Aihearkisto: yleisurheilu

Seurasi näyttää sinulta

Yksi Twitterin mielenkiintoisista Suomi-futiksen tila -keskusteluista päätyi pohtimaan ihmisten kiinnittymistä seuroihin, johon saatiin kommentti

Ei kiinnostanut kannattaa seuraa, jonka junnut olivat ylimielisiä mulkkuja.

Kyseisen kaupungin seuroista tai ilmapiiristä en tiedä mitään, mutta yleisellä tasolla kysymys on mielenkiintoinen.

Kun liikutte kaupungilla seuran väreissä, olette seuran edustajia, joten käyttäytykää sen mukaisesti, on jokainen varmaan junnuna kuullut valmentajalta ekat verkkarit saadessaan, ja tottahan se on. Ja pätee myös kaikkialla, missä urheilija tiedetään urheilijaksi, oli yllä mitä tahansa.

Menestyvän pelaajan ylimielinen kommentti juuri kentällä nöyryytetylle tai muuten huonommin pärjänneelle voi painua mieleen vuosikymmeniksi ja leviää vauhdilla kavereiden, vanhempien ja koko suvun keskuuteen. Etenkin, kun menestyvimpien joukkueiden jäseniä helposti pidetään kylässä, kaupungissa tai koko maassa ylimielisinä lesoilijoina jo ennen kuin he ovat ehtineet edes sanoa mitään.

Epäkunnioittava esiintyminen kanssaihmisiä kohtaan on tietysti jo sinänsä väärin, ja urheilussa se voi kostautua koko seuralle pitkäänkin. Jonain päivänä se alentuvan kuitin kohde tai hänen läheisensä on miettimässä, ostaako juuri sen seuran kausikortin tai mitä vastaisi seuran ehdotukseen yhteistyösopimuksesta.

Joukkuehenkeen kuuluu väistämättä tietty määrä me vastaan muut -asetelmaa, mutta mitä paremmin pärjää, sitä tarkemmin kannattaa muistaa myös olevansa joukkueensa ja seuransa imagolähettiläs.

Aateluus velvoittaa.

(Tämän tekstin pikkuserkku: Nykyään sinäkin olet markkinointipäällikkö)

Pokaaleja, ruutuaikaa ja bileet

Kuka se on, kysyi lisenssin omaava juniori iltapalansa äärestä kun vuoden 2013 urheilijan nimi ilmoitettiin TV:ssä.

Twitter-virran soljuessa ruudun reunassa tuli muutenkin mieleen, että urheilun maailmassa on limittäisiä ja sisäkkäisiä todellisuuksia. Kuten hiihtokeihäsmaailma ja tämä meidän, jossa pomppivat pallot ja kilisee kehikkoon kuminen kiekko.

Palloilusta innostuneemmalle tulee välillä vähän ulkopuolinen olo. Sanoinko välillä? Sanoinko vähän?

Samalla alkaa epäillä niitä katsojalukujakin, joiden mukaan kaikki suomalaiset katsovat TV:stä hiihdon maakuntaviestejä mutta Champions Leaguen finaalia vain minä ja Twitter-seurattavani.

Ettäkö joillain salaisilla tyypeillä jossain salaisissa paikoissa on salaiset mittauslaitteet, joita he klikkailevat kertoakseen, mitä minä katson. Perähikiän vanhainkodin yhteistilassa, veikkaan.

”Vuoden parhaan urheilijan” käsite sinänsä on totta kai mieletön ja mahdoton, joten sitä ei pidä ottaa liian vakavasti. Urheilugaala, Nobel-illalliset, kirjallisuuden Finlandia-palkinto. Parempaa päälle, pokaaleja ja kunniakirjoja, salamavaloja, naama vilahtamaan telkkarissa, bileet ja pöhinää.

Pöhistään ilon kautta niin kuin jenkit ja ruotsalaiset. Jos hekin ottavat liian vakavasti, älkää kertoko, koska en halua tietää. LAALAALAALAALAA, en kuule.

Vuoden parhaan salibandypelaajan nimeäminen sen sijaan on tietenkin mielekästä ja mahdollista. Tatu Väänänen on oiva valinta.

Itselleni gaalan isoin anti versoi hienosta haasteesta nostaa esiin oma kasvattajaseuransa. Kun tulen pihahöntsystä enkä organisoidusta valmennuksesta, on minun kasvattajaseurani kaverit Väiskin kentällä, jossa tolpat tehtiin lumikökkäreistä.

Kiitos, jätkät. Oli mahtavaa.
– – – – –
Itse asiassa piti kirjoittamani johonkin Putouksesta ja statussignaloinnista.

Turistin dilemma

Arvokisojen aika on selittelyjen aikaa, ainakin suomalaisessa mediassa tai ainakin suomalaisessa sosiaalisessa mediassa.

Toimittaja ja kansa haluavat tietää, miksi urheilijamme ei saavuttanut tavoitettaan ja täyttänyt pyhää velvoitettaan meitä sohvilla jännittäviä kohtaan. Mutta jos mikrofonin edessä pettymyksen kyyneliä nieleskelevä urheilija yrittää oikeasti vastata kysymykseen, hän selittelee.

Eli se wanhanajan armeijasta tuttu tilanne:

– Mitä helvettiä, mies? Selitys?
– Herra isoherra, minä…
– Älkää selittäkö!

Tarvitaan siis selkeä vastauskaava.

Esimerkiksi:

Olin surkea luuseri enkä pärjännyt, ja haluan pyytää anteeksi koko Suomen kansalta. Harkitsen juuri nyt kävelemistä / uimista kotiin. Ja [kulloinenkin kisapaikka] on paska maa.

Suoraselkäisyyttä Suomen kansa arvostaa.

Lajin synty: Prologi

Kevät 1976. Hiekka Töölön Yhteislyseon pihalla pölisee kun kuusi koulupoikaa painii, repii toisiaan vaatteista ja potkii kuraista tennispalloa. Maalina on yksi ruutu pihan verkkoaitaa, jonka pallo saa rämähtämään jonkun onnistuessa lataamaan sen ohi yhtä maalia puolustavan maalivahdin. Salibandyn keksiminen on vielä kaukana tulevaisuudessa, mutta maalivahti tekee varsin säbäveskarimaisia liikkeitä aidanpätkäänsä varjellessaan. Miinuspuolena ovat torjunnoissa toistuvasti haaroista repeävät farkut, joiden korjaamisesta äiti alkaa vähitellen saada tarpeekseen. Kello pärisee ja on aika palata pölyiseen luokkaan opiskelemaan sanojen sijamuotoja ja Siperian jokia. Mutta seuraavalla välkällä taas.

Ikäluokan oikeat urheilijat treenaavat tosissaan oikeissa urheiluseuroissa, silti niiden ulkopuolellakin tapahtuu paljon. Kesällä potkitaan jalkapalloa, mutta vähän innottomasti. T:n pallo on karheaa ruskeaa nahkaa, jonka paino sateella nousee kolme kiloa. Väinämöisen kenttä on kovaa pölisevää hiekkaa ja verkottomat maalit takaavat, että jokainen pallo on haettava kadulta autojen seasta, osui laukaus puiden väliin tai ei. Aikanaan into kasvaa ja välineetkin kohentuvat. Silloin puetaan tammikuun paukkupakkasella lämpimästi ylle ja livahdetaan töölöläisen kerrostalon vintille pomputtelemaan. Hengitys huuruaa, mutta ennätykset kohenevat.

Ykkösjuttu on silti lätkä, ja marraskuun pakastuessa talveksi kulkee koulumatka kentän kautta, josko sitä jo jäädytettäisiin. Ågelin tekojään rakentaminen antaa mahdollisuuden varaslähtöön jos jaksaa tungeksia 69:ssä mailojen ja luistinten kanssa. Väiskin avaaminen on silti juhlapäivä, vaikka jää aluksi ohutta onkin ja terä iskee kipinää kirskahtaessaan jään läpi pilkistävään kiveen. Talvi-illan tekovaloissa ja keväämmällä hiihtolomapäivien auringossa kenttä tungeksii pelureita ja matseja. Nopeimmat (ja isoimmat) pelaavat maaleihin, seuraavat maaleja merkkaaviin vanerilevyihin ja pahnanpohjimmaiset tekevät tolpat lumikökkäreistä. Kohottaa ei saa eikä maalissa oleva laittaa mailaa poikittain jäähän. Minä olen tietysti Ilkka Sinisalo, jonka otteita mennään illalla halliin katsomaan viiden markan seisomapaikoille. Välillä lauotaan, ja ohiveto saa jonkun Väinämöisenkadun varteen pysäköidyistä autoista kumahtamaan. Poikaparvi hajoaa tuuleen, ja vasta kun varmistuu, ettei mistään ampaissut vihaista autonomistajaa, laukoja konttaa hakemaan kiekkonsa jalkakäytävältä. Osa kiekoista uppoaa hankeen löytyäkseen keväällä kinosten sulaessa.

Aina ei tarvita opettajia eikä urheiluseuroja. Kivien lyöminen matkaan rimanpätkällä saa ajatuksen liikkeelle, ja kohta mätkitään koululta lainatuilla välineillä sekajoukkuein pesistä. Perjantaisin kelpaa aloittaa viikonloppu kokoontumalla Kisahalliin pelaamaan lentopalloa.

Ei ole parempaa leikkikalua kuin pallo, ja vain mielikuvitus on sen käyttötapojen rajana. Sammonpuistikon yläkentällä Kauppakorkeakoulun kupeessa vedetään voikkatunnilla jääpallomailoilla ja -pallolla mutta kengät jalassa ja kiekkomaaleihin. Opettaja spurttaa muiden ohi kentänlaidan hangenreunaa juosten, mutta parasta ovat kunnon laitataklaukset lumikinokseen. Jäiden sulettua kiekkokausi jatkuu tietysti pihalla tennispallolla vaikka KOHO 221:n lapa kuluukin asvaltilla hammastikuksi ja ikkunaan kumahtava pallo tuo talkkarin paikalle.

Rospuuttokelillä kelpaa pelata olohuoneessa yhdellä yhtä vastaan tennispallolla. Kummallakin pelaajalla on oma oviaukkonsa maalina, pallo lauotaan lattiasta kämmentä mailana käyttäen ja kiinniottoon kelpaa kiekko- tai pesisräpylä. Miinuspuolena punoittava kipeä kämmensyrjä ja vaarassa olevat kukkaruukut, mutta hikeä ja hauskaa riittää. Pingispöytää ei omaan huoneeseen mahdu, mutta tilalle improvisoidaan buckis. Verkkona pöydälle riviin asetellut C-kasettien kannet, mailoina kovakantiset kirjat ja pallona superpallo, jota syöttämällä saa ensimmäiseen pöytäkosketukseen huikeita kierteitä. Sarja tuloslistoineen kuuluu tietenkin asiaan.

Tämä on vielä aikaa ennen TV- ja tietokonepelejä ja Urheiludokumentin Toni Yli-Jania. Teknisintä leikkiä edustaa pöytälätkä, jota sitten hakataan senkin edestä. Ensin peltilevyukkoisella versiolla metallikuulan sisältävine kiekkoineen ja sittemmin Stigalla, joka on yhä muistoissa kaikkien aikojen parhaana joululahjana. Kaverin kanssa syyskuusta kesäkuuhun öitä myöten pelattavassa sarjassa jokaiselle joukkueelle tulee runkosarjassa 96 ottelua ja tuloksista, sarjataulukoista ja pistepörsseistä raapustetaan huopakynillä paksuja nippuja. Tallbergilta ostetut lisäukkelit maalataan huolella IFK:n, Ässien ja FoPS:n väreihin. Aikaa (3×2 min tehokasta) otetaan verkkovirtaisella sähköherätyskellolla, jonka sekuntiviisari pelikatkolla pysähtyy nykäisemällä johto seinästä. Aikanaan johto tietenkin rikkoutuu ja kello syttyy tuleen kesken pelin. Marmorikuulalla yritetään myös jääpalloversiota, mutta siitä ei tule hittiä. Vielä 70-luvulla yleisurheilukin on iso juttu, miksei siis myös leikisti. Taitavasti heitettynä pyyhekumi pomppaa pöydästä haluttuun suuntaan ja se voisi olla korkeushyppääjä. Telineet ja rima syntyvät legoista ja lyijykynästä. Telineet korkeammiksi, ja kumin sekä viivottimen avulla lingottuna toinen pyyhekumi on seiväshyppääjä. Huopakynät ja paperia esiin, ja kisat käyntiin.

Mutta vielä olisi tarvetta jollekin pelille.

Kirjoittaja on joukkuepalloiluintoilija, joka ilman urheilutaustaa on ehtinyt kontata maalialueella salibandyn kuudella ylimmällä sarjatasolla. Tämä sarja kumpusi halusta tallentaa yksi subjektiivinen siivu salibandyn synty- ja vähän muustakin historiasta ennen kuin muistikuvat haihtuvat tavoittamattomiin.

Työlista:

1. Prologi

2. Letkumaila ja kumipallo

3. Keppisarjan uhka

4. ”Tyly blir sist i sin grupp”

5. Koukku seinässä

6. Epilogi

Perjantaiaamuna

Veikkausliigasta siirtyvät ulkomaille kaikki pelaajat, jotka mahtuvat kovemmissa futismaissa edes vaihtopenkille eli joilla on mahdollisuuksia pärjätä sillä tasolla. Suomessa pelaavat sitten ne muut, joten Athletic – HJK 6-0 on juuri odotetunlainen tulos.

Toki perspektiivini kumpuaa niistä Olympiastadionin penkeillä istutuista illoista kun tavanomainen europelitulos oli HJK – Ajax 1-8. Jostain pikkuseurojen uroteoista ja ”He voittaisivat yhdeksän kohtaamista kymmenestä, mutta eivät tätä” -visioista se toiveikkuus lähtee, mutta. Kaksiosainen kohtaaminen ja nykymäärä karsintakierroksia hiovat oljenkorren kovin ohueksi.

Mutta mitä sitten? Tekeekö häviäminen suomalaisesta pelistä jotenkin arvotonta?

Lauri Hollon teksti Kalevan kisoista ja suomalaisesta yleisurheilusta sivuaa samaa asiaa.

Siksi ehdotankin, että esimerkiksi viikonlopun Kalevan Kisoja voisi katsoa ilman jatkuvaa vertailua maailman huipputasoon. Pystyisikö sitä nauttimaan pelkästään kilpailemisesta mies miestä ja nainen naista vastaan?

Suomi vastaan kansainvälinen taso, naisten pelin taso vastaan miesten, liigan kymmenes vastaan kärkijoukkue. Melkein jokaiselle on olemassa joku vielä kovempi, mutta miksi silti pitäisi vähätellä? Pitäisikö lakata kannattamasta oman kylän joukkuetta, jos sen mestaruusmahdollisuudet ovat olemattomat?