Aihearkisto: SPV

Kamerat käyvät, menee jo

indiansSalibandyliigan avausviikko paketissa ja kaikilla kerrankin sama määrä otteluita pelattuna. Yksi.

M-Teamin ja Westend Indiansin varaslähtö näytti, että Inkkarit pystyvät ainakin tällaisessa matsissa puolustamaan ilahduttavan tiiviisti viisikkona. Hyökkääjät urakoivat moitteettomasti kahteen suuntaan, ja maalissa Mikko Kirvesniemi napsi eleettömän varmasti ne vähät pallot pois. Ei ollut sattumaa, että juuri Valtteri Kainulainen ja Heikki Iiskola latoivat maalit. Kaksikko erottui muutenkin. Kainulaisesta tuli mieleen muutama wanhanajan edestä esimerkillä johtava NHL-kapteeni, ja Iiskola tarjoili sellaisia yllätysliikkeitä, jotka pistävät kysymään, kuka tämä kaveri oikein onkaan. M-Teamille varmasti turhauttava avaus kun hyvästä yrityksestä huolimatta mistään ei uponnut. Vastatuulta tuntuivat joukkueen mielestä puhaltavan myös tuomarien pillit, vaan toki M-Team joutuikin taitavampaa vastustajaa vastaan rikkomaan enemmän.

EräViikinkien pitikin tehdä SalBasta silppua, mutta eiköhän avaus aina sen verran jännitä, että 11 tehtyä ja Markus Laakson nollapeli hiukan rentouttivat. Vähän odotin isolta seuralta isoa satsausta historiallisen ensimmäisen liigaottelun dokumentointiin, se jäi kuitenkin käytännössä SalBan valokuvien ja videon varaan. Niitä juttuja, jotka tuntuvat sillä hetkellä pieniltä mutta saattavat 20 vuoden päästä harmittaa. (Kuten itseäni, ettei aikanaan Pääkalloa perustettaessa otettu innokkaasta joukosta ryhmäkuvaa.)

Tänään sitten EräViikingit tosipaikassa Classicia vastaan. Samalla nähdään kotiottelutapahtuma ja kuullaan Kurren uusi maalibiisi. Tuleeko samanlainen klassikko kuin We are the Vikingsistä?

Hämäläisnousijoilla nolla pistettä, silti molemmilla lupaava avaus kun LASB piinasi Classicia loppuun saakka ja Steelers roikkui kahden erän jälkeen kiinni yllätyksessä Oulussa. Huomenna Lahdessa LASB – Oilers, paljonko pamahtaa yleisöä?

Olikohan Oilers – SPV avauskierroksen paras peli? Oilersilta odotettiinkin, mutta Peliveljet näyttivät, että puheet isosta heikentymisestä ovat olleet pahasti ennenaikaisia.

Menee hetki ennen kuin silmä tottuu Happeen uusiin peliasuihin.

Olen vuosia toivonut salibandysta TosiTV-tyylistä kulissien taa vievää videototeutusta, ja Oilersin Öljymiehet vastasi toiveeseen varsin hyvin. Pätkässä oli aitoutta, ja katsoessa tuli tosiaan tunne, että pääsee sinne, minne yleisö yleensä ei. Etenkin pukukoppiosuuksissa. Tuollaisten tekeminen ei ole ihan pikkuhomma, joten siksikin iso hatunnosto Espooseen. Odotan innolla lisää.

Suosikkinäyttelijöihini kuuluvan Raine Siltalan ”dokumentti” soluttautumisesta Classicin rinkiin syntyi Veikkauksen vähän isommilla resursseilla eikä pettänyt odotuksia. Salibandyn nykytoimijoita terävästi sparraava managerilegenda Tom Sandell oli ehtinyt kehua Ylijohtavan erilaista liigaennakkoa ja ehätti nyt kommentoimaan Facebookissa, että näitä lajin hassuttelupätkiä alkaa olla pilvin pimein. No ei ole. Kyllä joukkoon vielä mahtuu. Ping Tero Töyrylä ja muut.

Liikkuvaa salibandykuvaa puskee muutenkin hiukan eri tahtiin kuin 90-luvulla kun tallensin Ruotsin Sportnyttistä VHS:lle harvinaisia lajihelmiä. Jotain on saavutettu, kun ottelulähetyksen ihastelun sijasta osataan jo nurista, miksi sitä ja sitä peliä ei näytetä missään.

Erikseen ilahdutti Yle Areenan avaus LeBa-NST, koska maksuttomuus. Kuva muistutti osan aikaa Tallinnan TV:stä 70-luvulla viiksiantennilla haalittuja lätkälähetyksiä ja katosi välillä kokonaan, mutta ongelmat johtuivat verkkovaikeuksista Pohjois-Karjalassa, Ylen Jyri Kivimäki ystävällisesti valisti. Jatkossa tulee parempaa.

NST on taulukossa vielä nollilla mutta valmentaja Perttu Kytöhongan some-presenssi lajin kärkeä. Kaikilla ei ole aikaa eikä ehkä eväitäkään ilmaista itseään kirjoittamalla. Silti jokainen alansa keskusteluihin aktiivisesti osallistuva asiantuntija on hieno juttu.kamerat

Kaikkien aikojen nousu – vai sulaminen?

ihmenousu

 

 

 

 

 

 

 

Salibandyliigan matsissa kuusi maalia tappiolla kun kello näyttää 55.55. Sitten, yhtäkkiä. Kuusi täysosumaa ilman maalivahtia ja tasoihin!

Eihän sellaista tapahdu.

Seinäjoen ihme on kohauttanut yli lajirajojen koska se on niin harvinaista, epätodennäköistä, mahdotonta.

Erän pääkoutsi Jyri Korsman nosti heti käden pystyyn ja myönsi valmentajien otteen kirvonneen ratkaisevalla hetkellä.

Mutta hänen ja Erän tilanne oli hankala: vaikeinta on varautua epätodennäköiseen, vielä vaikeampaa mahdottomaan.

Jokainen pallopelejä hinkannut on nähnyt ja kokenut loputtomasti vastaavia tilanteita. Silmät katsovat taululle, aivot ynnäävät lukemia ja jäljellä olevia sekunteja. Joka kerta laskutoimituksen tulos on, että ei tätä kuitenkaan enää voida ryssiä. Ei enää tässä ajassa. Kun kokemuksesta tietää, että niin ei käy. Ei ole käynyt ennenkään.

Mutta sitten.

55.56 Ensimmäinen kavennus – äh, siinä meni nollapeli.
57.58 Toinen  – no, kosmetiikkaa.
58.56 Kolmas – okei, kumminkin minuutti enää, ei siinä ajassa kolmea omiin oteta.
59.15 Neljäs – nyt jätkät hei herätys, enää 45 sekkaa, hoidetaan tää.
59.30 Viides – ei ole todellista, ei kai vain…

Puoli minuuttia jäljellä ja maalin johto. Salibandyssa punainen hälytystila. Kieltämättä: olisiko tässä nyt sitten ollut se aikalisän paikka? Vai tuntuiko, että turha antaa jo pitkään jauhaneille vastustajan parhaille palautumishetkeä?

Ja sitten:  59.40 kuudes.

Kertoimet kuudennen maalin tapahtumiselle olivat viiden kavennuksen jälkeen jo paljon pienemmät. Kun johtanut joukkue lamaantuu, takaa-ajajalla on heittää kentälle maan eliittiä pallollisena oleva nippu ja iso pyörä vierii kiihtyvällä vauhdilla.

Ehkäpä tähän peliin vielä palataan. Puuttuiko Erältä johtoasemassa pallollisena pelaamisen konsepti vai unohtuiko se? Ehkei se tuntunut niin selvässä johdossa edes tarpeelliselta?

Mitä korvien välissä kummallakin puolella tapahtui?

Ja tasatulos kaiken tuon jälkeen on vielä oma tarinansa. Fanseat.comin lähetyksen äärellä näin jo selvästi mielessäni myös SPV:n voittomaalin jatkoajalla ja punaisen tanssin. Mutta sitä ei tullutkaan. Vahvan takaa-ajajan prässi tapaa palloilussa hellittää tasoituksen onnistuttua kun on taas hävittävää ja pitää muistaa se oma pääkin. Silti Erän selviytyminen ilman seitsemättä takaiskua, jäähyn tappaminen jatkoajalla ja vielä omien uusien ratkaisupaikkojenkin luominen oli tuossa ottelussa torjuntavoitto.

Kaikkien aikojen nousu vai kaikkien aikojen sulaminen? Somevirrassa näyttää kuin me suomalaiset olisimme taipuvaisia korostamaan sulamista. Olemmeko, ja jos, kertooko se jotain?

Salibandyhistoriaa Seinäjoella joka tapauksessa sunnuntaina kirjoitettiin ja paksulla terällä.

Shakespeare on maailman loistavin teatterimies, mutta kaikki tietävät, miten Lear tai Otello päättyy! Sitä ei voi muuttaa. Tuo (peli) tarina on aina uusi… Se on todella teatteria!

Siteerasi näyttelijä Jukka Sipilää Jyrki Laelma kirjassa Vellu Ketola – Ässien Ässä vuonna 1979. Hän ei silloin tiennyt puhuvansa myös salibandysta.

Superketjun odotus, avaruusvapari, kukkahattu ja pikkupoikamainen innostus

 

Hiukan päästiin näitä näykkäisemään jo avausviikonloppuna, vaikka Oulussa shokeerattu Erä näköjään ilman Lauri Kapasta (ja Tommi Aroa) matkustikin. Toivottavasti näen superketjun Tuomas Iiskola – Kapanen – Eero Nuutinen keskiviikkona kun Erä ja Oilers asettuvat viivalle Vantaan Energia Areenalla.

Vastahan se oli kun SSV pystyi kääntämään tiukat pelit yksinkertaisesti heittämällä kentälle Harri Forstenin, Mikael järven, Juho Järvisen, Saku Lehden ja Timo Toivosen. Monta avainpalikkaa on jäljellä mutta monta puuttuukin tai on viisi vuotta vanhempia. Etenkin nuoret maalivahdit pelaavat ainakin alkukauden luupin alla. Soiko Toni Lötjösen puhelin?

Classicin kaataminen = Oilersin kovuutta? Jesper Kivipaasi heti tilastoissa, muttei pisteryöpyllä vaan pahaan paikkaan otetulla viisiminuuttisella. Tänään Tampereella nähdään enemmän kun Family saa vastaansa SPV:n.

Ihan erityisesti nautin SB-Pron ja Happeen TV-ottelusta.

Vauhdista viisi prosenttia pois ja pallonhallintaan niin vot. Vaikka eihän Pro sitä ole tehnyt, vaikka olen jupissut samaa jo vuosia.  Meren takaa saapunut sentteri Marie Häggström näytti todella osaavalta, vai hämääkö ruotsalaisstatus? Teräviä oikeita ratkaisuja perusjutuissa, henkilökohtaista pelikäsitystä ja taitoa kuten siellä päin huipuilla tapaa olla. Pron peli on viihdyttävää eikä minulle vähiten siksi, että tykkään kaikissa lajeissa pakkien runsaista kaukopommeista.

Ja se kolmannen erän konttaava karhu -sisäänlyöntikuvio? Yle Areenassa lähetysajassa 1.42.50.

Happee haastoi ihanan häikäilemättömästi, ja konkarit tuuppivat välillä tenavatalentit mallikkaasti sivuun pallosta. Entä Jenni Timosen tyly no nonsense -rankkari?
– – –
Viikonlopun päätteeksi jalkapalloa ja HJK – IFK Mariehamn.  Avausjakson viihdyttävintä oli Petteri Forsell, toisella toki kotijoukkueen ilotulitus ja etenkin Mac Kandjin harhautus Mika Väyrysen maaliin.

Olen vanha ja kukkahattu, mutta silti se läskistä ja haistattelusta koostunut päädyn lopun chantti Forsellille oli väsynyt ja surullinen. Suoraan sen perään ei todellakaan huvittanut nousta meidän Klubille, kuten kuoro siinä kohdin oopperaa aina laulaa.

Kotimatkalla poikkeama kulman kauppaan, jossa sattui silmiin samaan aikaan HJK-fani pelipaidassaan, seuran juniori verkkareissaan ja illan ottelusta huilannut keskikenttäpelaaja. Helsinkikin on pieni kylä. Tai sinivalkoinen, voisi sanoa turkulaistyyliin.
– – –
Maanantaiaamuna uutinen elokuvan tulisielu Peter von Baghin poismenosta. Hahmo, jolla pikkupojan innostus elokuvaan säilyi,  säkenöi himmenemättä ja tarttui kuulijoihin, vaikka vuodet vierivät. Kuin salibandyssa Jussi Jäntti.

Flashback Tampereella

Ruotsalaisten joukkueiden kohtaaminen salibandyn alkuhämärissä 25 vuotta sitten oli kokemus. Taktisia vertailuja ei tarvinnut tehdä koska ei ollut kummoisia taktiikoitakaan, mutta svedujen vahvuudet näkyivät paljaalla silmälläkin.

falun_1Kovat tarkat syötöt varmasti pelaajalta pelaajalle, pehmeät haltuunotot, taitavat harhautukset ja raudanlujat laukaukset, joita meikäläisiä luokkaa paremmat pelaajat pommittivat yläkulmiin.

Nuo ajat palasivat mieleen viime viikolla kun Falunin miehet ja Rönnbyn naiset näyttivät suomalaisille mallia Tampere Areenalla. Syöttivät lapaan siinä missä suomalaiset kantapäihin, ottivat syötön haltuun siinä missä suomalaiset pomputtelivat, ohjasivat ilmasyötön takikselta verkkoon siinä missä suomalaiset huiskivat huteja, kiskaisivat yläpeltiin siinä missä suomalaiset päädyn kalaverkkoihin. Ja bonuksena vielä kaksinkamppailut, joissa pallo useimmiten jäi ruotsalaiselle.

Osu siihen! Penkiltä 90-luvulla närkästyneesti kivahdettu ohje, joka silloin nauratti, mutta osuu yllättävän tärkeään.

Kun tekee perusasiat paremmin, kasvaa voiton mahdollisuus samaa tahtia. (Ei silti varmaksi asti: Naisten välierässä Classic näytti silmämääräisesti tekevän useimmat asiat SB-Prota paremmin, mutta hävisi.)

falun_2Nykyiset salibandysukupolvet tekevät pallon kanssa huikeita asioita, ja itsekin olen ajatellut parannuksen paikkojen ainakin poikien puolella olevan fyysisissä ominaisuuksissa ja pelikäsityksessä. Viime viikko kuitenkin palautti ajatuksia takaisin kohti ruutua 1. Tekemistä on yhä myös perustaidoissa, ja nimenomaan peliä palvelevissa sellaisissa.

Neppailuteku ja pelimiehen teku ovat eri asiat, muistutti Twitterissä Perttu Kytöhonka junnujalkapallossakin paljon pohditusta pointista.

Vauhdin lisääminen kaukalossa nostaa tasoerot näkyviin. Kuten kirjoittamisessakin, vauhtia voi aina lisätä, mutta samalla lisääntyvät virheet, muistutti viisaasti Tommy Koponen heti miesten finaalin jälkeen.

Samasta kirjoitti jo 70-luvulla NHL-maalivahti Ken Dryden maailman parhaassa urheilukirjassa The Game:

It starts with speed. It is the essence of the Canadiens’ game – ”firewagon hockey” someone once called it – and Bowman understands speed. He knows that speed is disorienting, that, like an old man in a thirty-year-old’s world, it robs an opponent of coordination and control, stripping away skills, breaking down systems, making even the simplest tasks seem difficult.
– – –
Taktisen puolen ja muutakin kattaa Hakkarainen asiantuntevine kommentoijineen Pääkallossa.

Meren tuolla puolen pureutuu Tampereen viikkoon Gittan.

Kuninkaan puhe

SPV:n sivujen juttu Mikko Kohosen vierailusta C-tyttöjen treeneissä näyttää ensin tavalliselta peruskivalta pätkältä mutta sisältää itse asiassa enemmän viisauksia kuin suurin osa median urheilujutuista.

Hyvä joukkuehenki takaa myös maalinteon. Välillä voi epäonnistua, mutta tärkeintä on yrittää, joskus vaikka riskilläkin palloa vastustajan verkkoon. Muita ei saa mollata, koska sen jälkeen kukaan ei uskalla tehdä mitään.

Sama asia vähän eri sanoin nousi vahvasti esiin myös taannoin Jäntin Jussin puhuessa maajoukkueen menestyspyramidin rakennuskivistä. Uskaltaako Sinun joukkueesi ilmapiirissä pelata, yrittää, onnistua ja epäonnistuakin?

Pelaajan kädet ovat nopeammat kuin perusasennossa istuvan maalivahdin jalat.

Ja

Tilastojen valossa maaleja vedetään eniten suoraan maalin edestä keskeltä joko ihan suoralla laukauksella tai riparista sisään.

Salibandyliigan kaikkien aikojen paras maalintekijä selvästi tietää, mistä puhuu.

Entäpä treenaaminen muunkin musiikin kuin kenkien vinkunan ja valmentajan pillin tahdissa? Jalkapallon joga bonitoa katsellessa alkaa mielessä heti soida samba kun taas kiekkokaukalossa taklataan raskaaseen rokkiin.

Miten salibandyssa?

Helsinkiläinen kadehtimassa maakuntalehtien lukijoita

Salibandyliigan kevään finaaleissa eron aisti jo Seinäjoella ensimmäisen ottelun pressitilaisuutta odoteltaessa. Paikallisten puheensorinaa Peliveljien mestaruusmahdollisuuksista kuunnellessa oli vaikea sanoa, kuka puhujista oli seuran väkeä ja kuka toimittaja.

Sama sävy näkyi myös paikallisen hotellin aamiaisella Ilkkaa ja Helsingin Sanomia lukiessa. Toiselle SPV oli oma mielenkiintoinen juttu, toiselle uutisaihe muiden joukossa, kuin solunäyte lasin alla viileän tutkijan mikroskoopissa. Jos helsinkiläisen salibandyjoukkueen pelissä näkee innokkaan toimittajan, hän on kaupunginosalehdestä. Tai oli, ennen kuin sellaisten urheilutoimitukset lopetettiin. Helsingin Sanomiin kirjoittava on, jos ystävällinen kärjistys sallitaan, pressissä se kohteliasta kiinnostusta osoittava tyyppi, joka näyttää kuin oikeasti olisi juuri nyt mieluummin vaikka klubilla konsertissa.

localspv_1

Maakuntalehtiä ja maan suurinta on tietysti turha verrata. Painotus paikallisuuden ja yleisyyden välillä on toinen ja ehkä sen myötä myös yhteisöllisyyden ja journalistisen objektiivisuuden välillä. Varsinkin urheilutoimittajia on tässä maassa syytelty riittämiin seurojen ja Suomen fanzineja tekeviksi entisiksi urheilijoiksi.

Ei ihan helppo rajanveto. Myönnän, että helsinkiläisenä salibandyn seuraajana viherryn kateudesta lukiessani maakuntalehtiä, joissa juttu paikallisen salibandyjoukkueen ottelusta kuuluu ilman muuta asiaan, joka kerta. Ja joista huokuu paitsi journalismi myös halu olla osa paikallista yhteisöä.

– – –

Myös valtakunnallinen voi tehdä pirauksen paikallista. Lokalisoida, niin kuin Ilta-Sanomat lööpissään SPV:n lyötyä SSV:n. Tämä pisti silmään hotellin ala-aulan telineestä mutta ei mennyt montaa sekuntia arvata, että Helsingin rautatieaseman kioskissa ei myydä ihan samalla.

localspv_2

Sata vuotta Titanicin uppoamisesta

Sunnuntaina on tasan sata vuotta siitä kun uppoamaton Titanic vajosi Pohjois-Atlantin hyisiin aaltoihin. Illalla Seinäjoki Areenalla nähdään, kokeeko suuri ja mahtava SSV saman kohtalon Pohjanmaan tuulisella lakeudella.

Runsaassa viikossa on nähty vuoristoratamainen finaalisarja. Niin voi käydä kun kaksi tasaista loistavaa joukkuetta käy vastakkain ja ratkaisut tapahtuvat henkimaailman puolella.

Runkosarjan voittaja SPV oli avausottelussa pettymys, ja Peliveljien esityksiä kauden mittaan seuraamaton sai ihmetellä, mistä kaikki hypetys oli kummunnut. Eiväthän punapaidat kyenneet edes haastamaan mestareita tosissaan. Koovee oli välierissä pistänyt SSV:n paljon lujemmalle.

Sama tunne säilyi toisessa loppuottelussa 52 minuuttia. Sitten Tuukka Kiviranta nousi esiin ja teki SSV:stä tavallisen kuolevaisen. Mutta oliko sarjassa nähty käänne vai sattuiko SSV:lle vain kymmenen minuutin minuutin torkahdus, jollaiseen paras viidestä -sarjassa kyllä on varaa?

Ei se mikään nukahdus ollut vaan SSV:n kupla oli puhjennut, varmistui kolmannessa kohtaamisessa Seinäjoella. Viikingit olivat joka tilanteessa askeleen jäljessä, ja SPV jyräsi juuri sitä näyttävää hyökkäyspeliä, jota kauden mittaan oli hehkutettu. SSV:n bensa oli selvästi lopussa, ja perjantaina SPV saapuisi Helsinkiin viimeistelemään vallankumouksen.

Paitsi ettei. SPV ahdisti SSV:n köysiin, haavoitti kohtalokkaasti, tuuppasi huojumaan syvyyden partaalle. Henri Myllymäki epäonnistui paikassaan tehdä lukemiksi 3-5, mutta SSV kieppui pesukoneessa ja lopullinen ratkaisu oli vain ajan kysymys. Kunnes. SPV ei iskenytkään tyrmäysiskua, lopettanut haavoittunutta saalistaan, tökännyt etusormella tyhjyyteen. Vaan epäröi, otti askeleen taakse ja jäi katselemaan, mitä tapahtuisi. SSV sai tilaisuuden toipua, keräsi voimansa, nousi ja voitti.

Kuten Jani Hakkarainen analysoi: Peliveljet eivät uskaltaneet jatkaa momentumiaan.

Nyt tilanne on 2-2, kaikki auki ja SSV tilanteessa, jonka se hallitsee ja tuntee paremmin kuin kukaan muu Suomessa. Luultavasti paremmin kuin koko maailmassa. Fysiikan lait puhuvat SPV:n puolesta mutta psyyken voimat SSV:n.

Uskaltaako SPV voittaa?

Numeroiden valossa

Timo Toivonen jäi sivuun toisen loppuottelun päätöserän puolivälissä SSV:n ollessa jyräämässä kohti mestaruutta. Sen jälkeen SSV on tehnyt neljä maalia ja SPV 17.

Very Important Person?

Vastustaja vain tuli sieltä

Salibandyliigan puolivälieräparien valinta järjestettiin maanantaina Helsingissä Sanomatalon uumenissa, ja kolme joukkuetta pääsi valitsemaan vastustajansa:

SPV:n päävalmentaja Tommy Koponen sanoi ensimmäisenä:

SPV:n valinta on vanhan järjestelmän mukainen: ykkönen ottaa kasin ja sillä mennään.

Classicin päävalmentaja Ray Backman sanoi toisena:

Mennään järjestyksessä tuolta: Sepolla [Pulkkinen] näyttäisi lukevan Happee.

SSV:n päävalmentaja Mika Ahonen sanoi kolmantena:

Jatketaan tota samaa mitä noi muutkin ja otetaan Erä niin ne alkavat jossain vaiheessa loppua.

Kuvittelinko vain, vai kuulinko jokaisen korostavan, etteivät he oikeastaan mitään valinneet?

Eivätkö halunneet antaa vastustajalle yhtään sytykettä vai onko valitseminen vain pelottavaa?

Pelon, inhon ja valinnan filosofia taisi olla Sartren kirja.

Ken Dryden kirjoitti Saastamoisesta ja Toivoniemestä

Sunnuntain SSV – FBT Pori-ottelun alkua dominoi Jarkko Saastamoinen, jonka torjunnat lykkäsivät mestarien avausmaalia 14 minuuttia. Parhaimmillaan loistava vahti mutta yleensä jossain vaiheessa menee se helpompikin, mietin ääneen kaukalon laidalla.

Viron maajoukkuevahti tarjoili pelin vanhetessakin isoja venytyksiä, mutta antautui niiden lomassa kahdeksan kertaa. Juho Järvinen ja Petri Halonen rankaisivat näpeistä lipsuneista kakkospalloista ja Halonen vielä kaukolaukauksella jalkojen välistä.

Montreal Canadiensille kuusi Stanley Cupia torjunut Ken Dryden kirjoitti Jarkko Saastamoisestakin jo The Gamessa kappaleessa, jossa hän kertoo maalivahdin pahimman vastustajan asuvan oman pään sisällä. Siellä, missä maalivahti voittaa kaiken sen paineen, stressin ja epäonnistumisen ja nolatuksi tulemisen pelon ja löytää keskittymisen, jotta keho saa rauhan tehdä vaistomaisesti oikeat liikkeet ilman häiriötekijöitä.

The unsuccesful goalie is distracted by them, his mind in knots, his body quickly following. It is why Vachon was superb in Los Angeles and as a high-priced free agent messiah, poor in Detroit. It is why Dan Bouchard, Tretiak-sized, athletic, technically flawless, lurches annoyingly in and out of mediocrity. It is why there are good ”good team” goalies and good ”bad team” goalies – Gary Smith, Doug Favell, Dennis Herron. The latter are spectacular, capable of making near-impossible saves that few others can make. They are esential for bad teams, winning them games they shouldn’t win, but they are goalies who need a second chance, who need the cushion of an occasional bad goal, knowing that they can seem to earn it back with several inspired saves. On a good team, the goalie has few near-impossible saves to make, but the rest he must make, and playing in close and critical games as he does, he gets no second chance. A good ”bad team” goalie, numbed by the volume of goals he cannot prevent, can focus on brilliant saves and brilliant games, the only things that make the difference to a poor team. A good ”good team” goalie cannot. Allowing few enough goals that he feels every one, he is driven instead by something else – the penetrating hatred of letting in a goal.

Salibandyn suuri esimerkki good team goaliesta on tietenkin Henri Toivoniemi. Toivoniemi, joka on ratkaissut torjunnoillaan Suomen mestaruuksia ja maailmanmestaruuksia, juuri niitä pelejä, joissa kaikki on lopulta kiinni siitä yhdestä maalista, jota vain ei saa päästää.

Nyt Henri Toivoniemi on muualla, ja Salibandyliigan kevään suuri kysymys onkin: Kenestä kasvaa tämän kauden ratkaiseva good team goalie? Onko se Jarno Ihme, Pekka Nieminen vai David Rytych?

Tunsinko pistoksen sielussa jonka luulin kadonneen?

Sonera Stadium 29.10.2011 iltapäivällä

Veikkausliiga ja HJK:n komein kausi miesmuistiin pelattiin loppuun kun Klubi kaatoi vielä Hakan 5-2. Riihilahden maali ja ehkä jäähyväiset, Litmasen maalisyötöt, pesäpallosyöksy ja ehkä jäähyväiset, joviaalin juhlavaa tunnelmaa höysteellä haikeutta.

Pohjoispäädystä ja kännykän laajahkolla kulmalla kaikki näytti samaan aikaan pieneltä. Paukkui, mutta katonharjan ohi poutaisella iltapäivätaivaalla erottui ilotulituksesta vain muutama kipinä.

Samaa kaksijakoisuutta ja paljon muuta tavoittaa Ari Virtasen kirjoitus.

Hienointa oli kun pelaajat tulivat lyömään yläfemmoja ja Wallen ja Zeneli toivat pokaalin kosketettavaksi, hehkutti juniori myöhemmin illalla pohjoispäädyn tähtihetkeä. Itse en ollut sitä enää näkemässä, koska seisoin jo pysäkillä odottamassa 70T:tä ehtiäkseni Tapanilaan katsomaan Erää ja Peliveljiä. Sonskilla seremonioissa soinut biisi oli kuitenkin ehtinyt jäädä päähän. Ja kateus kadonneesta lapsuuden näkökulmasta kun ottelut olivat aina isoja ja pelaajat tähtiä, joiden hehkua eivät himmentäneet yleisömäärien harmittelu tai sarjan tason pähkäily.

Tapanilan Mosahalli 29.10.2011 alkuillasta

Mosahallin parkkis oli täynnä ja katsomossa seisojia, jotka eivät mahtuneet istumaan, mikä on aina hyvä merkki. Ja minun mielestäni se on parasta lajipropagandaa kun mikä tahansa halli on lauantai-iltana täynnä ja mikä tahansa kotijoukkue nousee liigan kärkijoukkuetta vastaan 0-4:stä voittoon. Sitä se oli ilmeistä ja kehonkielestä päätellen myös kotiyleisölle ja sen suosikeille. Ihan kauden jokaisen ottelun päätteeksi eivät kenttäpelaajat juokse kasaksi kädet pystyssä tuulettavan maalivahdin päälle.

Sellainen hetki pitää ottaa ja kokea urheilussa täytenä, ilman ketään valmentajaa tai toimittajaa viisastelemassa ”vain kahdesta pisteestä” tai ”ratkaisuista keväällä”.

Tuollainen lauantai pitäisi kokea lapsen tai kenen tahansa, jonka sielua analyyttisyys ei vielä ole tappanut, silmin.

Linkki: Kauko Röyhkä & Narttu: Onnenpäivä

Ratkaisun päivä

Dynastia murenee. Vai mureneeko? Dynastiat, SSV:n ja Classicin.

Miesten ja naisten finaalisarjat ovat alkaneet muistuttaa toisiaan. Haastajan avausvoitto vieraissa, kaksi seuraavaa mestareille, haastajan vakuuttava kotivoitto selkä seinää vasten.

Kummassakin sarjassa haastaja näyttänyt itsevarman energiseltä ja liikkuvalta, mestari arpiselta ja vähän väsyneeltä mutta nousukkaan virheet armotta hyödyntävältä.

Neljänsien pelin perusteella veikkaisin kummassakin sarjassa vallanvaihtoa, mutta rutinoituneilla mestareilla on kumma tapa olla parhaimmillaan tiukimmassa paikassa.

Viihdyttävin pelaaja toistaiseksi: Sami Koski. No look-passit ovat jo klassikko, mutta päälle vilpoiset uitot puikoista ja jaloista terävästi lähtevät laukaukset, joita edes itse Henri Toivoniemi ei tahdo saada kiinni. Päälle se onnellisen pikkupojan hymy punaisen lauman rynnätessä onnittelemaan. Tatu Väänäsen suoritusvarmuus, Janne Hulmin syötöt. Kohosen kosminen maajoukkuekatse toiseen ulottuvuuteen.

Ja parhaiden kohdatessa on tempokin kohdillaan, molemmissa sarjoissa nähty tuomarin jäävän alle. Näyttävimmin eilen Lappeenrannassa kun Classicin väistelemätön pakki Henna Yläsuo oli juuri matkalla kiripalloon kulmaan. Fokus säilyi pallossa ja pois tieltä risut ja männynkävyt, joten tuomari lensi pää edellä pyrotekniikkalaatikkoon. Ei kolhuja, onneksi, eikä kai pahaa mieltäkään.

Ja sokerina pohjalla Seinäjoen ja Lappeenrannan yleisöt. Sählyääliötä lämmittää. Jotain samantapaista tänään Tampereella ja Hartwallilla, joohan?