Aihearkisto: salibandy

Hävitty taistelu säälipisteitä vastaan

Säälipistesabluuna näkyy saapuvan salibandyynkin vääjäämättä kuin bassosoolo, mutta ainakin perusteluja on mielenkiintoista pureskella.

En keksi, miksi ”Peli pitää pelata loppuun saakka” tai ”pelissä pitää löytää voittaja” olisi sen painavampi argumentti kuin ”jos joukkueet tekevät sovitussa peliajassa yhtä monta maalia, pisteet jaetaan ja sitä kutsutaan tasapeliksi”.

Oletan, että kyse on ennen kaikkea sukupolvi- ja tottumusasiasta. Omassa nuoruudessani esimerkiksi jääkiekko-ottelut päättyivät tasan, ja kesken fanivuosieni lanseerattiin viiden minuutin tupla tai kuitti -jatkoaika. Ne tuntuvat siksi itsestä normaalilta. Arvaan salibandykansan edelleen seuraavan tiiviisti myös kiekkoa, ja nykyväki on tottunut kolmen pisteen otteluihin, säälipisteisiin ja rankkarikisoihin. Niinpä ne ovat heille se uusi normaali.

Erikseen on mielenkiintoista, että valmentajat toivovat sääntömuutoksia poistamaan jatkoajalta ”kyttäilyä”, josta he puhuvat kuin luonnonvoimasta. Eikö juuri valmentajilla itsellään ole valta saada pelaajat olemaan kyttäilemättä, jos oikeasti niin haluavat?

Tupla tai kuitti -jatkoaikaa kuvaillaan ”julmaksi”, ja sitä totinen urheilu tietysti onkin. Joku voittaa ja joku häviää. Ihan täysin, kokonaan ja totaalisesti. Taivas ja helvetti. Voitolla yöhön tai pitkä, pitkä bussimatka tyhjin käsin kotiin.

Olen näkevinäni uudessa sabluunassa ennen kaikkea tappion pelkoa, mikä on oikeastaan yllättävää. Liitetäänhän urheiluun ja urheiluväkeen perinteisesti rohkeuden, riskinoton ja uskaltamisen kaltaisia ominaisuuksia.

Kun pisteet jatkoajan ja mahdollisten rankkarien jälkeen jaetaan 2-1, toinen tavallaan voittaa mutta toinenkaan ei häviä vaan pelaa ainakin tasan. Voiton ja tappion jin ja jang -symmetria vaihtuu kivaksi 2000-lukulaiseksi win-almost-win-posiksi.

Kärjistäen voisi häviämisen pelkoa ja kyttäilyä vähentää vielä lisää siirtymällä systeemiin, jossa joukkue saisi jo paikalle saapumalla viisi pistettä ja ottelussa enemmän maaleja tehnyt bonuksena kuudennen.

Mitä pienemmät panokset, sitä enemmän sijaa rohkeudelle? Samalla tietysti draama laimenee kohti nollaa.

Ainakin sääntömuutos tulee vähentämään runkosarjasta häviämistä ja huonoja fiiliksiä. Jossain vaiheessa, viimeistään pudotuspeleissä, voiton tai tappion väistämättömyys tulee kuitenkin vastaan.

Ja onhan pudotuspeleissäkin toki vaihtoehtoja. Jokainen pelannut tietää sen tappion jälkeisen turhautumisen ja irrationaalisen toiveen uudesta mahdollisuudesta. Mitä pitempi play off -sarja, sitä useamman tappion saa vielä anteeksi.

Kokeillaan vielä kerran! Paras kolmesta? Paras viidestä? Please?

Jossain vaiheessa valkenee kuitenkin se aamu, kun ratkaisua ei voi enää lykätä vaan totuus on väistämättä kohdattava.

Oli se sitten Game Seven tai Superfinaali.

Kenelle huippusalibandy kuuluu?

Me pellet sentään pelin teemme jäällä, perusteli 70-luvulla muistelmissaan Vellu Ketola kantaansa, että pelaajien äänen tulisi kuulua huippujääkiekon päätöksenteossa enemmän.

Salibandyn vääntöteemoja ovat ainakin Salibandyliigan joukkuemäärä ja se, tulisiko mestaruus ratkoa yhdellä Superfinaalilla vai finaalisarjalla. Aiheita, joista Pääkallo on juuri perannut ansiokkaasti seurapomojen mielipiteitä.

Itselläni ei itse kysymyksiin ole sen voimakkaampia mielipiteitä, joten mietin aluksi vain, keillä pitäisi täydellisessä maailmassa olla valta tällaisista asioista päättää.

Parissa päivässä ehdin pohtia asiaa ääneen Twitterissä pari kertaa, ja kommenttejakin kilisi.

Tai

Tai

Varsin mielenkiintoisia näkemyksiä.

Ehdin toisaalla jo julistaa kysymyksen siitä, kuuluuko peli valmentajille vai pelaajille, mielettömäksi, mutta entä tämä? Voidaanko mielekkäästi kysyä, kenelle huippusalibandy kuuluu?

Kuuluuko esimerkiksi Salibandyliiga siihen osallistuville pelaajille ja joukkueille, ja tulisiko niillä olla valta päättää, miten sarja järjestetään?  Vai kenties maksaville katsojille sen mukaan, millaisen sarjan he haluavat nähdä? Vai kuuluuko Salibandyliiga lajin näyteikkunana ja kauneimpana helmenä koko lajille tai ainakin kaikille liiton jäsenseuroille?

Samat kysymykset ovat tietenkin tulleet vastaan muissakin lajeissa. Jääkiekossa, jos oikein muistelen, huippuseurat perustivat runsaat 40 vuotta sitten SM-liigan halutessaan itse päättää, miten huippukiekkoa Suomessa pelataan. Jalkapallossa kuuluu paraikaa manailtavan Palloliiton organisaatiomallia, jossa Peräkylän Ponnistuksella on sananvaltaa maan huippuseurojakin koskettaviin asioihin.

Tämä on tietenkin vain filosofointia, koska käytännössä sarjajärjestelmistä päättää Salibandyliiton hallitus. Jossa, toisin kuin joku antoi ymmärtää, ei näyttäisi olevan pelkkiä liiton pukuherroja ilman pelikokemusta, vaan hyvinkin paljon sellaista, tuorettakin.

Tavoiteltavista päätöksenteon malleista kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä, teki ratkaisut kuka tahansa. Kuulkoon ennen päätöksiään mahdollisimman laajasti ja vilpittömästi niitä, joita asia koskettaa, tehköön viisaat päätökset ja viestiköön ja perustelkoon ne mahdollisimman huolellisesti ja läpinäkyvästi.

Kuten kaikessa urheilussa ja yhteiskunnassa laajemminkin.

Sählyväen itsetuntoa etsimässä

Säbä, sähly, salibandy kärsii suotta itsetuntokriisiä, tweettasi johdannoksi Tero Hakola, ja löytyihän linkin takaa maan valtalehden juttu.

Sähly on salibandyssä yhä kirosana – voisiko tästä päästä jo yli?

Ristiriidan tunne tuotti oitis hämmennyksen. Eihän sähly ole salibandyssa kirosana, ainakaan minun mielestäni. Eikä tuntemieni lajin ystävien. Kenen siis pitäisi päästä yli? Ja mistä?

Ehkä itse jutusta löytyisi selitys. Katsotaanpa.

”Salibandy potee.” ”…lajin sisällä koetaan.” ”…monet salibandy-yhteisössä kokevat…” ”Salibandyväki vetoaa…”

Ei oikein hahmottunut vieläkään, kenestä puhutaan.

Ehkä jutun kirjoittaja kuuluu johonkin itsetuntokriisiä potevaan salibandy-yhteisöön? Tai seuraa sellaista läheltä? Tai veti vain mutkat suoraksi saadakseen juttuun räväkkyyttä? Sellaista tapahtuu nykyään. Ja usein se toimii.

Tai ehkä Toni Lötjönen tiivisti koko totuuden tweettiinsä:

Voi Ismo parka kun kirjoitit otsikon 10 vuotta myöhässä

Minun tuntemieni salibandyihmisten itsetunto nimenomaan on nykyisin varsin hyvällä mallilla eikä oman lajin paikkaa urheilun kirkkaissa saleissa tarvitse selitellä kenellekään. Sen yksi ilmentymä on, että lajia voi kutsua hellittelynimellä sähly. Kuten jalkapallo on fudista tai jääkiekko lätkää tai hokia.

Luulen muistavani senkin ajan, kun epävarmuutta oli. Ja sen ajan, kun salibandy vielä oli hauska kuriositeetti, josta saattoi ilmestyä oikeassa lehdessä kepeään sävyyn kirjoitettu ilmiöjuttu. Suomalaiset roller derby, huispaus tai rugby voisivat ehkä olla nykyään vastaavia. Semmoisia sympaattisia eksentrisiä harrastuksia, jotka eivät kuitenkaan uhkaa oikeita urheilulajeja.

Kirskunaa ja kipinöitä alkoi syntyä siinä vaiheessa, kun salibandy vain kasvoi ja kasvoi eikä enää suostunut pysymään herttaisena pikkuveljenä. Tulokas alkoi kiusallisesti kysellä salivuorojen, palstamillimetrien ja ihan oikeiden valtionavustusten perään.

Joillekin syntyi tarve julistaa nousukas muuksi kuin oikeaksi urheiluksi. Mailat puun sijasta skandaalimaisesti muovia ja maalivahti naurettavasti polvillaan, mainittiin perusteluiksi. Polvillaan, voitteko kuvitella.

Oli meitä kyllä varoitettu. Te voitte pysyä pienenä kivana juttuna, isohkon TV-kanavan urheilupäällikkö luennoi seuraihmisille, tai lähteä kisaamaan isojen poikien kanssa, mutta siellä voi kyyti olla kylmää.

Vähättelevät kommentit ovat sittemmin harventuneet mutta näyttävät pomppaavan kohoina pintaan aina MM-kisojen aikaan. Kenties siksi, että oikeamman urheilun harjoittajat näkevät silloin salibandya televisioistaan ja kokevat sen olevan väärin. Twitterin #innebandy-hashtagilla näitä jävla gympasport -kommentteja näkee paljon tasaisemmin. Ehkä näkyvyys on Ruotsissa tasaisempaa ja ärsyttävämpää.

Itse olen kovasti koettanut miettiä urheilun olemusta ja päätynyt toistaiseksi siihen tulokseen, että kaikki urheilu on oikeastaan aika hassua, mutta hassunhauskaa.

Ihmiset koikkelehtimassa kepit kourissa polvihousuissa jonkin pallon tai kiekon perässä. Hassua.

Ihmiset polvihousuissa jopa ilman keppejä tai palloa jolkottamassa mitattua matkaa tai hyppimässä tai paiskomassa jotain projektiilia. Hassua.

Mutta hauskaa ja mielenkiintoista.

Päätelmäni seuraus on myös, että moisten hassutusten jaottelu enemmän ja vähemmän oikeisiin muotoihin tai semmoisten asioiden kuin ”mikä on huippu-urheilua” jauhaminen on lopulta ajanhukkaa. Se palvottu miljonääri taituroimassa TV-ruuduissamme ja pihalla palloa jahtaava kolmivuotias ovat tekemässä samaa ja yhtä tärkeää asiaa. Urheilu ja sen kokemus ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, millaisilla sanoilla niitä kuvataan.

Leimojen lyöminen ja lokeroiden etsiminen taistelussa resursseista on sitten oma viidakkonsa omine viidakon lakeineen. Kun tapellaan rahasta, näkyvyydestä, arvostuksesta (mitä se lopulta lieneekään) ja työpaikoista, pitää oma juttu perustella ”tärkeämmäksi” kuin kilpailija.mediahuomio

Videoaikakauden George Plimpton

Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa. Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).raineaarre

Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.

Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).

Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.

George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.

Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:

Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.

Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.

Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.

Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.

Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.

Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?

Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?

Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla. 

Maailman ensimmäinen tuplafinalisti

Tampereen Classic tarjosi lauantaina ruudun ääressä vähään aikaan maukkaimmat salibandykokemukset: Naisten jatkoaikavoitto IKSUsta seurajoukkueiden Champions Cupin välierässä ja miesten dominointi omassaan Pixbota vastaan.

Classicin naisten voitto maistui siksikin, että tarina ehti jo näyttää liiankin tutulta. Alun 3-0-johdon menettäminen, kieppuminen Emelie Wibronin, Corin Rüttimannin ja muiden maailmantähtien pesukoneessa. Mutta sitten uusi piristyminen ja sen yhden avautuneen paikan hyödyntäminen. Erotuomarin näyttö vahvisti Sanni Niemisen upean laukauksen vastapalloon pompanneenkin tolpan sijasta takaisin kentälle yläkulmasta. Pienet marginaalit tällä kertaa suomalaisten puolella.

Classicin miesten välierävoitto maistui etenkin ylivoimaisuudessaan. Suomalainen salibandyjoukkue johdossa ruotsalaisia huippuja vastaan mutta ei hetkeäkään sitä tuttua kalvavaa tunnetta, että ruotsalaiset saattaisivat vielä nousta. Vain hykerryttävä uteliaisuus nähdä, kuinka monta maalia Classic vielä iskee.

Finaalipäivä toi sitten kaksi kunniakasta tappiota ruotsalaisia vastaan. Kaksi erilaista tappiota.

Classicin naiset rehellisesti sanottuna pelillisesti alakynnessä mutta takataskussaan se yllätysmahdollisuus yhdessä pelissä. Sitten vastustajan rangaistuslaukaus, jonka aiheuttanutta virhettä en ole kaikkien hidastustenkaan jälkeen löytänyt, lopussa kolme palloa tyhjiin ja näennäisen rumat loppunumerot 2-6. Kristiina Kauppilan saadessa viisiminuuttisen olin pahimmoilleen hakemassa kahvia, mutta siinäkin olisi ruotsalaisten eksperttien mielestä kakkonen riittänyt.

Classicin miehet niin tasaväkisiä vastustajan kanssa kuin voittamatta voi olla, mutta pienet marginaalit nyt näin päin. Ehkä pitäisi olla ylpeä siitä, että kerrankin Ruotsin mestari tarvitsi suomalaisia vastaan voittoon sataprosenttisen tunnollisen puolustustaistelun kruunattuna Viktor Klintstenin maailmanluokan maalivahtisuorituksella?

Erikseen ihmettelin ottelun aikana erään vastustajan pelaajan likaisia otteita Classic-vahti Lassi Torisevaa kohtaan enkä näköjään ollut ainoa. Ei vastannut ihan kuvaani ruotsalaisesta vi lirar schysst -periaatteesta.

Katsomon puolella houkutti vielä jossitella. Jos erotuomarit olisivat olleet maailman parhaiden seurajoukkueiden tasolla. Jos Ella Alanko ja Alisa Pöllänen olisivat olleet terveinä pelaamassa. Jos Lassi Vänttisen tarkkuusmaila olisi ollut mukana ottelussa, jossa liian moni Classicin parhaista paikoista päättyi ohilaukaukseen…

… mutta nämä vain katsomon puolella. Huomionarvoista oli, että kummastakaan Classicin joukkueesta ei haluttu oma-aloitteisesti eikä edes kysyessäni lähteä lainkaan spekuloimaan poissaoloilla tai tuomarilinjalla. Classicin joukkueet keskittyivät kommenteissaan korostamaan ylpeyttä omasta hyvästä taistelusta, jatkuvaa työntekoa ja oman pelin kehittämistä edelleen.

Classicin lähestymistapa antaa vinkkiä, miksi historiallisesti kaksi saman seuran joukkuetta pelasi samana päivänä CC-finaaleissa.


Champions Cupin formaatti puhuttaa edelleen. Ruotsissakin kyseltiin, onko mielekästä voittaa maailman parhaan seurajoukkueen titteli pelaamalla kaksi ottelua.

Kansainvälisessä liitossa pohditaan kuitenkin muutoksia.

pitweet

Salibandyn Kompromissi Cup

Vuodenvaihteessa 1997 – 1998 sain kunnian seurata Tukholmassa salibandyn Euroopan Cupia paikan päällä.

Suomen mestari VFT kaatoi alkusarjassa Saksan Konstanzin 24-0, Belgian Stimulo Exituksen 28-0, Norjan Slevikin 10-3, Venäjän Poljot Omskin 8-2 ja hävisi Ruotsin Balrogille 2-3 johdettuaan 2-0. Välierässä Ruotsin Fornudden oli vahvempi 3-2, mutta ei siinä vielä kaikki. VFT pelasi joulun ja uudenvuoden välissä neljänä päivän pelatussa turnauksessa vielä pronssiottelun, jossa se taipui Sveitsin Alligator Malansille 1-2.

Seitsemän ottelua neljässä päivässä. Aamupelejä, päiväpelejä, iltapelejä.

Pasi Vänttinen voitti turnauksen pistepörssin tehoilla 10+8. hiukan himmeämpi tähti Oskari Lehto oli kahdeksas saldolla 11+2 alleviivaamassa sitä, että kolmos- ja nelosketjut saivat pikkumaiden joukkueita vastaan paljon peliaikaa.

Viime vuoden Champions Cupissa Seinäjoen Peliveljet matkusti Tshekin Mlada Boleslaviin suoraan välierään, hävisi rankkareilla Sveitsin SV Wiler-Ersigenille 6-7 ja matkusti kotiin. Kovin paljoa vaihtovaatteita ei tarvittu.

Muistelen etenkin huippumaiden joukkueiden managerien kyllästyneen vanhaan turnausformaattiin. Liian pitkä ja kallis turnaus, liikaa tylsiä pelejä. Muutettava kohti huippumaiden pientä mutta laadukasta kisaa.

Uuden systeemin tyrmäsivät vuosi ainakin sitten Pääkallo.fi ja sen päätoimittaja Joel Siltanen. Haastateltujen pelaajien mielestä turnaus oli tylsä, systeemiltään epäreilu, tuntui tyngältä eikä sen aikana ehtinyt päästä turnausfiilikseen. Budjettivastaavien managerien kommentteja en löytänyt.
eurocup1

Champions Cup kuten niin moni muukin asia urheilussa on toisilleen vastakkaisten tavoitteiden kompromissi.

Pitäisi olla monien maiden mestareita ja koko salibandymaailman yhteinen juttu mutta kovia ja tasaisia pelejä.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta joka ottelussa pitäisi olla panosta.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta kustannukset eivät saisi nousta liikaa.

Salibandy ei ole ainoa laji, jossa realiteetit tulevat vastaan.

Maailman kärki ei ole yhtään liian leveä. Kärjistäen voisi sanoa, että ihan maailman kovimpien seurajoukkueiden turnaus pelataan joka vuosi pitkänä ja perusteellisena. Sitä kutsutaan Svenska Superliganiksi.

Jääkiekon ja jalkapallon joissain liigoissa ja turnauksissa ottelumäärää kannattaa paisuttaa, koska ottelut tuottavat rahaa. Useimmissa lajeissa ja sarjoissa ne ovat kuitenkin menoeriä. Tässä kisassa matkat ja majoitukset maksavat, ja jokainen turnauspäivä on työssä käyville amatööreille tulonmenetys. Vuosien varrella on jopa Ruotsin mestareita jättänyt taloudellisista syistä osallistumatta.

On ymmärrettävää, että kun joukkueet matkustavat paikalle kaukaakin, niille halutaan maksimimäärä otteluita. Samalla kuitenkin todellista merkitystä on vain otteluilla, joista tie voi jatkua kohti pokaalia. Hankala yhtälö.

Toni Lötjönen ehtikin jo julistaa Twitterissä tuomionsa Ylijohtavan arvovallalla.

Mitä teki IFF? Ei tietenkään mitään. Siellä nähdään märkiä päiväunia olympialaisista.

Tai ehkä IFF on nimenomaan vuosien mittaan pyrkinyt säätämään parhaiden seurajoukkueiden mittelöä parempaan suuntaan. Niin kauan kuin joudutaan sovittelemaan yhteen ristiriitaisia tavoitteita, ei täydellistä turnausta voi olla. Parasta mahdollista kompromissia voidaan kuitenkin hakea.

Oma kysymyksensä on tietysti, tarvitaanko tällaista turnausta. Sen päättää salibandy-yhteisö demokraattisen systeeminsä kautta.

Ehkä IFF olisi voinut kasvattaa päätöstensä legitimiteettiä läpinäkyvyydellä: avaamalla julkisuuteen asiasta käytyjä keskusteluja ja eri näkemyksiä. Käsittääkseni potentiaalisilta osallistujilta on kyselty mielipiteitä ja keskusteluja ollut.

Turnauksen formaatin ja nimen muutokset ovat vaikeuttaneet sen aseman vakiinnuttamista. On pelattu Euroopan Cupia, EuroFloorball Cupia ja Champions Cupia täydennettynä ”divarillaan” EuroFloorball Cupilla. Lajiin melko perehtyneenä joudun itsekin lunttaamaan, millä systeemillä nyt tällä kertaa pelataankaan.

Kateeksi käy erään toisen lajin kisa, josta koko maailma tietää, että ensin pelataan alkulohkot, sitten parhaiden kesken cupvaihe ja lopuksi huipentumana loistelias finaali.

Suomessa oli aikanaan melko helppoa kirjoittaa ”salibandyn Euroopan Cupista”. EFC olikin sitten melkoista munkkilatinaa mutta Champions Cup jo vähän parempi, vaikka kaukana täydellisestä. Mikä nimitys avaisi suomalaiselle lukijalle parhaiten, että kyse on salibandyn maailman parhaiden seurajoukkueiden mittelöstä? Mestarien liiga? Mutta kun se ei ole liiga vaan turnaus, kivahtaisi kumminkin joku.

Suomalaisille Champions Cup on kilpailullisesti juuri sopivan kova haaste, ja siksikin seuraan mielenkiinnolla Classicin naisten ja miesten onnistumista tänä viikonloppuna Boråsissa. Aivan kuten MM-tasollakin, suomalaiset ovat kyenneet muutaman kerran murtamaan ruotsalaisten ylivallan. Kuitenkin juuri niin harvoin, että se on iso saavutus.

eurocup2

Kamerat käyvät, menee jo

indiansSalibandyliigan avausviikko paketissa ja kaikilla kerrankin sama määrä otteluita pelattuna. Yksi.

M-Teamin ja Westend Indiansin varaslähtö näytti, että Inkkarit pystyvät ainakin tällaisessa matsissa puolustamaan ilahduttavan tiiviisti viisikkona. Hyökkääjät urakoivat moitteettomasti kahteen suuntaan, ja maalissa Mikko Kirvesniemi napsi eleettömän varmasti ne vähät pallot pois. Ei ollut sattumaa, että juuri Valtteri Kainulainen ja Heikki Iiskola latoivat maalit. Kaksikko erottui muutenkin. Kainulaisesta tuli mieleen muutama wanhanajan edestä esimerkillä johtava NHL-kapteeni, ja Iiskola tarjoili sellaisia yllätysliikkeitä, jotka pistävät kysymään, kuka tämä kaveri oikein onkaan. M-Teamille varmasti turhauttava avaus kun hyvästä yrityksestä huolimatta mistään ei uponnut. Vastatuulta tuntuivat joukkueen mielestä puhaltavan myös tuomarien pillit, vaan toki M-Team joutuikin taitavampaa vastustajaa vastaan rikkomaan enemmän.

EräViikinkien pitikin tehdä SalBasta silppua, mutta eiköhän avaus aina sen verran jännitä, että 11 tehtyä ja Markus Laakson nollapeli hiukan rentouttivat. Vähän odotin isolta seuralta isoa satsausta historiallisen ensimmäisen liigaottelun dokumentointiin, se jäi kuitenkin käytännössä SalBan valokuvien ja videon varaan. Niitä juttuja, jotka tuntuvat sillä hetkellä pieniltä mutta saattavat 20 vuoden päästä harmittaa. (Kuten itseäni, ettei aikanaan Pääkalloa perustettaessa otettu innokkaasta joukosta ryhmäkuvaa.)

Tänään sitten EräViikingit tosipaikassa Classicia vastaan. Samalla nähdään kotiottelutapahtuma ja kuullaan Kurren uusi maalibiisi. Tuleeko samanlainen klassikko kuin We are the Vikingsistä?

Hämäläisnousijoilla nolla pistettä, silti molemmilla lupaava avaus kun LASB piinasi Classicia loppuun saakka ja Steelers roikkui kahden erän jälkeen kiinni yllätyksessä Oulussa. Huomenna Lahdessa LASB – Oilers, paljonko pamahtaa yleisöä?

Olikohan Oilers – SPV avauskierroksen paras peli? Oilersilta odotettiinkin, mutta Peliveljet näyttivät, että puheet isosta heikentymisestä ovat olleet pahasti ennenaikaisia.

Menee hetki ennen kuin silmä tottuu Happeen uusiin peliasuihin.

Olen vuosia toivonut salibandysta TosiTV-tyylistä kulissien taa vievää videototeutusta, ja Oilersin Öljymiehet vastasi toiveeseen varsin hyvin. Pätkässä oli aitoutta, ja katsoessa tuli tosiaan tunne, että pääsee sinne, minne yleisö yleensä ei. Etenkin pukukoppiosuuksissa. Tuollaisten tekeminen ei ole ihan pikkuhomma, joten siksikin iso hatunnosto Espooseen. Odotan innolla lisää.

Suosikkinäyttelijöihini kuuluvan Raine Siltalan ”dokumentti” soluttautumisesta Classicin rinkiin syntyi Veikkauksen vähän isommilla resursseilla eikä pettänyt odotuksia. Salibandyn nykytoimijoita terävästi sparraava managerilegenda Tom Sandell oli ehtinyt kehua Ylijohtavan erilaista liigaennakkoa ja ehätti nyt kommentoimaan Facebookissa, että näitä lajin hassuttelupätkiä alkaa olla pilvin pimein. No ei ole. Kyllä joukkoon vielä mahtuu. Ping Tero Töyrylä ja muut.

Liikkuvaa salibandykuvaa puskee muutenkin hiukan eri tahtiin kuin 90-luvulla kun tallensin Ruotsin Sportnyttistä VHS:lle harvinaisia lajihelmiä. Jotain on saavutettu, kun ottelulähetyksen ihastelun sijasta osataan jo nurista, miksi sitä ja sitä peliä ei näytetä missään.

Erikseen ilahdutti Yle Areenan avaus LeBa-NST, koska maksuttomuus. Kuva muistutti osan aikaa Tallinnan TV:stä 70-luvulla viiksiantennilla haalittuja lätkälähetyksiä ja katosi välillä kokonaan, mutta ongelmat johtuivat verkkovaikeuksista Pohjois-Karjalassa, Ylen Jyri Kivimäki ystävällisesti valisti. Jatkossa tulee parempaa.

NST on taulukossa vielä nollilla mutta valmentaja Perttu Kytöhongan some-presenssi lajin kärkeä. Kaikilla ei ole aikaa eikä ehkä eväitäkään ilmaista itseään kirjoittamalla. Silti jokainen alansa keskusteluihin aktiivisesti osallistuva asiantuntija on hieno juttu.kamerat

Varastettu pressitilaisuus

jakke

Otsikoista voi päätellä, että Jarkko Nieminen varasti Salibandyliigan avauspressin. Jarkko on vielä pitkään sivussa, Jarkolla on kova polte pelaamaan, vakiintuneet salibandytähdet uskovat enemmän tai vähemmän lujasti Jarkon menestykseen.

jakkeotsikot

No ei tietenkään varastanut vaan kutsuttiin vetonaulaksi eikä olisi voinut osaansa paremmin hoitaa. Tyylikkäästi esiintyvä niin lajista kuin joukkuetovereistaankin nöyrällä lämmöllä puhuva huippu-urheilija käy malliksi kenelle tahansa.

Näppituntumalla voisi arvioida, että näkyvyyden kannalta tennissuuruuden läsnäolo toimi. Jos tilaisuudesta olisi muuten ollut vaikkapa n juttua perinteisemmistä Salibandyliigan näkymistä, oli nyt puolitoistakertainen määrä Jarkko kärkenä. Osittain mielipidekysymykseksi jää, kumpi on parempi vaihtoehto. Lajin statusta kuvaava näkyvyys nyt kuitenkin mitataan palstamilleinä ja ruutusekunteina, ja Jarkon osuus jää komistamaan salibandyuutisten saraketta.

(Itse pidän edelleen Jarkko Niemistä myös potentiaalisena salibandypelaajana kunnes toisin todistetaan. Mikä voisi olla uskottavuuden mittari? Vakituinen peliaika? Jokin kauden pistemäärä?)

Muutoinhan tilaisuus eteni Hartwall Areenan aition 408 tiiviydessä totutusti. Lämpötila ja kosteusprosentti kipusivat ja paidat kostuivat kun joukkuepari vuorollaan istahti punaisiin nojatuoleihin kertomaan kesän kuulumiset. Skuuppikamaa ei siinä kohdin tarjoiltu eikä tarjoilla, toimittajat odottivat kärsivällisesti yksi-ykkösiään samalla kun TV-kuvaaja panoroi kuvitussekunteja illan uutisen taustalle.

Päällimmäiseksi on näistä vuosien varrelta jäänyt mieleen Jakke Rantalan heitto NST:n makkaranpaistokesästä. Oliko se siis osuma vai huti, en osaa sanoa vieläkään.

Sen verran ovat Perttu Kytöhonka,  Antti Hänninen ja kumppanit minua uusilla ajatuksillaan vieneet, että puheet voiman tai muiden erityisominaisuuksien treenaamisesta ottavat pressissä korvaan. Miten ne suhtautuvat salibandyn pelaamisen oppimiseen?

Muotipuolella varastivat huomion Tino Nivalan svigulit ja Petri Huttusen parta. Jos Nivalasta otettaisiin miljöömuotokuvia, olisi puvustosta ainakin kokeeksi haettava sombrero ja rinnan yli ristiin kulkevat panosvyöt.

svigulit

Sitten! Virallinen osuus ohi, kaikki läsnäolijat haastateltavissa ja kahvia saa santsata. TV-ryhmät valitsivat uhrinsa ensimmäisenä kuten aina, kirjoittavat toimittajat poimivat omiaan ja kamerapartio LötjönenTiiainen vaani saalista katsomaan kauden alkua Ylijohtavan silmin. Liiton ihmiset päivystivät seinustoilla valmiina antamaan lajista taustatietoa, jota tässä kohdin enää harvakseltaan kysellään.

Jonotusta haastatteluun, jonotusta haastateltavan puheille kummankin osapuolen statuksen mukaan. Jäähdyttelyä saunamaisen tilan ulkopuolella: käytävällä tai lasiseinien hallin puolella samalla kun jäällä kaukana alhaalla harjoitettiin maalivahteja.

Avauspressit eivät pääty ilotulitukseen vaan vähitellen. Kahvi jo lopussa, manageri kurottaa viimeisen leivonnaisen. Takkeja vedetään ylle, sovitaan lounaspaikkoja ja kyytejä, särmätään viimeistenkin mainosmateriaalien ja ottelupalkintojen toimituksia Myllypuron norsunluutornista seurojen toimistoille.

Salibandyliigan avaukseen on kolme yötä, ja Pääkallo kyllä tyhjensi ennakossaan rankkauksen ikävän osuvasti.

Kokeilen silti.

Runkosarja:

1. Classic
2. Oilers
3. Happee
4. EräViikingit
5. TPS
6. SPV
7. OLS
8. Nokian KrP

9. Koovee
10. Westend Indians
11. M-Team
12. LASB
13. Steelers
14. SalBa

Huomaan odottavani fuusioseuralle vielä hakemista etenkin syksyllä ja liigatulokkaille sopeutumisvaikeuksia. Ja pelaavani uuden kauden alkaessa vielä edellistä. Mutta niin käy kuulemma kenraaleillekin.

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Niin on jos siltä näyttää?

Mielenkiintoinen ajatus tuo, että eläköityneen tennistähden Jarkko Niemisen mahdollinen pärjääminen Salibandyliigassa pilaisi lajin maineen.

Lajin taso, sikäli kun sellainen käsite lainkaan on mielekäs, kai joka tapauksessa kuitenkin on Niemisen osanotosta riippumatta se mikä on.

Se, että Niemisen pysyminen poissa tarjoamasta vertailukohtaa ja mahdollisuutta mitata lajin tasoa jotenkin säilyttäisi salaisuuden tai illuusion, on taas toinen juttu.

Kaikkien aikojen nousu – vai sulaminen?

ihmenousu

 

 

 

 

 

 

 

Salibandyliigan matsissa kuusi maalia tappiolla kun kello näyttää 55.55. Sitten, yhtäkkiä. Kuusi täysosumaa ilman maalivahtia ja tasoihin!

Eihän sellaista tapahdu.

Seinäjoen ihme on kohauttanut yli lajirajojen koska se on niin harvinaista, epätodennäköistä, mahdotonta.

Erän pääkoutsi Jyri Korsman nosti heti käden pystyyn ja myönsi valmentajien otteen kirvonneen ratkaisevalla hetkellä.

Mutta hänen ja Erän tilanne oli hankala: vaikeinta on varautua epätodennäköiseen, vielä vaikeampaa mahdottomaan.

Jokainen pallopelejä hinkannut on nähnyt ja kokenut loputtomasti vastaavia tilanteita. Silmät katsovat taululle, aivot ynnäävät lukemia ja jäljellä olevia sekunteja. Joka kerta laskutoimituksen tulos on, että ei tätä kuitenkaan enää voida ryssiä. Ei enää tässä ajassa. Kun kokemuksesta tietää, että niin ei käy. Ei ole käynyt ennenkään.

Mutta sitten.

55.56 Ensimmäinen kavennus – äh, siinä meni nollapeli.
57.58 Toinen  – no, kosmetiikkaa.
58.56 Kolmas – okei, kumminkin minuutti enää, ei siinä ajassa kolmea omiin oteta.
59.15 Neljäs – nyt jätkät hei herätys, enää 45 sekkaa, hoidetaan tää.
59.30 Viides – ei ole todellista, ei kai vain…

Puoli minuuttia jäljellä ja maalin johto. Salibandyssa punainen hälytystila. Kieltämättä: olisiko tässä nyt sitten ollut se aikalisän paikka? Vai tuntuiko, että turha antaa jo pitkään jauhaneille vastustajan parhaille palautumishetkeä?

Ja sitten:  59.40 kuudes.

Kertoimet kuudennen maalin tapahtumiselle olivat viiden kavennuksen jälkeen jo paljon pienemmät. Kun johtanut joukkue lamaantuu, takaa-ajajalla on heittää kentälle maan eliittiä pallollisena oleva nippu ja iso pyörä vierii kiihtyvällä vauhdilla.

Ehkäpä tähän peliin vielä palataan. Puuttuiko Erältä johtoasemassa pallollisena pelaamisen konsepti vai unohtuiko se? Ehkei se tuntunut niin selvässä johdossa edes tarpeelliselta?

Mitä korvien välissä kummallakin puolella tapahtui?

Ja tasatulos kaiken tuon jälkeen on vielä oma tarinansa. Fanseat.comin lähetyksen äärellä näin jo selvästi mielessäni myös SPV:n voittomaalin jatkoajalla ja punaisen tanssin. Mutta sitä ei tullutkaan. Vahvan takaa-ajajan prässi tapaa palloilussa hellittää tasoituksen onnistuttua kun on taas hävittävää ja pitää muistaa se oma pääkin. Silti Erän selviytyminen ilman seitsemättä takaiskua, jäähyn tappaminen jatkoajalla ja vielä omien uusien ratkaisupaikkojenkin luominen oli tuossa ottelussa torjuntavoitto.

Kaikkien aikojen nousu vai kaikkien aikojen sulaminen? Somevirrassa näyttää kuin me suomalaiset olisimme taipuvaisia korostamaan sulamista. Olemmeko, ja jos, kertooko se jotain?

Salibandyhistoriaa Seinäjoella joka tapauksessa sunnuntaina kirjoitettiin ja paksulla terällä.

Shakespeare on maailman loistavin teatterimies, mutta kaikki tietävät, miten Lear tai Otello päättyy! Sitä ei voi muuttaa. Tuo (peli) tarina on aina uusi… Se on todella teatteria!

Siteerasi näyttelijä Jukka Sipilää Jyrki Laelma kirjassa Vellu Ketola – Ässien Ässä vuonna 1979. Hän ei silloin tiennyt puhuvansa myös salibandysta.

Pressitilaisuus 2.0

pressiSalibandyliigan (ja samalla ensi kevään historiallisen ensimmäisen Superfinaalin) infotilaisuus toissa viikolla järjestettiin erilaisena kuin ennen.

Tällä kertaa eivät jokaisen 14 joukkueen edustajat kömpineet vuorollaan estradille vastaamaan kysymyksiin samalla kuin toimittajat selailevat pulpeteissaan tilastoja odottaen pääsyä tekemään sitä omaa haastatteluaan.

Nyt ensimmäinen jututettava kirkkaissa valoissa oli sanavalmis maalivahti Nupi Nieminen, ja keihäänkärki edellä mentiin jatkossakin. Isot liigaan palaajat Mika Kohonen sekä Markus Bollström toki kävivät edessä ja muitakin keskeisimpiä kasvoja.

Eivät kuitenkaan kaikki. Onneksi ei itse sentään tultu Oulusta asti kahville, miettivät erään pääkaupunkiseudun joukkueen miehet Hartwall Arenan aition 408 tungoksen takarivissä kupit kourissa.

Jokainen liigajoukkue sai toki tilaisuutensa Reeo Tiiaisen ansiokkaissa videohaastatteluissa, mutta täysin tasan jaetun näkyvyyden aika taitaa olla ohi. Plussaksi jää silloin tiiviimpi ja sutjakampi tilaisuus, miinukseksi joidenkin riski jäädä kovin pieneen osaan.

Tämäkin on osa urheilun kilpailuluonnetta, muistutti muuan toimittaja asiaa mietittäessä. Mitä paremmin pelaat, sitä enemmän myös näyt.

Totta sekin.

Mutta samalla on myös niin, että ratkaisevaa ei ole enää pelkkä urheilumenestys vaan myös oma supliikki ja ketteryys, jolla urheilija tunkee itsensä eturiviin. Jollain lailla se tiivistyi tilaisuuden lopussa kun Ylen TV-ryhmä haastatteli ei pelaajaa tai valmentajaa vaan Toni Lötjösen rakentamaa mediahahmo Ylijohtavaa, joka niputti alkavan liigakauden omalla armottomalla tyylillään. Parempaa TV:tä kuin palloa taiturimaisesti käsittelevä mutta haastattelussa tuttuja fraaseja jonoon lateleva pelaaja.

Mietittävää meille jokaiselle.

Ja tarvitseeko pressitilaisuutta ajatellakaan koulun kevätjuhlana, jossa jokainen tuupataan vuorollaan näyttämölle? Entä jos pressi onkin verkostoitumistilaisuus, jossa toimittajat, urheilijat ja valmentajat on kutsuttu yhteen ja annettu jokaiselle paikka tuoda itsensä ja joukkueensa esiin. Nytkin osa varmasti kulki ympäriinsä esittäytymässä ja jakamassa medialle mukaan varattua materiaalia kuten esimerkiksi Passo Peltola on monesti tehnyt. Osa saattoi tyytyä istumaan nurkassa juttelemassa oman kaverin kanssa ja vilkuilemassa kelloa tilaisuuden päättymistä odottaen.

Lisää mietittävää meille jokaiselle.ylijohtava

Studio Korso: Oikeutta alamaailmassa

Studio Korson kolmannessa jaksossa keskustelimme Jani Hangan kanssa siitä, millaista on viheltää salibandya siellä kirkkaimpien valojen ulkopuolella, ala- ja juniorisarjoissa. Siellä, missä erotuomarit eivät saavu tummissa puvuissa kaksi tuntia ennen peliä isolle areenalle verryttelemään vaan ilmestyvät pimeässä talviaamussa vanhalle teollisuushallille viheltämään pitkää päivää.

Onko alasarjoissa samat säännöt kuin liigassa? Missä hengessä siellä pelataan? Mitkä säännöt tuntuvat tarpeettomilta? Entä kun maalivahti yhtäkkiä saalistaa tai tapahtuu jotain muuta odottamatonta? Miten tuomariksi pääsee ja millainen koulutus on? Mitkä virheet jokainen tuomari aluksi tekee? Onko tuomari yksin vai löytyykö taustalta tukea? Montako kertaa ottelussa voi myöntää viheltäneensä tilanteen väärin? Kuka antaa erotuomarille palautteen? Haluavatko alasarjatuomarit nousta ylemmäs? Viheltävätkö tuomarit rahan takia? Ovatko palkkiot kohdallaan? Miten tuomari tekee pelistä itselleen vaikean?  Entä helpon?Tuleeko shittiä? Miksi naisten pelit ovat vaikeampia kuin miesten? Entä mikä junnupeleissä ihmetyttää?

Kiinnostaako erotuomariksi ryhtyminen? Lue lisää ajankohtaisista koulutuksista!

Kuuntele alta tai lataa itsellesi 17 minuutin siivu:

Puhetta Superfinaalista

Salibandyliigan ensimmäinen Superfinaali pelataan 16.4.2016 Hartwall Arenalla Helsingissä. Istuimme Jani Hangan kanssa pitkästä aikaa alas Korson studioille, ja puheenaiheena oli juurikin yksittäisen finaalin lanseeraus.

hartwall

Ensimmäisessä Studio Korsossa jauhoimme Hangan kanssa ottelutapahtumia. Viime kerralla Rusalla keskustelimme Mia Alénin kanssa naissalibandyn tilasta. Miksauspöydällä oleva pian ulos tuleva setti taas käsittelee erotuomarin työtä siellä, missä kumi osuu asvalttiin eli ala- ja juniorisarjoissa.

Edelliskertaiset 50 minuutin podcastit olivat joidenkin mielestä pitkiä kuunneltavaksi, joten miksemme kokeilisi jakaa keskusteluja lyhyempiin annoksiin. Alla vartin verran puhetta, kuuntele tästä tai lataa itsellesi.

Jumaltenrannan nousu ja tuho

finnkampen2015_1 Suomalainen huippusalibandy oli viime perjantaina klo 20 maailman parasta. Naisten maajoukkue oli juuri kaatanut Ruotsin ennätyslukemin 7-0, ja miehet johtivat omaa Ruotsi-otteluaan kahdella maalilla.

Kaksi päivää myöhemmin suomalainen huippusalibandy oli romahtanut. Perjantaina lopulta voiton hukanneet miehet olivat juuri kirjauttaneet jatkoksi Malmössä rumimmat tappionumerot 26 vuoteen eli 3-12, ja naisetkin olivat taipuneet aika tavanomaisin 3-7-numeroin.

Taivas ja helvetti samassa viikonlopussa. Urheilun arkea, siis.

Ääripääthän tästä viikonlopusta myöhemmin muistetaan: ennätysvoitto ja melkein ennätystappio. Ja kolmas kerta ikinä kun Ruotsin naiset jäivät nollille. Kaksi edellistä oli torjunut Miia Pöntinen, nyt tuohon pikkuriikkiseen kerhoon liittyi Jonna Mäkelä.

Ja se tässä kohtaa tärkein: Tampereen MM-kotikisoihin valmistautuvat Suomen naiset tietävät viimeistään nyt, että Ruotsi on omalla hyvällä pelillä kaadettavissa.

Ilman Vantaan Energia Areenan pressissä ikävöityä Jani Hakkaraista tai MyCoazh-dataa ei kannata yrittää mitään vakavaa analyysiä, mutta näin maallikon silmään ei Suomen naisten ennätysvoitto tullut millään ylivoimaisella jyräyksellä. Hyviä enteitä toki näkyi heti alussa kun Ruotsi pääsi koskemaan palloon vasta pelikellon raksahdeltua minuuttiin ja Eliisa Alanko kilautti saman tien tolppaa. Mutta unisen ensi eränsä jälkeen Ruotsikin heräsi pelille. Ne pienet marginaalit vain kääntyivät tällä kertaa kaikki Suomelle. Terävyys maalipaikoissa, outopomput, pienet merkkausvirheet ja nukahdukset kuten Kujaloiden iskiessä salamaoivalluksella kulmavaparista.

Erikseen Suomen avausmaali. Ylhäältä parvelta näki, kuinka Karoliina Kujala pääsi palloon ja samaan aikaan Tuuli Huuskonen irtosi. Mutta eihän noista ikinä tajuta syöttää, ehti katsoja ajatella, ja juuri silloin se syöttö lähti napsahtaen Huuskosen lapaan. Ja loppu, loppu on historiaa. Oma osansa taatusti myös Kujalan tottumuksella hakea SB-Prossa juuri tällaisia nopeita ja valmentaja Timo Suonpään oikea-aikaisella karjaisulla, joka kaatoi pienimmät pokaalit käytävän lasivitriinissä.

Ensikertalaisten unelmailta jää sekin salibandyhistoriaan. Oona Kaupin hattutemppu ja maali ensimmäisen maaottelun ensimmäisen vaihdon ensimmäisellä pallokosketuksella. Kaksoissisko Veeran tehtyä aikanaan täsmälleen saman. Suoraviivaisen Tuuli Huuskosen kaksi maalia ensimmäisessä maaottelussa.

Sunnuntaina marginaalit näyttivät sitten kääntyneen: pienenpieniä myöhästymisiä merkkauksessa, kaksi omista verkkoon pomppinutta palloa ja varmaan ärsytetty Ruotsikin.

Happee – Ruotsi 3-2, ilakoitiin perjantaina miesten avauserän jälkeen, ja totisesti keskisuomalaiset kentällä erottuivat. Luettakoon tässä heihin myös ”Hullu” Hoikkanen, jota ennen peliä VIPissä vieraillut päävalmentaja Kettunen erityisesti vinkkasi pitämään silmällä. Rymistelijät ovat parhaita valokuvattavia, ja Hoikkasen maaninen pelitapa on näkemisen arvoinen joka ainoassa vaihdossa.
finnkampen2015_2
Mutta se sunnuntain 12-3. Korkea karvaus riskillä, näppäilyvirheitä ja henkilökohtaisia erheitä, mietti päävalmentaja, mutta ruotsalaiset olivat näkevinään myös puutteellista asennetta.

Inget intresse från gästerna, tweettasi maailman paras salibandytoimittaja Micael Fasth.

Ei näköjään tänään isommin napannut, suomennan vapaasti.

Pelaajat itse tietävät, mikä johti kaikkien aikojen kolmanneksi suurimpaan ja salibandyn nykyajan suurimpaan Ruotsi-tappioon.

Tulos edellä eivät Suomen miehet ainakaan pelanneet, sen kertovat jo taktiikka ja kahden ottelun pelaaminen osin kahdella eri joukkueella.

Kun hehkutettiin naisten nollapelejä Ruotsia vastaan, kirjattakoon tähän myös, että Ruotsin miehet ovat jääneet salibandyhistoriassa kahdesti ilman maalia. Nollapelin heitä vastaan ovat torjuneet Tommi Lindberg ja Timo Ketonen.