Aihearkisto: Talous

Kenelle huippusalibandy kuuluu?

Me pellet sentään pelin teemme jäällä, perusteli 70-luvulla muistelmissaan Vellu Ketola kantaansa, että pelaajien äänen tulisi kuulua huippujääkiekon päätöksenteossa enemmän.

Salibandyn vääntöteemoja ovat ainakin Salibandyliigan joukkuemäärä ja se, tulisiko mestaruus ratkoa yhdellä Superfinaalilla vai finaalisarjalla. Aiheita, joista Pääkallo on juuri perannut ansiokkaasti seurapomojen mielipiteitä.

Itselläni ei itse kysymyksiin ole sen voimakkaampia mielipiteitä, joten mietin aluksi vain, keillä pitäisi täydellisessä maailmassa olla valta tällaisista asioista päättää.

Parissa päivässä ehdin pohtia asiaa ääneen Twitterissä pari kertaa, ja kommenttejakin kilisi.

Tai

Tai

Varsin mielenkiintoisia näkemyksiä.

Ehdin toisaalla jo julistaa kysymyksen siitä, kuuluuko peli valmentajille vai pelaajille, mielettömäksi, mutta entä tämä? Voidaanko mielekkäästi kysyä, kenelle huippusalibandy kuuluu?

Kuuluuko esimerkiksi Salibandyliiga siihen osallistuville pelaajille ja joukkueille, ja tulisiko niillä olla valta päättää, miten sarja järjestetään?  Vai kenties maksaville katsojille sen mukaan, millaisen sarjan he haluavat nähdä? Vai kuuluuko Salibandyliiga lajin näyteikkunana ja kauneimpana helmenä koko lajille tai ainakin kaikille liiton jäsenseuroille?

Samat kysymykset ovat tietenkin tulleet vastaan muissakin lajeissa. Jääkiekossa, jos oikein muistelen, huippuseurat perustivat runsaat 40 vuotta sitten SM-liigan halutessaan itse päättää, miten huippukiekkoa Suomessa pelataan. Jalkapallossa kuuluu paraikaa manailtavan Palloliiton organisaatiomallia, jossa Peräkylän Ponnistuksella on sananvaltaa maan huippuseurojakin koskettaviin asioihin.

Tämä on tietenkin vain filosofointia, koska käytännössä sarjajärjestelmistä päättää Salibandyliiton hallitus. Jossa, toisin kuin joku antoi ymmärtää, ei näyttäisi olevan pelkkiä liiton pukuherroja ilman pelikokemusta, vaan hyvinkin paljon sellaista, tuorettakin.

Tavoiteltavista päätöksenteon malleista kaikki lienevät kuitenkin yhtä mieltä, teki ratkaisut kuka tahansa. Kuulkoon ennen päätöksiään mahdollisimman laajasti ja vilpittömästi niitä, joita asia koskettaa, tehköön viisaat päätökset ja viestiköön ja perustelkoon ne mahdollisimman huolellisesti ja läpinäkyvästi.

Kuten kaikessa urheilussa ja yhteiskunnassa laajemminkin.

Sählyväen itsetuntoa etsimässä

Säbä, sähly, salibandy kärsii suotta itsetuntokriisiä, tweettasi johdannoksi Tero Hakola, ja löytyihän linkin takaa maan valtalehden juttu.

Sähly on salibandyssä yhä kirosana – voisiko tästä päästä jo yli?

Ristiriidan tunne tuotti oitis hämmennyksen. Eihän sähly ole salibandyssa kirosana, ainakaan minun mielestäni. Eikä tuntemieni lajin ystävien. Kenen siis pitäisi päästä yli? Ja mistä?

Ehkä itse jutusta löytyisi selitys. Katsotaanpa.

”Salibandy potee.” ”…lajin sisällä koetaan.” ”…monet salibandy-yhteisössä kokevat…” ”Salibandyväki vetoaa…”

Ei oikein hahmottunut vieläkään, kenestä puhutaan.

Ehkä jutun kirjoittaja kuuluu johonkin itsetuntokriisiä potevaan salibandy-yhteisöön? Tai seuraa sellaista läheltä? Tai veti vain mutkat suoraksi saadakseen juttuun räväkkyyttä? Sellaista tapahtuu nykyään. Ja usein se toimii.

Tai ehkä Toni Lötjönen tiivisti koko totuuden tweettiinsä:

Voi Ismo parka kun kirjoitit otsikon 10 vuotta myöhässä

Minun tuntemieni salibandyihmisten itsetunto nimenomaan on nykyisin varsin hyvällä mallilla eikä oman lajin paikkaa urheilun kirkkaissa saleissa tarvitse selitellä kenellekään. Sen yksi ilmentymä on, että lajia voi kutsua hellittelynimellä sähly. Kuten jalkapallo on fudista tai jääkiekko lätkää tai hokia.

Luulen muistavani senkin ajan, kun epävarmuutta oli. Ja sen ajan, kun salibandy vielä oli hauska kuriositeetti, josta saattoi ilmestyä oikeassa lehdessä kepeään sävyyn kirjoitettu ilmiöjuttu. Suomalaiset roller derby, huispaus tai rugby voisivat ehkä olla nykyään vastaavia. Semmoisia sympaattisia eksentrisiä harrastuksia, jotka eivät kuitenkaan uhkaa oikeita urheilulajeja.

Kirskunaa ja kipinöitä alkoi syntyä siinä vaiheessa, kun salibandy vain kasvoi ja kasvoi eikä enää suostunut pysymään herttaisena pikkuveljenä. Tulokas alkoi kiusallisesti kysellä salivuorojen, palstamillimetrien ja ihan oikeiden valtionavustusten perään.

Joillekin syntyi tarve julistaa nousukas muuksi kuin oikeaksi urheiluksi. Mailat puun sijasta skandaalimaisesti muovia ja maalivahti naurettavasti polvillaan, mainittiin perusteluiksi. Polvillaan, voitteko kuvitella.

Oli meitä kyllä varoitettu. Te voitte pysyä pienenä kivana juttuna, isohkon TV-kanavan urheilupäällikkö luennoi seuraihmisille, tai lähteä kisaamaan isojen poikien kanssa, mutta siellä voi kyyti olla kylmää.

Vähättelevät kommentit ovat sittemmin harventuneet mutta näyttävät pomppaavan kohoina pintaan aina MM-kisojen aikaan. Kenties siksi, että oikeamman urheilun harjoittajat näkevät silloin salibandya televisioistaan ja kokevat sen olevan väärin. Twitterin #innebandy-hashtagilla näitä jävla gympasport -kommentteja näkee paljon tasaisemmin. Ehkä näkyvyys on Ruotsissa tasaisempaa ja ärsyttävämpää.

Itse olen kovasti koettanut miettiä urheilun olemusta ja päätynyt toistaiseksi siihen tulokseen, että kaikki urheilu on oikeastaan aika hassua, mutta hassunhauskaa.

Ihmiset koikkelehtimassa kepit kourissa polvihousuissa jonkin pallon tai kiekon perässä. Hassua.

Ihmiset polvihousuissa jopa ilman keppejä tai palloa jolkottamassa mitattua matkaa tai hyppimässä tai paiskomassa jotain projektiilia. Hassua.

Mutta hauskaa ja mielenkiintoista.

Päätelmäni seuraus on myös, että moisten hassutusten jaottelu enemmän ja vähemmän oikeisiin muotoihin tai semmoisten asioiden kuin ”mikä on huippu-urheilua” jauhaminen on lopulta ajanhukkaa. Se palvottu miljonääri taituroimassa TV-ruuduissamme ja pihalla palloa jahtaava kolmivuotias ovat tekemässä samaa ja yhtä tärkeää asiaa. Urheilu ja sen kokemus ovat sitä mitä ovat riippumatta siitä, millaisilla sanoilla niitä kuvataan.

Leimojen lyöminen ja lokeroiden etsiminen taistelussa resursseista on sitten oma viidakkonsa omine viidakon lakeineen. Kun tapellaan rahasta, näkyvyydestä, arvostuksesta (mitä se lopulta lieneekään) ja työpaikoista, pitää oma juttu perustella ”tärkeämmäksi” kuin kilpailija.mediahuomio

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Kiusallinen asia

HJK voitti TPS:n 5-0. Yleisömääräksi ilmoitettiin 3425, joka on kotimaiseksi komea luku kun TV samaan aikaan tulvi MM-kisapelejä.

Koska itse ottelu ei ollut dramaattisimmasta päästä, katsojamäärää ihmetellyt vieraskannattaja Tero kuvasi katsomot ja räknäsi seuraavana päivänä kuvista pääluvuksi 1622.

Tero jakoi ihmetyksensä sosiaalisessa mediassa tavalla, jonka oletan saattaneen asian myös HJK:n organisaation tietoon, mutta seuran kommenttia ei silmiini ole osunut.

Läheltä seuraa saatiin pari kommenttia:

Kyselin vielä, miten yleisömäärä lasketaan, ja lisätietoa tuli siihenkin:

Eli tarkoitus tosiaan on ilmoittaa paikalla olevien katsojien eikä esimerkiksi HJK:lta ostettujen sisäänpääsyoikeuksien määrä.

Tulkitsen, että ristiriitaa ilmoitetun yleisömäärän ja kuvista lasketun huomattavasti alhaisemman lukeman välillä ei ole kiistetty. Mikä ei sinällään tietenkään todista mitään, mutta jättää oman vaikutelmansa.

Tilastoista kiinnostuneena ja niitä sekä keskustelujen että uutisten pohjana käyttävänä olen hyvin harmistunut. Jos perusdata on mätää, se vie pohjan keskustelulta, vertailulta ja päätöksenteolta. (Ellei seuroilla sitten ole omaan käyttöönsä toinen, oikea, tilasto, jonka pohjalta päätöksensä tekevät. Mikä taas merkitsisi toisia syitä olla harmissaan ja enemmänkin.)

Asiaa puitiin myös FutisForumilla sen omassa tyylilajissa, ja yleisömäärien kyseenalaistamista paheksuttiin omaan pesään kusemisena. Koska asian nostaminen kiusallisesti esiin ei ole hyväksi kotimaiselle jalkapallolle ja koska muutkin lajit.

Muutoinkin olen aistivinani aiheen ympärillä vaivautunutta hiljaisuutta, mikä kuulostaa enemmän sisilialaiselta kuin suomalaiselta tavalta.

Itsekin toki olin jo matkalla vajaan hakemaan posselle soihtuja ja heinähankoja kun lempiseurani toimintaa näin mollattiin, mutta asiassa on kuitenkin tärkeämpikin pointti.

Jollei tapana ole ilmoittaa todellisia yleisömääriä (tai sisäänpääsystä otteluun maksaneita / maksettuja), kannattaa lukujen ilmoittaminen saman tien lopettaa kokonaan.  Tai sitten lisätä saman tien jokaiseen kymppitonni pohjiksi niin saadaan kotimainen palloilu kerralla kuntoon.

Tai sitten noudattaa läpinäkyvää, yhdenmukaista ja uskottavaa laskentatapaa, josta pidetään kiinni.

Nykykäytännöllä kykenen ilmeisesti jatkossa mainitsemaan otteluiden yleisömäärät vain sarkastiseen sävyyn.

Edelleen on toki mahdollista, että ottelun yleisömäärän kyseenalaistaminen osoitetaan perusteettomaksi (optinen harha kuvissa / pari tuhatta katsojaa jonottamassa olutta tai nakkimukia tai jo kotimatkalla). Siinä tapauksessa myös tämä teksti jää vaille pohjaa. Ainakin tämän ottelun osalta.

Lue lisää: Hannu Tuomisen kirjoitus Yleisömäärät oikein Turun Sanomissa 2008

– – –

Edit: HJK kommentoi, ja uskon saavani luvan näyttää vastaukset tässä:

Näkyvyyttä ja näkyvyyttä

Urheilumedian tulevaisuus mietityttää. Mikä on television, nettistreamien, still-kuvien, tekstien ja muun suhde tulevaisuudessa? Tarvitaanko näkyvyyttä, missä ja kenen kustantamana?

Mikrotasolla mietitytti eilen kun futisväki porisi VPS-HJK-ottelun näyttämisestä.

Jos ymmärsin oikein, HJK olisi halunnut streamata ottelun tarjoamatta kuitenkaan VPS:lle asiasta mainittavaa korvausta. Ja VPS kieltäytyi kunniasta.

Voiko tästä päätellä, että Veikkausliigassa pelkästä joukkueen ottelun laajemmasta näkymisestä sinänsä ei ole joukkueen kannalta hyötyä, joka ylittäisi mahdolliset haitat?

– – –

Edit: FF2:n ketju aiheesta. Seassa joku rakentavakin pohdinta

Kerta kiellon päälle

Keskiustelua lasten ja nuorten liikunnan kustannuksista veti vielä yhteen Mikko Mäntylä mainiossa Aina ennenkin -blogissaan.

Tavallista laadukkaampi on myös merkinnän keskusteluketju.

Näyttäisi tiivistyvän, että:

1. Kustannuksia voidaan jonkin verran karsia.

2. Joka tapauksessa jää kuitenkin lajeja ja tasoja, jotka väistämättä ovat ja pysyvät osan potentiaalisista harrastajista ulottumattomissa.

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Lue ja kuuntele

Onko urheiluseurojen pyörittäminen Sinustakin mielenkiintoinen aihe?

Sama täällä. Siksikin tyrkylle pari linkkiä:

Harvard Business Review kertoo artikkelissaan Ferguson’s Formula, miten muuan nyttemmin Sir Alex Ferguson alkoi rakentaa eräällä saarella ei vain joukkuetta vaan koko organisaatiota. Tuloksena verrattain hyvin menestynyt Manchester United.

(Linkin syötti lapaan pahamaineisessa Twitterissä Kyninho)

Vähän kotimaisempaa näkö- ei vaan kuulokulmaa tarjoaa Yle Ykkösen Voiko urheilujoukkue olla kannattava bisnes Suomessa?. Toimittaja Juho-Pekka Rantalan kanssa äänessä Hjallis Harkimo, Joni Vesalainen, Ari Lahti ja johtamisen lehtori Vili Nurmi.

Koripalloseuraa pyörittävä Heikki Venhola kertoo blogissaan omia mietteitään seuratoiminnasta.

Tweeteillä taivaaseen

Toinen salibandyn harmaan eminenssin Toni Lötjösen Twitter-kirjoituksesta mieleen tullut pointti oli sen kyseenalaistaminen. Koska kaikki asiat, päivän hoteimmatkin, pitää myös kyseenalaistaa.

eralive2Kysyi nimimerkki jeejee kommenteissa:

Loviisan Tor ei näy sosiaalisessa mediassa ja nettisivutkin ovat heikossa kuosissa, mutta mitä sitten? Tor näkyy omalla alueellaan isosti perinteisessä mediassa, ja yleisökin näyttää tykkäävän. Montaako maksavaa katsojaa tai sponsoria yksi Twitter/Facebook -seuraaja vastaa?

Sotien jälkeen samaa keskustelua käytiin seurojen kotisivuista, ja Josballa ei ollut sellaisia. Mutta katsomossa silti hyvin yleisöä ja Karjalaisen johdolla vahva paikallinen mediaseuranta.

Vielä tiukemmin haastoi Twitterissä Salibandyareena:

Hyvä peli, vahva joukkue, hyvä show ja kohtuu menestys. Kun pelaat sijoista 10-14 sinua ei seuraa juuri kukaan. Ei auta twitterit ei glitterit. 95% katsojista saapuu peliin ilman mainontaa – laji-ihmiset.

Eilen Twitterissä mietittiin koriksen huikean Susijengin arvostusta, ja moni hämmentyi kuullessaan, että suora lähetys joukkueen ottelusta oli kuitenkin kerännyt kovin niukasti TV-katsojia verrattuna yleisurheilun viikonlopun Ruotsi-Suomi-maaotteluun.

Kuten Valon mediapäällikkö Matti Viitanen Twitterissä äsken muistutti:

Twitter- ja Facebook-pöhinästä on vielä pitkä matka isoihin TV-katsojalukuihin tai ottelukatsojiin. Sama ilmiö esim. presidentinvaaleissa Pekka Haavistolla: historian suurin pöhinä, historian alhaisin äänimäärä.

Sosiaalisessa mediassa iskee helposti perspektiiviharha. Alkaa luulla omalla ruudulla rullaavaa viestivirtaa todellisen maailman kuvaksi. Muutaman viime vuosien vaalituloksen somehörhöille tuottamassa järkytyksessä somen ja toden välinen jännite on tullut kirpeästi näkyviin.

Mistä alkujaan puhuimmekaan? Niin:

Sosiaalinen media on erinomainen ja edullinen tapa luoda ja vahvistaa vaikkapa palloilujoukkueen kivijalkaa yhteisöllisyyttä. Ja jakaa yhteinen kokemus kuten oman joukkueen ottelu. Luovuus on arvossaan ja vain taivas ideoiden rajana.

Mutta autuaaksi ei tee somekaan yksin.

Kirjoittaja on Twitter-hörhö

Suuri Persoonajahti

Ylijohtava Toni Lötjösen perkaus Salibandyliigan joukkueiden someaktiivisuudesta tyrkkäsi taas ajatuksen liikkeelle.

Ensinnäkin se persoonakysymys:

Jo pitkään on kaivattu ja edelleen kaivataan liigaan persoonia Täkyn, Huulen, Tedyn, Vellun ja vastaavien artistien tilalle. Miten joukkueen pelaajasta tehdään laajalti tunnettu nimi, brändi, if you wish?

Twitterissä sain vastauksiksi summittaista suuntaa mutta vielä niukasti konkreettista.

Käyttöön nämä kanavat. Oma aktiivisuus.

Tarina, rehellisyys, aitous. Suunnitelmallisuus ja sen kanavointi.

Hyvä. Entä seuraavaksi? Millainen pelaaja, millainen luonne voi olla Persoona? Mitä hänestä kerrotaan ja miten? Kertooko itse vai muut? Miten edetään? Pitääkö persoonan olla myös vähän rosoinen ja ärsyttävä? Mitä Lötjösen oman Ylijohtava-brändin rakentaminen voisi opettaa aiheesta?

Kuittaa Salibandyareenan salaperäinen ”Julius Pelso”:

Viimeisin lellikki mediassa meillä on ollut Tero Tiitu, jota ei voi kyllä persoonallisuudesta syyttää. Miellyttävä henkilö toki muuten – ei persoona.

Ketkä ovat tällä hetkellä suomalaisen palloilun The Persoonat? Miten heistä tuli sellaisia?

Jos olet sählyhörhö, mieti Salibandyliigan joukkue kerrallaan. Kuka pelaaja tulee kustakin joukkueesta ensimmäisenä mieleesi? Miksi hän?

Vaikeutetaan vähän? Keitä pelaajia tiedät sellaisista lajeista, joita et oikeastaan aktiivisesti seuraa? Kuka on suomalaisen vesipallon tämän hetken ykköstähti? Baseballin? Jenkkifutiksen?

Naisten koriksesta muistan ensimmäisenä Lea Hakalan.

#MihalleSponsori-kopioita

Täällä jossain on yrityksiä ja ihmisiä, jotka tukisivat mielellään vaikkapa urheilijoita tai miksei muitakin taiteilijoita. Ja sitten on aivan varmasti urheilijoita ja taiteilijoita, joille tuki olisi tarpeen.

Haasteena on saada nämä löytämään toisensa ja tehdä tukeminen mahdollisimman helpoksi.

Silmiin sattuneita verkkosysteemejä ovat ainakin Kiririnki ja TeamUp, jotka avaavat näitä väyliä ja kai ottavat vaivansa palkaksi jonkin pienen siivunkin.

Kiririnki on urheiluun suunnattu yhteisörahoituspalvelu

Ja

[TeamUp] yhdistää talentit, fanit ja yritykset

Onkohan kenelläkään kokemuksia näiden käytöstä? Ainakin #MihalleSponsori toimii.

– – – – –

(Ajattelin kirjautua ”fanina” TeamUpin sivuille kurkkaamaan, mutta taas pitäisi keksiä loputtomaan listaan yhdet käyttäjätunnus ja salasana lisää. Kas, mahdollisuus helppoon Facebook-kirjautumiseen, klikkasin siitä. ”TeamUp haluaa käyttää kaverilistaasi, tietojasi, jne, jne”. No ei todellakaan käytä. Niinpä yritys päättyi virheilmoitukseen. TeamUp has encountered an error!)

Onkohan kenelläkään kokemuksia näiden käytöstä?