Aihearkisto: Classic

Videoaikakauden George Plimpton

Viimeisimpänä projektinaan Classicin joukkueeseen Salibandyliigaan ”yrittänyt” Raine Siltalan hahmo Raineaarre voisi olla 2010-luvun ja videoajan George Plimpton. Rainen WannabeSuperstar on videosarjassaan haastanut osaajia salibandyn lisäksi ainakin lentopallossa, nyrkkeilyssä ja lumilautailussa. Tittelin professional amateur ansainnut George Plimpton (1927-2003) kirjoitti tekstiksi kokemuksensa muun muassa huipputason nyrkkeilystä, jenkkifutiksesta, baseballista, golfista, tenniksestä – ja soittamisesta sinfoniaorkesterissa (kilautti triangelia kahdesti).raineaarre

Osallistuvan journalismin, nykyisin kai ennen kaikkea markkinoinnin, konsepti on toki niin ilmeinen, että kokeilijoita löytyy pitkä lista muitakin.

Omaan hyllyyni on George Plimptonin teoksista löytänyt Open net, jossa hän osallistuu 70-luvun lopulla Boston Bruinsin preseason campille ja kokemus huipentuu viiteen minuuttiin tolppien välissä harjoitusottelussa Philadelphia Flyersiä vastaan. (Suomalaisittain hauska huomata valokuvista, että Bruinsin paidassa Plimptonin maalia puolusti myös Matti Hagman).

Vielä tänäänkin erittäin lukukelpoinen ja suositeltava opus, mahtuu samalle sarjatasolle Ken Drydenin The Gamen kanssa.

George Plimpton onnistuu kirjoittamaan mielenkiintoisesti yhtä aikaa sekä barbaarisen jääkiekon omituisuuksia kuten tappeluita ja varustemäärää ihmettelevällä ulkopuoliselle että lajin ystävälle. Herkullisia anekdootteja riittää Eddie Shoren ajoista aina Wayne Gretzkyn päiviin, ja mukaan mahtuvat niin pukukoppikulttuuri ja käytännön pilat kuin rookiekasteet, värikkäät persoonat, joukkuedynamiikka ja maalivahtina olemisen filosofiakin.

Scoutit katsomossa kirjaavat lomakkeisiinsa:

Good size and does not wear glasses. Handles puck and stick like a blacksmith. Has trouble if he goes down – can’t get back up. Biggest trouble is shots on goal.

Plimpton oli Bruinsissa toki lähes luistelutaidoton liki viisikymppinen kömpelys siinä missä Raineaarre Classicin treeneissä liigaakin pelanneena melkein pelimies, mutta paljon on samaakin. Ulkopuolisen osallistujan kokemus tarkkailemassa ja kuvaamassa oikeiden pelaajien maailmaa. Oikeat pelaajat ja valmentajat silmäilemässä koe-eläintä yläviistosta hyväntahtoisen huvittuneina.

Valittu videoformaatti on sikäli vaikeampi, että sellainen tulee väistämättä verratuksi ammattinäyttelijöiden suorituksiin viihdeohjelmissa. Ainakin itselleni ja ehkä monelle muullekin lajiin rakastuneelle Raineaarre kuitenkin toimii. Vaikka näin moneen minuuttiin mahtuu löysempiäkin kohtauksia, tykkään perinteisestä slapstickistä kompastumisineen ja seiniin törmäilyineen, ja kohtauksissa on pieniä hykerryttäviä helmiä. Jussi Pihan ja Jarkko Niemisen tonnin seteli -ilmeet ”Ranen” tiedustellessa pelaajapalkkioista. Mitä sä siinä tuhiset -kivahdus Pihan huvittuessa väärässä kohdassa. Poissaolo viini-illan takia. Jussi Pihalle, jonka mediapresenssiä muutoinkin juuri eilen lounaalla ylistettiin, antaisin tästä sarjasta sivuosa-Oscarin.

Juttutuokiot Jarkko Niemisen kanssa ovat tietenkin aavistuksen päälleliimatun oloisia mutta eivät jää turhiksi. Niemisen tennisura jäi itselläni pienemmälle seuraamiselle, mutta syksyn mittaan olen ehtinyt saada tähden esiintymisestä äärettömän sympaattisen kuvan. Ei vähiten tämän sarjan ansiosta.

Amerikka on toki ollut kaupallisuudessaan Suomea vuosikymmeniä edellä, joten en ihan uskalla lausua George Plimptonin Bruins-kirjan journalistisesta integriteetistä. Ainakin yhtenä lankana kirjassa on Plimptonin hahmon kiekkokiinnostuksen syveneminen lajia ulkopuolisille puolustavaksi sisäpiiriläiseksi, ja varmasti teos toimi samalla myös yritysmarkkinointina. Nykyään kaupallisuus on ehkä vieläkin avoimempaa eikä Raineaarre varmaankaan olisi ilmestynyt tryoutille ilman Veikkauksen tuotantotukea.

Samalla päästään ikuisuuskysymykseen, josta juuri vastikäänkin oli Twitterissä mielenkiintoista ajatustenvaihtoa: Mihin kaikkeen urheilulajin tulisi taipua kaupallisuuden ja näkyvyyden vuoksi?

Häiritsikö sketsihahmon läsnäolo Classicin valmistautumista kauteen tai jopa liiga-avaukseen (ilmeisesti ei)? Ilmestyykö vaihtopenkille jonain päivänä yleisökilpailun voittaja pelaamaan kolmosketjussa yhden vaihdon (ei ainakaan Perttu Kytöhongan joukkueessa, PK linjasi)? Voiko pukuhuoneessa olla kameroita tai valmentajilla livemikrofoneja (näistäkin aikanaan salibandyssa väännetty)? Voisivatko erotuomarit tulla ottelun jälkeen mukaan lehdistötilaisuuksiin avaamaan omia näkemyksiään (tästä käydään keskustelua)?

Jokaisella lajilla on oma itseisarvonsa. Samalla kuitenkin jokainen laji haluaa näkyä ja asemiaan hakeva laji, jos mahdollista, vielä muitakin rohkeammilla ratkaisuilla. 

Maailman ensimmäinen tuplafinalisti

Tampereen Classic tarjosi lauantaina ruudun ääressä vähään aikaan maukkaimmat salibandykokemukset: Naisten jatkoaikavoitto IKSUsta seurajoukkueiden Champions Cupin välierässä ja miesten dominointi omassaan Pixbota vastaan.

Classicin naisten voitto maistui siksikin, että tarina ehti jo näyttää liiankin tutulta. Alun 3-0-johdon menettäminen, kieppuminen Emelie Wibronin, Corin Rüttimannin ja muiden maailmantähtien pesukoneessa. Mutta sitten uusi piristyminen ja sen yhden avautuneen paikan hyödyntäminen. Erotuomarin näyttö vahvisti Sanni Niemisen upean laukauksen vastapalloon pompanneenkin tolpan sijasta takaisin kentälle yläkulmasta. Pienet marginaalit tällä kertaa suomalaisten puolella.

Classicin miesten välierävoitto maistui etenkin ylivoimaisuudessaan. Suomalainen salibandyjoukkue johdossa ruotsalaisia huippuja vastaan mutta ei hetkeäkään sitä tuttua kalvavaa tunnetta, että ruotsalaiset saattaisivat vielä nousta. Vain hykerryttävä uteliaisuus nähdä, kuinka monta maalia Classic vielä iskee.

Finaalipäivä toi sitten kaksi kunniakasta tappiota ruotsalaisia vastaan. Kaksi erilaista tappiota.

Classicin naiset rehellisesti sanottuna pelillisesti alakynnessä mutta takataskussaan se yllätysmahdollisuus yhdessä pelissä. Sitten vastustajan rangaistuslaukaus, jonka aiheuttanutta virhettä en ole kaikkien hidastustenkaan jälkeen löytänyt, lopussa kolme palloa tyhjiin ja näennäisen rumat loppunumerot 2-6. Kristiina Kauppilan saadessa viisiminuuttisen olin pahimmoilleen hakemassa kahvia, mutta siinäkin olisi ruotsalaisten eksperttien mielestä kakkonen riittänyt.

Classicin miehet niin tasaväkisiä vastustajan kanssa kuin voittamatta voi olla, mutta pienet marginaalit nyt näin päin. Ehkä pitäisi olla ylpeä siitä, että kerrankin Ruotsin mestari tarvitsi suomalaisia vastaan voittoon sataprosenttisen tunnollisen puolustustaistelun kruunattuna Viktor Klintstenin maailmanluokan maalivahtisuorituksella?

Erikseen ihmettelin ottelun aikana erään vastustajan pelaajan likaisia otteita Classic-vahti Lassi Torisevaa kohtaan enkä näköjään ollut ainoa. Ei vastannut ihan kuvaani ruotsalaisesta vi lirar schysst -periaatteesta.

Katsomon puolella houkutti vielä jossitella. Jos erotuomarit olisivat olleet maailman parhaiden seurajoukkueiden tasolla. Jos Ella Alanko ja Alisa Pöllänen olisivat olleet terveinä pelaamassa. Jos Lassi Vänttisen tarkkuusmaila olisi ollut mukana ottelussa, jossa liian moni Classicin parhaista paikoista päättyi ohilaukaukseen…

… mutta nämä vain katsomon puolella. Huomionarvoista oli, että kummastakaan Classicin joukkueesta ei haluttu oma-aloitteisesti eikä edes kysyessäni lähteä lainkaan spekuloimaan poissaoloilla tai tuomarilinjalla. Classicin joukkueet keskittyivät kommenteissaan korostamaan ylpeyttä omasta hyvästä taistelusta, jatkuvaa työntekoa ja oman pelin kehittämistä edelleen.

Classicin lähestymistapa antaa vinkkiä, miksi historiallisesti kaksi saman seuran joukkuetta pelasi samana päivänä CC-finaaleissa.


Champions Cupin formaatti puhuttaa edelleen. Ruotsissakin kyseltiin, onko mielekästä voittaa maailman parhaan seurajoukkueen titteli pelaamalla kaksi ottelua.

Kansainvälisessä liitossa pohditaan kuitenkin muutoksia.

pitweet

Salibandyn Kompromissi Cup

Vuodenvaihteessa 1997 – 1998 sain kunnian seurata Tukholmassa salibandyn Euroopan Cupia paikan päällä.

Suomen mestari VFT kaatoi alkusarjassa Saksan Konstanzin 24-0, Belgian Stimulo Exituksen 28-0, Norjan Slevikin 10-3, Venäjän Poljot Omskin 8-2 ja hävisi Ruotsin Balrogille 2-3 johdettuaan 2-0. Välierässä Ruotsin Fornudden oli vahvempi 3-2, mutta ei siinä vielä kaikki. VFT pelasi joulun ja uudenvuoden välissä neljänä päivän pelatussa turnauksessa vielä pronssiottelun, jossa se taipui Sveitsin Alligator Malansille 1-2.

Seitsemän ottelua neljässä päivässä. Aamupelejä, päiväpelejä, iltapelejä.

Pasi Vänttinen voitti turnauksen pistepörssin tehoilla 10+8. hiukan himmeämpi tähti Oskari Lehto oli kahdeksas saldolla 11+2 alleviivaamassa sitä, että kolmos- ja nelosketjut saivat pikkumaiden joukkueita vastaan paljon peliaikaa.

Viime vuoden Champions Cupissa Seinäjoen Peliveljet matkusti Tshekin Mlada Boleslaviin suoraan välierään, hävisi rankkareilla Sveitsin SV Wiler-Ersigenille 6-7 ja matkusti kotiin. Kovin paljoa vaihtovaatteita ei tarvittu.

Muistelen etenkin huippumaiden joukkueiden managerien kyllästyneen vanhaan turnausformaattiin. Liian pitkä ja kallis turnaus, liikaa tylsiä pelejä. Muutettava kohti huippumaiden pientä mutta laadukasta kisaa.

Uuden systeemin tyrmäsivät vuosi ainakin sitten Pääkallo.fi ja sen päätoimittaja Joel Siltanen. Haastateltujen pelaajien mielestä turnaus oli tylsä, systeemiltään epäreilu, tuntui tyngältä eikä sen aikana ehtinyt päästä turnausfiilikseen. Budjettivastaavien managerien kommentteja en löytänyt.
eurocup1

Champions Cup kuten niin moni muukin asia urheilussa on toisilleen vastakkaisten tavoitteiden kompromissi.

Pitäisi olla monien maiden mestareita ja koko salibandymaailman yhteinen juttu mutta kovia ja tasaisia pelejä.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta joka ottelussa pitäisi olla panosta.

Pitäisi olla oikea turnaus ja paljon pelejä mutta kustannukset eivät saisi nousta liikaa.

Salibandy ei ole ainoa laji, jossa realiteetit tulevat vastaan.

Maailman kärki ei ole yhtään liian leveä. Kärjistäen voisi sanoa, että ihan maailman kovimpien seurajoukkueiden turnaus pelataan joka vuosi pitkänä ja perusteellisena. Sitä kutsutaan Svenska Superliganiksi.

Jääkiekon ja jalkapallon joissain liigoissa ja turnauksissa ottelumäärää kannattaa paisuttaa, koska ottelut tuottavat rahaa. Useimmissa lajeissa ja sarjoissa ne ovat kuitenkin menoeriä. Tässä kisassa matkat ja majoitukset maksavat, ja jokainen turnauspäivä on työssä käyville amatööreille tulonmenetys. Vuosien varrella on jopa Ruotsin mestareita jättänyt taloudellisista syistä osallistumatta.

On ymmärrettävää, että kun joukkueet matkustavat paikalle kaukaakin, niille halutaan maksimimäärä otteluita. Samalla kuitenkin todellista merkitystä on vain otteluilla, joista tie voi jatkua kohti pokaalia. Hankala yhtälö.

Toni Lötjönen ehtikin jo julistaa Twitterissä tuomionsa Ylijohtavan arvovallalla.

Mitä teki IFF? Ei tietenkään mitään. Siellä nähdään märkiä päiväunia olympialaisista.

Tai ehkä IFF on nimenomaan vuosien mittaan pyrkinyt säätämään parhaiden seurajoukkueiden mittelöä parempaan suuntaan. Niin kauan kuin joudutaan sovittelemaan yhteen ristiriitaisia tavoitteita, ei täydellistä turnausta voi olla. Parasta mahdollista kompromissia voidaan kuitenkin hakea.

Oma kysymyksensä on tietysti, tarvitaanko tällaista turnausta. Sen päättää salibandy-yhteisö demokraattisen systeeminsä kautta.

Ehkä IFF olisi voinut kasvattaa päätöstensä legitimiteettiä läpinäkyvyydellä: avaamalla julkisuuteen asiasta käytyjä keskusteluja ja eri näkemyksiä. Käsittääkseni potentiaalisilta osallistujilta on kyselty mielipiteitä ja keskusteluja ollut.

Turnauksen formaatin ja nimen muutokset ovat vaikeuttaneet sen aseman vakiinnuttamista. On pelattu Euroopan Cupia, EuroFloorball Cupia ja Champions Cupia täydennettynä ”divarillaan” EuroFloorball Cupilla. Lajiin melko perehtyneenä joudun itsekin lunttaamaan, millä systeemillä nyt tällä kertaa pelataankaan.

Kateeksi käy erään toisen lajin kisa, josta koko maailma tietää, että ensin pelataan alkulohkot, sitten parhaiden kesken cupvaihe ja lopuksi huipentumana loistelias finaali.

Suomessa oli aikanaan melko helppoa kirjoittaa ”salibandyn Euroopan Cupista”. EFC olikin sitten melkoista munkkilatinaa mutta Champions Cup jo vähän parempi, vaikka kaukana täydellisestä. Mikä nimitys avaisi suomalaiselle lukijalle parhaiten, että kyse on salibandyn maailman parhaiden seurajoukkueiden mittelöstä? Mestarien liiga? Mutta kun se ei ole liiga vaan turnaus, kivahtaisi kumminkin joku.

Suomalaisille Champions Cup on kilpailullisesti juuri sopivan kova haaste, ja siksikin seuraan mielenkiinnolla Classicin naisten ja miesten onnistumista tänä viikonloppuna Boråsissa. Aivan kuten MM-tasollakin, suomalaiset ovat kyenneet muutaman kerran murtamaan ruotsalaisten ylivallan. Kuitenkin juuri niin harvoin, että se on iso saavutus.

eurocup2

Studio Rusa: Missä menet, naissalibandy?

Studio Korsosta on jo aikaa ja uuden keskustelun vuoro. Istuin alas ex-huippupelaajan, nykyisen valmentajan ja salibandytoimittajan Mia Alénin kanssa pohtimaan,  missä naisten huippusalibandy tänään on menossa.

Kuka voittaa naisten mestaruuden? Miksi Classic, SB-Pro ja NST ovat liigan kärjessä? Millaista on huippupelaajan treeniarki? Pääseekö liigapelaajaksi liian helposti? Pitäisikö sarjasysteemiä muuttaa? Voiko asioihin vaikuttaa? Maksetaanko naispelaajille palkkaa? Mikä on maajoukkueemme tila? Minkä tasoista naisten huippusalibandy on verrattuna miehiin? Miksi? Onko sillä väliä? Mistä lisää tyttöpelaajia? Toimivatko tyttösäbäprojektit? Miten junnutytöt treenaavat? Onko valmentajia tarpeeksi? Onko naisvalmentajia tarpeeksi? Entä naispuolisia urheilujohtajia? Miksi? Miksi junniorien valmentaminen on erilaista kuin huippujen? Onko salibandyssa lasikatto? Minkä verran naissalibandy saa mediahuomiota? Onko se jopa vähentynyt? Miksi? Miten naiset näkyvät Pääkallossa ja miksi? Mistä lumipalloilmiö? Mitä naispelaajat ja asiasta innostuneet voisivat itse tehdä? Paljonko naissalibandylla pitäisi olla näkyvyyttä? Onko Ruotsissa paremmin? Miksi NST huomataan Lappeenrannassa niin hyvin? Minkä mukaan näkyvyyden pitäisi määräytyä? Missä naisten maajoukkueen Espanjan-leirit? Mitä ja kenen pitäisi toimia näkyvyyden eteen? Nostammeko hiljaa kaulukset pystyyn ja painamme kohti räntämyrskyä? Riittäisikö oma aktiivisuus läpimurtoon perinteisessä mediassa? Tarvitaanko sellaista? Mitä voisi oppia Happeen miehiltä? Kooveen ylivoimainen sisällöntuotto. Mitä sellainen vaatii? Millainen on naissalibandyn imago ja millainen sen pitäisi olla? Mikä on Tampereen kotikisojen potentiaali naissalibandyn nostamisessa? Keille huippusalibandyn markkinointi pitäisi suunnata ja miten se menisi perille? Salibandy-lehtikin mainittu.

Oliko tässä kaikki vai vasta alku? Miten jatketaan?

Lataa keskustelu omaan laitteeseesi tai kuuntele alta.  Jos 48 minuuttia tuntuu liian pitkältä, jatka myöhemmin tai kuuntele vain osa.

mia_alen

Superketjun odotus, avaruusvapari, kukkahattu ja pikkupoikamainen innostus

 

Hiukan päästiin näitä näykkäisemään jo avausviikonloppuna, vaikka Oulussa shokeerattu Erä näköjään ilman Lauri Kapasta (ja Tommi Aroa) matkustikin. Toivottavasti näen superketjun Tuomas Iiskola – Kapanen – Eero Nuutinen keskiviikkona kun Erä ja Oilers asettuvat viivalle Vantaan Energia Areenalla.

Vastahan se oli kun SSV pystyi kääntämään tiukat pelit yksinkertaisesti heittämällä kentälle Harri Forstenin, Mikael järven, Juho Järvisen, Saku Lehden ja Timo Toivosen. Monta avainpalikkaa on jäljellä mutta monta puuttuukin tai on viisi vuotta vanhempia. Etenkin nuoret maalivahdit pelaavat ainakin alkukauden luupin alla. Soiko Toni Lötjösen puhelin?

Classicin kaataminen = Oilersin kovuutta? Jesper Kivipaasi heti tilastoissa, muttei pisteryöpyllä vaan pahaan paikkaan otetulla viisiminuuttisella. Tänään Tampereella nähdään enemmän kun Family saa vastaansa SPV:n.

Ihan erityisesti nautin SB-Pron ja Happeen TV-ottelusta.

Vauhdista viisi prosenttia pois ja pallonhallintaan niin vot. Vaikka eihän Pro sitä ole tehnyt, vaikka olen jupissut samaa jo vuosia.  Meren takaa saapunut sentteri Marie Häggström näytti todella osaavalta, vai hämääkö ruotsalaisstatus? Teräviä oikeita ratkaisuja perusjutuissa, henkilökohtaista pelikäsitystä ja taitoa kuten siellä päin huipuilla tapaa olla. Pron peli on viihdyttävää eikä minulle vähiten siksi, että tykkään kaikissa lajeissa pakkien runsaista kaukopommeista.

Ja se kolmannen erän konttaava karhu -sisäänlyöntikuvio? Yle Areenassa lähetysajassa 1.42.50.

Happee haastoi ihanan häikäilemättömästi, ja konkarit tuuppivat välillä tenavatalentit mallikkaasti sivuun pallosta. Entä Jenni Timosen tyly no nonsense -rankkari?
– – –
Viikonlopun päätteeksi jalkapalloa ja HJK – IFK Mariehamn.  Avausjakson viihdyttävintä oli Petteri Forsell, toisella toki kotijoukkueen ilotulitus ja etenkin Mac Kandjin harhautus Mika Väyrysen maaliin.

Olen vanha ja kukkahattu, mutta silti se läskistä ja haistattelusta koostunut päädyn lopun chantti Forsellille oli väsynyt ja surullinen. Suoraan sen perään ei todellakaan huvittanut nousta meidän Klubille, kuten kuoro siinä kohdin oopperaa aina laulaa.

Kotimatkalla poikkeama kulman kauppaan, jossa sattui silmiin samaan aikaan HJK-fani pelipaidassaan, seuran juniori verkkareissaan ja illan ottelusta huilannut keskikenttäpelaaja. Helsinkikin on pieni kylä. Tai sinivalkoinen, voisi sanoa turkulaistyyliin.
– – –
Maanantaiaamuna uutinen elokuvan tulisielu Peter von Baghin poismenosta. Hahmo, jolla pikkupojan innostus elokuvaan säilyi,  säkenöi himmenemättä ja tarttui kuulijoihin, vaikka vuodet vierivät. Kuin salibandyssa Jussi Jäntti.

Välieräväreily 2014

Sankareiden ja konnien aikaa. Kuten Sami Johansson perjantaina Tampereella. Hattutemppu kolmanteen erään featuring voittomaali puolitoista minuuttia ennen summeria.

Happee perjantaina aseettomana SSV:n hirviaidan edessä ja sitten yhtäkkiä sunnuntaina kotihurmiossa kuskin paikalla.

Mitä tapahtui?

Nyt kun Hakkarainen pitää kynttiläänsä vakan alla, katse käntyy kevään johtavaksi analyytikoksi nousseeseen Pasi Kotilaiseen. Twitterissä olen oppinut jalkapallon taktiikkafundamentalisteilta, että syyt palautuvat aina rakenteisiin ja kollektiivien tekemisiin. Eivät yksittäiseen supersuoritukseen, erotuomarin rankkarivihellykseen tai siihen, että toinen ”halusi enemmän”.

No siksi, että SSV. Joka ei ollut hävinnyt liigassa joulun jälkeen eikä jäänyt pleijareissa nollille 22 vuoteen. Happee joutuu nollaamaan heti ja keskittymään jo tulevaan ja tästä ei saa mitään mukaansa ja blabla. Mutta me perskärpäset voimme vapaasti makustella ja mehustella historiallista tapausta.

Kun viruksia pärskivä puolikunto jätti kotiin ruudun ääreen, pääsin kerrankin kuuntelemaan viikonlopun selostukset ja haastattelutkin. Nuoleskelun makua varoen tyydyn toteamaan asiallisesti, että olipa hemmetin osaavan ja pron kuuloista.

Kun selostajat ja kommentaattorit tulevat lajin sisältä, ovat faktatkin lujasti hallussa. Toisena puolena voivat sitten olla vahvat kotijoukkuelasit, mutta haittaako se?

Paikallisradiot ja TV:n pienet kanavat kasvattivat viime vuosituhannella ääniä ja kasvoja tähdiksi ja isompiin ympyröihin. Käykö meidän tuomoreposillemme samoin vai nousevatko päinvastoin nettistreamit haastamaan perinteisen television? Mediakenttä pirstaloituu edelleen, se lienee jo selvä.

Nyt verratessa huomasi, kuinka streami, selostus ja Twitter muodostavat oman yhteisen sfäärinsä ottelun seuraamiseen. Paikan päällä näkee laajemmin mutta samalla menettää jotain kun ei kuule selostusta.

Seuraavaksi saataville myös selostus ääniraitana korvanappiin katsomossa jännittäville?

On mietitty, ovatko nettistreamit riski yleisömäärille paikan päällä. Sunnuntaista päätellen eivät ole.

Hirviteatteri ja loppuunmyyty Monnari. Lämmittää laji-ihmistä etäämmälläkin.

Flashback Tampereella

Ruotsalaisten joukkueiden kohtaaminen salibandyn alkuhämärissä 25 vuotta sitten oli kokemus. Taktisia vertailuja ei tarvinnut tehdä koska ei ollut kummoisia taktiikoitakaan, mutta svedujen vahvuudet näkyivät paljaalla silmälläkin.

falun_1Kovat tarkat syötöt varmasti pelaajalta pelaajalle, pehmeät haltuunotot, taitavat harhautukset ja raudanlujat laukaukset, joita meikäläisiä luokkaa paremmat pelaajat pommittivat yläkulmiin.

Nuo ajat palasivat mieleen viime viikolla kun Falunin miehet ja Rönnbyn naiset näyttivät suomalaisille mallia Tampere Areenalla. Syöttivät lapaan siinä missä suomalaiset kantapäihin, ottivat syötön haltuun siinä missä suomalaiset pomputtelivat, ohjasivat ilmasyötön takikselta verkkoon siinä missä suomalaiset huiskivat huteja, kiskaisivat yläpeltiin siinä missä suomalaiset päädyn kalaverkkoihin. Ja bonuksena vielä kaksinkamppailut, joissa pallo useimmiten jäi ruotsalaiselle.

Osu siihen! Penkiltä 90-luvulla närkästyneesti kivahdettu ohje, joka silloin nauratti, mutta osuu yllättävän tärkeään.

Kun tekee perusasiat paremmin, kasvaa voiton mahdollisuus samaa tahtia. (Ei silti varmaksi asti: Naisten välierässä Classic näytti silmämääräisesti tekevän useimmat asiat SB-Prota paremmin, mutta hävisi.)

falun_2Nykyiset salibandysukupolvet tekevät pallon kanssa huikeita asioita, ja itsekin olen ajatellut parannuksen paikkojen ainakin poikien puolella olevan fyysisissä ominaisuuksissa ja pelikäsityksessä. Viime viikko kuitenkin palautti ajatuksia takaisin kohti ruutua 1. Tekemistä on yhä myös perustaidoissa, ja nimenomaan peliä palvelevissa sellaisissa.

Neppailuteku ja pelimiehen teku ovat eri asiat, muistutti Twitterissä Perttu Kytöhonka junnujalkapallossakin paljon pohditusta pointista.

Vauhdin lisääminen kaukalossa nostaa tasoerot näkyviin. Kuten kirjoittamisessakin, vauhtia voi aina lisätä, mutta samalla lisääntyvät virheet, muistutti viisaasti Tommy Koponen heti miesten finaalin jälkeen.

Samasta kirjoitti jo 70-luvulla NHL-maalivahti Ken Dryden maailman parhaassa urheilukirjassa The Game:

It starts with speed. It is the essence of the Canadiens’ game – ”firewagon hockey” someone once called it – and Bowman understands speed. He knows that speed is disorienting, that, like an old man in a thirty-year-old’s world, it robs an opponent of coordination and control, stripping away skills, breaking down systems, making even the simplest tasks seem difficult.
– – –
Taktisen puolen ja muutakin kattaa Hakkarainen asiantuntevine kommentoijineen Pääkallossa.

Meren tuolla puolen pureutuu Tampereen viikkoon Gittan.

Classic Family

Rannikolta juuri junalla cupfinaaleihin tullut matkaaja huomaa sanat jo julisteeessa Tampereen Asematunnelin seinällä.

Classic Family.

Tampere Areenalla näkyy, mistä on kyse. Lipunmyyjät, ystävällisesti hymyilevä harmaahapsinen herrasmies ovella, avuliaat neitoset kahvitiskillä, toimitsijat, pallopojat, Classic Clubin puolella illan valmentajia ja Salibandyliiton uutta puheenjohtajaa haastatteleva jääkiekkolegenda, pressitilaisuuden juontaja ja kuvaaja, Vellu itse myhäilemässä vierellä, seuran puheenjohtaja seisaallaan kentän kulmassa tutun jännittyneessä etukenossa, entiset huippupelaajat mukana eri tehtävissä, Passo Peltola pikkutakissaan siellä täällä varmistamassa, että kaikki toimii ja ratkaisemassa esiin putkahtavia ongelmia, mukaan toimintaan liittyvä erotuomarilegenda.

Ollaan isollaan, mutta samalla rannikolta tullut tuntee olevansa hyvällä tavalla perhetapahtumassa. Sellaisessa, johon kaikki ovat tervetulleita.

Jotain samaa kuin Happeenkin viime vuosien oivalluksessa ettei ole erikseen tähtiä, peruspelaajia, katsojia, asiakkaita vaan yhteisö tekemässä porukalla asiaa, josta tykkää.

Vaikka ennen vanhaan korostettiinkin sormi pystyssä, että pelaajien pitää saada keskittyä vain pelaamiseen.

Tämä voisi olla se suunta, jossa salibandy on edellä ja oikeassa.

classicfamily

Urheilua, naisten

Antti O. Arponen tuuppaa Pääkallo.fi:n blogissaan pyörän taas kerran siihen kohtaan, jossa toistellaan samat tutut argumentit naisten salibandyn tasosta.

Kommenteista huokuu, kuinka paljon meitä urheiluhörhöjä mietityttää ja huolestuttaa, ovatko lajimme ja tekemisemme ”oikeaa urheilua” tai ”huippu-urheilua” tai mitä milloinkin vakavasti otettavaa. Aikanaan väiteltiin, onko polvihousuissa pallon perässä juokseminen lainkaan aikuiselle ihmiselle sopivaa touhua.

Absoluuttinen paremmuus kuulemma selvitetään laittamalla pallo keskelle ja pelaamalla. Sillä kriteerillä naisten palloilujoukkueet eivät saa isosti armoa kun jo C-poikien kanssa alkaa tulla seinä vastaan. Monenneksiko parhaita vaikkapa Classicin naiset ovat Suomessa, jos samaan vertailuun otetaan kaikki joukkueet sukupuoleen katsomatta?

Arvokkuus, merkityksellisyys tai seuraamisen arvoisuus ovat sitten toinen asia. Kannattaako juniorijoukkueita seurata, eiväthän ne aikuisille pärjää? Tai alasarjoja? Tai minkään maan minkään lajin liigajoukkueita, jotka eivät ole koskaan voittaneet mestaruutta ja tuskin voittavat tänäkään vuonna?

Mikä tekee pelistä Sinulle merkityksellistä?

Classic ja SB-Pro kohtaavat lauantaina Tampereella naisten Salibandyliigan kärkiottelussa. Kumpikin on tähän saakka voittanut kauden kaikki pelinsä. Minun mielestäni huippumielenkiintoinen matsi.

Lue lisää: Maslow’n tarvehierarkia

Kontrolli voitti vauhdin

Naisten liigavalmentajat olivat aikaansa edellä kun SB-Pro ei sittenkään ollut vielä valmis vääntämään valtikkaa Classicilta. Hatunnosto silti veikkaajille uskalluksesta ehdottaa muutakin kuin sitä ilmeisintä. Tiettävästi gallupia ei ollut printattu Classicin kopin seinälle, mutta viittauksilla siihen oli kuulemma oma osansa tamperelaisten tahdon terästäjänä.

Ennakkoluulottomalla Prolla oli toisen ottelun jatkoajalla paikka melkoiseen asetelmaan, mutta Classicin tasoitus 1-1:een rankkareilla palautti maailmanjärjestyksen. Minulle sarjan vaikutelmaksi alusta loppuun jäi Classicin kontrolli vastaan Pron ryntäily niin taktisesti kuin keskittymisessäkin. Tenavatähtiä pelasi kummassakin vaan Classicin kokemusylivoima näkyi.

Classic pelasi kärsivällisesti omaa peliään, Pro taas joutui kokeilemaan sitä ja tätä, mikä toi ryhmitykseen epävarmuutta. Runkosarjan helpoissa peleissä voi dominoida omalla pelillä, mutta viimeistään finaaleissa joutuu ottamaan vastustajankin huomioon, kuuluu ikuinen dilemma. Pro onnistui paremmin karvaamalla kuin miesvartioinnilla, mutta oliko se kuitenkaan ennalta selvää?

Jenni Morottaja raatoi, riisti, syötti, sijoittui nopeuteensa luottaen riskilläkin ja haki linkopaikkaa, mutta Classicin kärkikarvaajat peittivät vetoa melkein yhtä sitkeästi. Mirva Laitinen painoi finaalien painavimmat kaukopommit, Annamari Lehto kikkaili esiin ahtaista paikoista, Mira Wickman väläytteli samoin kuin Kujalat ja Lehtimäet, mutta se tasaisesti onnistuva hyökkäyspelin johtaja ei noussut esiin. Kuinka monta palloa Pro finaaleissa lahjoittikaan vastustajalle huonoilla syötöillä? Neljännen pelin toisen erän lopulla näytti, että turvallisempaa olisi ollut heittää pallot suoraan laidan yli kun melkein jokainen karkasi Classicille vastaiskun avaukseksi. Monta melkein maalipaikkaa tuhrautui huonoon viimeiseen syöttöön, ja päätöspelin viimeisen erän tasoituspaikoissa jääti käsiäkin. Väsyä vai jännätystä?

Junioritähtien taistelussa Alisa Pöllänen harhautti yhä uudelleen näyttävästi yhden tai kaksi vastustajaa. Seuraavalle tasolle hän nousee sitten kun jatkoksi saadaan säännöllisesti terävä laukaus tai nappisyöttö. My Kippiläkin keräsi kokemusta aikuisten finaaleista tulevaisuuden suurtekojen aineksiksi. Tiia Raitanen oli jo nyt mestarien runkopelaaja halliten hyvin palloa, purkaen Pron miesvartiointia nousemalla jalalla läpi ja kruunaamalla viikkonsa eilen maalilla.

Maalivahtien taistelussa Laura Loisa teki loistopelastuksia, tosin vastaavasti muutama maali näytti olevan otettavissa. Toisessa päässä Jonna Mäkihonko nousi mestaruuden torjuvaksi vahdiksi, mutten oikein osaa päättää, kuinka monta todella pahaa palloa hän joutui peittämään.

Henna Yläsuo oli tuttu tukipilari, ja niistä laukausten peitoista sopii muidenkin ottaa mallia. Hanna Sipiläinen näytti, ettei kentällä tarvitse hätäillä ja hosua kun laittaa palloa rauhallisesti oikeaan paikkaan. Katriina Saarinen loisti etenkin kolmannen pelin terrierinä ottamassa vastustajalta tilan ja ajan pois. Kuten naissalibandyn erityisasiantuntija Jarkko Hannuksela totesi, kakkonen oli nyt Classicin nyrkki. Nina Rantala ja Eliisa Alanko painoivat palloon sääntöjen rajamailla antaen tuomarien vetää rajat, ja he omistivat maalinedustan Laura Loisan edessä. Finaalien ykköspelaaja Katri Luomaniemi taas dominoi koko kentällä: Riistoa, peittoa, kuljetusta, syöttöä, tärkeitä maaleja, kaikkea löytyi itsevarmalla onnistumisprosentilla.

SB-Pro voi olla tulevaisuuden joukkue, jos ryhmä pysyy koossa ja lahjakkuuksien halu satsata lajiin säilyy. Nyt ei ollut vielä aika, vaikka cupvoitto ja liigahopea melkoinen kausi ovatkin.

Ja Classic: Viisi perättäistä kultaa. Siinä haastajille innoitusta kesäharjoitteluun. Ensi kaudella sopii taas koettaa.

Vastustaja vain tuli sieltä

Salibandyliigan puolivälieräparien valinta järjestettiin maanantaina Helsingissä Sanomatalon uumenissa, ja kolme joukkuetta pääsi valitsemaan vastustajansa:

SPV:n päävalmentaja Tommy Koponen sanoi ensimmäisenä:

SPV:n valinta on vanhan järjestelmän mukainen: ykkönen ottaa kasin ja sillä mennään.

Classicin päävalmentaja Ray Backman sanoi toisena:

Mennään järjestyksessä tuolta: Sepolla [Pulkkinen] näyttäisi lukevan Happee.

SSV:n päävalmentaja Mika Ahonen sanoi kolmantena:

Jatketaan tota samaa mitä noi muutkin ja otetaan Erä niin ne alkavat jossain vaiheessa loppua.

Kuvittelinko vain, vai kuulinko jokaisen korostavan, etteivät he oikeastaan mitään valinneet?

Eivätkö halunneet antaa vastustajalle yhtään sytykettä vai onko valitseminen vain pelottavaa?

Pelon, inhon ja valinnan filosofia taisi olla Sartren kirja.