Aihearkisto: sekalaiset

Tekeekö itku urheilijasta taistelijan?

Kaksi hienosti suoriutunutta suomalaista olympiaurheilijaa puhkesi itkuun tien noustua lopulta pystyyn. Tilanne herätti tietenkin myötätuntoa ja keräsi kehuja ja ylistyksiä.

Muun muassa arvostamani urheilumies kirjoitti:

Ollilla ja Poikosella on kyllä todelliset taistelijan luonteet ja todellisen huippu-urheilijan asenteet. – – – Voittoa on kaikkien helppo tuuletella, mutta todelliset urheilijat erottuvat tappioiden karvaassa kalkissa.

Tuo oli tietenkin vain kokoavaa fiilistelyä eikä varmaankaan tarkoitettu miksikään analyysiksi mutta osui silti pohdintahermooni.

Voiko siitä, että kilpailija näyttää suorituksen jälkeen pettymyksensä avoimesti, päätellä hänen taistelijan luonteensa tai todellisen urheilijan olemuksensa?

Entä jos joku toinen taisteli yhtä kovaa mutta nieli kyyneleensä, onnitteli voittajaa ja harppoi hammasta purren pukuhuoneeseen? Entä jos toinen urheilija vain on pidättyvämpi tunteidensa näyttämisessä?

En enää muista, miten lapsuuteni sankareihin kuulunut Björn Borg esiintyi tappioiden jälkeen. Olettaisin, että vähäeleisesti, jos kohta tappioita ei tainnut kovin montaa tullakaan. Silti ei voitane sanoa, ettei hän olisi ollut todellinen taistelija tai urheilija.

(No, ihan pelkkä näyttävä pettymys ei riitä. Alkuerissään viimeiseksi jäänyt kyynelehtijä ei vaikuta yhtä taistelleelta kuin hän, joka ensin onnistui yläkanttiin ja sitten pettyi kun ei yltänyt vieläkin korkeammalle.)

Itkevä urheilija saa synninpäästön, kirjoittaa Petteri Sihvonen ja näkee oheisshown täyttävän sitä aukkoa, joka syntyy suomalaisen menestyksen olympiadi olympiadilta hiipuessa.

Mutta onhan urheilu showbisnestä ja urheilija sen esiintyjä. Ja me katsojat haluamme nähdä onnen ja pettymyksen kyyneliä, kivun irvistyksiä ja onnistujan haltioitumisia. Kun esiintyjä näyttää tai uskottavasti vaikuttaa näyttävän tunteensa, koemme saavamme nähdä jotain syvempää, jotain vähän salattua, jotain enemmän. Silloin kamerat raksuttavat, kirjoittajat innostuvat ja kuvaussihteeri merkkaa tallenteen kohdan muistiin, koska tätä hetkeä tullaan ehdottomasti käyttämään highlight-koosteissa ja ensi vuoden markkinointivideoissa.

Niin se menee.

Ja tunteita näyttävä urheilija ja hänen yhteistyökumppaninsa pääsevät esille ilmeettömiä harmaahiirulaisia enemmän. Hyvässä lykyssä saattaa itkuun tai nauruun liittyä urheilutoimittajakin, jonka oma henkilöbrändi samalla saa uutta sävyä.

Kisahaastiksia sivuten: Turistin dilemma (2013)

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Studio Korso: Oikeutta alamaailmassa

Studio Korson kolmannessa jaksossa keskustelimme Jani Hangan kanssa siitä, millaista on viheltää salibandya siellä kirkkaimpien valojen ulkopuolella, ala- ja juniorisarjoissa. Siellä, missä erotuomarit eivät saavu tummissa puvuissa kaksi tuntia ennen peliä isolle areenalle verryttelemään vaan ilmestyvät pimeässä talviaamussa vanhalle teollisuushallille viheltämään pitkää päivää.

Onko alasarjoissa samat säännöt kuin liigassa? Missä hengessä siellä pelataan? Mitkä säännöt tuntuvat tarpeettomilta? Entä kun maalivahti yhtäkkiä saalistaa tai tapahtuu jotain muuta odottamatonta? Miten tuomariksi pääsee ja millainen koulutus on? Mitkä virheet jokainen tuomari aluksi tekee? Onko tuomari yksin vai löytyykö taustalta tukea? Montako kertaa ottelussa voi myöntää viheltäneensä tilanteen väärin? Kuka antaa erotuomarille palautteen? Haluavatko alasarjatuomarit nousta ylemmäs? Viheltävätkö tuomarit rahan takia? Ovatko palkkiot kohdallaan? Miten tuomari tekee pelistä itselleen vaikean?  Entä helpon?Tuleeko shittiä? Miksi naisten pelit ovat vaikeampia kuin miesten? Entä mikä junnupeleissä ihmetyttää?

Kiinnostaako erotuomariksi ryhtyminen? Lue lisää ajankohtaisista koulutuksista!

Kuuntele alta tai lataa itsellesi 17 minuutin siivu:

Tässä merkinnässä kehun Sihvosen radiosarjaa

sihvosetParasta kuulokkeissani kesällä 2014 on ollut Petteri Sihvosen juttusarja Yle Puheella.

Viimeisin jakso pyörätuolikelaajineen on vielä kuuntelematta, mutta jo nautittuina juttutuokiot Juhani Tammisen, Mattiesko Hytösen, Minna Marshin, Henrik Dettmanin, Arto Halosen, Manuela Boscon, Jukka Röngän, Esko Hatusen, Jukka Relanderin, ja Tuomas Kyrön kanssa.

Loistavaa settiä.

Parasta näissä on se kiireettömyys kun ei vedetä hengästyneinä pelin jälkeen tai TV-valoissa lähetysaikamme on juuri päättymässä -hätäilyt korvanapissa. On aikaa syventyä ja miettiä ja vaikka vähän epäröidäkin.

Myös kuunteluympäristöllä on vaikutusta. Ei kannata klikata ohjelmaa pyörimään samalla kun istuu koneen ääressä viisitoista välilehteä auki, silloin virikkeitä on liikaa ja keskittyminen hajoaa. Ehkä ihan mieluiten ulkona pitkällä kävelyllä ohjelma omaan soittimeen ladattuna. Tai sitten yön laskeuduttua pimeydessä: vain kuulokkeet, äänet ja ajatukset. Joita hyvä radio-ohjelma herättää sitä tahtia, että on oltava muistiinpanovälineet käsillä ja valmius kelata välillä taaksepäin omien ideoiden karattua lentoon.

Tuopa oli hyvin sanottu, tuosta olen eri mieltä, tuosta tulikin mieleen, että…

Kesän vieraat ovat olleet melkeinpä sitä mielenkiintoisempia, mitä kauempaa he urheilua katsovat. Päivittäin itse mukana oleva killittää ehkä turhan läheltä. Vaikutuksensa lie silläkin, että mukana oleva ja tulevia työtilaisuuksiaan ajatteleva joutuu pitämään kielen keskellä suuta.

Muutenkin olen miettinyt, ovatko urheilun mielenkiintoisimmat haastateltavat usein muita kuin tämän hetken aktiiveja. Ikä ja perspektiivi tietysti, mutta on lähtökohdissakin eroa. Urheilija on urheilun osaaja, kirjailija, toimittaja (ja valmentaja) taas sanankäytön ekspertti. Radiossa toki kuulee myös, ketkä ovat puhetyön ammattilaisia, mutta tärkeintä se ei ole.

Ja sitten vielä Sihvonen itse, haastattelija. Kuten olin arvannutkin (ja moittinutkin), se vihainen jääkiekkoväittelijä oli vain yksi myyntirooli. Tykkään paljon enemmän tästä sivistyneestä rauhallisesta kyselijästä, jolla selvästi on vahvoja omiakin näkemyksiä mutta joka malttaa pitää ne taustalla ja jättää pääroolin vieraalleen.

Sarja olisi kaivannut vielä päätöksekseen jakson, jossa Relander, Rönkä tai Marsh haastattelee ja luotaa Sihvosta.

Ehkä sitä puolta kuullaankin tulevassa Sihvosen ja Tommy Lindgrenin ohjelmasarjassa.

Urheilujournalismi nippuun

Petteri Sihvosen vieraana Yle Puheella media-alan moniottelija Esko Hatunen ja Urheilulehden päätoimittaja Jukka Rönkä, kuten yhtiö itse vieraat esittelee.

Mielenkiintoisia pointteja. Urheilutoimittajan kannattaa hahmottaa maailmaa pelikenttää laajemminkin,  jotta ei jäisi ihan vietäväksi.  Pitääkö toimittajan brändätä itseään ja miksi? Mitä hyötyä on siitä, että urheilusta kirjoittava on avoimesti jotain mieltä? Onko tämän hetken mediailmasto kuolinisku urheilusta kertomiselle vai avaako päinvastoin enemmän mahdollisuuksia kuin koskaan ennen? Päästääkö ääneen urheilujulkkis vai urheilujournalisti?

Ville Lyytikäinen ja Matkaa Markkasen sadussa Orsasportin sivuilla.

Suomalaisen urheilumaailman pohjavirtoja ja jännitteitä?

Kerta kiellon päälle

Keskiustelua lasten ja nuorten liikunnan kustannuksista veti vielä yhteen Mikko Mäntylä mainiossa Aina ennenkin -blogissaan.

Tavallista laadukkaampi on myös merkinnän keskusteluketju.

Näyttäisi tiivistyvän, että:

1. Kustannuksia voidaan jonkin verran karsia.

2. Joka tapauksessa jää kuitenkin lajeja ja tasoja, jotka väistämättä ovat ja pysyvät osan potentiaalisista harrastajista ulottumattomissa.

Längvitsii? Salibandysta lontooksi?

Signaaleja:

Pitkä rivi tshekkinimiä tykkäämässä Salibandyliigasta Facebookissa. Suomalainen lukemassa uutisia Ruotsin liigasta muttei päinvastoin, koska suomen kieli. Sveitsiläinen toimittaja kysymässä sähköpostilla, mitä mielenkiintoista Suomen liigoissa on tekeillä. Pienten lajimaiden innokkaat yrittämässä seurata suomalaisia huippujoukkueita. Suomalainen koettamassa selvittää, mitä Tshekin liigassa tapahtuu. Happee maailman seuratuimpana salibandyseurana.

Floorballcentral on jo tovin patistanut salibandyn huippumaita floorballin kansainväliseen lähetystyöhön. Muistelen Innebandymagazinetin heppujen jo vuosia sitten julkaisseen englanninkielisen World Floorball -lehden koenumeron, jolle aika ei kuitenkaan ollut kypsä. Itsekin taisin jotenkin avustaa, ja yksi eksemplaari pitäisi olla jossain täällä.

Rajataan kysymystä hiukan. Pitäisikö suomalaista huippusalibandya markkinoida ja siitä kertoa englanniksi? Tai miksei muillakin kielillä? Ja jos, niin kuka, miten ja ennen kaikkea miksi? Mukavaahan kansainvälinen tunnettuus olisi, mutta entä sen lisäksi?

Measure what matters, not just what flatters, lukee Floorballcentralin linkkaamassa slideshowssa.

Toisiko kansainvälinen tunnettuus Suomessa pelattaviin otteluihin lisää maksavia katsojia? Ulkomailta tänne matkustaneita? Suomessa jo asuvia? Houkuttaisiko kansainvälinen näkyvyys uusia yhteistyökumppaneita? Olisiko kansainvälisesti tunnettu suomalainen huippuseura houkuttelevampi vaihtoehto Suomessa pelaamista miettivälle ulkomaalaiselle tähdelle? Nostaako kansainvälinen tunnettuus suomalaisen seuran statusta kotimaassa?

Kansainvälinen Salibandyliitto IFF kantaa tätä nykyä päävastuuta salibandyn sanoman levittämisestä englanniksi. Vahvojen Suomen-yhteyksiensä vuoksi IFF:n toimisto pystyy jatkuvasti nostamaan esiin myös suomalaisia uutisia.

Kannattaisiko esimerkiksi suomalaisten seurojen satsata kansainväliseen näkyvyyteen ja jos, niin miten?

Ja ennen kaikkea: Kannattaisiko siihen käyttää resursseja, joista vallitsee aina niukkuus. Satunnainen englanninkielinen lause sosiaalisessa mediassa silloin tällöin ei paljoa vaadi, mutta systemaattinen rummutus kyllä. Ainakin aikaa. Videot ja valokuvat toimivat kaikilla kielillä, ehkä pienin saatesanoin.

Vai voisiko tehtävää ulkoistaa, saada salibandyväen kertomaan näkemästään ja kokemastaan myös englanniksi? Kuten @NicoKluger.

Pienen Twitter-luotauksen perusteella englanninkieliselle tiedolle suomalaisesta huippusalibandysta on tilausta, mutta esimerkiksi Pääkallolla ei ainakaan toistaiseksi ole siihen resursseja. Tuskin monen seurankaan organisaatiolla suoranaisesti.

Olisi kiva, mutta…

…ellei?

Mitä?

– – –

Edit:

Ei vastausta jokaiseen kysymykseen, mutta visiota ja isoa kuvaa piirtää Lasse Riitesuon Pääkallo-bloggaus vuodelta 2011: Salibandyliigasta suomalainen vientituote

Pokaaleja, ruutuaikaa ja bileet

Kuka se on, kysyi lisenssin omaava juniori iltapalansa äärestä kun vuoden 2013 urheilijan nimi ilmoitettiin TV:ssä.

Twitter-virran soljuessa ruudun reunassa tuli muutenkin mieleen, että urheilun maailmassa on limittäisiä ja sisäkkäisiä todellisuuksia. Kuten hiihtokeihäsmaailma ja tämä meidän, jossa pomppivat pallot ja kilisee kehikkoon kuminen kiekko.

Palloilusta innostuneemmalle tulee välillä vähän ulkopuolinen olo. Sanoinko välillä? Sanoinko vähän?

Samalla alkaa epäillä niitä katsojalukujakin, joiden mukaan kaikki suomalaiset katsovat TV:stä hiihdon maakuntaviestejä mutta Champions Leaguen finaalia vain minä ja Twitter-seurattavani.

Ettäkö joillain salaisilla tyypeillä jossain salaisissa paikoissa on salaiset mittauslaitteet, joita he klikkailevat kertoakseen, mitä minä katson. Perähikiän vanhainkodin yhteistilassa, veikkaan.

”Vuoden parhaan urheilijan” käsite sinänsä on totta kai mieletön ja mahdoton, joten sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Urheilugaala, Nobel-illalliset, kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Parempaa päälle, pokaaleja ja kunniakirjoja, salamavaloja, naama vilahtamaan telkkarissa, bileet ja pöhinää.

Pöhistään ilon kautta niin kuin jenkit ja ruotsalaiset. Jos hekin ottavat liian vakavasti, älkää kertoko, koska en halua tietää. LAALAALAALAALAA, en kuule.

Vuoden parhaan salibandypelaajan nimeäminen sen sijaan on tietenkin mielekästä ja mahdollista. Tatu Väänänen on oiva valinta.

Itselleni gaalan isoin anti versoi hienosta haasteesta nostaa esiin oma kasvattajaseuransa. Kun tulen pihahöntsystä enkä organisoidusta valmennuksesta, on minun kasvattajaseurani kaverit Väiskin kentällä, jossa tolpat tehtiin lumikökkäreistä.

Kiitos, jätkät. Oli mahtavaa.
– – – – –
Itse asiassa piti kirjoittamani johonkin Putouksesta ja statussignaloinnista.

#MihalleSponsori

Tapanani on ollut periaatteesta tukea jotain salibandyjoukkuetta. Ei ihan Valavuoren tapaan kymppitonnin sponssilla tai sata lippua ostamalla, mutta omien kukkaron ja kontaktien mukaisilla parilla kympillä.

Joko muistan tai sitten olen nähnyt unta, että olisin ollut kausikortin tai rivi-ilmoituksen verran esimerkiksi Erä III:n, HIFK:n, OLS:n naisten ja II divarin Greasersin tukena. Joskus lippukassalla katsottiin kysyvästi kun kerroin, että ostaisin mieluusti pääsylipun vaikka tämä lehteenkirjoittajan vapaakorttikin on.

Tälle vuodelle kohde löytyikin ex tempore Twitteristä, josta poimintoja keskustelusta:

@jatkuvaasyottoa Kuka sponsoroi meikäläisen #salibandy-kauden? Mainos @Pyovelit-paidassa ei voi olla muuta kuin maksimaalinen näkyvyys. #MihalleSponsori

@mhilska Hinta? Rivimainososuuksia? RT @jatkuvaasyottoa: Kuka sponsoroi meikäläisen #salibandy-kauden? – #MihalleSponsori

@mhilska @jatkuvaasyottoa Tutut à parillakympillä mukaan ja nimi kausiohjelmaan? #projekti #MihalleSponsori

@jatkuvaasyottoa Jos #MihalleSponsori-hanke oikeasti onnistuu, teetän paidan, jossa jokaisen tukijan nimi. Vedänalkulämmittelyt ko. paita päällä.

Tämän vuoden mikrotuettavani on siis Hämeenkadun Pyövelit. Taloudellisesti kyse on ehkä pähkinöistä, mutta nämä ovat niitä puoliläppäisiä popup-projekteja, joissa tuntee pitävänsä hauskaa ja samalla olevansa hyvällä asiallakin. Vähän kuin porukka, joka keväällä innostuu seuraamaan ja kannustamaan kylän junnujengiä pleijareissa ilman sen kummempia organisaatioita tai sitoumuksia tai jatkuvuuksia.

Eniten ihmetyttää, kuinka harvoin kukaan tulee pyytämään rahaa vaikkapa juuri rivi-ilmoituksen tai kausikortin oston kautta.

Järjestymässä olevia ajatuksia

Erään lounaspöydän ääressä käytiin keskustelua urheilujärjestöjen ja -seurojen tavasta kertoa itsestään, ja lähettelin sitten sähköpostitse perässä linkkiä viestintäkouluttaja Katleena Kortesuon Ei oo totta -blogin merkintään.

Mutta miksenpä tarjoaisi sitä kerralla kaikille tässä.

Se idea, että ennen oli Yhtiön / Liiton / Yhdistyksen Virallinen Kanta mutta nykyään on Ihmisiä. Joita on yhtiössä tai liitossa monia ja jotka voivat olla eri asioista hiukan eri mieltäkin eikä se silti ole vaarallista.

Ja että ihmisen ääni tai blogi tai kommentti on paljon mielenkiintoisempi kuin organisaation mitäänsanomattomaksi hinkattu vaaraton linja.

Samaan liittyy myös HJK:n fanien PäätyTV:n tekemä seuran markkinointia kehuja keräävälle tasolle uudistaneen Sari Mikkonen-Mannilan haastattelu. Siinä puhuu ihminen eikä kasvoton kirjainyhdistelmä. Tekemässä ihmisen kokoisia juttuja, laadukkaasti muttei silti täydellisesti eikä ilman vaikeuksia.

Tämä ei maistu pönötykseltä.

Lisäesimerkki toteutuksesta: Hirvien ja vasojen ääniä

Classic Family

Rannikolta juuri junalla cupfinaaleihin tullut matkaaja huomaa sanat jo julisteeessa Tampereen Asematunnelin seinällä.

Classic Family.

Tampere Areenalla näkyy, mistä on kyse. Lipunmyyjät, ystävällisesti hymyilevä harmaahapsinen herrasmies ovella, avuliaat neitoset kahvitiskillä, toimitsijat, pallopojat, Classic Clubin puolella illan valmentajia ja Salibandyliiton uutta puheenjohtajaa haastatteleva jääkiekkolegenda, pressitilaisuuden juontaja ja kuvaaja, Vellu itse myhäilemässä vierellä, seuran puheenjohtaja seisaallaan kentän kulmassa tutun jännittyneessä etukenossa, entiset huippupelaajat mukana eri tehtävissä, Passo Peltola pikkutakissaan siellä täällä varmistamassa, että kaikki toimii ja ratkaisemassa esiin putkahtavia ongelmia, mukaan toimintaan liittyvä erotuomarilegenda.

Ollaan isollaan, mutta samalla rannikolta tullut tuntee olevansa hyvällä tavalla perhetapahtumassa. Sellaisessa, johon kaikki ovat tervetulleita.

Jotain samaa kuin Happeenkin viime vuosien oivalluksessa ettei ole erikseen tähtiä, peruspelaajia, katsojia, asiakkaita vaan yhteisö tekemässä porukalla asiaa, josta tykkää.

Vaikka ennen vanhaan korostettiinkin sormi pystyssä, että pelaajien pitää saada keskittyä vain pelaamiseen.

Tämä voisi olla se suunta, jossa salibandy on edellä ja oikeassa.

classicfamily

Lajin synty: Prologi

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi

2. Letkumaila ja kumipallo

3. Keppisarjan uhka

4. ”Tyly blir sist i sin grupp”

5. Koukku seinässä

6. Epilogi

Suprajohtava: ”Tilanne on kuvottava”

Suprajohtava, Josba ei ole voittanut kauden Salibandyliigassa vielä kertaakaan kotona. Mistä se johtuu?

Aivan oikea kysymys, ja vastaus löytyy oheisesta kolumnistani. Se saattaa suorasukaisuudellaan loukata joitain, mutta en voinut muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa verta kun näen perinteisen joukkueen alennustilan. Velvollisuuteni oli avata suuni ja pistää itseni täysillä peliin.

Kolumnistasi? Tietääkseni et ole kirjoittanut aiheesta kolumnia?

En, mutta jos olisin kirjoittanut, se olisi juuri tuollainen. Sählyjätkän sieluni otsa hikoilee kylmiä karpaloita kun minulle rakasta lajia vedetään lokaan.

Mutta kai Josba kuitenkin yrittää parhaansa…?

Yrittää, eikä siitä olekaan kysymys. Eikä Josbasta muutenkaan. Kyse on koko urheilusta ja järjestelmästä, joita tarkoitin. Tilanne on kuvottava. Sählyjätkän sieluni pieree kuraa kun urheilua raiskataan tällä tavalla. Koko systeemi on paskonut housuunsa, oksentanut paidalleen ja tuhrinut solmioonsa sinappia. Huittisten Kotisinappia. Puuhastelun satoa korjataan nyt.

Mitä siis olisi tehtävä?

Ratkaisu on aivan selvä jokaiselle, jossa sählyjätkän sielu vielä sykkii. Järjestelmän on aika laittaa valot päälle ja virrat piiriin, jotta urheilu pelastuu.

Voitko antaa aivan täsmällisiä parannusehdotuksia?

Se ei ole minun tehtäväni, mutta sählyjätkänä velvollisuuteni on tehdä voitavani enkä väistä vastuutani. Eli tässä tulee: Nyt koko systeemin on aika avata ikkunat, päästää raikas tuuli sisään ja palauttaa urheilu keskiöön.

Raikas tuuli?

Juuri näin. Puita pesään, palava tikku perään ja bensaa koneeseen. StarttiPilottia, jollei muuten liikahda. Muuten ei oikealla urheilulla ole enää mitään mahdollisuuksia, ja tiedät, mitä sählyjätkän sieluni silloin tekee.

Et ole itse pelannut etkä valmentanut huipulla. Millä eväillä väität tietäväsi oikeat ratkaisut noin tarkkaan?

Et näköjään itse taida olla todellinen sählyjätkä vaan yksi niistä nojatuolibyrokraateista, joilla ei ole kokemusta pukukoppien pistohiestä ja kattoon snepatuista mälleistä. Olen kuitenkin itse ensimmäisenä valmis myöntämään, että minusta ei ollut aktiiviaikoinani huipulle. Vaikka treenasin joka tiistai ja pudotin armottomalla työllä rasvaprosenttini kolmeenkymmeneen, se ei vain riittänyt. Hyväksyn sen, sillä urheilun perimmäinen oikeudenmukaisuus ei antanut armopaloja minullekaan.

Suprajohtava, olet armoton. Etkö pelkää, että näin raju teksti polttaa siltoja joihinkin urheilupäättäjiin?

Tiedän vaarat, mutta rehellisyyteni urheilua kohtaan ei salli muuta. Sählyjätkän sieluni vuotaa tahmeista kainaloistaan kellanruskeaa märkivää visvaa, jossa kuhisee kellertäviä toukkia. Visvaisia vertavuotavia toukkia.

Näetkö nykyisessä junioriurheilussa tekijöitä, jotka vaarantavat salibandyn olympiamitalin Sotshissa?

Valitettavasti kyllä. Tilanne on oksettava. Puiston ohi kävellessäni näin poikien pelaavan palloa, ja jokainen heistä pääsi kentälle. Ei minkäänlaista kilpailua pelipaikoista, joka on koko homman ydin. Kun me pelasimme junioreina palloa puistossa, suurin osa ajasta kului penkillä, ja niin sen pitää ollakin. Säälimättömästi menen vielä pitemmälle: Puistossa näkemilläni kavereilla ei edes ollut penkkiä, ja he jopa pyysivät ohi kulkenutta kaveriaan mukaan. Kyseessä oli siis negatiivinen kilpailu pelipaikoista, ja se osoittaa täydellisesti, missä mennään. Tuolla hetkellä näin, miten Nuori Suomi -ajattelu on muuttanut urheilun puuhasteluksi.

Sanaa. Entä viikon vetovinkit?

Ykköstä, ristiä ja kakkosta. Höysteeksi överiä, underia ja täsmällistä. Näillä vinkeillä asiakkaani voitti viime viikolla kuusi omenaa. Oma kassani alkoi kolmella omenalla, ja nyt koossa on neljä omenaa, aprikoosi ja kaksi luumua. Päärynät ovat pirun hyviä kunhan kypsyvät pehmeiksi. Kuorittaessa ne kyllä sotkevat mehullaan. Loput vinkit löydät HiluBettingin sivuilta, joilla kolumnini ovat ihan sattumalta. Ja tuosta kaupan päälle HiluBettingin huppari ja kuulakärkikynä. Kun rekisteröidyt tällä viikolla, hoidan kassaasi pohjiksi kolme rypälettä. Huppari TV-ruutuun ja saat vielä ananaksen.

Kiitos. Uskallanko kysyä, mistä kirjoitat meille ensi viikolla?

Sählyjätkän sieluni on verillä, mutta en voi ensi viikollakaan vaieta. Voin paljastaa jo sen verran, että ensi viikolla paljastan totuuden systeemistä, palautan urheilun keskiöön ja heittäydyn tekstille tavalla, joka loukkaa joitain mutta on pakko päästää ulos. Luvassa on myös Hilun, Hilskan Mikan ja Avokatsomon ahkerimman kirjoittajan vieraskynätekstit.

Categories: farssi, fiasko, totuus, nuori suomi, entomologia, hedelmät ja vihannekset

Mitä siellä lukee?

Tweettasi Urheilulehden uutispäällikkö eilisiltana:

Ai niin. Sain käsiini JJK-HJK-ottelun salaisen otteludelegaattiraportin. Sitä käytettiin siis sanktioinnin ”syyttävänä” osana. Tämä sai toteamaan, että suomalainen urheilujärjestemä haluaa tuhota fanikulttuurin. Ja urheilukulttuurin. Huominen Urheilulehti.

Itselläni ei ole käsillä pääsyä lehteen, joten onko kukaan nähnyt, mitä siellä lukee?

Olettaisin, ettei suomalainen urheilujärjestelmä kuitenkaan oikeasti halua tuhota urheilukulttuuria eikä edes fanikulttuuria, joten onko siellä analyysiä siitä, mistä tällainen jännite syntyy?