lätkälähetyksiä ja katosi välillä kokonaan, mutta ongelmat johtuivat verkkovaikeuksista Pohjois-Karjalassa, Ylen Jyri Kivimäki ystävällisesti valisti. Jatkossa tulee parempaa.

NST on taulukossa vielä nollilla mutta valmentaja Perttu Kytöhongan some-presenssi lajin kärkeä. Kaikilla ei ole aikaa eikä ehkä eväitäkään ilmaista itseään kirjoittamalla. Silti jokainen alansa keskusteluihin aktiivisesti osallistuva asiantuntija on hieno juttu.kamerat

Varastettu pressitilaisuus

jakke

Otsikoista voi päätellä, että Jarkko Nieminen varasti Salibandyliigan avauspressin. Jarkko on vielä pitkään sivussa, Jarkolla on kova polte pelaamaan, vakiintuneet salibandytähdet uskovat enemmän tai vähemmän lujasti Jarkon menestykseen.

jakkeotsikot

No ei tietenkään varastanut vaan kutsuttiin vetonaulaksi eikä olisi voinut osaansa paremmin hoitaa. Tyylikkäästi esiintyvä niin lajista kuin joukkuetovereistaankin nöyrällä lämmöllä puhuva huippu-urheilija käy malliksi kenelle tahansa.

Näppituntumalla voisi arvioida, että näkyvyyden kannalta tennissuuruuden läsnäolo toimi. Jos tilaisuudesta olisi muuten ollut vaikkapa n juttua perinteisemmistä Salibandyliigan näkymistä, oli nyt puolitoistakertainen määrä Jarkko kärkenä. Osittain mielipidekysymykseksi jää, kumpi on parempi vaihtoehto. Lajin statusta kuvaava näkyvyys nyt kuitenkin mitataan palstamilleinä ja ruutusekunteina, ja Jarkon osuus jää komistamaan salibandyuutisten saraketta.

(Itse pidän edelleen Jarkko Niemistä myös potentiaalisena salibandypelaajana kunnes toisin todistetaan. Mikä voisi olla uskottavuuden mittari? Vakituinen peliaika? Jokin kauden pistemäärä?)

Muutoinhan tilaisuus eteni Hartwall Areenan aition 408 tiiviydessä totutusti. Lämpötila ja kosteusprosentti kipusivat ja paidat kostuivat kun joukkuepari vuorollaan istahti punaisiin nojatuoleihin kertomaan kesän kuulumiset. Skuuppikamaa ei siinä kohdin tarjoiltu eikä tarjoilla, toimittajat odottivat kärsivällisesti yksi-ykkösiään samalla kun TV-kuvaaja panoroi kuvitussekunteja illan uutisen taustalle.

Päällimmäiseksi on näistä vuosien varrelta jäänyt mieleen Jakke Rantalan heitto NST:n makkaranpaistokesästä. Oliko se siis osuma vai huti, en osaa sanoa vieläkään.

Sen verran ovat Perttu Kytöhonka,  Antti Hänninen ja kumppanit minua uusilla ajatuksillaan vieneet, että puheet voiman tai muiden erityisominaisuuksien treenaamisesta ottavat pressissä korvaan. Miten ne suhtautuvat salibandyn pelaamisen oppimiseen?

Muotipuolella varastivat huomion Tino Nivalan svigulit ja Petri Huttusen parta. Jos Nivalasta otettaisiin miljöömuotokuvia, olisi puvustosta ainakin kokeeksi haettava sombrero ja rinnan yli ristiin kulkevat panosvyöt.

svigulit

Sitten! Virallinen osuus ohi, kaikki läsnäolijat haastateltavissa ja kahvia saa santsata. TV-ryhmät valitsivat uhrinsa ensimmäisenä kuten aina, kirjoittavat toimittajat poimivat omiaan ja kamerapartio LötjönenTiiainen vaani saalista katsomaan kauden alkua Ylijohtavan silmin. Liiton ihmiset päivystivät seinustoilla valmiina antamaan lajista taustatietoa, jota tässä kohdin enää harvakseltaan kysellään.

Jonotusta haastatteluun, jonotusta haastateltavan puheille kummankin osapuolen statuksen mukaan. Jäähdyttelyä saunamaisen tilan ulkopuolella: käytävällä tai lasiseinien hallin puolella samalla kun jäällä kaukana alhaalla harjoitettiin maalivahteja.

Avauspressit eivät pääty ilotulitukseen vaan vähitellen. Kahvi jo lopussa, manageri kurottaa viimeisen leivonnaisen. Takkeja vedetään ylle, sovitaan lounaspaikkoja ja kyytejä, särmätään viimeistenkin mainosmateriaalien ja ottelupalkintojen toimituksia Myllypuron norsunluutornista seurojen toimistoille.

Salibandyliigan avaukseen on kolme yötä, ja Pääkallo kyllä tyhjensi ennakossaan rankkauksen ikävän osuvasti.

Kokeilen silti.

Runkosarja:

1. Classic
2. Oilers
3. Happee
4. EräViikingit
5. TPS
6. SPV
7. OLS
8. Nokian KrP

9. Koovee
10. Westend Indians
11. M-Team
12. LASB
13. Steelers
14. SalBa

Huomaan odottavani fuusioseuralle vielä hakemista etenkin syksyllä ja liigatulokkaille sopeutumisvaikeuksia. Ja pelaavani uuden kauden alkaessa vielä edellistä. Mutta niin käy kuulemma kenraaleillekin.

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Tutut tähdet sähköistivät salibandyillan

Salibandyliigassa pelattiin maanantaina yksi ottelu, jonka hahmoiksi nousivat mikrofonejaan dominoineet Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen.

Tuomo Reponen ja Jani Hakkarainen hallitsivat iltaa alusta asti, ja Reponen pääsi tälläämään ensimmäisen maalihuudahduksensa jo pelin ensimmäisellä minuutilla. Erän vanhetessa Reponen säilytti otteensa ja korosti kohokohtia juuri sopivilla äänen korotuksilla Hakkaraisen iskiessä väliin oivallisesti rytmitettyjä viileitä analyysejä. Kaksikkoa säestivät samassa sävellajissa Joel Siltanen ja Henri Pitkänen osuvilla huomioillaan lämmittelystä ja illan taustoista.

Tero Töyrylä kannusti illan tähtiä upeasti vaikkei paikkakunnalle ehtinytkään, ja jo ensimmäisellä erätauolla ottelun hahmot saivat kannustavat kehut. Säväyttävä yksityiskohta oli myös Töyrylän huomio katsomossa kännykkäänsä keskittyneestä juniorista, jonka tekemiset herättivät keskustelua kautta maan. Ottelun loppuminuuteilla otti isoa roolia jälleen Siltanen, jonka sanat ”sähläys” ja ”sekoilu” sisältäneet perättäiset tweetit niputtivat ratkaisuhetket mestarillisesti.

Salibandyareenan tarjottua ensimmäiset haparoivat askeleet lopputuloksen merkityksen analysoinnissa riensi Timo Mäkynen syventämään, ja lämmittelijöiden poistuttua lavalta astui savun keskeltä huutomyrskyssä esiin itse Ylijohtava, Toni Lötjönen, joka naulasi illan parilla terävällä tweetillä. Yleisön aikansa kerjättyä Lötjönen heltyi vielä vilauttamaan lähtiäisiksi palaa ennen kuin turvamiehet saattoivat hänet tweettaamon takana odottaneeseen limusiiniin.

Otto Moilasen tarjoiltua koko kansan tunnot upeasta selostuksesta alkoi eetteri hiljentyä, ja sykkeen laskiessa vapautui estradi Tero Töyrylälle pohjustaa tunteikkaaseen asiantuntevaan tapaansa tulevia playouteja. Tekniikan poikien ruuvaillessa kaapeleita irti oli oikea aika kuulla vielä Janne Kainulaisen raportti illan betsien osumista ja jännittää, ehtiikö Tuomo Reponen Turun-junaan.

Illan esitysten perusteella kaikki tänään minuutteja saaneet vahvistivat asemiaan taistelussa paikoista kevään pudotuspeleihin. Toni Lötjösen  ja Juhani Henrikssonin asemien asetteluun studiohierarkiassa saatetaan tarvita loppusuoralla vielä mittanauhaa, ja salipäivien oikea rytmittäminen noussee valmistautumisen loppusuoralla isoon osaan.

Salibandyliiga jatkuu torstaina ISTV:ssä, jonka selostaja- ja kommentaattorivalintoja odotetaan henkeä pidätellen. Ennakkospekuloinnit nimistä heti tiistaiaamusta alkaen.

Längvitsii? Salibandysta lontooksi?

Signaaleja:

Pitkä rivi tshekkinimiä tykkäämässä Salibandyliigasta Facebookissa. Suomalainen lukemassa uutisia Ruotsin liigasta muttei päinvastoin, koska suomen kieli. Sveitsiläinen toimittaja kysymässä sähköpostilla, mitä mielenkiintoista Suomen liigoissa on tekeillä. Pienten lajimaiden innokkaat yrittämässä seurata suomalaisia huippujoukkueita. Suomalainen koettamassa selvittää, mitä Tshekin liigassa tapahtuu. Happee maailman seuratuimpana salibandyseurana.

Floorballcentral on jo tovin patistanut salibandyn huippumaita floorballin kansainväliseen lähetystyöhön. Muistelen Innebandymagazinetin heppujen jo vuosia sitten julkaisseen englanninkielisen World Floorball -lehden koenumeron, jolle aika ei kuitenkaan ollut kypsä. Itsekin taisin jotenkin avustaa, ja yksi eksemplaari pitäisi olla jossain täällä.

Rajataan kysymystä hiukan. Pitäisikö suomalaista huippusalibandya markkinoida ja siitä kertoa englanniksi? Tai miksei muillakin kielillä? Ja jos, niin kuka, miten ja ennen kaikkea miksi? Mukavaahan kansainvälinen tunnettuus olisi, mutta entä sen lisäksi?

Measure what matters, not just what flatters, lukee Floorballcentralin linkkaamassa slideshowssa.

Toisiko kansainvälinen tunnettuus Suomessa pelattaviin otteluihin lisää maksavia katsojia? Ulkomailta tänne matkustaneita? Suomessa jo asuvia? Houkuttaisiko kansainvälinen näkyvyys uusia yhteistyökumppaneita? Olisiko kansainvälisesti tunnettu suomalainen huippuseura houkuttelevampi vaihtoehto Suomessa pelaamista miettivälle ulkomaalaiselle tähdelle? Nostaako kansainvälinen tunnettuus suomalaisen seuran statusta kotimaassa?

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF kantaa tätä nykyä päävastuuta salibandyn sanoman levittämisestä englanniksi. Vahvojen Suomen-yhteyksiensä vuoksi IFF:n toimisto pystyy jatkuvasti nostamaan esiin myös suomalaisia uutisia.

Kannattaisiko esimerkiksi suomalaisten seurojen satsata kansainväliseen näkyvyyteen ja jos, niin miten?

Ja ennen kaikkea: Kannattaisiko siihen käyttää resursseja, joista vallitsee aina niukkuus. Satunnainen englanninkielinen lause sosiaalisessa mediassa silloin tällöin ei paljoa vaadi, mutta systemaattinen rummutus kyllä. Ainakin aikaa. Videot ja valokuvat toimivat kaikilla kielillä, ehkä pienin saatesanoin.

Vai voisiko tehtävää ulkoistaa, saada salibandyväen kertomaan näkemästään ja kokemastaan myös englanniksi? Kuten @NicoKluger.

Pienen Twitter-luotauksen perusteella englanninkieliselle tiedolle suomalaisesta huippusalibandysta on tilausta, mutta esimerkiksi Pääkallolla ei ainakaan toistaiseksi ole siihen resursseja. Tuskin monen seurankaan organisaatiolla suoranaisesti.

Olisi kiva, mutta…

…ellei?

Mitä?

– – –

Edit:

Ei vastausta jokaiseen kysymykseen, mutta visiota ja isoa kuvaa piirtää Lasse Riitesuon Pääkallo-bloggaus vuodelta 2011: Salibandyliigasta suomalainen vientituote

Liigan supistamiselle ehdoton ehkä ei

Salibandyliigan joukkuemäärää olisi tason ja miesten maajoukkueen intressien vuoksi pudotettava mieluiten kymmeneen mutta ainakin kahteentoista, ilmoittaa salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen Pääkallo-blogissaan.

Kokeilut on kokeiltu. Salibandyliigassa on vähintään kaksi joukkuetta liikaa. Joukkuemäärää on pakko pudottaa mahdollisimman pian. Muuten liigan tasoa ei saada riittävän laajaksi. Tuote ei ole tällä hetkellä kunnossa, murahtaa oppinut ystäväni parhaaseen Urheilulehti-tyyliin tekstin otsa huolestuneessa rypyssä.

Tämän tekstin nojalla en kuitenkaan vielä vakuuttunut muutostarpeesta.

Olisiko sarjan supistaminen eduksi maajoukkueelle? Uskon niin. No ainahan pelaajien kehityksen kannalta on sitä parempi, mitä enemmän kovia pelejä kotimaassa pelataan, kuulen korvissani maajoukkueen päävalmentajan vastauksen kuvitellussa TV-haastattelussa.

Mutta olisiko etu niin suuri, että se perustelisi sarjan supistamisen ja todennäköisen alueellisen kapenemisen?

Ehkä, ehkä ei. Tämänhetkisen sarjataulukon perusteella voisi päätellä, että kovia pelejä kärkipelaajille takaisi parhaiten neljän tai viiden joukkueen liiga.

Menneiden kausien sarjataulukoita silmäilemällä näyttää, että joukkuemäärästä riippumatta sarjan häntäpää on välillä tasainen ja välillä sieltä erottuu yksi tai useampi pääjoukosta jäänyt. Joukossa on sekä HIFK:n ja Happeen tapaisia huonoa jaksoa eläviä menestyneitä joukkueita että nousijoita, jotka syystä tai toisesta eivät sitten saaneetkaan jalkeille ihan liigatasoista ryhmää.

Ennustettavuutta vaikeuttaa tason vaihtelu: Paikkansa pelillisesti ansainnut joukkue saattaa salibandyssa organisaation ohuuden vuoksi tai muista syistä yhtäkkiä heikentyä tai jopa lopettaa toimintansa. Liian heikoiksi osoittautuvien nousijoiden määrää taas saattaisi vähentää seulan tiukentaminen ja suorasta noususta luopuminen, mutta samalla riistettäisiin Divarista mehevä porkkana.

Ehdotus liigan supistamisesta näyttäisi sisältävän oletuksen, että mahdollisten riittävän tasokkaiden joukkueiden määrä on 12 (10) eikä se siitä lähivuosina tule muuttumaan. Tämän hetken sarjataulukon mukaan pois joutaisi esimerkiksi jumbo OLS, jolla tietääkseni on useita viime kevään nuorten MM-pelaajia ja muutenkin hyviä junioreita, kaupungissa opiskelupaikkoja ja toivottavasti edelleenkin työpaikkojakin sekä salibandyperinnettä eli ainakin rakenteellisesti oiva pohja liigajoukkueelle.

Kymmenen joukkuetta takaisi, että läpihuutopelejä ei olisi kenelläkään. Jokaisen otteluun olisi latauduttava kunnolla.

Tulosten valossa tämän kauden läpihuutopelejä olisivat saattaneet olla vaikkapa NST – Classic 2-11, Classic – Josba 12-3, Happee – TPS 9-1 ja Koovee – SPV 3-15. Olisiko liiga siis ollut tasokkaampi ilman NST:tä, Josbaa, TPS:aa ja Kooveeta?

Mihin kaikkiin otteluihin pelaajat eivät lataudu kunnolla ja miksi? Onko syy silloin ainoastaan vastustajassa?

Montako kertaa vaikkapa urheilullisuuden uudelle tasolle vienyt SPV kokoontuu vuodessa tekemään yhdessä töitä menestyksensä eteen? Useimmiten harjoittelemaan ja pelaamaan omalla porukalla eli maan parhaiden kanssa ja vastaan. Entä kuinka moni näistä vuoden kokoontumisista on liigaottelu niin huonoa vastustajaa vastaan, että edessä on läpihuutopeli? Jos nuo muutama ilta riittävät syömään pelaajilta eväät esiintyä terävästi maajoukkueessa, mitä se kertoo paljon puhutun jokapäiväisen tekemisen tasosta?

Ero liigapelin ja kansainvälisen huippuottelun välillä on aivan liian suuri. Se on itse asiassa valtava, kirjoittaa Hakkarainen.

En väitä vastaan. Mutta jälleen: Johtuuko se tosiaan siitä, että sarjataulukossa jotkut väistämättä ovat myös siellä häntäpäässä?

Kaukainen, mutta houkutteleva vertaus: Muinaisen Neuvostoliiton jääkiekkomenestys ei näyttänyt kärsivän suuresti siitä, että maan pääsarjassa sattuneesta syystä oli tuntuvia tasoeroja.

Suomi on voittanut salibandyssa kahdesti miesten maailmanmestaruuden. Kultajoukkueiden runko oli 14 joukkueen Salibandyliigasta. Sattumaa? Ehkä. Kummallakin kultakaudella liigan häntäpää oli kohtuullisen tasainen.

Itsekin olen sanonut, että tason nostamiseksi tarvitaan kovia pelejä ja tasaisia sarjoja. Tuntuu loogiselta ja itsestäänselvältä, mutta ansaitsee kriittisen tarkastelun kuten kaikki väitteet.

Rahajalkapalloa pyörittelevässä kirjassaan Soccernomics Simon Kuper ja Stefan Szymanski pohtivat myös sarjojen tasaisuuden merkitystä, toki lähinnä yleisömäärien ja kiinnostavuuden kannalta. Amerikkalaisissa liigoissa nähdään paljon vaivaa tasaisuuden takaamiseksi, eurofutiksessa ei. Entä kirjoittajien löydös?

The data shows that, overall, football fans prefer unbalanced leagues.

Parhaiden jalkapallomaiden liigoissa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa? Kuten Bayern Münchenin, Juventuksen, Barcelonan tai Arsenalin?

MM-ehdokkaat Risto Töllikkö ja Tuomas Iiskola kohtaavat tänä iltana Lappeenrannassa ottelussa NST – Erä. Joukkueet eivät ole kärkijoukkoa, mutta kummallakaan talentilla tuskin on edessä läpihuutopeli, johon olisi vaikea latautua kunnolla.

Tweeteillä taivaaseen

Toinen salibandyn harmaan eminenssin Toni Lötjösen Twitter-kirjoituksesta mieleen tullut pointti oli sen kyseenalaistaminen. Koska kaikki asiat, päivän hoteimmatkin, pitää myös kyseenalaistaa.

eralive2Kysyi nimimerkki jeejee kommenteissa:

Loviisan Tor ei näy sosiaalisessa mediassa ja nettisivutkin ovat heikossa kuosissa, mutta mitä sitten? Tor näkyy omalla alueellaan isosti perinteisessä mediassa, ja yleisökin näyttää tykkäävän. Montaako maksavaa katsojaa tai sponsoria yksi Twitter/Facebook -seuraaja vastaa?

Sotien jälkeen samaa keskustelua käytiin seurojen kotisivuista, ja Josballa ei ollut sellaisia. Mutta katsomossa silti hyvin yleisöä ja Karjalaisen johdolla vahva paikallinen mediaseuranta.

Vielä tiukemmin haastoi Twitterissä Salibandyareena:

Hyvä peli, vahva joukkue, hyvä show ja kohtuu menestys. Kun pelaat sijoista 10-14 sinua ei seuraa juuri kukaan. Ei auta twitterit ei glitterit. 95% katsojista saapuu peliin ilman mainontaa – laji-ihmiset.

Eilen Twitterissä mietittiin koriksen huikean Susijengin arvostusta, ja moni hämmentyi kuullessaan, että suora lähetys joukkueen ottelusta oli kuitenkin kerännyt kovin niukasti TV-katsojia verrattuna yleisurheilun viikonlopun Ruotsi-Suomi-maaotteluun.

Kuten Valon mediapäällikkö Matti Viitanen Twitterissä äsken muistutti:

Twitter- ja Facebook-pöhinästä on vielä pitkä matka isoihin TV-katsojalukuihin tai ottelukatsojiin. Sama ilmiö esim. presidentinvaaleissa Pekka Haavistolla: historian suurin pöhinä, historian alhaisin äänimäärä.

Sosiaalisessa mediassa iskee helposti perspektiiviharha. Alkaa luulla omalla ruudulla rullaavaa viestivirtaa todellisen maailman kuvaksi. Muutaman viime vuosien vaalituloksen somehörhöille tuottamassa järkytyksessä somen ja toden välinen jännite on tullut kirpeästi näkyviin.

Mistä alkujaan puhuimmekaan? Niin:

Sosiaalinen media on erinomainen ja edullinen tapa luoda ja vahvistaa vaikkapa palloilujoukkueen kivijalkaa yhteisöllisyyttä. Ja jakaa yhteinen kokemus kuten oman joukkueen ottelu. Luovuus on arvossaan ja vain taivas ideoiden rajana.

Mutta autuaaksi ei tee somekaan yksin.

Kirjoittaja on Twitter-hörhö

Suuri Persoonajahti

Ylijohtava Toni Lötjösen perkaus Salibandyliigan joukkueiden someaktiivisuudesta tyrkkäsi taas ajatuksen liikkeelle.

Ensinnäkin se persoonakysymys:

Jo pitkään on kaivattu ja edelleen kaivataan liigaan persoonia Täkyn, Huulen, Tedyn, Vellun ja vastaavien artistien tilalle. Miten joukkueen pelaajasta tehdään laajalti tunnettu nimi, brändi, if you wish?

Twitterissä sain vastauksiksi summittaista suuntaa mutta vielä niukasti konkreettista.

Käyttöön nämä kanavat. Oma aktiivisuus.

Tarina, rehellisyys, aitous. Suunnitelmallisuus ja sen kanavointi.

Hyvä. Entä seuraavaksi? Millainen pelaaja, millainen luonne voi olla Persoona? Mitä hänestä kerrotaan ja miten? Kertooko itse vai muut? Miten edetään? Pitääkö persoonan olla myös vähän rosoinen ja ärsyttävä? Mitä Lötjösen oman Ylijohtava-brändin rakentaminen voisi opettaa aiheesta?

Kuittaa Salibandyareenan salaperäinen ”Julius Pelso”:

Viimeisin lellikki mediassa meillä on ollut Tero Tiitu, jota ei voi kyllä persoonallisuudesta syyttää. Miellyttävä henkilö toki muuten – ei persoona.

Ketkä ovat tällä hetkellä suomalaisen palloilun The Persoonat? Miten heistä tuli sellaisia?

Jos olet sählyhörhö, mieti Salibandyliigan joukkue kerrallaan. Kuka pelaaja tulee kustakin joukkueesta ensimmäisenä mieleesi? Miksi hän?

Vaikeutetaan vähän? Keitä pelaajia tiedät sellaisista lajeista, joita et oikeastaan aktiivisesti seuraa? Kuka on suomalaisen vesipallon tämän hetken ykköstähti? Baseballin? Jenkkifutiksen?

Naisten koriksesta muistan ensimmäisenä Lea Hakalan.

Suprajohtava: ”Tilanne on kuvottava”

Suprajohtava, Josba ei ole voittanut kauden Salibandyliigassa vielä kertaakaan kotona. Mistä se johtuu?

Aivan oikea kysymys, ja vastaus löytyy oheisesta kolumnistani. Se saattaa suorasukaisuudellaan loukata joitain, mutta en voinut muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa verta kun näen perinteisen joukkueen alennustilan. Velvollisuuteni oli avata suuni ja pistää itseni täysillä peliin.

Kolumnistasi? Tietääkseni et ole kirjoittanut aiheesta kolumnia?

En, mutta jos olisin kirjoittanut, se olisi juuri tuollainen. Sählyjätkän sieluni otsa hikoilee kylmiä karpaloita kun minulle rakasta lajia vedetään lokaan.

Mutta kai Josba kuitenkin yrittää parhaansa…?

Yrittää, eikä siitä olekaan kysymys. Eikä Josbasta muutenkaan. Kyse on koko urheilusta ja järjestelmästä, joita tarkoitin. Tilanne on kuvottava. Sählyjätkän sieluni pieree kuraa kun urheilua raiskataan tällä tavalla. Koko systeemi on paskonut housuunsa, oksentanut paidalleen ja tuhrinut solmioonsa sinappia. Huittisten Kotisinappia. Puuhastelun satoa korjataan nyt.

Mitä siis olisi tehtävä?

Ratkaisu on aivan selvä jokaiselle, jossa sählyjätkän sielu vielä sykkii. Järjestelmän on aika laittaa valot päälle ja virrat piiriin, jotta urheilu pelastuu.

Voitko antaa aivan täsmällisiä parannusehdotuksia?

Se ei ole minun tehtäväni, mutta sählyjätkänä velvollisuuteni on tehdä voitavani enkä väistä vastuutani. Eli tässä tulee: Nyt koko systeemin on aika avata ikkunat, päästää raikas tuuli sisään ja palauttaa urheilu keskiöön.

Raikas tuuli?

Juuri näin. Puita pesään, palava tikku perään ja bensaa koneeseen. StarttiPilottia, jollei muuten liikahda. Muuten ei oikealla urheilulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ja tiedät, mitä sählyjätkän sieluni silloin tekee.

Et ole itse pelannut etkä valmentanut huipulla. Millä eväillä väität tietäväsi oikeat ratkaisut noin tarkkaan?

Et näköjään itse taida olla todellinen sählyjätkä vaan yksi niistä nojatuolibyrokraateista, joilla ei ole kokemusta pukukoppien pistohiestä ja kattoon snepatuista mälleistä. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että minusta ei ollut aktiiviaikoinani huipulle. Vaikka treenasin joka tiistai ja pudotin armottomalla työllä rasvaprosenttini kolmeenkymmeneen, se ei vain riittänyt. Hyväksyn sen, sillä urheilun perimmäinen oikeudenmukaisuus ei antanut armopaloja minullekaan.

Suprajohtava, olet armoton. Etkö pelkää, että näin raju teksti polttaa siltoja joihinkin urheilupäättäjiin?

Tiedän vaarat, mutta rehellisyyteni urheilua kohtaan ei salli muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa tahmeista kainaloistaan kellanruskeaa märkivää visvaa, jossa kuhisee kellertäviä toukkia. Visvaisia vertavuotavia toukkia.

Näetkö nykyisessä junioriurheilussa tekijöitä, jotka vaarantavat salibandyn olympiamitalin Sotshissa?

Valitettavasti kyllä. Tilanne on oksettava. Puiston ohi kävellessäni näin poikien pelaavan palloa, ja jokainen heistä pääsi kentälle. Ei minkäänlaista kilpailua pelipaikoista, joka on koko homman ydin. Kun me pelasimme junioreina palloa puistossa, suurin osa ajasta kului penkillä, ja niin sen pitää ollakin. Säälimättömästi menen vielä pitemmälle: Puistossa näkemilläni kavereilla ei edes ollut penkkiä, ja he jopa pyysivät ohi kulkenutta kaveriaan mukaan. Kyseessä oli siis negatiivinen kilpailu pelipaikoista, ja se osoittaa täydellisesti, missä mennään. Tuolla hetkellä näin, miten Nuori Suomi -ajattelu on muuttanut urheilun puuhasteluksi.

Sanaa. Entä viikon vetovinkit?

Ykköstä, ristiä ja kakkosta. Höysteeksi överiä, underia ja täsmällistä. Näillä vinkeillä asiakkaani voitti viime viikolla kuusi omenaa. Oma kassani alkoi kolmella omenalla, ja nyt koossa on neljä omenaa, aprikoosi ja kaksi luumua. Päärynät ovat pirun hyviä kunhan kypsyvät pehmeiksi. Kuorittaessa ne kyllä sotkevat mehullaan. Loput vinkit löydät HiluBettingin sivuilta, joilla kolumnini ovat ihan sattumalta. Ja tuosta kaupan päälle HiluBettingin huppari ja kuulakärkikynä. Kun rekisteröidyt tällä viikolla, hoidan kassaasi pohjiksi kolme rypälettä. Huppari TV-ruutuun ja saat vielä ananaksen.

Kiitos. Uskallanko kysyä, mistä kirjoitat meille ensi viikolla?

Sählyjätkän sieluni on verillä, mutta en voi ensi viikollakaan vaieta. Voin paljastaa jo sen verran, että ensi viikolla paljastan totuuden systeemistä, palautan urheilun keskiöön ja heittäydyn tekstille tavalla, joka loukkaa joitain mutta on pakko päästää ulos. Luvassa on myös Hilun, Hilskan Mikan ja Avokatsomon ahkerimman kirjoittajan vieraskynätekstit.

Categories: farssi, fiasko, totuus, nuori suomi, entomologia, hedelmät ja vihannekset

Jokainen katsoja on potentiaalinen toimittaja

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.

Sisyfos seuratyössä

Vastapallon elämänmakuinen teksti kertoo amatöörejä ohjaavan amatöörin osan raskaudesta.

Karhuherra kertoo, miten voi käydä yhtä lailla ammattilaisia ohjaavalle ammattilaiselle kuin amatöörejä ohjaavalle amatöörillekin kun kivi vierii takaisin yhden kerran liikaa.

Saa miettimään, miten minä fanina, pelaajana, junnun vanhempana, kaverina, hengailijana voisin tänään helpottaa sen uuvuttavan työpäivän jälkeen treenejä miettivän valmentajan tai paperipinoon tukehtuvan joukkueenjohtajan tai treeniliivejä pyykkäävän huoltajan tai kaikkien joukkueiden orjana raatavan seuratyöntekijän taakkaa. Tekemällä jonkin osan urakasta? Antamalla rakentavaa palautetta täsmentämään, mitä olemme tekemässä?

Tai edes kiittämällä tai kertomalla joskus, että arvostan hänen työtään?

Tähän liittyy myös Lasse Riitesuon visio yhdestä mahdollisesta paremmasta tulevaisuudesta.

Linkki: Sisyfos

Salibandyliigasta fiilispohjalta

Olisiko JohanssonJohansson vastustajien kauden kauhukaksikko? Kivasti näyttivät löytävän toisensa KrP:n avauspelissä Oilersia vastaan eikä ollut moittimista nokialaisten esityksessä muutenkaan. Hyvän alun siivittämänä joukkueesta huokui sellainen itsevarma rentous, josta voittavat ryhmät tuntee. Ja Benjamin Reusser piti palloa – no, itsevarmasti.

Perinteiset liigaveikkaukset jäivät tänä syksynä väliin, tänne ei ehtinyt eikä taida olla nyt NST:lläkään. Kaikkiaan kyllä näytti siltä, että SSV, Classic ja SPV on selkeä kärkikolmikko, Josba, Pori ja M-Team yhtä selkeä häntähännikkö. Loput kahdeksan joukkuetta voi sitten viskata hattuun ja vetää sieltä mihin tahansa järjestykseen.

Fiilispohjalta kyllä toivon, että Josba yllättää veikkaajat. Jo ihan komean seurahistoriansa vuoksi, joka saa aika monta muuta ryhmää näyttämään uusilta ja muovisilta. Liigassa 22 kautta ja niistä 21 play offeissa että meidäthän on helppo unohtaa, koulutti Antti Ruokonen liigan avauspressissä juontajan hypättyä epähuomiossa Josba-rivin yli.

Nuori pallotaitava TPS on seuraava Tapanilan Erä, on kuultu, ja avauspelissä Loviisassa turkulaisnuorison maailmanmestarit vahvistivat vinkkiä. Sen verran kovasti vakuutuin Kailialan, Sokan ja kumppanien esityksistä Saksan MM-kisoissa, että iso rooli eilen tuntuu loogiselta jatkolta.

Classicin käsittämätön määrä nimimiehiä. Nouseeko Mikko Leikkanen kärkiryhmään kuten jokunen kevät sitten veikkailin? Lyökööt myös Happeen nuorten mestarit tänä talvena ryminällä läpi. Jonne Junkkarisen nimeä kuiskivat asioista tietävät. Ja pankaa merkille Happeen kotiottelutapahtumat, niihin siellä ideoidaan kovasti terästystä. Erän HaKi-kolmikon näytöt ovat vielä vähäiset verrattuna menneisiin Kapaseen, Kukkolaan ja Laitilaan, mutta korvaako tulijoiden nälkä menijöiden viimekeväistä jonkinlaista kylläisyyttä? Teemu Kortelaisesta olen odotellut Suomen seuraavaa suurvahtia, nyt Loviisassa on seuraava näyttöpaikka.

Erotuomarisektori, kuten hienosti sanotaan, näyttää pyrkivän nostamaan profiiliaan ja tehostamaan edunvalvontaansa, kuten myös hienosti sanotaan. Luvassa jännitteitä joihinkin suuntiin?

Salibandy-lehden Sami Nyman -jutussa käytettiin Simon Riihelän kohdalla adjektiivia ronski. Ronski? Ronski ei ole kyllä 35 ensimmäisen joukossa kun mietin, mitkä sanat Riihelää kuvaisivat. ”Nyhve” muuten on enää viiden nyytin päässä Tero Karppasesta ja liigan kaikkien aikojen maalipyssyn paikasta. Ja aika moni muukin tämän kauden tarkka-ampuja ihan siinä tuntumassa. Seurataan tilannetta.

Mikko Hyvärinen on noussut salibandyn The Valokuvaajaksi, vaikka ampuu paljon muutakin jalkapallosta erämaaluontoon. Pistäkää nimi mieleen ja katsokaa kuvia täältä. Lisää on kauden mittaan luvassa.

Hyvärisen tuotantoa nähdään etenkin Pääkallossa, jolta odotan tänä talven etenkin analyyttisiä ottelujuttuja. Jonnekin sinne perinteisen raportoinnin ja janihakkaraismaisen tieteellisen tekstin välimaastoon.

Entäpä uusin salibandybloggaaja? Jyri Pimento.

”Lukitaan starba paskahuussiin pelin ajaksi”

Etenkin Jere Kaistisen tekstejä on ollut ikävä, ja Pääkallon paluu päätti odotuksen.

Verbaalikakkaa tuutin täydeltä tarttuu heti psyykkaamisen moraaliin: aiheeseen, josta ei ole yksimielisyyttä odotettavissa.

Tämäkin aihe maustuu mukavasti venyttämällä logiikka absurdin rajoille.

Jos voittamiseen vaaditaan taito lällättää ja sikailla, tai ainakin ottaa vastaan tätä soodaa lähes rajattomasti, niin pitäisikö tämä laajentaa yksilölajeihinkin kuten yleisurheiluun tai vaikka suunnistukseen? Olisiko taitoluistelulle hyvästä, että Susanna Pöykiö saa Kiira Korven vetämään lipat haukkumalla häntä lihavaksi kesken suoituksen?

Niin, miksipä ei? Nyrkkeilyssä kai kuuluu sättiä vastustajaa punnituksessa ja ajautua käsirysyyn vai tapahtuuko sitä vain jenkkileffoissa? Entä uinnissa? Pöytätenniksessä? Karatessa?

Riittääkö joukkuepelien verbaalikakan perusteluksi ihan vain, että

Se on lajin kulttuurista kiinni.

Pitäisikö sitten olla johdonmukainen loppuun saakka?

Jos tarkoitus pyhittää keinot, niin miksei sitä häirintää voi tehdä oikein tosissaan. Lukitaan starba paskahuussiin pelin ajaksi niin ei varmaan tee yhtään häkkiä.