Aihearkisto: sekalaiset

#a2ilta

Television A2-ilta kokosi joukon ihmisiä sanomaan vuorollaan pari sanaa. Teemana oli huippu-urheilu tai jotain sen suuntaista, ja Twitterissä pyöri samaan aikaan keskustelu keskustelusta.

Kommentoijien mielestä televisiossa olivat, kuten aina, väärät ihmiset lausumassa väärällä tavalla vääriä mielipiteitä vääristä aiheista. Itselleni jäi siitä huolimatta monta kiintoisaa vaikutelmaa.

1. Yle oli syystä tai toisesta päättänyt tunkea mukaan dopingaiheen, ja sen ottaminen ainakin vielä AamuTV:ssä koko illan kärjeksi korosti valintaa. Suomalaisen dopingmenneisyyden puiminen on edelleen kesken ja tarpeen, mutta parempi paikka sille olisi ollut jonakin toisena iltana.

2. Urheillaanko Suomessa ilon vai pelon kautta, on yksi mielenkiintoisimmista kysymyksistä. Mentaalivalmentaja Minna Marsh pääsi aiheesta alkuun, mutta sitten olikin jo kiire muuhun, kuten näihin iltoihin kuuluu.

3. Edelliseen liittyy kysymys median ja muun julkisen keskustelun vaikutuksesta urheilijan mieleen ja motivaatioon, ja aihe ottikin hetkessä kierroksia. Entä median rooli yleisemmin? Journalismin tehtävä ei ole markkinoida urheilua, olen kuullut urheiluosaston esimiehen kertovan urheiluväelle sieltä edestä katederilta moneen kertaan. Moni kuitenkin näköjään vaatii ja odottaa sitä edelleen.

4. Urheilusta ja rahasta puhuttiin kovin vähän, vaikka aihe on mitä keskeisin. Mistä se tulee, mihin se menee, kuka siitä päättää, kuinka paljon sitä pitäisi olla ja miksi?

5. When money talks, everyfuckingbody listens. Niin nytkin kun yritysmaailman edustaja avasi suunsa ja urheiluihmiset höristivät tunnollisesti korviaan. Jokainen jollain lailla urheilun pyörittämiseen osallistunut tuntee ilmiön.

6. Kassa ei riitä, Hiihtoliiton mies muistutti siitä ristiriidasta, joka on liittoihin kohdistuvien odotusten ja liittojen resurssien välillä. Aärimmäisen keskeinen puheenvuoro, joka ohitettiin hidastamatta ja josta Twitterissä näin vain jonkun ”olette asianne ryssineet, höhöhö” -tasoisen kommentin.

7. Petteri Nykky herrasmiehenä ei tunkenut esiin mutta väläytti vähilläkin puheilla, minkä tasoista antia häneltä olisi ollut kuultavissa enemmänkin. ”Jokseenkin hauskaa tuo salibandypiirien rinkirunkkaus”, kuului Twitter-kommentti Nykyn kehumiseen. Kaikin mokomin, ja salibandypiirienkin on jo aika alkaa kehua itseään ja toisiaan ihan rohkeasti koska syytä on. Aika pitkään onkin kyyristelty nöyrästi porstuan ovenpielessä.

8. Joukkuepelit viime vuosien menestyksineen tuntuivat olevan niskan päällä ja ”perinteiset lajit” puolustuskannalla. En sano tätä lällätelläkseni, vaikka joukkuepalloilufriikki olenkin. Pikemminkin kummastellen, koska Virenin kultajuoksut TV:n äärellä jännittäneenä kasvoin hiihdon ja yleisurheilun Suomessa, jossa pallopelleilyt olivat jotain vähemmän tärkeää.

8. Aleksi Valavuori ja Petteri Sihvonen sopivat erinomaisesti ohjelmaan, jossa ehditään analyysien asemesta lähinnä huudella nopeita iskulauseita. Kumpikin ehti pikaisesti heilauttaa brändinsä lippua ja nostattaa Twitter-yleisön kannustukset ja buuaukset kuin hyvis ja pahis showpainissa. Mielenkiintoiset roolihahmothan he ovatkin. ”Sihvonen” provoamassa ja kyseenalaistamassa suomalaisen urheilun pyhiä myyttejä. ”Valavuori” pajattamassa juuri saavillisen espressoa kumonneella kiihkeydellä, että urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää, koska, ööh, urheilu on hienoa ja tärkeää ja pyhää.

9. Oikeastaanhan kaikki osallistujat ovat näissä keskusteluissa markkinoimassa itseään tai edustamaansa yhteisöä, kuten Aapeli Nevala salamannopeasti julkaisemassaan kirjoituksessa muistutti. Brändinäyttely, ja kannanotot sen mukaan.

10. Missä huippu-urheilijat kun keskustellaan huippu-urheilusta, kysyi moni. Hyvä kysymys, kunhan urheilijalla on keskusteluun annettavaa. Nyt urheilijat olivat kertomassa, miltä tuntuu yrittää luoda uraa, kerätä rahoitusta ja olla epäonnistuessaan kansakunnan kusitolppana. Keillä huippu-urheilijoilla olisi elämänkokemusta, tietoa, ikää ja näkemystä kertoa vielä enemmän? He olisivat helmiä.

Niin monta niin mielenkiintoista aloitusta ja teaseria, joista jokaisesta saisi oman mielenkiintoisen keskustelunsa. Siksi haluaisin nähdä jokaviikkoisen ohjelmasarjan, jossa eilisistä vieraista jokainen ja monta muuta urheiluihmistä saisi yksi kerrallaan keskustella rauhassa vähintään sen kaksi tuntia.

Sanassa joukkue ei ole iitä eiku

C. Ronaldo, joka hienosta syötöstä maalin tehtyään kääntyi tuulettamaan kohti itseään eikä kohti syöttäjää. Joel Pohjanpalon ilme kun hänet otettiin Hakaa vastaan vaihtoon jo ennen puolta tuntia. Zlatan, joka kirjassaan ei yritäkään väittää, että joukkueet olisivat muita kuin jalansijoja eteenpäin uralla.

Kaikki nuolet kuviossa johtavat ruutuun, jossa lukee kollektiivi, kirjoitti Viktor Tihonov. Siitä on aikaa niin kuin on Neuvostoliitostakin.

Ja blogiin ajatukset on kirjoitettava keskeneräisinä, muistutti, muistaakseni, blogilegenda Tommi Perkola.

Yhteistä kokemista

Ennustan, että Twitter tulee ottamaan tällä kaudella salibandyväen keskuudessa näkyvän roolin, kirjoitti Timo Mäkynen kauden alkajaisiksi, ja siltä on jo ehtinyt näyttää.

Niin taas keskiviikkoiltana kun TV-ottelun selostaja Jantta Alkio ehti erätauoilla ottaa vastaan leikkimielisiä vinkkejä lähetyksessä esiin nostettavista asioista ja analyytikko Jani Hakkarainen tarjoilla seuraajilleen fläppirautalankaa TPS:n ylivoimakuviosta.

Ehtivätköhän katsomovalmentajat seurata pelin aikana Twitteriä? Seuraavaksi yleisöltä reaaliaikaisia taktisia vinkkejä crowdsourcing-pohjalta?

Entä pitäisikö urheilunkin tapahtumajärjestäjällä olla Twitter-emäntä tai -isäntä?

Twitter-seurattavien lista Pääkallossa

(Juu, tiedän, että suurin osa salibandyn seuraajista ei edelleenkään seuraa sitä Twitterin kautta.)

Verkkodemokratiaa ja sitä vanhanaikaista

Muun muassa erotuomarien palkkioasia sai salibandyn nettikansan hereille, ja Pääkallon kommenttilaatikossa liittokin sai runsaasti ohjeita siitä, millaisia päätöksiä pitäisi tehdä ja keitä päättäjiksi valita.

Kurotin omankin pikkulusikkani pataan ja muistutin liittokokouksen merkityksestä.

Nyt kun näkemyksiä ja ehdotuksia on taas paljon tarjolla, muistutan konkreettisimmasta tavasta vaikuttaa liiton asioihin:

”Salibandyliiton liittokokous järjestetään lauantaina 24.11.2012 pääkaupunkiseudulla. Liittokokouksessa valitaan puheenjohtaja, hallitus, valtuusto, valituslautakunta sekä päätetään liiton pitkän tähtäimen suunnitelmasta.”

Toivotaan vilkasta rakentavaa keskustelua ja paljon päteviä ehdokkaita kaikkiin mahdollisiin tehtäviin.

Salibandyn alkuaikoina oli itsestään selvää, että me, seurat, olimme liitto. Seuroja oli parikymmentä, ja liittokokouksissa pienissä saleissa pohdittiin naamakkain muun muassa, olisiko liitolla varaa ostaa salibandykaukalo tai pitäisikö sallia myös sekajoukkueet. Henkilökuntaa ei ollut vaan puheenjohtaja postitti jäsenkirjeet kotoaan. Kunnes liitto päätti (seurat päättivät) palkata Nervanderinkadun toimistoonsa Helsinkiin puolipäiväisen toimistotyöntekijän, ja loppu, loppu on historiaa.

Tänään liitolla on ylhäällä norsunluutornissaan tuhansia työntekijöitä, holvin puolella lapioidaan TV-sopimuksista tulvivaa rahaa ja sikarinsavun seasta erottuu konjakkilasien kimmellys. No, ehkei ihan, mutta se pointti. Että olisi olevinaan erikseen me ja erikseen jokin erillinen liitto.

Mittakaavan muuttumisesta huolimatta systeemi on yhä se sama, vaikka kaikki tapahtuukin jähmeämmin ja yhden ihmisen tai seuran ääni on kokonaisuudessa hiljaisempi. Edelleen valta liitossa kuuluu sen jäsenille, jotka käyttävät sitä tietyin muodoin kuten kokouksissa ja äänestyksissä. Jäykät muodot ovat olemassa siksi, että jokainen jäsen saisi mahdollisuuden vaikuttaa ja vaikuttaminen tapahtuisi tasaveroisin perustein. Siis toisin kuin vaikkapa internetissä, jossa kukaan ei tiedä, onko mielipidevyöry oikeasti vyöry vai sata eri nimimerkkiä yhdeltä ja samalta näppäimistöltä. Ja jossa keskustelun tahdittavat äänekkäimmät.

Verkkokeskustelut eivät silti ole vailla arvoa, päinvastoin. Virallinen järjestötoiminta kun on myös paperipinoja, pitkiä kokouksia, valiokunnan sihteerin lataamaa kahvia ja alakerrasta haettua pullaa. Niihin eivät läheskään jokaisen kärsivällisyys ja takapuoli riitä. Onneksi on verkko, jossa salibandyn nopealiikkeiset aleksivalavuoret voivat kysyä osuvat kysymyksensä ja tuoda esiin hyvät ideansa, joita virkamiehet ja rutiinien kanssa painijat eivät olisi koskaan itse keksineet. Etunsa on myös nimettömyydessä. Hyvä idea voi nimittäin olla hyvä ja huono huono riippumatta siitä, kumpi tuli asiaa pohtineelta juniorilta ja kumpi isolta herra johtajalta.

Tarvitsemme sekä verkkodemokratiaa että sitä vanhanaikaista, ja jonain päivänä ne saattavat yhdistyä ketterämmiksi systeemeiksi.

Vastaavia kai mietitään myös valtion ja kuntien tasolla. Tai ainakin pitäisi.

(Edit: Salibandy-lehti kolahti postiluukusta samaan aikaan kun naputtelin viimeistä kappaletta. Tuli näköjään piskuista päällekkäisyyttä lehden pääkirjoituksen kanssa.)

Respect

Futislegendat enemmän ja vähemmän hyvästelivät faneja lauantain Respect-ottelussa lauantaina Helsingin Olympiastadionilla. Yleisömääräksi ilmoitettiin 11 tuhatta eikä ainakaan itselläni ole eväitä lukua kyseenalaistaa.

Pari viserrystä aiheesta:

@Karhuherra Paljonko tuolla #respect-höntssä on katsojia? Tiistai-illan TPS-Saipa-matsin verran?

@jhiitela Miksi olet niin negatiivinen?

@Karhuherra Olen korkeintaan vähän surullinen, ettei tätä(kään) saatu hoidettua maaliin saakka kunnialla.

@jhiitela Aivan sama vaikka siellä olisi viisi katsojaa. Tämä peli oli pakko järjestää. #kulttuuri #respect

@jhiitela kulttuuri ei synny, ellei sitä rakenneta. Markkinointi meni kyllä ihan reisille.

Ainakin minun kanaviini oli tapahtuman olemassaolosta tulvinut riittävästi tietoa. Sen sijaan alkuperäinen hinnoittelu oli kovin kunnianhimoinen. Juniori oli alusta asti ilman muuta lähdössä paikalle, mutta itse en olisi maksanut näytöspelistä kolmeakymmentä euroa. Sillä rahalla näen HJK:n pelaavan kolmesti, parhaassa tapauksessa vielä jopa mestaruudesta.

Virhe toki myönnettiin ja hintoja laskettiin. Nähdäkseni 11 000 on tällaiselle tapahtumalle erinomainen yleisömäärä. Täydestä stadionista tavoitteena mutisseiden oletan kärsivän todellisuudentajun puutteesta.

Vastustajista ei ennen peliä helpolla tietoa löytynyt, ehkä tarkoituksella. Ovatko nuo jotain KPV:n tryoutpelaajia, kysyttiin kuiskaten minultakin kun maallikolle de Boeria tuntemattommat nimet juoksivat nurmelle. Vaikkeivät he toki päivän pääasia olleet. Entä mikä on se hyväntekeväisyys, johon lipputuloja oli menossa?

Panoksen puuttuminen syö urheilutapahtumasta yllättävän paljon, mutta toki säväytti nähdä nuo kaikki suomalaisnimet vielä yhtä aikaa kentällä. Kannatti lähteä paikan päälle.

Kuvalinkki: Kaikenlaista on kentällä nähty, mutta vain yksi kuningas

Iltapäivän erottujat:

1. Litmanen

2. Andy Goram

3. Pohjoiskaarre

4. Kuqi

5. Kahden euron ”käsiohjelma”, joka oli enemmänkin päivän tähdet ja maajoukkueen huippuhetkiä esittelevä kirjanen

Mikki Hiiri mietteliäänä

IFK:n ja Jokereiden treenimatsissa on kuulemma tapahtunut jotain kuohuttavaa. En tiedä tarkalleen, mitä, koska olen jättänyt ne ”katso kuvat”- ja ”katso video” -linkit klikkaamatta.

Sivusta katsoen on mielenkiintoista seurata keskustelua rinnakkaisista moraalikoodistoista, joista yksi saattaa olla maan lakikin, siellä jossain horisontissa. Kiekko on kovien lätkäjätkien laji ja kukkahattutädit pysykööt hiljaa, olemme jo oppineet. Eikö nyt siis ole vedetty ihan niin kuin asiaan kuuluu? Kaljaa, verta ja sirkushuveja.

Vaikka istuinkin useana vuosikymmenenä IFK:n peleissä kausaripaikoilla, hahmotan, että seuran, joka on markkinoinut brändiään äijämäisillä vihjailuilla tyyliin ”Aina sattuu ja tapahtuu” ja ”Old time hockey is back in town” ei kannattaisi kovin helpolla heittäytyä uhrin rooliin. Ainakaan tosissaan. Ei kai Reggie Dunlopkaan ollut kun kauhisteli, että Hansoneja oli vedetty rengasketjuilla naamaan.

Samaan aikaan pitää kurkkia vaivihkaa, iskevätkö lätkäjätkät selkämme takana toisilleen silmää ennen kuin suuntaavat yhdessä baariin. Jos kaikki tämä pöhinä onkin vain yhtä yhdessä sovittua markkinointikamppista liiga-avauksen alla? Ja hallin edessä on avausiltana ambulanssi, jonka kuski lupaa vouvauttaa sireeniä muutaman kerran?

Loppuun kuuluisi sarjakuvaruutu, jossa mietteliäs Mikki Hiiri paperilappu kourassaan sanoisi Hessulle: ”Tämä saattaa olla jonkinlainen koodi”.

Nuotit hukassa

Nuorgam listasi 2000-luvun kotimaiset futisbiisit.

Miten sählyssä? Kurre on tekijänä SSV:n maalibiisissä We are the Vikingsissä ja aiheena klassikossa Salibandyihme Kurt Westerlundissa, jonka mp3-soittimestanikin löysin. Siellä on myös Ruotsin naisten salibandymaajoukkueen 2007 laulama pakki Lisah Samuelssonin luomus, joka soi frederikshavnilaisen hotellin aulassa kauniisti ilman säestystä ilta-asuisten maailmanmestarien valmistautuessa juhlimaan. NST:n naisten tähdittämä musiikkivideo Osaispa laulaa taitaa löytyä vain joukkueen Facebook-sivulta.

Herttainen ruotsalaisrallatus Innebandy löytyy ainakin Spotifysta.

Mitä muita?

Miksi urheilemme?

En ole tavannut jääkiekkoanalyytikko Petteri Sihvosta kuin Urheilulehden sivuilla, mutta hän käy Facebookissa niin mielenkiintoisia urheilukeskusteluja, että tunkeilin sekaan.

Tänään Sihvonen kirjoitti 4-6-vuotiaiden ohjaamisesta alkamaan leikin kautta tavoitteellinen urheiluharjoittelu. Sen mielekkyyttä perättäessä Sihvonen kirjoitti mielenkiintoisesti

…lapset itse eivätkä monet vanhemmatkaan halua ”puuhastella” eli tehdä asiaa vasemmalla kädellä.

Saattaa olla hyvinkin totta. Ja kenties sukua sille, että tarpeeksi pienet urheilevat lapsethan ovat omassa maailmassaan kaikki tulevia teemuselänteitä ja samihyypiöitä. Realiteetit alkavat hahmottua vähitellen kun he tajuavat, kuinka harvasta tulee huippu ja kuinka paljon se vaatii.

Mutta millainen on se prosessi kun urheilija tajuaa, ettei kaikki olekaan hänelle mahdollista ja urheilulle on löydettävä uusi motiivi? Loppuuko harjoittelu kerrasta kunnes ex-urheilija joskus aikanaan vaikkapa perustaa kaverien kanssa pelailuporukan ja alkaa liikkua uusin tavoittein kalibroituaan maailmansa uusiksi? Vai onko olemassa tapa liukua suoraan tavoitteellisesta treenamisesta harrasteurheiluun?

Kaikilla omien mahdollisuuksien rajat eivät tietenkään tule vastaan vielä lapsuudessa. Se voi tapahtua vanhemmissa junioreissa tai vasta aikuisena kun penkin päähän tuppea pureksimaan juuttunut pelaaja tajuaa, ettei tule koskaan lunastamaan paikkaa liigajoukkueen pelaavissa kentällisissä.

I always thought that some day hockey would just end. That some coach would tell me I was not good enough, muisteli muistini varaisesti The Gamessa Ken Dryden, joka kuitenkin lopulta lopetti pelit vasta omasta tahdostaan.

Tai sitten kalibroinnin aika voi tulla vastaan saavutetun menestyksen jälkeen. Tyytyvätkö entiset NHL-ammattilaiset golfiin vai jatkavatko pelaamista gamloissa rakkaudesta lajiin? En tiedä.

Entä samansukuinen uran alkupään kysymys: Milloin ihminen aloittaa tavoitteellisen urheilun, kilpaurheilun, huippu-urheilun? Suomessa kai lapset harvemmin ilmoittautuvat nappuloihin huippu-urheilulinjalle tai harrastelinjalle vaan prosessi on vähittäinen.

Urheiluväännöissä joku haluaa yleensä nopeasti rajata keskustelun pelkkään huippu-urheiluun. Mutta kun sen liepeillä ja sivussakin on niin paljon mielenkintoista.

Urheilun Timo Soini

Tämä kirjoitus sisältää Twitterin kautta suodattuneita vaikutelmia.

Urheilulehden Esko Seppänen tyrmäsi olympialaisissa konttaavan suomalaisurheilun taustat AamuTV:ssä. Suomalainen urheilu keskittyy ainoastaan tasapäistämiseen, kilpaurheilu tapetaan, järkyttävää valehtelua, julkinen teloitus tulisi, ”liikunnalta” kaikki tuet välittömästi pois…

Kansa tykkää, ja pöydän ympärille alkaa kerääntyä selkääntaputtelijoita. Oikein puhuit, perrrkele. Vihdoinkin joku sen sanoi. Keisarihan on munasillaan!

Vertaus valtakunnanpolitiikkaan nousee mieleen saman tien. Timo Soinikin antaa äänen turhautuneille ja tuloksiin pettyneille, sanoo salongeissa ääneen asioita, joita on mietitty käsi taskussa nyrkissä ja pienemmällä porukalla Teboilin nurkkapöydässä. Missä EU, siellä ongelma, sanoo yksi. Nuori Suomi, kuuluu toisella urheilun kaiken pahan alku ja juuri. Ja ne mitalikahveilla pönöttävät saatanan kravattiherrat…

No mitä sitten olisi tehtävä, kuuluu tietenkin kysymys, joka epäkohtien osoittajille kuuluu seuraavaksi esittää. Tarkemmin tutkittuina asiat tapaavat olla mutkikkaampia, mutta turha silti tyytyä lyömään kritiikkeihin populismileima ja sullomaan ö-mappiin. Keisarin perse nimittäin saattaa tosiaan vilkkua sieltä silkkikalsarien raosta.

Sosiaalisessa mediassa parannusehdotuksia kuullaankin. Nuori Suomi hiuksista vi**uun, koko SLU alas ja lajiliitoille omat myyntimiehet, sarjataulukot takaisin pikkujunnuille, tuplataan urheilijoiden apurahat, mutta puolitetaan saajien määrä, byrokratia pois, rahat urheilijoille, oopperarahat urheilijoille…

Aleksi Valavuori väläytti Twitterissä Suomen Urheilun Muutostyöryhmän perustamista, tosin minulle jäi epäselväksi, oliko hän tosissaan vai jäikö se heitoksi. Urheilussakin kun riittää ideanikkareita, joiden perävalot katoavat jo mutkan taa kun puurtajaporras vasta raivaa edellisen huikean projektin raunioita (ei tässä tarkoita, että A.V. olisi sellainen).

Tuollainen vapaamuotoinen ideariihen tyyppinen sparrausrinkihän olisi mitä loistavin foorumi visionääreille, joiden aika ja maltti eivät riitä vaikuttaa perinteisen järjestörakenteen kautta. Se olisi aarre myös urheiluliitoille, joissa rutiinien pyörittäminen äkkiä vie voimat ja luovuuden. Voittamisvalmentaja Cristina Andersson ehtikin jo ilmoittautua Twitterissä mukaan ja ehdottaa esimerkiksi Erkka V. Lehtolaa vanhoja ajatuksia haastamaan.

Aiheita riittäisi. Nuori Suomi, voittamisen taito, junioriurheilun tavoitteet, urheilun ja liikunnan rajanveto, urheilun edunvalvonta, rahanjako urheilun sisällä, miten järjestöt parhaiten palvelisivat ydintoimintaa…

… ja monta sellaista aihetta, jotka minulle rajoittuneena eivät tässä edes tulleet mieleen.

Ja sekin pitäisi määritellä, mihin kysymykseen yleensäkään haetaan vastausta? Siihenkö, miten Suomi jatkossa voittaisi enemmän olympiamitaleita?

Roller derby

Iltakävelyllä Väinämöisen kentän ohi kulkiessa huomasin yläkaukalossa tapahtuvan jotain. Ankaraa älämölöä, mylviviä väkijoukkoja kaukalon sisä-ja ulkopuolella, kaukalon reunan yli erottuvia kiitäviä värikkäitä kypäriä.

Tänään Google+:ssa silmiin osunut kuvasetti tapahtumasta palautti aiheeseen: Se on ollut Roller Derbyn Kesäklassikko Kallio Rolling Rainbow vs Helsinki Roller Derby.

Vauhdissa muun muassa Lucyfer Lawless, Pink Spanker, Minna Cunt ja Mad Mamacita.

Lisää kuvia

Urheilua, teatteria, alakulttuuria, niitä kaikkia vai jotain ihan muuta? Googlattu artikkeli kertoo lisää.

Peräti mielenkiintoinen ilmiö.

– – – – –

Twitteristä: @Karhuherra: Todettakoon, että roller derby on hieno 2000-luvun laji, mahdollisimman kaukana kaikesta perinteisen urheilun tunkkaisuudesta.

– – – – –

Kultaisella 1980-luvulla salibandy oli alkutekijöissään ja haki identiteettiään. Liittokokouksessa saatettiin käyttää puheenvuoro aiheesta, tulisiko pelin pysyä demokraattisena ei-liian-vakavana hauskanpitona, jota pelattaisiin vaikka letkumailoin sekajoukkueilla.

Ilmassa oli perinteiset korkeuksistaan salibandylle tuhahtelevat tärkkijäykät old skool -lajit haastavaa alakulttuurihenkeä.

Mahtaako sitä olla enää yhtään jäljellä vai onko salibandy jo etabloitunut muiden tärkkijäykkien joukkoon?

Verkkarimies ja erotuomari

Viikonloppuna isossa juniorien jalkapalloturnauksessa huomasi taas perusasioiden merkityksen erotuomarin uskottavuudessa.

Huipputasolla ero hyvän ja huonon tuomarin välillä voi tulla parista oikeammasta ja vääremmästä ratkaisusta, mutta alempana vaaditaan paljon vähemmän.

Ottelu tuntuu heti vähän vähemmän oikealta, jos sitä tuomitsee verkkareihin ja T-paitaan pukeutunut kaveri otteluohjelmapaperi toisessa kädessä. Vielä huonompi, jos hän viheltää pilliinsä satunnaisesti ja silloinkin juuri ja juuri ääneen ja näyttää suuntia kun muistaa. Vaikka jokainen peliin puuttuminen menisi oikein.

Verkkarimiehen pohjustuksen jälkeen oikean dumarin on hiottuine perusrutiineineen helppo näyttää hyvältä. Oikea erotuomariasu, selkeät voimakkaat näytöt, junioritasollekin mitoitettuna terävä liikkuminen kentällä tarvittaessa näyttämään vaparin tai muurin paikka. Kuuluvat vihellykset, joilla voi kertoa paljon. Lyhyt vahvistaa kaikkien muutenkin tajuaman kopautuksen, paikalle spurttaamisen höystämä pitkä ponteva puhallus varoittaa: Älä enää kertaakaan tee noin.

Kentän laidallakin tuntuu, että erotuomari kunnioittaa peliä, ja kaikilla on muutenkin helpompaa ja selkeämpää.

Joku yksittäinen vihellys sinne tai tänne on toissijainen asia. Vei meiltä maalin ja rankkarin, kuraiset natiaiset mutisivat. Rankkarista en tiedä, mutta se yksi pallo ei kyllä ollut maalissa vaan veskari poimi sen viivalta, korjasin ja muistutin: Eivät nämä muutenkaan tuomareihin ratkea vaan omaan tekemiseen.

Jaksaako valmentaja?

YLEn radion Urheilun taustapeili pohti taannoin valmentajien työuupumusta vierainaan koripallokoutsi Antti Koskelainen ja Suomen Valmentajat ry:n toiminnanjohtaja Kristiina Danskanen.

Se tavallinen tarina: Oman pelaajauran hiljalleen himmautuessa näkemystä ja annettavaa riittää, joten penkin taakse intoa täynnä kuin ilmapallo. Energiaa, treenejä, pelejä, kursseja, eteenpäin, eteenpäin.

Mutta entä sitten kun nousukiito sakkaa, opiskelut vaihtuvat kiireiseen leipätyöhön, alkaa olla ehkä perhettäkin? Miten sovittaa työajat, lomat, miten kytkeä aivot irti joukkueen tai valmennettavan huolista? Onko valmentaja aina töissä?

Saako urheilussa edes olla väsynyt vai onko aina oltava vahva voittaja?

Mitä valmentaja itse ja seura tai liitto voisivat tehdä, jotta valmentaja jaksaa jatkaa myös sen ensimmäisen intensiivisen spurtin jälkeen?

Milloin Sinä viimeksi kiitit tai kehuit valmentajaasi?

Jokainen katsoja on potentiaalinen toimittaja

Pääkallon ansiokas Twitter-artikkeli muistuttikin, mitä on pitänyt ihmetellä ääneen.

Twitter-edelläkävijä ja salibandyanalyytikko Jani Hakkarainen haastoi taannoin muitakin liigajoukkueita kuin M-Teamia tweettaamaan, jotta me sählynnälkäiset saamme tietää, mitä peleissä tapahtuu. Naisten edelläkävijä Kooveen puuhamies Kimmo Pitkänen kommentoi Pääkallon juttuun:

Toistaiseksi livekommentointiin on sytytty vain naisten puolella, toivottavasti miestenkin peleistä joku joskus innostuu raportoimaan.

Kimmo ei suoraan kerro, tarkoittaako tuossa joukkueen edustajia, mutta otan tämän silti argumentiksi.

Sillä: Tweettaavat tai muuten liverapoavat joukkueet ovat hyvä alku, mutta idea on toisaalla. Twitterin ja muun sosiaalisen median hienous on, että se ei ole putki eikä suutin vaan verkko: kuka tahansa voi raportoida.

Tiedonvälitys tämän illan ottelusta ei riipu sitä, onko paikalla ”oikeita” toimittajia tai ehtiikö stressaantunut joukkueenjohtaja naputella tai sattuuko katsomoon joku liitosta. Lehtereillä ottelusta nauttii satoja asiantuntijoita, jotka tekevät pelistä havaintoja, iloitsevat, surevat, haltioituvat, turhautuvat, muodostavat mielipiteitä ja liittävät näkemänsä isompiin yhteyksiin. Ja heistä varsin monella on taskussaan nykyajan toimituspääte: älypuhelin.

Ei ole enää yhtä tai muutamaa lähettäjää ja joukkoa vastaanottajia vaan kaikki ovat kaikkea. Some-eksperteille tietysti wanha totuus, mutta palloilusarjan kaltaisissa erityisympäristöissä vasta hahmottuvaa todellisuutta.

Tänään jokainen hallissa on halutessaan toimittaja (tai valokuvaaja tai videokuvaaja). Jokainen voi syöttää verkkoon havaintoja, mielipiteitä, kuvia, videoita. Heistä, jotka eivät päässeet paikalle, jokainen voi liittyä verkkoon, poimia tietoja ja jopa kysyä ottelun kestäessä paikalla olevilta, mitä siellä tapahtuu.

Reaaliaikainen nettipöytäkirja alkaa saada lihaa luidensa ympärille kun paikalla olevat kertovat, mistä Kotilainen sai punaisen kortin, millaisen rankkarin Johansson laittoi sisään, miksi Suomi vaihtoi maalivahtia tai kumpi joukkue painostaa ja kumpi kieppuu pesukoneessa.

Tällä hetkellä juuri Twitter tekee verkon rakentamisesta helpon kun tagi #salibandy kokoaa aiheen saataville. Pidemmän päälle kyse ei tietenkään ole ”Twitteristä” tai ”Facebookista” tai X:stä vaan ihmisistä, yhteyksistä välillämme ja työkaluista niihin. Tällä muutostahdilla kukaan ei tiedä, millä välineillä ja kanavilla tieto vaikka liigakaudella 2017 – 2018 liikkuu.

Liigajoukkueen tasolla kysymys ei ehkä olekaan, mistä löytäisimme liveraportoijan vaan miten tekisimme jokaiselle hallissa mahdollisimman helpoksi olla liveraportoija.

Auttaako avoin langaton verkko vai onko jokaisella jo muutenkin hyvä datayhteys? Palkittaisiinko aktiivisin kommentoija jotenkin kuten ravintola voi tarjota Foursquaren kirjautumisilla mitattuna useimmin vierailevalle asiakkaalleen etuja? Muuta, mitä?

(Paras palkinto verkkoviestijälle on toki, että viestit luetaan. Peukut, tykkäykset, retweettaukset, vastaukset ja vastaväitteet ovat somen pikavoittoja.)

Verkon merkitys on tavallistakin suurempi salibandyssa, josta perinteinen media ei tarjoa illan päätteeksi päivän kaikkien otteluiden maalikimaraa ja toimitettua tietovyöryä. Verkko väreilee silti niissäkin, joissa tarjoaa, koska me ihmiset haluamme kokea yhdessä ja olla vuorovaikutuksessa toistemme kanssa.