Aihearkisto: salibandy

Liigan supistamiselle ehdoton ehkä ei

Salibandyliigan joukkuemäärää olisi tason ja miesten maajoukkueen intressien vuoksi pudotettava mieluiten kymmeneen mutta ainakin kahteentoista, ilmoittaa salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen Pääkallo-blogissaan.

Kokeilut on kokeiltu. Salibandyliigassa on vähintään kaksi joukkuetta liikaa. Joukkuemäärää on pakko pudottaa mahdollisimman pian. Muuten liigan tasoa ei saada riittävän laajaksi. Tuote ei ole tällä hetkellä kunnossa, murahtaa oppinut ystäväni parhaaseen Urheilulehti-tyyliin tekstin otsa huolestuneessa rypyssä.

Tämän tekstin nojalla en kuitenkaan vielä vakuuttunut muutostarpeesta.

Olisiko sarjan supistaminen eduksi maajoukkueelle? Uskon niin. No ainahan pelaajien kehityksen kannalta on sitä parempi, mitä enemmän kovia pelejä kotimaassa pelataan, kuulen korvissani maajoukkueen päävalmentajan vastauksen kuvitellussa TV-haastattelussa.

Mutta olisiko etu niin suuri, että se perustelisi sarjan supistamisen ja todennäköisen alueellisen kapenemisen?

Ehkä, ehkä ei. Tämänhetkisen sarjataulukon perusteella voisi päätellä, että kovia pelejä kärkipelaajille takaisi parhaiten neljän tai viiden joukkueen liiga.

Menneiden kausien sarjataulukoita silmäilemällä näyttää, että joukkuemäärästä riippumatta sarjan häntäpää on välillä tasainen ja välillä sieltä erottuu yksi tai useampi pääjoukosta jäänyt. Joukossa on sekä HIFK:n ja Happeen tapaisia huonoa jaksoa eläviä menestyneitä joukkueita että nousijoita, jotka syystä tai toisesta eivät sitten saaneetkaan jalkeille ihan liigatasoista ryhmää.

Ennustettavuutta vaikeuttaa tason vaihtelu: Paikkansa pelillisesti ansainnut joukkue saattaa salibandyssa organisaation ohuuden vuoksi tai muista syistä yhtäkkiä heikentyä tai jopa lopettaa toimintansa. Liian heikoiksi osoittautuvien nousijoiden määrää taas saattaisi vähentää seulan tiukentaminen ja suorasta noususta luopuminen, mutta samalla riistettäisiin Divarista mehevä porkkana.

Ehdotus liigan supistamisesta näyttäisi sisältävän oletuksen, että mahdollisten riittävän tasokkaiden joukkueiden määrä on 12 (10) eikä se siitä lähivuosina tule muuttumaan. Tämän hetken sarjataulukon mukaan pois joutaisi esimerkiksi jumbo OLS, jolla tietääkseni on useita viime kevään nuorten MM-pelaajia ja muutenkin hyviä junioreita, kaupungissa opiskelupaikkoja ja toivottavasti edelleenkin työpaikkojakin sekä salibandyperinnettä eli ainakin rakenteellisesti oiva pohja liigajoukkueelle.

Kymmenen joukkuetta takaisi, että läpihuutopelejä ei olisi kenelläkään. Jokaisen otteluun olisi latauduttava kunnolla.

Tulosten valossa tämän kauden läpihuutopelejä olisivat saattaneet olla vaikkapa NST – Classic 2-11, Classic – Josba 12-3, Happee – TPS 9-1 ja Koovee – SPV 3-15. Olisiko liiga siis ollut tasokkaampi ilman NST:tä, Josbaa, TPS:aa ja Kooveeta?

Mihin kaikkiin otteluihin pelaajat eivät lataudu kunnolla ja miksi? Onko syy silloin ainoastaan vastustajassa?

Montako kertaa vaikkapa urheilullisuuden uudelle tasolle vienyt SPV kokoontuu vuodessa tekemään yhdessä töitä menestyksensä eteen? Useimmiten harjoittelemaan ja pelaamaan omalla porukalla eli maan parhaiden kanssa ja vastaan. Entä kuinka moni näistä vuoden kokoontumisista on liigaottelu niin huonoa vastustajaa vastaan, että edessä on läpihuutopeli? Jos nuo muutama ilta riittävät syömään pelaajilta eväät esiintyä terävästi maajoukkueessa, mitä se kertoo paljon puhutun jokapäiväisen tekemisen tasosta?

Ero liigapelin ja kansainvälisen huippuottelun välillä on aivan liian suuri. Se on itse asiassa valtava, kirjoittaa Hakkarainen.

En väitä vastaan. Mutta jälleen: Johtuuko se tosiaan siitä, että sarjataulukossa jotkut väistämättä ovat myös siellä häntäpäässä?

Kaukainen, mutta houkutteleva vertaus: Muinaisen Neuvostoliiton jääkiekkomenestys ei näyttänyt kärsivän suuresti siitä, että maan pääsarjassa sattuneesta syystä oli tuntuvia tasoeroja.

Suomi on voittanut salibandyssa kahdesti miesten maailmanmestaruuden. Kultajoukkueiden runko oli 14 joukkueen Salibandyliigasta. Sattumaa? Ehkä. Kummallakin kultakaudella liigan häntäpää oli kohtuullisen tasainen.

Itsekin olen sanonut, että tason nostamiseksi tarvitaan kovia pelejä ja tasaisia sarjoja. Tuntuu loogiselta ja itsestäänselvältä, mutta ansaitsee kriittisen tarkastelun kuten kaikki väitteet.

Rahajalkapalloa pyörittelevässä kirjassaan Soccernomics Simon Kuper ja Stefan Szymanski pohtivat myös sarjojen tasaisuuden merkitystä, toki lähinnä yleisömäärien ja kiinnostavuuden kannalta. Amerikkalaisissa liigoissa nähdään paljon vaivaa tasaisuuden takaamiseksi, eurofutiksessa ei. Entä kirjoittajien löydös?

The data shows that, overall, football fans prefer unbalanced leagues.

Parhaiden jalkapallomaiden liigoissa kuka tahansa voi voittaa kenet tahansa? Kuten Bayern Münchenin, Juventuksen, Barcelonan tai Arsenalin?

MM-ehdokkaat Risto Töllikkö ja Tuomas Iiskola kohtaavat tänä iltana Lappeenrannassa ottelussa NST – Erä. Joukkueet eivät ole kärkijoukkoa, mutta kummallakaan talentilla tuskin on edessä läpihuutopeli, johon olisi vaikea latautua kunnolla.

Flashback Tampereella

Ruotsalaisten joukkueiden kohtaaminen salibandyn alkuhämärissä 25 vuotta sitten oli kokemus. Taktisia vertailuja ei tarvinnut tehdä koska ei ollut kummoisia taktiikoitakaan, mutta svedujen vahvuudet näkyivät paljaalla silmälläkin.

falun_1Kovat tarkat syötöt varmasti pelaajalta pelaajalle, pehmeät haltuunotot, taitavat harhautukset ja raudanlujat laukaukset, joita meikäläisiä luokkaa paremmat pelaajat pommittivat yläkulmiin.

Nuo ajat palasivat mieleen viime viikolla kun Falunin miehet ja Rönnbyn naiset näyttivät suomalaisille mallia Tampere Areenalla. Syöttivät lapaan siinä missä suomalaiset kantapäihin, ottivat syötön haltuun siinä missä suomalaiset pomputtelivat, ohjasivat ilmasyötön takikselta verkkoon siinä missä suomalaiset huiskivat huteja, kiskaisivat yläpeltiin siinä missä suomalaiset päädyn kalaverkkoihin. Ja bonuksena vielä kaksinkamppailut, joissa pallo useimmiten jäi ruotsalaiselle.

Osu siihen! Penkiltä 90-luvulla närkästyneesti kivahdettu ohje, joka silloin nauratti, mutta osuu yllättävän tärkeään.

Kun tekee perusasiat paremmin, kasvaa voiton mahdollisuus samaa tahtia. (Ei silti varmaksi asti: Naisten välierässä Classic näytti silmämääräisesti tekevän useimmat asiat SB-Prota paremmin, mutta hävisi.)

falun_2Nykyiset salibandysukupolvet tekevät pallon kanssa huikeita asioita, ja itsekin olen ajatellut parannuksen paikkojen ainakin poikien puolella olevan fyysisissä ominaisuuksissa ja pelikäsityksessä. Viime viikko kuitenkin palautti ajatuksia takaisin kohti ruutua 1. Tekemistä on yhä myös perustaidoissa, ja nimenomaan peliä palvelevissa sellaisissa.

Neppailuteku ja pelimiehen teku ovat eri asiat, muistutti Twitterissä Perttu Kytöhonka junnujalkapallossakin paljon pohditusta pointista.

Vauhdin lisääminen kaukalossa nostaa tasoerot näkyviin. Kuten kirjoittamisessakin, vauhtia voi aina lisätä, mutta samalla lisääntyvät virheet, muistutti viisaasti Tommy Koponen heti miesten finaalin jälkeen.

Samasta kirjoitti jo 70-luvulla NHL-maalivahti Ken Dryden maailman parhaassa urheilukirjassa The Game:

It starts with speed. It is the essence of the Canadiens’ game – ”firewagon hockey” someone once called it – and Bowman understands speed. He knows that speed is disorienting, that, like an old man in a thirty-year-old’s world, it robs an opponent of coordination and control, stripping away skills, breaking down systems, making even the simplest tasks seem difficult.
– – –
Taktisen puolen ja muutakin kattaa Hakkarainen asiantuntevine kommentoijineen Pääkallossa.

Meren tuolla puolen pureutuu Tampereen viikkoon Gittan.

Kuninkaan puhe

SPV:n sivujen juttu Mikko Kohosen vierailusta C-tyttöjen treeneissä näyttää ensin tavalliselta peruskivalta pätkältä mutta sisältää itse asiassa enemmän viisauksia kuin suurin osa median urheilujutuista.

Hyvä joukkuehenki takaa myös maalinteon. Välillä voi epäonnistua, mutta tärkeintä on yrittää, joskus vaikka riskilläkin palloa vastustajan verkkoon. Muita ei saa mollata, koska sen jälkeen kukaan ei uskalla tehdä mitään.

Sama asia vähän eri sanoin nousi vahvasti esiin myös taannoin Jäntin Jussin puhuessa maajoukkueen menestyspyramidin rakennuskivistä. Uskaltaako Sinun joukkueesi ilmapiirissä pelata, yrittää, onnistua ja epäonnistuakin?

Pelaajan kädet ovat nopeammat kuin perusasennossa istuvan maalivahdin jalat.

Ja

Tilastojen valossa maaleja vedetään eniten suoraan maalin edestä keskeltä joko ihan suoralla laukauksella tai riparista sisään.

Salibandyliigan kaikkien aikojen paras maalintekijä selvästi tietää, mistä puhuu.

Entäpä treenaaminen muunkin musiikin kuin kenkien vinkunan ja valmentajan pillin tahdissa? Jalkapallon joga bonitoa katsellessa alkaa mielessä heti soida samba kun taas kiekkokaukalossa taklataan raskaaseen rokkiin.

Miten salibandyssa?

Tweeteillä taivaaseen

Toinen salibandyn harmaan eminenssin Toni Lötjösen Twitter-kirjoituksesta mieleen tullut pointti oli sen kyseenalaistaminen. Koska kaikki asiat, päivän hoteimmatkin, pitää myös kyseenalaistaa.

eralive2Kysyi nimimerkki jeejee kommenteissa:

Loviisan Tor ei näy sosiaalisessa mediassa ja nettisivutkin ovat heikossa kuosissa, mutta mitä sitten? Tor näkyy omalla alueellaan isosti perinteisessä mediassa, ja yleisökin näyttää tykkäävän. Montaako maksavaa katsojaa tai sponsoria yksi Twitter/Facebook -seuraaja vastaa?

Sotien jälkeen samaa keskustelua käytiin seurojen kotisivuista, ja Josballa ei ollut sellaisia. Mutta katsomossa silti hyvin yleisöä ja Karjalaisen johdolla vahva paikallinen mediaseuranta.

Vielä tiukemmin haastoi Twitterissä Salibandyareena:

Hyvä peli, vahva joukkue, hyvä show ja kohtuu menestys. Kun pelaat sijoista 10-14 sinua ei seuraa juuri kukaan. Ei auta twitterit ei glitterit. 95% katsojista saapuu peliin ilman mainontaa – laji-ihmiset.

Eilen Twitterissä mietittiin koriksen huikean Susijengin arvostusta, ja moni hämmentyi kuullessaan, että suora lähetys joukkueen ottelusta oli kuitenkin kerännyt kovin niukasti TV-katsojia verrattuna yleisurheilun viikonlopun Ruotsi-Suomi-maaotteluun.

Kuten Valon mediapäällikkö Matti Viitanen Twitterissä äsken muistutti:

Twitter- ja Facebook-pöhinästä on vielä pitkä matka isoihin TV-katsojalukuihin tai ottelukatsojiin. Sama ilmiö esim. presidentinvaaleissa Pekka Haavistolla: historian suurin pöhinä, historian alhaisin äänimäärä.

Sosiaalisessa mediassa iskee helposti perspektiiviharha. Alkaa luulla omalla ruudulla rullaavaa viestivirtaa todellisen maailman kuvaksi. Muutaman viime vuosien vaalituloksen somehörhöille tuottamassa järkytyksessä somen ja toden välinen jännite on tullut kirpeästi näkyviin.

Mistä alkujaan puhuimmekaan? Niin:

Sosiaalinen media on erinomainen ja edullinen tapa luoda ja vahvistaa vaikkapa palloilujoukkueen kivijalkaa yhteisöllisyyttä. Ja jakaa yhteinen kokemus kuten oman joukkueen ottelu. Luovuus on arvossaan ja vain taivas ideoiden rajana.

Mutta autuaaksi ei tee somekaan yksin.

Kirjoittaja on Twitter-hörhö

Suuri Persoonajahti

Ylijohtava Toni Lötjösen perkaus Salibandyliigan joukkueiden someaktiivisuudesta tyrkkäsi taas ajatuksen liikkeelle.

Ensinnäkin se persoonakysymys:

Jo pitkään on kaivattu ja edelleen kaivataan liigaan persoonia Täkyn, Huulen, Tedyn, Vellun ja vastaavien artistien tilalle. Miten joukkueen pelaajasta tehdään laajalti tunnettu nimi, brändi, if you wish?

Twitterissä sain vastauksiksi summittaista suuntaa mutta vielä niukasti konkreettista.

Käyttöön nämä kanavat. Oma aktiivisuus.

Tarina, rehellisyys, aitous. Suunnitelmallisuus ja sen kanavointi.

Hyvä. Entä seuraavaksi? Millainen pelaaja, millainen luonne voi olla Persoona? Mitä hänestä kerrotaan ja miten? Kertooko itse vai muut? Miten edetään? Pitääkö persoonan olla myös vähän rosoinen ja ärsyttävä? Mitä Lötjösen oman Ylijohtava-brändin rakentaminen voisi opettaa aiheesta?

Kuittaa Salibandyareenan salaperäinen ”Julius Pelso”:

Viimeisin lellikki mediassa meillä on ollut Tero Tiitu, jota ei voi kyllä persoonallisuudesta syyttää. Miellyttävä henkilö toki muuten – ei persoona.

Ketkä ovat tällä hetkellä suomalaisen palloilun The Persoonat? Miten heistä tuli sellaisia?

Jos olet sählyhörhö, mieti Salibandyliigan joukkue kerrallaan. Kuka pelaaja tulee kustakin joukkueesta ensimmäisenä mieleesi? Miksi hän?

Vaikeutetaan vähän? Keitä pelaajia tiedät sellaisista lajeista, joita et oikeastaan aktiivisesti seuraa? Kuka on suomalaisen vesipallon tämän hetken ykköstähti? Baseballin? Jenkkifutiksen?

Naisten koriksesta muistan ensimmäisenä Lea Hakalan.