Aihearkisto: Yleinen

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Guru

ainaennenkinJokainen tietää tyypit, jotka ovat löytäneet alaltaan gurun ja haluavat kertoa tämän opeista. Siinä sitten sitten kello käy työpäivää eteenpäin ja seisot käytävällä kuuntelemassa kun huomasit intoilijan liian myöhään etkä enää ehtinyt kääntyä kulmasta ruokalaan päin tai luikahtaa siivouskomeroon.

Niinpä. Joten nyt kun siinä olet, ansassa, annapa kun kerron hiukan Mikko Mäntylän tarinoista.

(Tai mainitsenpa ensin kontrastiksi PowerPoint-esityksen, joka on auki tuossa toisella välilehdellä. Siinä vilisee sellaisia termejä kuin laatujärjestelmä, kehittämisprosessi, toimintaedellytykset, sisältöryhmä, tulosarviointi ja prosessiraportti. Sanoja, jotka tietysti itsekin olisin samaan dokumenttiin naputellut, mutta jotka luettaessa saavat etsimään bullshit-bingon ruudukkoa.)

Mikko Mäntylän jutut ovat jotain muuta. Niihin olen törmännyt Twitter-keskusteluissa säännöllisesti jo pitkään, ja äskettäinen vinkki Periscope-luennoista veti vielä syvemmälle katiskaan. Mäntylä siis vetää kuukauden ajan livenä Periscopessa urheilu- ja seuratoiminta-aiheisia alustuksia / luentoja, joita voi kommentoida sovelluksessa saman tien tai jatkaa keskustelua suljetussa Aina ennenkin – Facebook-ryhmässä, johon liityin. Windows Phone -käyttäjänä ja siis periskoopittomana olen katsonut alustukset jälkilähetyksinä, jotka säilyvät verkossa 24 tunnin ajan. Hubina ja keskuspisteenä Mäntylällä on Aina ennenkin -sivu, josta pääsee käsiksi näihin muihin sisältöihin.

Tähänastisten alustusten aiheita ovat olleet esimerkiksi: Nuorempien, huonompien ja liikunnan harrastajien tehtävä maksaa lahjakkaiden harrastus seuroissa? (aihe, joka kiskaisi minut kanavalle), Voiko yksi valmentaja laadukkaasti ohjata yli 300 pelaajaa viikottain, Onko urheiluseurasi toiminta suunniteltu ammatti- vai OTO-valmentajille?, Mikä erottaa parhaat vaikeiden vanhempien kasvattajaseurat muista? ja 5 tapaa saada lisää lahjakkaita harrastajia lajisi ja seurasi toimintaan.

Mäntylän tarinat erottuvat tavanomaisista seuratoimintapuheista käytännönläheisyydellään: esimerkkejä hyvin (ja huonosti) toimineista ratkaisuista riittää. Miten rahoittaa ammattivalmentajan työpanos seurassa? Kannattaako mieluummin maksaa hyvästä valmentajasta vai hyvästä salivuorosta? Miten saada jäsenet maksamaan toimintamaksunsa? Miksi vanhemmat ovat tyytymättömiä toimintaan? Miksi lapset tuntuvat karkaavan muihin lajeihin? Miten saada mukaan myös ne, joilla on jokin muu päälajina? Kannattaako pyörittää seuran omaa hallia?

Kuunnellessa tulee toistuvasti tunne, että hemmetti, no noinhan se totta kai on, mutta miksei noin aina tehdä? Ikävät mutta totiset tuottojen ja kustannusten suhteet pomppaavat esiin yhä uudestaan mutta myös ratkaisuja niihin. Ja Mäntylä toki sanoo myös asioita, joita ei mieluusti aina oteta esiin, mutta jotka on seuratoiminnassa myönnettävä. Kuten että valmentaja ei elä koutsaamalla pelkästään seuran parasta kilpajoukkuetta illan prime time -vuoroilla. Tai että kovinkaan työ ei vie urheilijaa maailman huipulle ilman erityisominaisuuksia pohjalla.

Rohkaisevana ekstravinkkinä valmentajille, että Mäntylän (joka itsekin valmentaa) mukaan hyville valmentajille kannattaa ja halutaankin maksaa.

Mainitsen vielä, että olen perinteisesti vierastanut puhuvia videopäitä, mutta näitä olen jaksanut kuunnella pitkäänkin. Ulosanti on varsin hyvää ja selkeää eikä ajatus näköjään katkea edes kommentteihin vastatessa.

Tuliko yllä jo selväksi, että suosittelen?

Puhetta Superfinaalista

Salibandyliigan ensimmäinen Superfinaali pelataan 16.4.2016 Hartwall Arenalla Helsingissä. Istuimme Jani Hangan kanssa pitkästä aikaa alas Korson studioille, ja puheenaiheena oli juurikin yksittäisen finaalin lanseeraus.

hartwall

Ensimmäisessä Studio Korsossa jauhoimme Hangan kanssa ottelutapahtumia. Viime kerralla Rusalla keskustelimme Mia Alénin kanssa naissalibandyn tilasta. Miksauspöydällä oleva pian ulos tuleva setti taas käsittelee erotuomarin työtä siellä, missä kumi osuu asvalttiin eli ala- ja juniorisarjoissa.

Edelliskertaiset 50 minuutin podcastit olivat joidenkin mielestä pitkiä kuunneltavaksi, joten miksemme kokeilisi jakaa keskusteluja lyhyempiin annoksiin. Alla vartin verran puhetta, kuuntele tästä tai lataa itsellesi.

Studio Korso

Podcast – retroa vai uusi tulevaisuus?

Se ja sama. Avokatsomon edellisistä podcasteista onkin jo aikaa.

Istuin keskustelemaan entisen salibandytoimittajan ja HIFK:n ja Erän ex-webmasterin, nykyisen erotuomarin, kuuluttajan ja edelleen salibandymiehen Jani Hangan (kuvassa alla) kanssa salibandysta, jalkapallosta, ottelutapahtumista ja ilmiöistä niiden ympärillä.

Korsolaisella äänitysstudiolla itäisellä Vantaalla mainittiin muun muassa rikkinäinen puhelin ei vaan kamera, Tero Töyrylä, Twitter, kohderyhmät, otteluennakot, HJK:n mainonta, AC HaKi, Happee, Lasse Riitesuo ja vierivä lumipallo, SSV:n markkinointi, Erän ja SSV:n loppuunmyyty finaali rankkarikisoineen, Raaseporin salibandyhuuma, Blackbirdsin ja TPS:n C-juniorit, tarttumapinta, leimautuminen vastustajaan, Erän nyrkkeilyjaosto, Joni Turunen, Kirkkonummi Rangers, fanien nousu urheilijoiden rinnalle, alkamisajat, Urheilukanava, MTV3, streamit, Olympiastadion, Mosahalli, Pasila, Otahalli, Urheilutalo, Kisahalli, Energia Areena, lippujen hinnat, Greasers, HIFK, Hertha Berlin, ilmaisliput, Oilersin hodarit, Inkkariburger, saksalainen grillattu kana oluineen, jälkipelit, varjostudiot, nettisivut, tilastot, maalikoosteet ja kultakimpaleet.

Lataa omaan laitteeseesi tai kuuntele alta. Jos tuntuu pitkältä, jatka myöhemmin tai väijy vain osa.

hanka

Artisti maksaa – tai artistin vanhemmat

Opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisema tutkimus Drop-out vai throw-out? (pdf) nostatti liikuntaharrastusten kustannuksista kiintoisaa keskustelua, jota seurasin Twitterissä. Ohjatun tavoitteellisen liikunnan kustannukset ovat räjähtäneet ja edelleen nousussa, kuului pääpointti. Mitä jäi ja nousi mieleen?

Että liikkuminen on edelleen halpaa mutta tavoitteellinen kilpaurheilu (ainakin seuraamissani lajeissa) kallista.

Lapsuudessani piti toki kinuta kotona rahat uusiin luistimiin tai nappiksiin tai Koho 221:een, mutta muut kulut olivat pienet. IFK:n hoitamalle Väiskille pääsi markalla, jäiden valuttua vetenä kaivoon ilmaiseksi. Kavereiden kanssa höntsätessä ei ollut jäsen- tai kausimaksuja eikä pelireissuja.

Omaehtoinen liikkuminen on toki edelleen halpaa ja kaikkien käytettävissä olevat suorituspaikat ainakin Helsingissä entistä ehommat ja runsaammat. Mutta kuinka paljon ohjaamatonta liikuntaa nykyään enää harrastetaan?

Organisoitu kilpaurheilu sen sijaan on laadukkaampaa mutta samalla kalliimpaa kuin koskaan. Vellu Ketola kertoo muistelmissaan, kuinka paikallinen rikosetsivä hyvää hyvyyttään pyöritti Porissa lapsille harjoituksia ja pelejä. Niistä päivistä on tultu pitkä matka. Omat lapseni eivät harrasta lajiensa kirkkaimmalla huipulla, silti tyypillinen tämän talven viikko sisälsi viisi – kuusi suorituskertaa erinomaisissa olosuhteissa ja yleensä kahden ammattivalmentajan ohjaamana.

Jääkiekko seurassa oli jo minun lapsuudessani kalliin lajin maineessa, ja määrien ja laadun kohotessa kasvavat kulutkin joka lajissa. Vuorot ja valmentajapalkkiot kertautuen harjoituskertojen määrällä, lisenssit, osallistumismaksut, varusteet, leirit, matkat…

Keskustelu jakautuukin kahtia. Onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus liikkua ohjatusti? Entä onko kaikilla lapsilla ja nuorilla oikeus ja mahdollisuus pyrkiä ohjatusti lajiensa huipulle?

On helppo olla samaa mieltä. Ei välttämättä joka seurassa mutta ainakin joka lajissa pitäisi olla mahdollisuus harrastaa kevyesti ja kohtuukustannuksin. Onko tässä yritysten iskun paikka? Korvaavatko hallien virvelisarjat höntsääjillä liittojen kilpadivisioonat lisensseineen?

Tosissaan treenaavissa joukkueissa tasa-arvo ei toteudu.

Juniorien kiekkojoukkue kerää vuosia rahaa ja viettää vuodenvaihteen lajin syntysijoilla Kanadassa. Unohtumaton kokemus – paitsi niille, joilla ei ollut varaa lähteä mukaan.

Palloilujoukkueen vanhempainillassa käydään läpi joukkueen budjettia, mutta kokoushuoneessa ei välttämättä tiedetä, että vaikka Vilpertin isä on mukavasti tienaava aluejohtaja, vieressä istuva Jalpertin faija sinnittelee ilman duunia työmarkkinatuella. Vilpertin kiireisen faijan ehdotus kauden kulujen kattamisesta selkeästi kausimaksuilla nostattaa hyväksyviä nyökkäyksiä, mutta kuinka korkea kynnys Jalpertin isällä on avata suunsa ja kertoa, että tiukoilla ollaan meidän perheessä, voitaisiinko ennemmin etsiä vaikka lisää talkoita tai jättää se Ruotsin-turnaus väliin? Ehkä joukkue matkustaa Ruotsiin ilman Jalperttia, joka jossain vaiheessa saattaa vähin äänin kadota harjoituksista. Lopetti lajin tai siirtyi seuran halvempaan harrasteryhmään.

Käsittääkseni joillain seuroilla on rahastoja vähävaraisten lahjakkuuksien tueksi, mutten tiedä, miten ne käytännössä toimivat ja kuka niiden puoleen nöyrtyy kääntymään. Lajien, seurojen ja liittojen kannalta jokaisen lupaavan urheilijan poisjäänti on tietenkin menetys, koska talent pool pienenee. Siksi lahjakkuuksia kannattaa niiden näkökulmasta tukea. Innokkaita kakkosketjun pelaajia ei sekään auta.

Kanadalaisessa lehtijutussa, jonka linkkiä en enää löydä (edit: tässä, kiitos, Risto), kerrottiin, kuinka sielläkin yhä harvemman lapsilla on enää varaa pelata tosissaan jääkiekkoa. Se merkitsee entistä vähemmän tulevia kotimaisia huippuja ja sitä, että jatkossa jääkiekko on entistä vähemmän Kanadan kansallispeli.

Kenttien laidoilla ja hallien kahvioissa kuulen, kuinka kustannuksista puhutaan vähän ääntä madaltaen. Rahastaa se seura kyllä osaa mutta muuta et joukkueelle saa kuin luvan käyttää logoa, puhisee yksi. Tosi lahjakas pelaaja mutta yksinhuoltajaperheestä, ei varmaan pysty jatkamaan enää tämän kauden jälkeen, harmittelee toinen. Itkun kanssa lopetti oman uransa ennen kisakautta ja siirtyi ohjaamaan harrastajia kun ei ollut enää varaa, kertoo kolmas. Ihan suuruudenhullua touhua harjoitusmäärineen ja ulkomaanleireineen, ihmettelee neljäs.

Eivät seuratkaan tietysti mitään pahiksia ole, haluavat vain toimintaa eteenpäin ja paremmaksi. Viimeksi tämän kevään vanhempainillassa olen kuullut seuratyöntekijä-valmentajan muistuttavan vanhemmille, että ei nyt kannata suunnitella joukkueelle liikaa toppatakkihankintoja tai ulkomaanreissuja kun näitä maksulappuja tulee teille ihan tarpeeksi muutenkin.

Välillä harrastajan tai joukkueen kitkapinta seuraan päin toki ottaa kosketusta ja lämpenee. Kun pelaajan äiti kertoo innoissaan, että tutun firmasta saataisiin verkkarit halvemmalla mutta valmennuspäällikkö alkaa punoittaa ja muistuttaa, että kun meillä on tämä sitova sopimus paikallisen urheiluliikkeen kanssa. Tai kun mietitään, mihin menee se seuran 150 euron jäsenmaksu, jossa oma joukkue ei pääse osille. Tai tuliko se kaupungin vuoroavustus ihan varmasti joukkueelle saakka. Budjettien avaaminen vanhempainilloissa ja seuran hallinnon seuraaminen auttavat näissä.

Kustannuksia sivuaa myös iänikuinen kiistanaihe peluutus. Mitä maksaa ja mitä hinnalla saa, vanhemmat miettivät joka kuukausi. Jos juniori näyttää juuttuneen joukkueessa penkille, tulee maksajallekin mieleen hakeutua jonnekin, missä hän saa kokea muutakin kuin hyviä harjoituksia. Lähtö ei välttämättä ole nillittäjävanhempien itkuraivari.

Urheiluväen keskusteluja Twitterissä ja muuallakin käydään eri rooleissa. Fanin, seuran ja junnun vanhemman intressit eivät aina ole samat. Kaikki haluaisivat lajeilleen lisää rahaa, mutta mistä? Veroeuroista näyttää huonolta, joten olisiko ratkaisu tehokkaammassa yhteistyökumppanien hankkimisessa, yritysliikunnassa vai missä?

Mutta jos harrasteliikunta on kohtuuhintaista ja tavoitteellinen treenaaminen kohti huippua kallista, miksi niin monet kuitenkin jatkavat jälkimmäistä? Kun se huippu on niin kapea, että melkeinpä kaikista junioreista lopulta tulee kuitenkin vain harrastajia?

Olemme taas sen saman kysymyksen äärellä. Miksi urheilemme ja mitä siltä haluamme?

– – –

Lisäys: Yle Areenassa AamuTV:n keskustelu aiheesta.  Vieraina Joni Lindström jääkiekkojoukkue Kiekko-Vantaasta, vanhempia edustava Karoliina Paavilainen ja järjestövaikuttaja Teemu Japisson liikunnan ja urheilun kattojärjestöstä Valosta.

Kirjoittaja on ihmetellyt pallopelejä juniorina, kilpapelaajana, harrastehöntsääjänä, valkkuna, erotuomarina, joukkueenjohtajana, seuratyöntekijänä, liiton miehenä, junnujen vanhempana ja sivullisena.

Pokaaleja, ruutuaikaa ja bileet

Kuka se on, kysyi lisenssin omaava juniori iltapalansa äärestä kun vuoden 2013 urheilijan nimi ilmoitettiin TV:ssä.

Twitter-virran soljuessa ruudun reunassa tuli muutenkin mieleen, että urheilun maailmassa on limittäisiä ja sisäkkäisiä todellisuuksia. Kuten hiihtokeihäsmaailma ja tämä meidän, jossa pomppivat pallot ja kilisee kehikkoon kuminen kiekko.

Palloilusta innostuneemmalle tulee välillä vähän ulkopuolinen olo. Sanoinko välillä? Sanoinko vähän?

Samalla alkaa epäillä niitä katsojalukujakin, joiden mukaan kaikki suomalaiset katsovat TV:stä hiihdon maakuntaviestejä mutta Champions Leaguen finaalia vain minä ja Twitter-seurattavani.

Ettäkö joillain salaisilla tyypeillä jossain salaisissa paikoissa on salaiset mittauslaitteet, joita he klikkailevat kertoakseen, mitä minä katson. Perähikiän vanhainkodin yhteistilassa, veikkaan.

”Vuoden parhaan urheilijan” käsite sinänsä on totta kai mieletön ja mahdoton, joten sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Urheilugaala, Nobel-illalliset, kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Parempaa päälle, pokaaleja ja kunniakirjoja, salamavaloja, naama vilahtamaan telkkarissa, bileet ja pöhinää.

Pöhistään ilon kautta niin kuin jenkit ja ruotsalaiset. Jos hekin ottavat liian vakavasti, älkää kertoko, koska en halua tietää. LAALAALAALAALAA, en kuule.

Vuoden parhaan salibandypelaajan nimeäminen sen sijaan on tietenkin mielekästä ja mahdollista. Tatu Väänänen on oiva valinta.

Itselleni gaalan isoin anti versoi hienosta haasteesta nostaa esiin oma kasvattajaseuransa. Kun tulen pihahöntsystä enkä organisoidusta valmennuksesta, on minun kasvattajaseurani kaverit Väiskin kentällä, jossa tolpat tehtiin lumikökkäreistä.

Kiitos, jätkät. Oli mahtavaa.
– – – – –
Itse asiassa piti kirjoittamani johonkin Putouksesta ja statussignaloinnista.