Akateeminen urheilublogi

Lyhytsyöttöpelin paremmuutta pitkiin syöttöihin verrattuna voidaan tarkastella myös hyökkäyspelin tavoitteiden näkökulmasta. Toisin kuin yleisesti luullaan, hyökkäämisen ainut tavoite ei ole maalinteko – ainakaan kaikissa pallopeleissä. Esimerkiksi salibandyssä välillä tavoitteena on vain pallon pitäminen omalla joukkueella. Sillä tavalla peliä ja sen virtausta saadaan rytmitettyä sekä kulutettua aikaa johtoasemassa pelin lopussa.

Hyökkäyspelin tavoitteet pitää siis jakaa kahtia maalinteon yrittämiseen ja pelkkään pelivälineen kontrollointiin. Perustelen seuraavaksi, miksi lyhytsyöttöpeli on tehokkaampi molempien näiden tavoitteiden toteuttamiseksi kuin hyökkääminen pitkillä syötöillä. Tarkastelen asiaa pelitapana eli yleisesti ottaen. Pitkät syötöt saattavat siis olla tehokkaammin tietyissä, erityisissä tilanteissa. Nähdäkseni nekin pitää siis kuulua lyhytsyöttöpelijoukkueen repertuaariin.

Maalinteko

Kaikissa pallopeleissä, jossa maaleja tehdään, paras maalintekoalue on lähellä maalia keskellä kenttää. Kun hyökkäyksessä tavoitellaan maalintekoa, tälle alueelle pitäisi siis pystyä rakentamaan laukaisupaikka. Laukaisupaikan tulisi olla lisäksi mahdollisimman vähän häiritty ja peitetty. Maalivahdin poikittaisliikkeestä ei koskaan ole haittaa.

Lyhytsyöttöpelin vahvuus on, että parhaalle maalintekoalueelle päästään puolustuksen läpi ilman puolustuksen kardinaalivirhettä. Näin ainakin parhaimmillaan. Tämä mahdollistuu alueellisten ylivoimatilanteiden, lyhyiden syöttöjen, erityisesti seinäsyöttöjen (myös seinä kolmannelle) ja väliin kuljetusten ansiosta. Juuri näinhän Barcelona pelaa: se pyrkii menemään keskeltä läpi näillä keinoilla. Puolustuksen kannalta tilanne on suorastaan pirullinen. Vaikka on tiiviskin pakka peittämässä keskustaa siitä vain mennään pakan pienistäkin väleistä läpi.

Aina keskustasta ei kuitenkin pääse puhkomaan puolustusta. Näin kävi Barcelonalle Chelseatä vastaan Mestareiden liigan välierissä. Puolustus oli niin tiivis ja liikkui niin hyvin yhdessä, että tilaa ei kerta kaikkiaan ollut tarpeeksi eikä sitä saatu muodostettua keskelle, varsinkin kun Barcelona ei ampunut kaukaa.

Keskustan sulkemistakin vastaan lyhytsyöttöpeli kuitenkin toimii. Kuten edellisessä bloggauksessa osoitin, sillä saadan luotua tyhjää tilaa laitoihin, päästään tähän tilaan ja kyetään hyödyntämään se tehokkaasti. Lyhytsyöttöpeliä vastaan on siis vaikea puolustaa, koska hyökkäyksellä löytyy useimmiten keino puolustuksen murtamiseen. Kyse on vain toteutuksesta: kykeneekö hyökkäys toteuttamaan keinon.

Kun hyökätään pääsääntöisesti pitkillä syötöillä, tilanne ei ole näin hyvä. Maalipaikan rakentaminen pitkällä syötöllä edellyttää yleensä puolustuksen puhkaisemista juuri pitkällä syötöllä. Jotta tämä onnistuisi, puolustukseen on auettava syöttölinja, josta pitkä syöttö voidaan antaa läpi. Kehittyneissä pallopeleissä tämä tarkoittaa – ainakin aluetyyppisen puolustuksen kohdalla – pahaa puolustusvirhettä. Jos siis puolustus toimii hyvin, pitkillä syötöillä hyökkäävällä joukkueella on suuria vaikeuksia löytää puhkaisevan syötön paikka. Tietenkin ilmassa annettu syöttö muuttaa tilannetta, koska ilmasyöttölinjoja on vaikeampi peittää kuin maasyöttölinjoja. On myönnettävä, että tämä tekijä saattaa muutta tilannetta joissakin pallopeleissä.

Kontrolli

Myös pelivälineen hallintaan lyhytsyöttöpeli on pelitapana parempi kuin pitkät syötöt. Lyhytsyöttöpelissä avut ovat lähellä ja päästään antamaan helppoa syöttöjä. Pelaajat ja pallo ovat myös jatkuvassa liikkeessä. Lyhytsyöttöpelikentällinen on kuin ameeba, joka liikkuu aina paineen alta pois. Tällöin myös siirtyminen puolustuspeliin on helpompaa kuin seisovin jaloin hyökätessä. Lyhytsyöttöpelin puolustusvalmius on siis hyvä.

Pitkien syöttöjen hyökkäyspeli kärsii juuri vaikeista syötöistä ja heikommasta puolustusvalmiudesta. Pitkän syötön antaminen on vaikeampaa kuin lyhyen. Sen puolustaminen on myös sikäli helpompaa, että puolustajalla on enemmän aikaa reagoida pitkään syöttöön sen hitaudesta johtuen, esimerkiksi katkaista se. Koska pitkät syötöt edellyttävät hajanaista kentällistä, siirtyminen puolustuspelin tiiviiseen kentälliseen on hitaampaa kuin lyhytsyöttöpelin tiiviillä kentällisellä. Näin on erityisesti silloin, jos pelaajat eivät ole juuri liikkuneet hyökätessä pitkillä syötöillä vaan niitä on annettu seisovin jaloin. Paikaltaan on hitaampi siirtyä puolustamaan kuin liikkeestä.

Summa summarum: lyhytsyöttöpeli on parempi tapa puhkoa puolustusta ja hallita pelivälinettä kuin hyökkääminen pitkillä syötöillä.

Vanhan viisauden mukaan hyökkäyspeliä pelataan tyhjien tilojen kautta. Tämä vanha viisaus pitää edelleen pitkälti paikkansa. Kun pallollisella pelaajalla on tilaa ja aikaa, hänen on helpompi tehdä hyökkäyspeliä edistävä ratkaisu, antaa esimerkiksi ratkaiseva syöttö. Tyhjään tilaan pelaaminen myös pakottaa vastustajan puolustavan kentällisen liikkumaan ainakin osittain tyhjää tilaa kohden, mikä saa puolustavan kentällisen liikkeeseen ja vaikeuttaa puolustuspeliä.

Viime aikoina tämä perinteinen viisaus on kuitenkin jalostunut jossain määrin: on huomattu, että se ei aivan täysin pidä paikkansa. Tietyissä tilanteissa peliväline kannattaa pelata kohtuulliseen täyteen tilaan, erityisesti puolustavien pelaajien väliin. Jalkapallossa opin on antanut Barcelonan lyhytsyöttöpeli ja ennennäkemätön totaalinen jalkapallo. Omassa lajissani salibandyssä Suomen miesten maajoukkue, Espoon Oilers ja SSV ovat alunperin kehittäneet oman sovelluksensa barcelonalaisesta salibandystä (tämä ei ole vitsi). Jääkiekossa miesten päävalmentaja Jukka Jalonen on apureineen tehnyt saman maamme valtalajissa. Kiekon kuumimmat sanat eivät ole tällä hetkellä ”kiima”, ”tahto” tai ”60 minuutin paine”. Ne ovat ”Meidän peli” ja ”total hockey”.

Hyökkäyspelillisesti näitä kaikkia kolmea yhdistää lyhytsyöttöpeli (käsittääkseni koripallossa kolmiohyökkäykseen pätee sama asia). Lyhytsyöttöpeli ei tarkoita pelkkiä lyhyitä syöttöjä. Se tarkoittaa myös tiivistä kentällistä, jota lyhytsyöttöpeli edellyttää (lyhyet etäisyydet), haastoja eli kuljetuksia puolustavan kentällisen väleihin ja alueellisten ylivoimatilanteiden muodostamista kentälle. Unohtaa ei pidä myöskään leveyttä: hyvä kenttätasapaino tarkoittaa, että viisikko on leveä, jotta koko kentän leveys pystytään käyttämään hyväksi. Tässä videokoosteessa Barcelona antaa useita erinomaisia esimerkkejä tarkoittamastani lyhytsyöttöpelistä.

Perustelen seuraavaksi teoreettisesti, miksi tällainen lyhytsyöttöpeli on tehokas tapa hyökätä – ainakin tehokkaampi kuin pitkien syöttöjen käyttäminen. En puutu tässä kirjoituksessa sen puolustuspelillisiin etuihin. Kirjoituksen teoreettisuutta on myös hyvä korostaa. Ne lukijat, joiden makuun teoreettisuus ei ole, voivat siten halutessaan lopettaa lukemisen tähän.

Tilan voittaminen vai hyödyntäminen?

Kun jotakin tarkastellaan teoreettisesti, käsitteet tai termit on syytä olla kunnossa. Jääkiekon puolella onkin kehitetty tekniset termit ”pelinopeus”, ”tilan tekeminen” ja ”tilan voittaminen” hyökkäyspelin teoretisoimiseksi. Tarkkuuden vuoksi “tilan voittamista” on syytä aluksi korjata, koska siinä on suhteessa ”tilan tekemiseeen” käynyt terminologinen sekaannus. Meidän pelin ytimessä on terminologinen epäselvyys. ”Tilan tekemisellä” jääkiekossa tarkoitetaan tyhjän tilan luomista. Mutta ”tilan voittamisella” ei tarkoiteta tyhjän tilan voittamista vaan itse asiassa alueen voittamista eli etenemistä kenttäalueelta toiselle kiekon kanssa. Kuten amerikkalainen jalkapallo, jääkiekko on nimittäin alueenvoittamispeli. Näissä kahdessa keskeisessä termissä ”tilaa” käytetään siis eri merkityksessä: tyhjänä tilana ja alueena (alue voi olla tyhjä tai täysi).

Sekaannusten välttämiseksi puhunkin ensinnäkin ”tilan tekemisestä” ja toiseksi ”tyhjän tilan hyödyntämisestä”, josta pallopeleissä on yleisesti kysymys (esimerkiksi jalkapallo ja salibandy eivät ole paitsiosäännön erilaisuuden ja sen puuttumisen vuoksi niin selkeitä alueenvoittamispelejä kuin jääkiekko).

Pelinopeus ei ole vauhtia tai tempoa

”Pelinopeus” on hankala termi, koska se näyttäisi tarkoittavan pelin vauhtia tai tempoa. Vauhti tarkoittaa pelivälineen nopeaa liikkumista kentällä. Pelitempo on sitä, kuinka paljon pelissä tapahtuu tietyssä ajassa. Mitä enemmän tapahtuu samassa ajassa, sitä korkeampi on tempo.

Pelinopeus tulee kuitenkin erottaa vauhdista ja pelitemmosta. Pelinopeudesssa on nimittäin kysymys hyökkäyspelin edistymisestä, sen tavoitteiden saavuttamisesta, mikä voi tapahtua, vaikka vauhti tai tempo ei ole kovin korkea. Hyökkäyspelin tavoitteena voi olla vain pelivälineen pitäminen johtoasemassa, mitä itse asiassa kova vauhti ja tempo vain haittaavat. (Toki vauhdilla ja temmolla on tärkeä merkitys hyökkäyspelissä, koska ratkaisuiden tekeminen nopeasti vaikeuttaa puolustuspeliä.)

Katson myös oleelliseksi, että pelinopeus rajoitetaan hyökkäyspeliin. Puolustuspelissä kohdallisempaa olisi puhua pelin estämisestä, nimittäin vastustajan hyökkäyspelin hidastamisesta tai estämisestä.

Pelinopeus kolmen tekijän summa

Mitä mystinen ”pelinopeus” sitten tarkoittaa? Fysiikassa nopeus on määritelty kuljetuksi matkaksi tietyssä ajassa (v=s/t): mitä pidempi matka kuljetaan tietyssä ajassa, sitä suurempi on nopeus. Käsitteellisen johdonmukaisuuden vuoksi, ”pelinopeuden” on seurattava fysiikan nopeuden määritelmää. Jaettavaksi suureeksi ei voi kuitenkaan ottaa matkaa, koska hyökkäyspelin pelinopeudessa ei ole kyse kuljetusta matkasta. Kuten vanha viisaus sanoo, siinä on kyse tyhjästä tilasta. Koska lopulta hyökätään tyhjien tilojen kautta, pelinopeus onkin tyhjän tilan suhdetta aikaan. Mutta millaista suhdetta?

Tyhjää tilaa pitää ensinnäkin luoda joko tekemällä pelivälineellä jotain tai riistämällä se puolustamalla (tietysti vastustaja voi luoda sitä myös virheellään). Toisekseen sitä pitää hyödyntää. Aiemmin olenkin määritellyt pelinopeuden tyhjän tilan pinta-alan luomisena + hyödyntämisenä verrattuna siihen käytettyyn aikaan. Viime aikoina olen kuitenkin ymmärtänyt, että mukaan pitää ottaa myös tilaan pääseminen. Ei auta mitään vaikka tyhjää tilaa luodaan, jos sitä ei päästä hyödyntämään, koska sinne ei päästä. Pelinopeus onkin mielestäni kolmen asian summa: tyhjän tilan luominen per aika, tyhjään tilaan pääseminen per aika ja tyhjän tilan hyödyntäminen per aika.

Lyhytsyöttöpelissä korkein pelinopeus

Kun pelinopeus määritellään näin, nähdään lyhytsyöttöpelin tehokkuuden syy: sillä on korkea teoreettinen pelinopeus. Sillä luodaan tyhjää tilaa paljon lyhyessä ajassa, sen avulla päästään nopeasti (ja maalintekoa tavoiteltaessa myös vaarallisesti) luotuun tyhjään tilaan ja sillä hyödynnetään paljon tyhjää tilaa eli edetään siinä lyhyessä ajassa.

Otetaan esimerkki. Pelaaja kuljettaa pelivälineen puolustavan kentällisen keskelle johonkin väliin. Pelaaja voi olla Leo Messi jalkapallossa, Mika Kohonen salibandyssä tai Mikko Koivu jääkiekossa. Mitä tapahtuu? Puolustavan kentällisen on pakko liikkua kohti tätä pelaajaa, tiivistää keskelle. Mitä tämä tarkoittaa? Se tarkoittaa ensinnäkin tyhjän tilan muodostumista laitoihin (koska kuljetus keskelle): suuri pinta-ala hyvin lyhyessä ajassa. Toiseksi se tarkoittaa, että jos Messi, Kohonen tai Koivu pystyy pelaamaan pelivälineen tähän tyhjään, isoon tilaan laitaan, tyhjään tilaan on siirrytty nopeasti. Siirtyminen on vieläpä tapahtunut niin, että puolustava kentällinen on joutunut liikkumaan toiseen suuntaan kuin minne syöttö tyhjään tilaan lähti. Sillä menee siis pidemmän aikaa ehtiä täyttämään tätä laidan tyhjää tilaa. Katsokaa esimerkiksi näitä Messin rakentamia tai tekemiä maaleja: mitä vastustajan kentälliselle tapahtuu, kun Messi haastaa sen väliin.

Juuri ja erityisesti tässä seikassa lyhytsyöttöpeli on parhaimmillaan: sen avulla kyetään siirtymään tyhjään tilaan nopeasti ja tavalla, jota on vaikea puolustaa. Lisäksi se mahdollistaa toisen tavan siirtyä tyhjään tilaan. Messillä, Kohosella tai Koivulla on apu lähellä, mieluiten myös heidän alapuolellaan. Hän pystyy siis tarvittaessa toimittamaan pelivälineen laidan tyhjään tilaan avun kautta hyvin nopeasti.

Unohtaa ei sovi myöskään parasta vaihtoehtoa: Messi, Kohonen tai Koivu pääsee itse murtautumaan keskeltä tyhjään tilaan joko kuljetuksella tai seinäsyötöllä tai antamaan sinne pystysyötön. Silloin on siirrytty tyhjään tilaan, joka on maalinteon kannalta parasta mahdollista tyhjää tilaa: tilaa vastustajan maalin edessä eli parhaalla mahdollisella maalintekopaikalla. Tästä ylle linkitetty Barcelonan maalikooste tarjoaa useita erinomaisia esimerkkejä.

Kun lyhytsyöttöpeliin yhdistetään kenttätasapaino eli leveys, pystytään sen avulla hyödyntämään suuri tyhjä tila nopeasti. Esimerkissämme tyhjässä, isossa tilassa laidassa on pelaaja ja usein vielä liikkuva pelaaja (katso jälleen videoita). Jos peliväline saadaan hänelle liikkeeseen oikealla ajoituksella, laidan tyhjää tilaa kyetään hyödyntämään nopeasti. Silloin on kysymys enää jatkosta: uuden tyhjän tilan luomisesta keskelle, sinne siirtymisestä ja tämän vaarallisen tyhjän tilan hyödyntämisestä eli maalinteosta. Laidasta voidaan myös ampua kuljetuksesta. Mikäli seurauksena on rebound, lyhytsyöttöpelissä on menossa pelaajia kohti maalia, jotka voivat lyödä reboundin sisään parhaalta maalintekopaikalta. Mikäli pallo menetetään tässä vaiheessa, päästään vastaavasti välittömästi prässäämään.

Lyhytsyöttöpelin etuna on myös alueellisten ylivoimatilanteiden jatkuva muodostaminen: jollakin rajatulla kentän alueella omalla joukkueella on enemmän pelaajia kuin vastustajalla. Niiden avulla luodaan ensinnäkin tyhjää tilaa, koska vastustajan on pyrittävä tasavoimaan tällä alueella. Muualta on siis tultava pallotonta liikettä tälle alueelle, mikä tarkoittaa tyhjän tilan muodostumista muualle. Toiseksi alueellisilla ylivoimatilanteilla päästään tehokkaasti siirtymään tyhjään tilaan, koska avut ovat lähellä. Näin oli esimerkkitilanteessamme, jos tuli pudotussyöttö, pystysyöttö tai mentiin seinäsyötöillä keskeltä läpi. Mutta ennen kaikkea kolmanneksi pienikin tyhjä tila vastustajan kentällisen väleissä kyetään alueellisilla ylivoimatilanteilla käyttämään hienosti hyväksi. Päästään esimerkiksi laukomaan hyviltä paikoilta pienistäkin väleistä, koska vastustaja ei kykene vartioimaan kaikkia pelaajia tarkasti sillä alueella, jossa alueellinen ylivoimatilanne on.

Pitkillä syötöillä hitaampi pelinopeus

Verrataan tilannetta pitkiin syöttöihin. Oletetaan, että Messi on saanut pallon rangaistusalueen rajalle pitkällä syötöllä omalta kenttäpuoliskolta, Kohonen samoin 3/4-kenttään tai Koivu omalta alueelta vastustajan siniviivalle. Oletetaan, että Messiä, Kohosta tai Koivua vartioi kaksi pelaajaa läheltä. Kuinka tämä vertautuu aiempaan lyhytsyöttöpeliesimerkkiin? Ensinnäkin pitkä syöttö ei luo tyhjää tilaa pelivälineen lähistölle. Päinvastoin tila todennäköisesti pienenee siellä, koska vastustajan omaa aluetta täyttävät pelaajat valtaavat sen. Toiseksi: toimitettiinko peliväline tyhjään tilaan (siirtyminen)? Ei. Pelaajamme oli vartioituna. Kolmanneksi: päästäänkö tyhjää tilaa hyödyntämään nopeasti? Todennäköisesti ei, koska avut ovat väistämättä kaukana. Peli oli omassa päässä, kun peliväline syötettiin pelaajallemme. Suurin osan omista pelaajista oli siis omassa päässä. Tietenkin he lähtevät tukemaan Messiä/Kohosta/Koivua. Mutta täyttävien, puolustavien pelaajien on helppo vartioida tukevat pelaajat pois, koska pelaajamme on jo valmiiksi vartioitu. Kaiken kaikkiaan tilaa ei luotu nopeasti, tilaan ei siirrytty nopeasti, tilaa ei hyödynnetty nopeasti. Pelinopeus ei siis ollut kovin korkea.

Kyseessä on tietenkin vain yksi tilannetyyppi. Tämä ei siis ole yleinen argumentti sen puolesta, että pitkien syöttöjen pelinopeus on alhainen. Esimerkin tarkoitus on vain valottaa lyhytsyöttöpelin korkeaa pelinopeutta eron kautta – sitä miksi Meidän peli on tehokas tapa hyökätä. Silti haluan haastaa lukijat. Osaako kukaan keksiä yhtään tilannetyyppiä, jossa pitkien syöttöjen hyökkäämisessä pelinopeus on korkeampi kuin lyhytsyöttöpelissä? Itse olen keksinyt vain yhden: pitkän pystysyötön vastustajan kentällisen taakse läpiajoon. Mutta tässä tilanteessa on poikkeuksetta kyse vastustajan kentällispuolustuksen emämunauksesta ja pelitapaa ei voida perustaa vastustajan emämunausten varaan.

Hakkarainen:

Siirryin neljä vuotta sitten valmennuksesta median puolelle. Sen jälkeen olen oppinut arvostamaan urheilujournalismin “muurahaisia”, reporttereita, jotka tekevät perinteistä tiedonvälitystä: raportoivat peleistä ja muista tapahtumista, kirjaavat pelaajasiirtoja, haastattelevat pelaajia, valmentajia ja johtajia. Ilman tätä ruohonjuuritason työtä koko urheilua, esimerkkiä jääkiekkoa nykymuodossaan ei olisi olemassakaan (jonkun mielestä se voisi olla vain hyvä asia). Parhaiten tämän näkee omassa lajissani salibandyssä, jonka tapahtumista ei aina kerrota valtamediassa. Silloin tapahtumaan ei ikään kuin ole lainkaan olemassa. Ei ole suuren yleisön kiinnostusta. Ei ole sponsorien kiinnostusta.

Kunnon journalismi ei tietenkään rajoitu raportointiin. Kunnon journalismissa valotetaan taustoja: selitetään tapahtumien syitä ja seurauksia sekä arvioidaan niiden merkitystä. Kun siirrytään tälle tasolle, suomalainen urheilujournalismi alkaa näyttää vähemmän hohdokkaalta. On joitakin analyytikkoja, mutta esimerkiksi jalkapallosta sellainen puuttuu. Välillä tapaa hyviä henkilökuvia ja lukee suoranaisia esseitä urheilusta vaikkapa Veikkaajan Juha Kanervan ja kirjailija Tuomas Kyrön kynästä. Jotkut – kuten Urheilulehden Topias Kauhala ja Jari Kupila – onnistuvat asettamaan urheilua yhteiskunnalliseen yhteyteensä.

Yhtä meillä ei kuitenkaan ole, yksi perinteinen, keskeinen journalismin muoto puuttuu ainakin erään urheilun ulottuvuuden suhteen: tutkiva journalismi urheilun yhteiskunnallisesta ulottuvuudesta.

Jotta näkemykseni tulisi selkeimmin esiin, otan esimerkin: Jääkiekkoliiton puheenjohtajan Kalervo Kummolan ja hänen piirinsä vallan suomalaisessa urheiluelämässä. Vuosien varrella olemme saaneet vähintäänkin vahvoja viitteitä siitä, että kyseessä on hyvä veli -verkosto, joka järjestelee asioita vähemmän demokraattisesti ja valtaa kabineteissa asemaa suomalaisen urheilun kentässä. Näin tapahtui esimerkiksi Olympiakomitean pääsihteerin valinnassa hiljattain, kun Kummolan piirin Mika Sulin sai paikan. Kyseessä on tärkeä yhteiskunnallinen asia, koska jääkiekko on Suomen seuratuin urheilulaji ja Jääkiekkoliitto siten merkittävä yhteiskunnallinen instituutio. Viime aikoina media on paljastanut hyvä veli -verkostoja ja niiden kähmintöjä talouselämässä ja politiikassa. Mutta missä on tutkiva journalismi, joka oikeasti tutkisi Jääkiekkoliiton ja Kummolan piirin tekoja? En tarkoita nyt Veikkaajan Vesa Rantasen ja Urheilulehden Esko Seppäsen sinänsä ansiokasta työtä. Tarkoitan yhteiskunnallista journalismia, joka löisi faktat pöytään ja toisi hyvä veli -rakenteet kiistämättömästi päivän valoon. Kun Rantanen sanoo esimerkiksi A Talkissa, että Kummolan piirin Timo Jutila on vetänyt “kaiken vihkoon”, Kummola pääsee aina pakoon – koska tietenkään Jutila ei ole vetänyt aivan kaikkea vihkoon. Mutta kun paljastetaan rakenteet ja teot, ei paksunahkainen “rautakanslerikaan” luikertele niin helposti koloonsa.

Onkin oikeastaan outoa, että tätäkin urheilun yhteiskunnallista ulottuvuutta käsitellään lähes aina urheilu-sivuilla, urheiluohjelmissa, urheilun nettisivuilla ja urheilulehdissä. Miksi se ei kuulu kotimaan osastolle ja ohjelmiin? Jopa politiikkaan? Epäilenkin, että kunnollisen tutkivan urheilujournalistin pitäisi tulla urheilutoimittajien ulkopuolelta. Ongelmana voi silloin toki olla, että journalisti ei ymmärrä urheilua riittävän hyvin. Haussa onkin urheilua hyvin tunteva kotimaan tai politiikan toimittaja, joka tekisi tutkivaa journalismia urheilusta. Ainakaan Talkin Markus Liimatainen se ei ole.

AUB palaa reilut kymmenen vuotta ajassa taaksepäin, Lahden dopingsotkun jälkimaininkeihin. Filosofi Timo Klemola tarjosi silloin seuraavaa juttua Helsingin Sanomille, mutta sitä ei koskaan julkaistu. Julkaisemme sen nyt, koska aihe ja Klemolan näkemykset ovat edelleen täysin ajankohtaisia. Tarkoitus ei siis ole tanssia Mika Myllylän haudalla vaan päinvastoin nähdä doping niin monimutkaisena ilmiönä kuin se on. Pyydämme lukijaa kuitenkin asettamaan kirjoituksen välittömään kontekstiinsa, varmasti kaikille suomalaista urheilua seuranneille tuttuun Lahden massakäryyn , vuoteen 2001 ja silloisiin sääntöihin.

FT Timo Klemola on kouluttaja ja Tampereen yliopiston dosentti.

Näin siis Klemola 27.3.2001:

Viime päivinä on paljon keskusteltu moraalista ja moraalin rappeutumisesta hiitäjien doping-käryjen yhteydessä. Keskustelu on ollut kovin musta-valkoista. On hyvät, pahat ja rumat niin kuin lännenelokuvissa. Doping-ilmiö ja huippu-urheilun maailma on kuitenkin huomattavasti monivivahteisempi. Tällaisessa tapauksessa ihmisten tuomitseminen on aina helppoa, mutta ymmärtäminen vaikeaa.

Kun puhutaan moraalista ja sääntöjen rikkomisesta, pitäisi ensin katsoa, millaisista säännöistä on kyse. Vasta sitten voi ajatella sitä, onko niiden rikkominen niin tuomittavaa.

Urheilun maailma, erityisesti huippu-urheilun, on monella tapaa sisäisesti ristiriitainen. Urheiluun liittyvät ideaalit ja todellisuus eivät juurikaan kohtaa. Sitä, että sanotaan toista ja tehdään toista, kutsutaan kaksinaismoraaliksi. Urheilu on vain yksi elämän alue, jossa tällainen kaksinaismoraali vallitsee.

Doping-keskustelun yhteydessä puhutaan keinotekoisesta suorituksen parantamisesta. Sitä pidetään kiellettynä. Mutta mitä keinotekoisuudella tässä yhteydessä voidaan tarkoittaa. Tämä ajattelu perustuu luultavasti siihen, että olisi olemassa jotakin puhdasta ja luonnollista, ihmisessä ja luonnossa. Mutta mitään koskematonta luontoa ei ole edes olemassa. Ihminen elää välttämättä keinotekoisessa maailmassa. Ei ole myöskään mitään selkeää rajaa luonnollisen ja keinotekoisen suorituksen parantamisen välillä. Kyse on siitä, mitä urheilun instituutiot hyväksyvät ja mitä kieltävät. Esimerkiksi juoksumatolla juokseminen tai kuntopyörällä ajaminen voidaan nähdä keinotekoisena suorituksen parantamisena samassa mielessä kuin alppimajan käyttö. Kuntopyörässä voidaan säädellä tarkasti polkemisen vastuksen määrää. Alppimajassa ilman hapenpitoisuuden määrää. Kyse on periaatteessa täsmälleen samasta asiasta. Vain se fyysinen muuttuja, jota säädellään, vaihtelee.

Normaalin urheilulääketieteen piiriin kuuluu mm. infuusionesteiden käyttö palautumisen nopeuttamiseksi. Urheilija laitetaan siis tiputukseen. Suuri kohu on noussut siitä, että suomalaiset käyttivät nesteenä hydroksietyylitärkkelystä, muut maat jotakin muuta, nk. sallittua nestettä, ehkä albuumiinia tai jääplasmaa. Ja tämä oli siis doping-säännösten vastaista.

Millaisia sitten ovat nämä kuuluisat doping-säännökset. Antidoping-toimikunta julkaisee ne ja yrittää myös pitää niitä ajantasalla päivittämällä niitä. Nyt tosin vähän ontuvasti. Ne löytyvät netistäkin.

Ensinnäkin voisi todeta, että ei ole olemassa mitään dopingia sinänsä. Doping tulee määritellyksi vain urheiluinstituutioiden tekemien dopingainelistojen kautta. ADT:n lista on yksi tällainen. Ja siksi se on niin tärkeä.

Yksi väärinkäsitys, joka on yleisesti liittynyt tähän doping-keskusteluun on se, että nk. doping-aineiden käyttö olisi urheilijilta kiellettyä. Näinhän ei ole asian laita. Kysymys on huomattavasti monimutkaisempi. On olemassa kahdenlaisia doping-aineita, toiset ovat niitä, joita testataan vain harjoituskauden yhteydessä, toiset niitä jotka testataan vain kilpailujen yhteydessä. ATD:n ohjeissa sanotaan näin: ”Kilpailujen ulkopuolella testataan anabolisesti vaikuttavat aineet: peptidihormonit ja niitä muistuttavat ja vastaavat aineet, diureetit sekä mahdollinen näytteen manipulointi. Urheilukilpailujen yhteydessä otetuissa dopingtesteissä tutkitaan kaikki tunnetut dopingaineet. Täten urheilijan lääkitys harjoituskaudella voi tapahtua lähes normaalilla tavalla, kun taas ennen kilpailuja tulee noudattaa varovaisuutta lääkkeiden käytössä.”

Asia on hyvin monimutkainen, mutta tämä sitaatti kertoo sen, mitkä aineet ovat kiellettyjä myös kilpailujen ulkopuolella. Siis vain anabolisesti vaikuttavat aineet ja diureetit. Manipulointi tarkoittaa sitä, että urheilija ei luonnollisestikaan saa yrittää huijata näyteenantotilanteessa. Muiden aineiden, myös siis kiellettyjen aineiden listalla olevat aineet, ovat sallittuja. Myös nyt kuuluisaksi nousseet Hemohes ja Haes. Näin tätä ohjetta on pakko lukea. Varsinkin kun ATD:n lista antaa myös nk. varoajat piristeiden käytössä. Sitaatti: ”Piristeet tutkitaan dopingtestissä vain kilpailujen yhteydessä otetuissa testeissä. Mikäli piristeitä sisältäviä lääkeaineita käytetään harjoituskaudella tulee lääkitys lopettaa riittävän aikaisin ennen seuraavaa kilpailua. Tavanomaiset piristeet voivat näkyä dopingtestissä useita päiviä viimeisen annoksen tai kerta-annoksen jälkeen. Suositeltuja varoaikoja (aika,joka pitää olla käyttämättä lääkettä ennen kilpailua) eräille yleisille piristeitä sisältäville lääkeaineille tavanomaisen lääkkeellisen käytön yhteydessä: efedriini 4 vrk, etilefriini 2 vrk, fenfluramiini 21 vrk …”

Muuten, kofeiinikin on doping-aine. ADT:n ohje kuuluu näin: ”Kofeiinin käyttö dopingaineena arvioidaan virtsasta todetun kofeiinipitoisuuden perusteella. Virtsan kofeiinimäärä ylittää kielletyn rajan (12 mg/l) yleensä vasta useiden kahvikupillisten juomisen jälkeen.”

ADT:n säännöstö tarkoittaa yksiselitteisesti, että muut kuin edellä luetellut aineet ovat siis muuten kuin kilpailujen yhteydessä sallittuja. Niitä ei testata. Ohjeissa annetaan siis myös nk. varoaikoja piristeiden kohdalla. Muiden aineiden kohdalla näitä ei anneta. Mitä se tarkoittaa? Jää siis valmentajien ja lääkärien ammattitaidon varaan tietää se, mitkä ovat muiden aineiden varoajat ja miten ne näkyvät testeissä. Jos testeissä näistä aineista jäädään kiinni, niin kyse on siis ammattitaidon puutteesta. Niinhän Kari-Pekka Kyrö totesikin: Tässä ovat olleet amatöörit asialla.

Mitenhän asiasta nyt puhuttaisi, jos suomalaiset hiihtäjät olisivat jääneet kiinni liiasta kahvin juomisesta. Plasmaekspanderi on eksoottinen sana, jonka taakse voidaan kätkeä koko huippu-urheilu todellisuus.

Etiikan kanssa näillä asioilla on hyvin vähän tekemistä. Kyse on siis enemmänkin valmentajien ja lääkäreiden ammattitaidosta. Doping-säädökset ovat urheilun maailman sääntöjä, joita urheilijoiden tulisi noudattaa. Näiden sääntöjen noudattamista valvotaan testeillä. Näissä säännöissä kuitenkin selvästi sanotaan, että (esim. piristeiden kohdalla) dopingin käyttö on sallittua, kunhan urheilija noudattaa nk. varoaikoja. Näitä noudattamalla hän varmistaa sen, että hän ei jää testeissä kiinni.

Tämähän tarkoittaa samaa kuin että ylinopeudella ajaminen on muuten sallittua, mutta tutkien kohdalla kielto alkaa noin kahtasataa metriä aikaisemmin. Ei kaksinaismoraali ole iskostunut vain huippu-urheiluun, vaan samalla tavalla myös sen kontrollijärjestelmiin.

Ei dopingia käyttävän urheilijan moraali ole mitenkään löystynyt. Päinvastoin. Hän pyrkii tekemään työnsä hyvin, ammattitaitoisesti ja sen maailman sääntöjen puittessa, joissa hän elää. Suuri yleisö saattaa olla tietämätön tämän maailman pelisäännöistä. Huippu-urheilijat ovat viihdealan ammattilaisia, esiintyjiä, myyntiedustajia. Heidän testaamisensa on järjetöntä. Ketä muita esiintymisen ammattilaista testataan samalla tavalla?

Maanantai 12.3.2012

Hakkarainen:

Kirjoitit edellisessä keskustelussamme urheilujournalismista, ettet ymmärrä jonkin seuran tai maan kannattamista urheilussa: ”Olen kauhuissani, kun oikeasti aikuisille miehille on vähänkään väliä, että voittaako Tappara tai HIFK tai Kärpät tai Leijonat. Ihan samahan se on, kuka moiset kiekkokeppijumpat voittaa.” Sovimme, että keskustelemme seuraavaksi kannattamisesta.

Tämän keskustelun aluksi olisi mielestäni syytä erottaa kaksi kysymystä toisistaan, jotka ovat eri tyyppiä. Yhtäältä voidaan tarkastella kannattamista selittämisen kannalta: mikä selittää sen, että monet aikuisetkin kannattavat jotakin seuraa tai maata. Tästä tosiasiakysymyksestä pitää erottaa ainakin heuristisesti (tarkastelun vuoksi) normatiivinen kysymys oikeutuksesta: onko aikuisen oikeutettua kannattaa? Oikeutuksesta seuraa sallittavuus. Onko aikuisen siis sallittua kannattaa? Vai pitäisikö se kieltää? Voidaan mennä vieläkin pidemmälle ja kysyä velvollisuutta koskeva kysymys: pitäisikö hänen jopa kannattaa jotakin seuraa tai maata? Joku voisi ajatella, että on velvollisuus kannattaa kotimaata urheilussa. Lisäksi seuran ja maan kannattamisella on varmasti ero molempien kysymysten suhteen.

Voisitko siis aluksi selventää näkemystäsi tosiasiallisen ja normatiivisen kysymyksen suhteen.

Sihvonen:

Kiitoksia, arvon filosofi, hyvästä keskustelunavauksesta, tai pitäisikö sanoa kopista sen suhteen, kun edellisessä väittelyssämme hieman tahdoin, että keskustelisimme kannattamisesta. Arvostan kovasti, että alustat keskustelumme noilla käsitteillä, jotka jakavat tarkasteluamme ”selittävään tosiasiakysymykseen” ja ”normatiiviseen kysymykseen”. Minulle sopii, että pohdiskelemme noista tulokulmista aihettamme eli kannattamista.

Jotta väittelymme pysyy täsmällisenä, toivon, että määrittelisimme myös sen, kenestä puhumme. Tältä osin näen, että olisi tehtävä jako ns. tavallisiin urheilun rivikatsojiin ja sitten meihin analyytikkoihin. Jako olisi siis ”rivikatsojat” ja ”analyytikot”. Edellisiin sisällyttäisin kaikki urheilun kuluttajat satunnaisista katsojista kovaksi keitettyihin faneihin. Jälkimmäisiin ottaisin mukaan urheilutoimittajat yleensä, urheilukolumnistit, yksittäisten lajien urheilutoimittajat, laji-analyytikot (joita itse edustan), studio-isännät, studio-asiantuntijat, selostajat ja kommentaattorit. Voit toki tehdä täsmennyksiä, jos unohdan jonkun tahon. Ja sitten edettäisiin niin, että tutkitaan aiheemme ”selittävä tosiasiakysymys” ja ”normatiivinen kysymys” sekä ”rivikatsojien” että ”analyytikkojen” osalta. Sopiiko näin?

Ja, noin niin kuin laajoissa silmäaloissa, sitten tuonnempana, voisimme tähdätä sitä kohti, että kuka omistaa pelin. Pelaajat vai katsojat vai valmentajat vai peräti analyytikot? Pelataanko peliä pelille vai pelaajille vai katsojille? Toki tästä viimeksi hahmottelemastani ongelmatiikasta voidaan rakentaa myös tellingit kolmannen väittelyn rakentamisen pitimiksi. Mutta katsotaan. Eihän voi tietää ennalta, mihin suuntaan väittely kuljeksii. Itse ainakin perustan voimakkaasti tilannepelaamiseen ja tilannereagoimiseen keskusteluissa. Välillä on tehtävä (väittely)tilaa, että voi sitten voittaa (väittely)tilaa.

Jos sinulla, filosofi, on jotakin lisättävää tähän kommenttini, tee se, lyhyesti. Sen jälkeen minä otan jalakselle nuo ”selittävän tosiasiakysymyksen” ja ”normatiivisen kysymyksen” dimensiot suhteessa kannattamiseen.

Maanantai 19.3.

Hakkarainen:

Kyllä tämä minulle sopii oikein hyvin. Erottelu rivikatsojiin ja analyytikkohin on hyvin tarpeellinen, koska analyytikon pitäisi katsoa eri tavalla kuin fanin. Mutta siitä myöhemmin lisää. Lukijoiden on kyllä tärkeä pitää mielessä ”analyytikon” laaja merkitys tässä keskustelussa.

Sihvonen:

Kysyt, tai oikeammin heuristinen kysymyssarjasi kysyy normatiivisessa katsannossa itse itseltään ja kiertää kehäänsä: ”Onko aikuisen oikeutettua kannattaa?” Vastaan tässä ja nyt: Kyllä kai se oikeutettua, olkoonkin että naivia.

Heuristinen kysymyspatterisi kiihtyy, kun se pitää itsestään selvyytenä, että aikuisen on oikeutettua kannattaa. Saat käärmeesi jo liki pyssyyn, kun vinha kehäsi tuottaa a priori kysymykset: ”Oikeutuksesta seuraa sallittavuus. Onko aikuisen siis sallittua kannattaa? Vai pitäisikö se kieltää?”

Vastaan empimättä: En näe, että kannattamisesta olisi niin suurta kulttuurista haittaa, että se pitäisi peräti kieltää. Mutta, edelleen, naivia se on, kannattaminen.

Kun panit oravanpyöräsi pyörimään, paluuta ei ole, vaan predestinoitu logiikkasi vain kiihtyy, kun kysymyksesi yltyvät – niin kuin ne usein filosofeilla yltyvät vailla omaa vastaamisen velvollisuutta – mahdottomuuksiin etkä enää mahda mitään itsellesi tahi kysymysaparaatillesi. ”Voidaan mennä vieläkin pidemmälle ja kysyä velvollisuutta koskeva kysymys: pitäisikö hänen jopa kannattaa jotakin seuraa ja maata? Joku voisi ajatella [kuulutko sinä, filosofi, niihin, jotka ajattelevat näin, vai kuka sinulle tuo ”joku”!?], että on velvollisuus kannattaa kotimaata urheilussa.”

Vastaan verekseltään: Ei tietenkään ole alkeellisintakaan velvollisuutta, kuten itsekin sen tiedät. Emme voi vaatia, että joku aikuinen ihminen alkaisi elämään toisten elämää, oma elämän sijaan. Nimittäin väitteeni kuuluu, että jos elää voimakkaasti ja aidosti omaa elämäänsä, on ykshailee ja samantekevää, voittaako Tappara tai Barcelona tai Huuhkajat tai Leijonat. En saa kiinni siitä ajatuksesta, että vaikkapa Kimi Räikkösen ajamisella olisi mitään tekoa minun elämäni kanssa. En tunne Räikköstä. Se, että voittaako vai häviääkö Räikkönen, on minulle tietysti aivan yhdentekevää. Se taas, miten Leijonille käy, ei ole minulle jääkiekkoanalyytikkona yhdentekevää. Mutta en tietenkään kannata Leijonia – tai mitään muutakaan jääkiekkojoukkuetta.

Ei ole siis perusteita kannattaa. Ei ole, minulla tai kenelläkään muullakaan, velvollisuutta kannattaa, mutta on ilmeisen oikeutettua kannattaa eikä sitä kannattamista tarvinne kieltää, mutta naivia se silti on.

Selittävä tosiasiakysymyksesi on ytimekkäämpi kuin tuo tuossa edellä takaperin purkamani normatiivinen kysymyssamposi. Kysäiset, että ”mikä selittää sen, että monet aikuisetkin kannattavat jotakin seuraa tai maata”.

Vastaan hieman posket punastellen: kai se on se, että ei ole omaa elämää siinä määrin, että on kiinnityttävä joidenkin enemmän tai mieluummin vähemmän tuntemiemme ihmisten kohtaloihin ja elämään.

Painavammin: Kannattaminen on urheilun virhetulkinta. Siinä on ymmärretty urheilun syvin olemus väärin. Sen tähdenhän se urheilukilpailu tahi peli pannaan pystyyn, että se paremmuus selviää ja setvitään. Miksi siltä paremmuudelta tai menestykseltä tai menestymättömyydeltä toivoa ennalta mitään? Jos kannattaisin Barcelonan ja Real Madridin kohdatessa jompaakumpaa, menettäisin liki puolet ottelun tarjoamasta nautinnosta. Ja nupiksi olisin vielä sitä mieltä, että tuomari on nuija, kun se puhaltaa vastustajalle. Enkä ehkä huomaisi, että tuomarin suhteen vastustajan kannattajat ovat päinvastaisella kannalla. Kannattaminen nostaa nenänpäälle sellaisia värilaseja, että kannattaja hukkaa radikaalilla tavalla itse urheilun.

Tiistai 20.3.

Hakkarainen:

Uskallan mennä pidemmälle kuin sinä ja väittää, että joissain tapauksissa kannattamiselle ei ole moraalista oikeutusta. Se siis ei ole moraalisesti sallittua. Sillä näissä tapauksissa se on moraalisesti (ja poliittisesti) hyvin kyseenalaista. Tarkoitan ilmiötä nimeltä kannatushuliganismi. Tutuinta se on jalkapallossa. Voidaan tietysti väittää, että huligaanit eivät ole aitoja kannattajia. Oli miten oli, se on – halusimme tai emme – kannattamiseen erittäin läheisesti liittyvä, valitettava ilmiö. Sen moraalista kyseenalaisuutta tuskin tarvitsee perustella.

Olen samaa mieltä siitä, että fanittaminen ei voi olla kenenkään velvollisuus. Ei kenelläkään suomalaisella ole esimerkiksi kansallista velvollisuutta fanittaa Leijonia. Kyse on kuitenkin vain jääkiekosta.

En malta olla kommentoimatta piikkejäsi filosofiaa kohtaan. Käsitteelliset asiat ovat monesti a priori (kokemuksesta riippumatta) tiedettyjä. Oikeutuksen ja sallittavuuden välinen suhde näyttäisi olevan sellainen. Filosofiassa täytyy myös kuvitella erilaisia, mahdollisia kantoja, jotta argumenteista tulee mahdollisimman hyviä. Kaikki mahdolliset vastaväitteet on pyrittävä sulkemaan pois ennalta. Siksi joskus puhumme anonyymeistä henkilöistä.

Tämä riittää varmasti tällä erää normatiivisista kysymyksistä. Palaan niihin aivan lopuksi. Siirryn siis selittävään tosiasiakysymykseen.

Olen kanssasi samoilla linjoilla myös siinä, että on joissain tapauksissa surullista, kun fanittaminen täyttää muun elämän lähes täydellisen tyhjyyden. Aina pitäisi myös muistaa, että huippu-urheilukin on lopulta vain leikkiä – joskus tietysti aika kovaa leikkiä.

Silti uskallan väittää kohteliaasti vastaan, jos sallit. Mielestäni käsityksesi on kapea, koska se on liian yksilö- tai joukkuekeskeinen. Oletat selvästi lausumatta sitä suoraan ääneen, että yleisöurheilussa agentti on urheilija, urheilijat tai joukkue. Esimerkiksi salibandyssä SSV ja sen pelaajat pelaavat, mäkihypyssä Matti Hautamäki hyppäsi.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yleisöurheilussa yleisö vähintäänkin kanssapelaa, osallistuu urheilemiseen. Kanssapelaaminen ei rajoitu ainoastaan reagointiin (ruumiillakin) pelitapahtumiin ja tuomareiden ratkaisuihin. Yleisö vaikuttaa aina siihen, mitä kentällä tapahtuu. Kotiyleisön hurmos voi nostaa kotijoukkueen liitoon. Sen passivisuus voi latistaa tunnelmaa ja siten heikentää pelisuoritusta. Pelaajat voivat jopa aistia yleisön pelon, joka tarttuu. Yleisö voi painostaa tuomareita, jotka lopulta sortuvat antamaan vierasjoukkueelle helpon rangaistuksen. Tätähän on jopa tilastollisesti tutkittu: vierasjoukkueet saavat enemmän rangaistuksia kuin kotijoukkueet.

En siis voi allekirjoittaa näkemystäsi katsojien passiivisuudesta siinä mielessä, että heidän pitäisi vain katsoa, kuka on paras. Heidän ei pitäisi toivoa mitään. Sanoisin pikemmin, että katsojien kannattaminen on ainakin yleisöurheilun luonteen mukaista.

Tähän tietenkin liittyy väistämättä puolueellisuus jossain määrin. En ole kuitenkaan täysin varma, että kukaan katsoja, jos häntä oikeasti kiinnostaa kyseinen urheilutapahtuma, voi olla emotionaalisesti täysin eristynyt siitä ja olla asettumatta lainkaan kenenkään puolelle. Näinhän käy hyvässä draamassakin.

Kannattamisen perimmäisin syy on kuitenkin mielestäni ihmisen yhteisöllisyys. Kuten aiemmin olen argumentoinut tässä blogissa, ihmisen persoona on yhteisöstään riippuvainen asia. Manchesterissä kasvanut Peter Simons olisi eri persoona kuin Imatran poika Petteri Sihvonen. Suurimmalla osalla ihmisistä on tietenkin perhe- ja kaveriyhteisö. Se ei meille kuitenkaan yleensä riitä. Kaipaamme laajempaa yhteisöä, johon identifioitua eli samaistua ja joka rakentaa identiteettiämme. Nyky-yhteiskunnassa erilaiset urheiluyhteisöt tarjoavat tässä yhden vaihtoehdon. Koska rajoitumme nyt kannattajiin, emme urheilijoihin ja heidän taustajoukkoihinsa, tarkoitan urheiluyhteisöistä nimenomaan kannattajajoukkoja. Voin esimerkiksi paljastaa, että Tapparan kannattamiseni on rakentanut pieneltä osaltaan omaa identiteettiäni, vaikka nykyään olen kohtuullisen passiivinen fani.

Uskon siis, että suurimmassa osassa tapauksista fanittamisen takana ei ole oman elämän lähes täydellinen tyhjyys kuten sinä näet asian. Kannattaminen on ihmisen sosiaalisuuden eräs ilmentymä.

Jos tätä ilmentymää aletaan arvottamaan, harmittomissa muodoissaan näen sen vain hyvänä asiana.

Keskiviikko 21.3.

Sihvonen:

Hyvin kirjoitat, filosofi. Ja saat tavallaan minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Tai oikeammin tulet leimanneeksi minut yksinäiseksi sudeksi, kun en millään muotoa halua pelitapahtumiin sen tähden, että saisin niistä rakennetuksi itselleni sosiaalisen tilanteen. Ehkä tämä on sitten myös persoonakysymys. Siis jos sopii, että ihan hetki viivähdetään minun persoonassani. Mikä olisi minulle mahdottomuus? Se olisi se, että pukisin jonkun joukkueen fanipaidan ylleni ja menisin fanikatsomoon huutamaan, kannustamaan ja hurmioitumaan. Sitä päivää ei tule. Olen yksinäinen susi, analyytikko ja etätyömies etätyömiesasussani eli villasukissa, kalsareissa ja t-paidassa.

Mutta nyt yksityisestä yleiseen, mikä on kuitenkin näissä keskusteluissamme, jotka ajoittain piipahtavat väittelyn puolella, tärkeintä.

Taisi olla Emile Durkheim, maineikas sosiologi ynnä muuta, joka osoitti sen, mikä on uskonnollisuuden ydin. Se ei ole suinkaan itse usko saatikka joku jumala, vaan juurikin yhteisöllisyys. Uskonnot ovat olleet maailman sivu yhteisöllistä liimaa. Uskonto – mikä ihana syy kokoontumisiin ja parveiluihin.

Pohdiskelin aikoinaan uskontotieteen proseminaarityössäni sitä, miten entinen uskonnollinen vaarinotto on korvautunut aivan uusilla kirkonmenoilla. Kirkko on nykyään jäähalli, pappi päävalmentaja, seurakunta istuu haltioissaan hallin penkkiriveillä, kirkonmenon liturgia on itse peli, uskonto on vaikka se sinun kannattamasi Tappara, ristin korvaa kirvesrinta-logo, liturgiaa ja uskonnollisia tekstejä tulkitaan eri medioiden ylipappien toimesta, Johtava Analyytikko on Paavi ja uskonkiistoja käydään Jatkoajan keskustelupalstoilla. (Päivitin hieman seminaarityöni referaattia tässä omavaltaisesti tuolla Jatkoajalla ja Johtavalla Analyytikolla tuodakseni asian tämän päivän kontekstiin, heh.)

Tähän liittyy myös se, kun uskontotieteilijä Max Muller lausui: ”Jos tunnet vain yhden uskonnon, et tunne yhtään.”

Väitteeni kuuluu, että jotain on urheilun seuraamisessa pielessä, kun kärkipointti on sosiaalisessa kokoontumisessa ja samanhenkisten kanssa parveilemisessa. Itse pelin ei ole niin väliä. Ja tämä ilmiöhän on vain voimistunut. Postmodernille kannattajakulttuurille on tyypillistä, että kannatuskohde voi olla mikä vain. Esimerkiksi Saksassa yksi ja Sveitsissä yksi jäähalli on illasta toiseen täynnä ilman, että tuo kokoontuva massa ymmärtää itse jääkiekosta juuri mitään. Ja kaikki tapahtuu jopa ilman lajitraditiota. Kunhan vain tiedetään, missä on bileet, niin sinne mennään.

Kannattamisen varjopuolia on myös se, että se pönkittää niin kutsuttua pelaajakulttia, joka puolestaan on nostanut pelaajapalkkiot pilviin, mikä taas saattaa lopulta tuhota pallopelit kokonaan. Fanit miettivät, että tuleeko meille se ja se pelaaja, lähteekö meiltä se ja se pelaaja – eikö kukaan pohdi, millä pelikirjalla pelataan. Itse peli on vähäpätöisin sivuseikka.

Ja mitä Max Mulleriin tulee, niin jos tuntee ja kannattaa vain Tapparaa, ei tunne itse peliä lainkaan. Fokus on vain siinä, että voittaako vai häviääkö Tappara. Jumalten keinu kiikkuu: voiton myötä ollaan taivaassa, tappion myötä helvetissä, itse pelin ei ole niin nokonuukaa.

Ja sen teen ihan selväksi herra filosofi, että termisi ’yleisöurheilu’ saa minut voimaan liki pahoin. Urheilu on urheilua ja urheilemista, se ei liity urheilun katsomiseen. Parasta urheilua on iltahämärän pihapelit. Niitä pelataan pelin, itsen, oman joukkueen ja vastustajan joukkueen tähden. Niitä pelejä fanien ja katsojien katse ei ole saastuttanut.

Tärkeysjärjestys on: peli, pelaajat ja valmentajat, analyytikot, huoltojoukot, ja jossain kaukana tulevat katsojat, kannattajat ja fanit. Ja toivottavaa olisi, että katsojat toivoisivat, että parempi aina voittaa, nauttisivat kummankin joukkueen pelistä eikä ilmassa olisi minkäänlaista kannattamisen ripettäkään jommankumman puolesta. Olisihan se nimittäin ollut ihan väärin, jos Tre Kronorin kannattajien toive olisi toteutunut 1995 tai 2011. Se olisi ollut verinen vääryys. Kannattaminen ja urheilulta toivominen ovat toimintaa, joka ei kuulu urheiluun tai urheilun liepeille. Kuten Muller sanoo: Jos tunnet vain yhden uskonnon, et tunne ainuttakaan.

Miten muuten, filosofi, silloin, kun Suomen salibandymaajoukkue pelaa Ruotsia vastaan ,toivotko, että Suomi voittaa? Mielestäni tämä on nyt aivan oleellinen kysymys keskustelumme pitimiksi.

Hakkarainen:

Vastaan välittömästi, koska seuraava puheenvuoroni on välttämättä luonteeltaan selventävä ”yksinäisen miehen” vuodatuksesi jälkeen. Selventäviä kysymyksiä ennen kuitenkin tunnustus. Kun Suomi kohtaa Ruotsin salibandyssä, kannatan Suomea ja toivon Suomen voittoa. Tähän on kaksi syytä: koen olevani suomalaisen salibandy-yhteisön jäsen, identifioidun siihen enemmän kuin ruotsalaiseen salibandy-yhteisöön ja Suomen pelitapa miellyttää minua paljon enemmän sekä katsojana että analyytikkona (kun se toimii).

Sen sijaan Salibandyliigan ottelut ovat huomattavasti monimutkaisempi tapaus. Valmentajahistoriani vuoksi minulla on väistämättä erilaisia tunteellisia suhteita eri joukkueisiin. Lisäksi niiden yleinen toiminta vaikuttaa väistämättä emotionaaliseen suhtautumiseen. Uskon kuitenkin kykeneväni säilyttämään riittävän puolueettomuuden ja sitä kautta objektiivisuuden. Objektiivisuus ei muuten ole mikään mustavalkoinen joko-tai-asia. Siinä on asteita ja jossain kulkee riittävyyden raja. Raja voi kyllä vaihdella tilanteen mukaan.

Nyt selventäviin kysymyksiin. Voisitko ystävällisesti vastata järjestyksessä seuraaviin tarkennuksiin, jotta kykenen vastaamaan sinulle kunnolla. Mehän sovimme aluksi, että etenemme tarkasti, huolellisesti ja rauhallisesti.

1. Et suoraan vastannut näkemykseeni, että yleisöurheilussa yleisö osallistuu urheilemiseen. Kiellätkö tämän täysin (tosiasiallisesti)? Vai otatko siihen normatiivisen tuomitsevan kannan? Vai teetkö jopa molemmat siirrot samaan aikaan?

2. Kaipaisin selvennystä kantaasi urheilusta ja ihmisen sosiaalisuudesta. Oletko vain sitä mieltä, että tärkeintä ei saa olla sosiaalinen yhdessäolo? Vai otatko tiukemman kannan?

3. Huomaan, että olet melkoinen urheiluromantikko: todellinen, oikea urheilu tapahtuu paikallisen urheilukentän hämärässä ilman yleisöä. Oletko sitä mieltä, että tämä on urheilun ydin, kenties jopa olemus?

4. Toivotko todella, että kukaan ei missään urheilutapahtumassa kannattaisi ketään vaan olisi vain passivinen katsoja, joka ainoastaan toivoo paremman voittoa?

Lopuksi esitän vielä lisäkysymyksen: oletko koskaan ollut paikalla globaalin lajin suurtapahtumassa esimerkiksi Serie A:n jalkapallo-ottelussa? Ehkä myös NHL-ottelu riittää tähän…

Maanantai 2.4.

Sihvonen:

Kunnioitan rehellisyyttäsi, arvon filosofi, kun myönnät, että olet Suomen puolella Ruotsia vastaan, kun näiden maiden salibandy-maajoukkueet kohtaavat. Kunnioitan kantaasi, vaikka en voikaan jakaa tuota vakaumustasi, vai pitääkö mieluummin puhua toimintamallista. Minun mielestäni aito analyytikko ei voi toivoa jommankumman joukkueen voittoa.

Olen viime päivinä lukenut karmeita vuodatuksia siitä, miten ”idioottimainen” tai ”pelle” HIFK pelaajineen oli, kun se pelasi ja hävisi puolivälieräsarjassa Jokereille. Nämä sanat ovat ilmaantuneet sekä vakavasti otettaviin lehtiin että nettiin. Luen niistä auttamatta sen, miten kyseiset kirjoittajat ovat olleet pettyneitä, kun ”oma joukkue” on pettänyt. Tämä tie on vaarallinen tie. Se on seurausta siitä, että ammattilaiset fanittavat. Erään iltapäivälehden artikkelin mukaan HIFK:n pitää hävetä: ”Hävetkää”, luki isolla otsikolla. Tällöin mennään metsään, kun näin kirjoitetaan. Urheilussa on aina voittajia ja häviäjiä, eikä kummankaan tarvitse koskaan hävetä. Ei voittajan, ei häviäjän.

Sitten kysymyksiisi:

Ensimmäinen. Toki yleisö osallistuu peliin mylvinnällään. Yleisö on urheilun sivu-subjekti. Mutta minä olen tässä hahmotellut sellaista ”näkymätöntä yksilöä”, hieman sellaista, johon itsekin viittasit. Että kuvitellaan se toimija. Ja siinä katsannossa pidän kiinni siitä, ettei ”järjissään” olevan yksilö kannata ketään. Aikuisuuden tila ei jätä sijaa kannattamiselle. Ja etenkin ammattianalyytikkojen on oltava ”järjissään” ja aikuisuuden tilassa. Myös monet itse (huippu)urheilleet ynnä itse valmentaneet saatikka analysoineet ovat ”järjissään” ja aikuisuuden tilassa. Ei ole tarvetta eläytyä johonkin itselle vieraaseen. Kun on itse jo nähnyt ja kokenut sen kaiken urheilun, ollut siellä, tehnyt sitä.

Toinen. Kyllähän sosiaalinen yhdessä oleminen on ihmiselle kaikki kaikessa, elinehto. Sitähän uskontokuntien seurakuntalaiset ja urheilutapahtumien fanit tekevät, ovat yhdessä, parveilevat ehtimiseen. Vaan ei se, mitä massat tekevät, muuta kantaani siihen, että noissa parveiluissa itse peli jää toiselle sijalle. Minä olen pelin perässä, en sen perässä ja kannalla, että peli jää sekundaariseen asemaan. En voi käsittää (tai toki voin, mutta en ole sen puolesta), että keväällä 2011 punapaitainen fani oli onnellinen nähtyään jääkiekkoa, nyt keväällä 2012 sama tyyppi on onneton, vaikka näki taas jääkiekkoa, samaa lajia.

Kolmas. Kyllä, olen sitä mieltä. Vaan en koe, että olisin urheiluromantikko. Olen entinen urheilija, entinen (ja nykyinen) valmentaja ja analyytikko. Lätkäjätkä. Koen urheilun kovin eri tavalla kuin ne, jotka ovat pelanneet koripalloa hieman koulunjoukkueessa, käyneet joskus punttisalilla ja sitten löytäneet kuka mistäkin ihmeellisestä syystä jonkun kannatettavan joukkueen. – Mutta sitä alleviivaan, ja tämä on kommentti johonkin keskustelumme kommenttiin, että en ole mitenkään ylemmyydentuntoinen suhteessa niihin, jotka kannattavat. Minä en kannata, ja koetan tässä vain perustella, miksi en kannata. Taitaa isossa kuvassa olla niin, että minä olen väärässä ja ne, jotka kannattavat, ovat oikeassa. Mutta silti tohdin olla kannattamatta mitään tai ketään. Vaikka olen ankarassa vähemmistössä.

Neljänneksi. En toivo, että ihmiset eivät toivoisi, kannattaisi ja fanittaisi. Ehkä toivon, että heräisi sellainen valistuneiden aitojen urheiluystävien luokka, joka ymmärtäisi olla toivomatta, kannattamatta ja fanittamatta. Loppuja, siis niitä, jotka kannattavat, tarvitaan siihen, että huippu-urheilusirkus pyörii nykyisellään. Ja toki sitten toivon, että uusi valistunut luokka ohjaisi hommaa terveempään suuntaan, jossa esimerkiksi tähtikultti ei johtaisi eri lajien väistämättömänä (taloudelliseen) tuhoon.

Lopuksi. En ole ollut paikalla NHL-ottelussa. Mutta olen ollut isoissa futismatseissa läsnä. Muistuu mieleeni muun muassa joskus 90-luvun alussa Ruotsin EM-kisat. Taisi olla ottelu Saksa vastaan Venäjä. Oli pelottavaa olla siinä aivan saksalaisten vieressä, vain rauta-aita erotti minut, ex-appiukkoni ja muun matkueemme niistä Saksan kannattajista. Tuntui oudolta, kun saksalaiset kannattajat olivat niin aggressiivisia ja näyttivät kädellään sellaista jotain merkkiä tai merkin tapaista tai jotain. Minä ajattelin hiljaa hengessäni, että jalkapalloahan tämä vain on. Jos tarkasti katsoin syrjäkarein ketään niistä kannattajista kiinteämmin, huomasin auttamatta, ettei tuo henkilö ollut oma itsensä vaan jonkun kummallisen joukko-suggestion vallassa. Se pelotti minua. Mutta varmaan johonkin tarpeeseen se niille kannattajille meni, että olivat saaneet astua oman minuutensa tuolle puolen.

3.4.

Hakkarainen:

Kiitoksia selventävästä puheenvuorostasi. Mielestäni on Akateemisessa urheilublogissa oikein, että tarkastelemme asioita kylmän analyyttisesti emmekä pyri provosoimaan – tai provosoitumaan (koskee myös lukijoita).

Tohdin epäillä aluksi hieman rehellisyyttäsi. Onko todella niin, että suhtaudut emotionaalisesti täysin kylmästi siihen, voittaako Leijonat Venäjän vai ei? Etkö tunne yhtään mitään Suomen voiton puolesta (en tarkoita tunteita pelitapaa koskien vaan toivoa Leijonien voitosta)? Ehkä olemme erilaisia ihmisiä, mutta minä en kykene suhtautumaan suurimpaan osaan salibandyotteluista täysin kylmästi. Silti kykenen ainakin lähes aina analysoimaan peliä viileästi. Jos tunteet menevät yli, olen hiljaa.

Iltapäivälehtiä en lähtisi liikaa moralisoimaan. Me tiedämme, että näillä repivillä otsikoilla myydään lehtiä ja saadaan klikkauksia netissä. Me myös tiedämme, että samaa strategiaa on käyttänyt menestyksekkäästi Urheilulehti, johon molemmat kirjoitamme. En toki sano, että iltapäivälehtiä ei saa kritisoida, kun siihen on syytä. On vain syytä aina muistaa katsoa ensin peiliin.

Ajattelusi on eräässä suhteessa sisäisesti jännitteistä, jos ei suorastaan ristiriitaista. Näytät myöntävän, että katsojat vaikuttavat peliin. On kiistämätön fakta, että silloin monet heistä asettuvat toisen joukkueen puolelle. Sille ei mitään vain voi, ihmisen psyyke toimii niin. Silti olet sitä mieltä, että kannattaminen on jotenkin järjetöntä. Eikö nimenomaan ole rationaalista yrittää vaikuttaa kannattamisella sen joukkueen hyväksi, jonka puolella on?

Olisiko sitä paitsi mitään järkeä seurata urheilua, jos ei asettuisi koskaan kenenkään puolelle? Urheilu on myös draamaa ja draama ei toimi, jos ei asetu kenenkään puolelle ja joitakin vastaan.

Mielestäni suhtaudut hieman liian yksisilmäisesti ilmiöön nimeltä kannattaminen tai fanittaminen. Tunnut painottavan sen huonoja puolia tai muotoja. Mutta kannattaminen on varsin moninainen ilmiö: sillä on useita erilaisia ilmentymiä. Jotkut niistä kuten huliganismi ovat tuomittavia ja vaarallisia, jotkut säälittäviä, jotkut täysin harmittomia. Pitää siis arvioida jokaista kannattamisen muotoa itsessään – tapaus kerrallaan – eikä ottaa kantoja fanittamiseen sinänsä.

Tähän liittyen et mielestäni näe riittävän selvästi kannattamisen kulttuurista puolta. Siksi kysyin, oletko ollut pelissä esimerkiksi suuressa jalkapallomaassa. Kannattaminen on monissa paikoissa osa paikallista kulttuuria. Sillä on syvät historialliset juuret. Se rakentaa paikallisyhteisön ja sen ihmisten identiteettiä. Kun esimerkiksi astelee Stadio Olimpicolle AS Roman peliin, sen tuntee suorastaan luissa ja ytimissä: tämä on osa roomalaisuutta. Samalla tulee hieman kastetuksi siihen. Pääsee maistamaan roomalaisuutta.

Näissä syvissä kannatuskulttuureissa peli ei nähdäkseni ole mitenkään toissijaista. Päinvastoin, peli, pelaajat ja valmentajat ovat keskiössä. Ainakin peliä ja pelaajia kunnioitetaan syvästi – jopa niin paljon että valmentajat kärsivät siitä joskus. Tämä on paljon vanhempi ilmiö kuin nykyinen globaali jalkapallobisnes.

Mielestäni yhteisöllisyyden tunteminen luissa ja ytimissä on tiettyyn rajaan asti ainoastaan terveellistä ihmiselle. Se muistuttaa meidän sosiaalisuudestamme näinä individualismin aikoina. Me myös tarvitsemme sitä ollaksemme ihmisiä.

Olen eri mieltä kanssasi siitä, että urheilun ydin on voittajan ja häviäjän selvittäminen. Mielestäni urheilun ydin on urheileminen: itse tekeminen. Esimerkiksi jääkiekkopeliä ei pistetä ensisijaisesti pystyyn voittajan selville saamiseksi. Se pistetään pystyyn, koska jääkiekon pelaaminen itsessään on niin hauskaa. Tähän liittyy tietenkin voittaminen ja häviäminen, paremman ja huonomman selvittäminen, mutta se ei ole ensisijaista. Voittaminen ja häviäminen on pelaamisen seuraus. Tämä aletaan viimeinkin tajuta suorituskeskeisessä Suomessakin.

Emme ole myöskään keskustellut urheilun kiistämättömästä esteettisestä puolesta. Otetaan esimerkiksi äärimmäisen vaativa urheilulaji taitoluistelu. Olen varsin vakuuttunut siitä, että suurinta osaa taitoluistelijoista ja taitoluistelun katsojista motivoi taitoluistelun kauneus. Luistelija haluaa esiintyä kauniisti. Katsojat haluavat nähdä kaunista luistelua jäällä.

4.4.

Sihvonen:

Suotta olet epäillyt rehellisyyttäni. Emootioni eivät liikahda pätkääkään, jos Leijonat voittaa tai häviää. Katson peliä ainoastaan pelin kannalta. Olenkohan jo maininnut siitä, miten olin erittäin tyytyväinen, kun Torinossa Tre Kronor kaatoi Leijonat finaalissa. Se johtui siitä, että Ruotsi pelasi modernimpaa pelikirjaa, mitä tulee pelitapojen evoluutioon. Ja kaiken kukkuraksi Leijonien turnauksen alun hyökkäävä pelisuunnitelma oli sulanut pahemman kerran turnauksen mittaan, kun Leijonat palasi hiljalleen niihin 90-lukulaisiin pelioppeihimme, joista 2003-2004 oli alettu oppia pois Raimo Summasen johdolla.

Vastaavasti viime keväänä olin tyytyväinen, kun Leijonat löi MM-finaalissa Tre Kronorin. En ollut tyytyväinen sinänsä Leijonien puolesta, vaan sen pelitavan, Meidän Pelin puolesta. Eli teen tämän aivan selväksi: En kannata Tre Kronoria. En kannata Leijonia. Se sijaan katson aina erikseen kunkin joukkueen käyttämän pelitavan – ja suhtaudun sitä mukaa joukkueisiin, a posteriori.

Eli jos minusta nyt halutaan jokin kannattajuuden ripe kiskoa esiin, niin se liittyy pelitapojen kannattamisiin. Tosin tämäkään myönnytys ei pidä ihan paikkaansa. Nimittäin ei se mene niinkään, että kun vastakkain ovat lätkäpelissä niin kutsuttu pystysuunnan jääkiekon joukkue ja Meidän Pelin joukkue, että toivoisin Meidän Pelin joukkueelle voittoa. Enemminkin katson pelin ja siitä sen, että millä tavoin nuo erilaiset pelitavat saavat ottelussa ilmiasunsa ja miten ne lyövät toisiaan vastaan matsissa. Ja jos oikein tutkiskelen sieluni pohjaa, niin korkeintaan tunnen jonkinlaista mielihyvää – kuten Torinon finaalin jälkeen ja kuten Slovakian finaalin jälkeen – siitä, jos olen journalismissani onnistunut käsittelemään ja jopa heikentämään häviävän pelitavan ja voimistamaan voittavan pelitavan aatetta suomalaisessa jääkiekkokentässä.

En voi kuitenkaan missään tapauksessa lämmitellä Meidän Pelin lämmössä kovin kauaa. Nimittäin pelin evoluutio ajaa siitä ohi enemmin tai myöhemmin. Siksi otan mielelläni vastaan sellaisia pelikokemuksia, jossa pystysuunnan jääkiekko antaa löylyn Meidän Pelille. (Kaikki lukijamme eivät varmaankaan tiedä, mitä ovat Meidän Peli ja pystysuunnan jääkiekko, mutta niiden määritteleminen ei ole tässä tarpeen. Riittää, kun tietää, että ne ovat kaksi johtavaa ja kilvoittelevaa pelaamisen paradigmaa tällä hetkellä jääkiekkomaailmassa.)

Suurinta nautintoa saan siitä, että haistelen peleistä heikkoja signaaleja. Eli pohdin sitä, että mikä on oleva seuraava pelaamisen evoluutioon liittyvä voittava pelaamisen strategia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijankammiossani pelivideoiden kanssa olen jo paljon pidemmällä, mitä olen julkaisemassani journalismissa. Journalismi laahaa perässä, koska en ole vielä varma seuraavista siirroista sen suhteen, mihin suuntaan pelaaminen kehittyy. Ajatukset ovat jo oraalla, mutta niistä ei voi vielä kirjoittaa. Uskon, filosofi, että tajuat, ettei tällaisessa tarkastelussa ole pienintäkään sijaa millekään jonkun maan tai seuran tai yksilön kannattamiselle.

Ja nyt on niin, että on päässyt käymään hirmuinen erehdys! Olenko ilmaissut itseäni huolimattomasti vai oletko sinä lukenut minua väärin? Olenko sanonut, kuten viittaat, että ajattelisin, ”että urheilun ydin on voittajan ja häviäjän selvittäminen”? En nimittäin ajattele ollenkaan noin. Olen ymmärtääkseni sanonut hieman ylimalkaisesti, että onhan se turha kannattaa mitään tai ketään, eli toivoa ottelulta jotain, toivoa voittajaa, koska sitä vartenhan se peli tai kisa pannaan pystyyn, että se sitten setvii ja näyttää sen voittajan.

Tuo ei kuitenkaan tarkoita missään nimessä sitä, että urheilun ydin olisi voittamisessa ja häviämisessä. Uskon, että pitkässä juoksussa paremmat pelistrategiat voittavat huonommat pelistrategiat, mutta yksittäisessä ottelussa voi käydä miten vain. Siksi minulle on oikeastaan aivan yhdentekevää, kumpi osapuoli voittaa juuri käsillä olevan ottelun. Jokaisessa ottelussa on läsnä niin paljon tuuria – vaikka valmentajien ydintehtävä onkin sattuman minimoiminen -, ettei senkään takia kannattaa jumittua antamaan painoa voitolle ja tappiolle. Kun Leijonat hävisi toissa MM-kisoissa avauspelin Tanskalle, olin tämän viisimiljoonaisen kansa ainut ihminen, joka sanoi, että Leijonat pelasi loistavasti. Minullehan suorastaan ilkuttiin ja naurettiin tuolloin! Olin ainoa, joka näki sen, miten tuloillaan Leijonien pelitavassa oli tuossa tappio-ottelussa se Meidän Pelin ulottuvuus, jolla sitten viime keväänä marssittiin aina maailmanmestaruuteen asti. Jos olisin katsonut kannattajan silmin tuota Suomen ja Tanskan ottelua, olen varma, etten olisi pettymykseltäni – pettymykseltä ottelun lopputulokseen – nähnyt niitä heikkoja signaaleja, joiden perusteella taisin hieman provosoivasti ilmoittaa, että Leijonat pelasi loistavaa jääkiekkoa.

Voitot ja tappiot tulevat ja menevät; pelaajat ja valmentajat tulevat ja menevät; jopa analyytikkojakin tulee ja menee; mutta yksi on ja pysyy nimittäin peli. Ja taustalle voidaan kuvitella yhteisöllisyyttä toimittava yleisölauma, välttämätön jos nyt ei paha niin sen tapainen kuitenkin, jonka pointti ei ole itse pelissä vaan jossain muussa eli siinä yhteisöllisyydessä. Ja onhan tuo kaiken ydin, peli, niin mahtava juttu, että sen ympärille ja vaiheille syntyy uudestaan ja uudestaan paitsi pelaajia, valmentajia ja analyytikkoja myös sitä yhteisöllisyyttä. Ehkä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun alleviivaan alleviivaamasta päästyäni sitä kaikkein tärkenitä ydintä, peliä, mutta aion tehdä sitä osaltani jatkossakin voimiani säästämättä. Ja kun katsoo ytimeen eli peliin, silloin ei voi kannattaa ketään eikä mitään – paitsi peliä.

Ja mitä siihen tulee, kun kirjoitat, että ”[u]rheilu on myös draamaa ja draama ei toimi, jos ei asetu kenenkään puolelle ja joitakin vastaan”, olen kanssasi jyrkästi eri mieltä. Minulle urheilun draama on siinä, että antaudun pelille. Pyhä peli kutsuu puoleensa kaksi vastavoimaa, kilvoittelevat joukkueet. Ja sitten nuo joukkueet tekevät pelille sen, minkä pystyvät ja minkä parhaakseen näkevät. Draama on siinä, miten peliä kohdellaan ja miten peli sitten antaa väliaikaisen lopputuloksen toisen senkertaisesta paremmuudesta. Mutta tuo paremmuus ei jää kummankaan haltuun, vaan huomenna on uusi peli. Pelistä lähdetään, peliin palataan. Pelissä on se draama, ei pelille asetetuissa usein aivan irrationaalisissa toiveissa, kannattamisissa ja fanittamisissa.

Kyselet sen perään, että voisinko eläytyä eri kulttuureihin, vaikkapa roomalaisuuteen, jalkapallon kautta. Vastaan, että en. Urheilu ja etenkin sen ytimessä oleva peli on sellainen universaali kieli, ettei se tee erotteluja kulttuureihin. Se, mikä näyttää erolle, onkin viime kädessä yhtä ja samaa yhteisöllistä parveilua oltiin sitten Italiassa, Venäjällä, Saksassa tai Suomessa. Kun haluan eläytyä kulttuureihin, tartun kaunokirjallisuuteen. Eco, Tolstoi, Goethe, Linna ja niin edelleen, tiedäthän.

Lopuksi otat esiin tärkeän ulottuvuuden, urheilun estetiikan. Minulle urheilun estetiikkaa on, kun hieman puukätinen pakki on Meidän Pelin hurmoksessa muuttunut samettikätiseksi puolustajaksi ja hän, Ossi Väänänen, on pysähtynyt Leijonien maalin taakse hyväksi toviksi kiekon kanssa viivelähtöä pystyttämään ripauksen itsevarma ilme kasvoillaan; Väänänen syöttää pelivälineen pakkitoverilleen Jyrki Välivaaralle; Välivaara kiskaisee peliä tekevän syötön keskustaan sentteri Jarkko Immoselle; Immonen jatkaa kiekon kolmannella kosketuksellaan laitaan Mikael Granlundille, joka kuskaa kiekon sisälle hyökkäysalueelle; siellä Granlund tarjoilee syötön takamiehen paikalle hiipineelle Janne Pesoselle, joka ampuu kiekon sydämensä kyllyydestä kohti vastustajan maalia.

Mutta alleviivaan, että estetiikka ei vähene mihinkään silloin, jos tuon saman syöttöketjun tekee Venäjän tai Ruotsin pelaava viisikko. Haltioidun tismalleen samalla tavalla.

Kannattajien estetiikka, siis se, millaista urheilua pidetään kauniina, ohjaa toisinaan rajusti ja irvokkaalla tavalla valmentajien toimintaa vaikkapa SM-liigassa. Esimerkiksi HIFK:n fanien mielipide siitä, minkälaista jääkiekkoa he haluavat nähdä, on ajanut monet päävalmentajat seurassa karille. Ongelma on siinä, että väistämättä kannattajien maku kulkee aina hieman sen perässä, missä kulkee pelin evoluutio.

26.4.

Hakkarainen:

Puheenvuoroni aluksi minun täytyy pahoitella lukijoilleni ja sinulle puheenvuoroni pahaa viivästymistä. Viivästys johtuu palkkatyöni (akateemisen filosofoinnin) kiireistä ja Salibandyliigan loppuhuipentumasta. Jälkimmäinen vei kaiken edelliseltä ja hiihdolta liikenevän ajan ja energian.

Ehkä viivästys oli kuitenkin vain hyvä asia, jos lukijamme eivät jo kaikonneet. Se antoi nimittäin minulle hieman ajallista ja siten myös objektiivista etäisyyttä keskusteluumme. Luin sen jälleen kerran huolellisesti läpi. Se on polveillut paljon ja moniin suuntiin on vähintäänkin keskustelua avattu. Samalla näen kuitenkin, että tämä keskustelu alkaa varmaankin lähestyä loppuaan. Siksi pyrinkin ensin summaammaan näkemyksesi – tai kuinka minä tulkitsen sitä – ja esittämään sen jälkeen, missä oma kantani eroaa siitä. Käytän esimerkkinä lajiasi jääkiekko.

Näkemyksesi mukaan jääkiekossa kaikkein oleellisinta ja keskeisintä on jääkiekkopeli. Jääkiekkopeli alkaa, jääkiekkopeli pelataan, jääkiekkopeli päättyy – vain palatakseen jälleen seuraavassa ottelussa. Jääkiekkopeli pelataan jääkiekkokentällä. Sen pelaavat pelaajat ja kenties osittain valmentajat, jos sellaisia on. Pelin lopuksi toinen joukkue aina voittaa, toinen häviää. Peli pelataan voittajan selville saamiseksi. Mutta jääkiekkopeliä ei pelata vain sen vuoksi: jääkiekon pelaaminen on suorastaan itseisarvoista. Käytät mm. ilmaisua “peli kutsuu”. Tämän hieman mystifioivan ilmaisun ymmärrän merkkinä jostakin sellaisesta ajattelusta, että jääkiekkopeli – ei vain sen pelaajat ja kenties valmentajat – on subjekti, agentti, tekijä. Jääkiekkopeli on sinulle suorastaan pyhä asia.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että näet kaiken jääkiekkopelin ympärille rakentuneen ja rakentuvan jonkinlaisena lieveilmiönä. Tässä keskustelussa olemme keskittyneet kannattamiseen ja fanittamiseen. Ymmärrät kyllä, miksi jääkiekkojoukkueita kannatetaan. Siihen on sosiaaliset syyt (selittävä kysymys). Ymmärrät myös, että joku fanittaa vaikkapa Tapparaa. Sallit sen – ehkä pitkin hampain (normatiivinen kysymys). Mutta silti olet sitä mieltä, että tämä fanittaminen on vähintäänkin naivia. Fanit eivät ole täydessä aikuisuuden tilassa, kun heidän täytyy täyttää persoonansa aukkoja kannattamisella, joka on emotionaalis-sosiaalista kiinnittymistä oman joukkueeseen. Parhaimmillaan tämä on hieman hölmöä mutta sinänsä sallittavaa, vaikkakin järjetöntä: parempi olisi täyttää oma elämä jollain muulla kuten taiteella. Pahimmillaan se johtaa täydelliseen silmien ummistamiseen itse peliltä ja jopa vakaviin lieveilmiöihin kuten jääkiekon ylikaupallistumiseen ja kannattajahuliganismiin.

Mielestäni olet oikeassa monissa ilmiön nimeltä jääkiekko varjopuolissa – jos tämä yleistetään urheiluun yleensä, monissa uhreilun varjopuolissa. Suhtaudun hyvin kriittisesti fanien ylivaltaan, tähtikulttiin, ylikaupallistumiseen, toimijoiden taloudelliseen tai poliittiseen hyväksikäyttöön jne. Huliganismi on yksiselitteisesti täysin tuomittavaa. Tapahtuu se sitten suuressa jalkapallo-ottelussa tai Jyväskylän Monitoimitalon parkkipaikalla.

En sen sijaan kykene allekirjoittamaan näkemystäsi, jota voisi kutsua urheilufundamentalismiksi: esimerkiksi jääkiekossa kaiken perusta ja mittari on jääkiekkokentällä tapahtuva peli, jota pelaajat pelaavat. Minulla on tähän kaksi perustetta: (1) kuten olen tuonut esille, en ole lainkaan varma, että jääkiekkoa pelaavat vain pelaajat (ja ehkä valmentajat), (2) jääkiekko ja urheilu yleensä on niin monimutkainen ilmiö, että sitä tai sen ydintä ei voi palauttaa peliin.

Ensimmäiseen perusteeseen voidaan yllä sanottuun lisätä seuraavaa. On totta, että pelaajilla on suorin fyysinen kosketus jääkiekon pelaamiseen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että he yksin pelaisivat. Mielestäni pelaaja tarkoittaa yksinkertaisesti tahoa, joka vaikuttaa pelitapahtumiin. Tällöin myös kannattajat voivat olla pelaajia, koska he yksiselitteisesti vaikuttavat peliin – myönteisesti ja kielteisesti. Kannattajien pelaaminen on tietenkin erilaista kuin pelaajien pelaaminen. Mutta ehkä voimme keskustella pelistä seuraavaksi?

Myös toista perustetta on väännetty ja käännetty tässä keskustelussa. Urheilulla on monta ulottuvuutta: esteettinen, kulttuurinen, yhteisöllinen, moraalinen, poliittinen, psykologinen, fyysinen jne. Ulottuvuuksien keskinäinen painotus vaihtelee lajista toiseen. Höntsyjääkiekossa painottuvat toiset ulottuvuudet kuin taitoluistelun arvokisoissa. Jos shakki sallitaan urheiluksi, ollaan tekemisessä täysin erilaisen toiminnan kuin jääkiekon pelaamisen kanssa. On siis vaikeaa – kenties mahdotonta – nostaa yksi näistä ulottuvuuksista muita perustavammaksi (fundamentalistisemmaksi) yleisesti ottaen urheilua koskien. Lisäksi urheilu on historiallisesti muuttuva ilmiö. Samasta syystä en usko, että urheilulla on olemusta, essentiaa tiukasti ottaen.

Kulttuurisesta tai sosiaalisesta puolesta näen, ettet ole ymmärtänyt näkemystäni aivan oikein. Ehkä olen ilmaissut itseäni huonosti. Urheilun kautta ulkopuolinen pääsee maistamaan jotakin paikallista identiteettiä. Mutta pääpointtini on, että urheilufanittaminen rakentaa monessa paikassa paikallista identiteettiä. Esimerkiksi osalle roomalaisista As Roman kannattaminen rakentaa heidän identiteettiään roomalaisina. Toisille roomalaisille saman työn tekee eri tavalla Lazion kannattaminen. Tämä tietenkin väistämättä muodostaa me vs. muut -asetelman, sulkee pois joitakin henkilöitä. Jos poissulkevuus viedään liian pitkälle, tuloksena voi olla kauheuksia. Ihminen kuitenkin tarvitsee yhteisöllisen identiteetin, hänen täytyy samaistua johonkin paikallisyhteisöön. Jos urheilukannattaminen tarjoaa yhden välineen tähän, on se järkevissä rajoissa pysyessään suorastaan hieno asia. On suorastaa mieltä kohottavaa tuntea myönteinen kollektiivinen tunne. Tämä ei ole järjetöntä, koska se voi rakentaa ihmisestä täydemmän persoonan, kun hän kokee kuuluvansa johonkin yhteisöön. Äärimmilleen viety individualismi on järjetöntä, koska ihminen on myös sosiaalinen olento.

Lopuksi vielä huomautus analyytikon metodista. Näytät ajattelevan, että analyytikon tulee olla täysin puolueeton objektiivinen henkilö, joka vain katsoo peliä ja rakentaa sen perusteella enemmän tai vähemmän teoreettisia näkemyksiä pelistä. Mielestäni tämä kuva on auttamattoman naiivi: täysin objektiivinen analyytikko on fiktio. Siinä objektiivisuutta ajatellaan myös mustavalkoisesti, millainen asia se ei ole, kuten olen yllä osoittanut.

Torstai 3.5.

Sihvonen:

Kiitän sinua tuosta viimeisestä puheenvuorostasi. Siinä vetelet hyvin yhteen – omasta näkökulmastasi – käymäämme debattia. Jos sopii, jätämme tuon keskustelun tuohon tuollaisenaan, lukijoiden arvioitavaksi. Jään jännityksellä odottamaan, minkälaista seuraavaa aihetta ehdotat meille keskusteltavaksi.

Hakkarainen:

Kiitän sinua oikein hyvästä ja mielenkiintoisesta keskustelusta. Avaan lähipäivinä uuden keskustelun. Se liittynee huomenna alkaviin jääkiekon kotikisoihin.

Lisään vielä kannattamisen kulttuurisesta merkityksestä, että ehkä täällä Suomessa ei oikein ymmärretä asiaa yleisesti. Meillä joukkueurheilukulttuuri ei ole niin vanha ilmiö kuin esimerkiksi Italiassa, josta juuri palasin matkalta. Sieltä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Torinon paikalliskamppailu jalkapallossa (Derby della Mole). Sitä on pelattu vuodesta 1906 – silloin kun Juventus ja Torino ovat pelanneet samalla sarjatasolla tai kohdanneet cupissa. Derbyn historiallisena juurena on Juventuksen jakautuminen Juventukseksi ja Torinoksi yli sata vuotta sitten. Kun Juventus ja Torino kohtaavat, kyseessä on hyvin historiallis-kulttuurisesti kerrostunut tapahtuma. Näin on erityisesti kannattajakuntien keskuudessa. Siihen verrattuna HJK:n ja Hongan derbyt tuntuvat suorastaan muovikulttuurilta.

AUB:ssa aloittaa uusi kirjoittaja. Hän on Markku Jokisipilä. Jokisipilä on Turun yliopiston poliittisen historian tutkija ja valtiotieteiden tohtori, joka muiden hankkeidensa ohella on kirjoittamassa kirjaa jääkiekon hyödyntämisestä Kylmän sodan ideologisessa kamppailussa idän ja lännen välillä. Urheilun puolelta hän on mm-tason kilpasoutaja ja soudun tausta-aktiivi. Jokisipilän ensimmäinen kirjoitus käsittelee ajankohtaisesti Vladimir Putinia ja jääkiekkoa.

Markku Jokisipilä

Kuten tiedetään, Venäjän sunnuntaisten presidentinvaalien ykkössuosikki Vladimir Putin ei ole mikään kynänpyörittäjä, vaan tosimies, jolla on tosimiehen miehiset harrastukset. Sen lisäksi, että Venäjän pääministeri on mustan vyön judoka, hän on myös armoitettu metsästäjä, jonka tappavan tarkat laukaukset ovat niittäneet niinkin eksoottista saalista kuin tiikeri ja harmaavalas. Kun esimerkiksi meillä Suomessa ministerit tykkäävät lomillaan makoilla Thaimaan rantahiekoilla, Putin suuntasi viettämään leirielämää Siperiaan. Lihaksikas yläruumis paljaana suoritetun ratsastusretken jälkeen hän pulahti erämaajärveen uimaan, totta kai perhostyylillä. Urheilusukeltajana Putin on noutanut merenpohjasta muinaisaarteita kuin vettä vaan ja myös lentokoneen, sukellusveneen sekä F1-auton ohjaimista hänet on tavattu.

Yksi miehisen toiminnan venäläisittäin keskeisen tärkeä osa-alue Putinin repertuaarista pitkään kuitenkin puuttui, nimittäin jääkiekko. Venäjän ja erityisesti sen edeltäjän Neuvostoliiton suuret ja mahtavat menestysperinteet huomioiden tämä puute oli niin vakava, että Putin päätti hoitaa asian kuntoon. Helmikuussa 2011 pitämässään tiedotustilaisuudessa hän tunnusti julkisesti, ettei osaa luistella, mutta lupasi korjata tilanteen. Kuten aina, hän osoittautui sanansa mittaiseksi mieheksi. Jo kahta kuukautta myöhemmin hänen nähtiin kurvailevan Luzhniki-hallin jäällä Kultainen kiekko –junioriturnauksen finalistien kanssa. Kun pääministerin täydestä kalenterista ei muuten meinannut luistelun opettelemiseen vaadittuja tunteja löytyä, harjoitteli Putin pääosin öisin punakonelegenda Aleksei Kasatonovin henkilökohtaisessa ohjauksessa.

Seuraavan kerran Putin nähtiin jäällä Moskovan Megasport-areenalla marraskuussa Neuvostoliiton pelaajalegendojen all stars –joukkueen kanssa, päällään numerolla 11 varustettu Venäjän maajoukkueen virallinen pelipaita. Katsojien pohtiessa, viittasiko numero Venäjän kahden johtajan tandem-systeemiin, Venäjän kotkan kahteen päähän vai johonkin muuhun, Putin veivaili kaukalossa jo kuin vanha tekijä. Maajoukkuevalmentaja Zinetula Biljaletdinovin valvovan silmän alla pelatussa harjoituspelissä pääministeri iski lehdistötiedotteen mukaan ”useita maaleja”. Suoritus ei ole vajaan vuoden kiekkoilleelta ihan huono, kun ottaa huomioon, että vastapuolella pelasi sellaisia herroja kuin Sergei Makarov, Vjatseslav Fetisov, Pavel Bure ja Vladimir Krutov.

Vaikka Putin näin liittyikin jääkiekon taitajiin vasta verrattain kypsässä 58 vuoden iässä, laji sinänsä on ollut hänelle varsin vakava ja tärkeä asia jo paljon aikaisemmin. Avatessaan Pietarissa vuonna 2000 pelatut MM-kisat hän linjasi jääkiekon olevan ”tosimiesten peli, joka jalostaa itsekontrollia, kestävyyttä, rohkeutta ja tiimityöskentelyä”. Saman vuoden syksyllä hän Kanadan-vierailullaan käytti jääkiekkovertausta kuvaillessaan, kuinka Bill Clintonin hallinto viime hetkillä allekirjoitti Venäjän kanssa ydinaseita koskevan tietovaihtosopimuksen: ”Demokraateille on annettava tunnustusta: kuten NHL-ammattilaiset, hekin pelaavat viimeiseen minuuttiin saakka.” Lajin historiatietämystään Putin osoitti lehdistökonferenssissa, jossa yksi toimittajista kysyi, millaisena tämä haluaisi kanadalaisten näkevän Venäjän ja sen presidentin. ”Haluaisin tehdä samanlaisen vaikutelman kuin mitä tekivät otteemme ensimmäisessä NHL:n ja neuvostomaajoukkueen välisessä ottelussa vuonna 1972”, totesi Putin ilmeenkään värähtämättä. Ensimmäistä kertaa Pohjois-Amerikan ammattilaisten parhaimmistoa vastaan pelannut punakone aiheutti tuossa ottelussa yhden Kanadan jääkiekkohistorian suurimmista shokeista nöyryyttämällä isäntiä Montreal Forumissa lukemin 7-3.

Tuskin kukaan valtionjohtaja, Valko-Venäjän presidentti Alexander Lukashenkoa kenties lukuun ottamatta, on virallisessa roolissaan puhunut jääkiekosta ja ottanut osaa lajin tapahtumiin yhtä usein kuin Putin. Hän on ottanut tavakseen kutsua maan jääkiekkojohdon keskustelemaan lajin tilasta vähintään kerran vuodessa ja vieraillut usein myös maajoukkueen harjoituksissa. Hän ei ole kavahtanut myöskään suoraa puuttumista lajin tapahtumiin silloin kun hän on sen katsonut tarpeelliseksi. Esimerkiksi vuonna 2002 hän arvosteli Salt Lake Cityn olympialaisten kanadalaisia ja amerikkalaisia jääkiekkotuomareita puolueellisuudesta, 2008 hän taas oli keskeinen vaikuttaja, omien sanojensa mukaan jopa koko idean isä, uuden KHL-liigan perustamisen takana. Kun hän vetosi suoraan oligarkkeihin ja liike-elämään urheilun rahoituspohjan laajentamiseksi, jääkiekko oli yksi suurimmista hyötyjistä. Putin pani myös kaiken henkilökohtaisen arvovaltansa peliin saadakseen Venäjälle Sotshin talviolympialaiset 2014 ja jääkiekon MM-kisat 2016. Siirryttyään presidentistä pääministeriksi hän näyttää vain lisänneen jääkiekkoaktiviteettejaan: vieraillut turnauksissa, tavannut seurajohtajia, jututtanut nykyisiä ja entisiä pelaajia, jakanut ansioituneille jääkiekkoihmisille valtiollisia tunnustuksia, esittänyt vetoomuksia harjoitusolosuhteiden parantamiseksi ja käyttänyt jääkiekkovertauksia puhuessaan mitä erilaisimmista poliittisista kysymyksistä.

Putin on siis mitä ilmeisimmin jääkiekkomies, jolle venäläisten menestyminen lajissa sydämen asia. Samalla hän on kuitenkin myös poliitikko, joka tavoittelee urheilusta poliittista nostetta ja välinettä erilaisten urheiluun liittymättömien tavoitteiden saavuttamiseen. Kuten neuvostoaikaan, myös Putinin Venäjällä jääkiekkoa hyödynnetään kansallisen identiteetin ja yhteenkuuluvuuden vahvistamiseen, maan kansainvälisen arvovallan pönkittämiseen ja kansalaisten huomion ohjaamiseen pois yhteiskunnallisista epäkohdista. Kuuluisassa toteamuksessaan Putin nimesi Neuvostoliiton hajoamisen 1900-luvun suurimmaksi geopoliittiseksi katastrofiksi. Tässä neuvostonostalgiassa punakoneella näyttää vielä olevan erityispaikkansa, niin usein Putin on kaihoisaan sävyyn neuvostokiekon saavutuksia muistellut ja tarjonnut sitä malliksi ei vain venäläiskiekkoilijoille vaan koko nyky-Venäjälle yleisemminkin.

Yhden mielenkiintoisimmista ja paljastavimmista jääkiekkoon liittyvistä ajatuksistaan Putin ilmaisi marraskuussa 2008 keskustellessaan KHL-liigan toimitusjohtaja Alexander Medvedevin (ei sukua Dmitrille) ja silloisen maajoukkuevalmentaja Vjatseslav Bykovin kanssa talouskriisin uudelle liigalle aiheuttamista rahoitusvaikeuksista. Luvattuaan vetoapua valtion budjetista Putin valotti varsin avoimesti KHL:lle, jonka syntyyn hän oli keskeisesti vaikuttamassa, kaavailemiaan tavoitteita. “Mitä tulee KHL:ään, katson sen olevan paljon enemmän kuin pelkkä urheiluprojekti. Sen avulla voimme vakavasti harkita yhden yhteisen sosiaalisen ja kulttuurisen tilan palauttamista entisen Neuvostoliiton alueelle, koska jaettu kiinnostus jääkiekkoon yhdistää entisten neuvostotasavaltojen ihmisiä”, linjasi Putin jääkiekon poliittista käyttöarvoa. Turhia kainostelematta hän ilmoitti seuraavana tavoitteena olevan liigan laajentaminen Keski-Eurooppaan ja pohjoismaihin, jolloin päästäisiin lähelle lopullista urheilullista tavoitetta, NHL:n haastamista ja Kylmän sodan kauden pohjoisamerikkalais-eurooppalaisen kiekkokaksintaistelun henkiin herättämistä.

Kalervo Kummola puhui pehmoisia perustellessaan Suomen kotikisojen tähtitieteellisiä lippuhintoja väittämällä, että lippu NHL-sarjapeliin maksaa keskimäärin 450 euroa. Paljoa vahvemmilla jäillä Kale ei luistellut puolustellessaan Kansainvälisen jääkiekkoliiton päätöstä myöntää vuoden 2014 MM-kisat ”Euroopan viimeiselle diktatuurille” Valko-Venäjälle. Kummolan mukaan urheilu ja politiikka ovat erillisiä asioita, joita ei tule sotkea keskenään. Jo kotoiset tapahtumat panevat epäilemään rautakanslerin veivin osumatarkkuutta tässä asiassa. Vaikka Tarja Halonen ei enää voinutkaan asettua ehdolle tämän vuoden presidentinvaaleissa, aivan ilman ketunhäntää kainalossa hänkään Kauppatorin lavalla maailmanmestarijoukkueen kanssa tuskin viime vuoden toukokuussa patsasteli. Halosen ja Lukashenkon lisäksi myös Putin on taatusti taipuvainen olemaan jääkiekon ja politiikan suhteesta eri mieltä kuin Kummola.

Venäjän presidentinvaalit näyttävät lopputuloksen suhteen yhtä jännittäviltä kuin Suomen ja Neuvostoliiton väliset arvokisaottelut 1970-luvulla. Putin vilkuilee ainakin jo toisella silmällä kohti Sotshin olympialaisia talvella 2014. Vain harva joukkue urheilun historiassa on lähtenyt metsästämään voittoa sellaiset paineet niskassaan kuin mitä Venäjän jääkiekkojoukkueella noissa kisoissa on. Suomen joukkueen ympärillä tulevissa kotikisoissa pyörivä mediasirkus on pientä verrattuna siihen painekattilaan, jossa Alexander Ovetshkin ja kumppanit yrittävät palauttaa venäläiskiekon olympiamenestyksen kultakantaan 20 vuoden tauon jälkeen. Ylimpänä kauhanheiluttajana tämän kattilan ääressä häärää itse presidentti.

Akateeminen urheilublogi (AUB) aloittaa uuden kirjoitussarjan. Siinä Hakkarainen ja Sihvonen väittelevät jostakin urheiluun tai siihen liittyvään ilmiöön koskevasta seikasta. Päivittäin (arkena) julkaistaan molemmilta yksi puheenvuoro. Aloitamme kirjoitussarjan molempien lempiaiheella. Onko ja pitäisikö urheilun maailman olla kuin isoäidin televisio: mustavalkoinen?

Karkauspäivä 29.2.2012

Hakkarainen:

Johtava, kirjoitit Pelikirjassasi, että osa mediastrategiaasi on ollut mustavalkoisuus. Jääkiekkoväki on jaettu hyviksiin eli Meidän pelin kannattajiin ja pahiksiin eli konservatiiveihin. Tällä olet tavoitellut suomalaisen jääkiekkokeskustelun edistämistä. Ja todellakin, se on suorastaan ryöpsähtänyt, jos vain määrää katsotaan.

Mutta kysynkin sinulta, onko aitoa keskustelua syntynyt? Eikö mustavalkoinen strategiasi ole vain polarisoinut eli jakanut kentän niin, että todellista kommunikaatiota ei tapahdu?

Sihvonen:

Herra filosofi, aistin, että olet pyrkimässä joillakin retorisilla konsteillasi, jotka varmaankin käyvät tässä lähipäivinä ilmi, sitomaan minua, Johtavaa Analyytikkoa, karhunrautoihin tämän aiheen eli mustavalkoisuuteni tiimoilta.

Siispä olen varuillani – ja käyn keskialueelle ohjauspeliasemaan. Kärkikarvaajani ohjaa pelisi laitaan. Ja siellä laidassa kysyn: olenko mielestäsi lisännyt mustavalkoisuudellani jääkiekkoväen ja jääkiekkoa kuluttavan yleisön keskusteluvalmiutta? Olenko opettanut ja luonut alalle käsitteitä ja sisältöjä niin, että yhdellä ja toisella on kättä pidempää heittäytyä keskusteluun jääkiekosta?

Kevään ensimmäinen päivä

Hakkarainen:

Saavutuksesi ovat kiistämättömät. Jääkiekkoa seuraavien käsitteistö ja sitä kautta lajin ymmärrys on laajentunut viimeisien vuosien aikana todella paljon. ”Pelikirja” on tullut yleiseen urheilupuheeseen. Pata on myös porissut, kirjoituksesi ja videosi ovat herättäneet tunteita puolesta ja vastaan. Mieleen tulee esimerkiksi legendaarinen lehdistötilaisuus, jossa Shedden nimitettiin Leijonien peräsimeen. Voisit varmasti kirjoittaa kirjan kulissien takaisista tapahtumista. Urheilulehden levikki on noussut räjähdysmäisesti.

En ole kuitenkaan jääkiekon 0-5-ohjauspelimies. Olen salibandyn pumppukarvausmies ja kysyn: oletko saanut aikaan aitoa keskustelua vai onko kyseessä ollut vain kiista, välillä jopa sanallinen katutappelu? Ovatko esimerkiksi konservatiivit ja Kalervo Kummola oikeasti kommunikoineet kanssasi: kuunnelleet ja vastanneet rauhallisesti? Vai onko vain kaivettu syvempiä juoksuhautoja, joista on huudeltu toisiin, vielä syvempiin kuoppiin?

Tilanne ei tietenkään ole ollut täysin mustavalkoinen ja osa on luonnollisesti näytelmää puolin ja toisin. Silti mielestäni taustalla vaikuttaa hieman väärä käsitys keskustelusta: keskustelu on kiivasta mielipiteiden vaihtoa. Ei ole niin väliä, huudellaanko toisten ohi vai kohtaavatko asiat todella ja kommunikoivat – kunhan pata porisee ja melkein mitä tahansa saa sanoa.

Sihvonen:

Oletko, herra filosofi, sillä kannalla, että jokin toisenlainen mediastrategiani olisi johtanut parempiin tuloksiin? Miten olisi pitänyt toimia? Ei henkilöidä eikä kärjistää? Miten Sinä olisit hoitanut homman minun housuissani, minun historiallani? Olisiko pitänyt mustan ja valkoisen sijaan kirjoittaa ja sanoa mieluummin harmaan eri sävyt. Implikoida kaikkeen tekstiin bahtinilainen dialogisuus?

Nähdäkseni nyt alulle panemani keskustelut ovat luonteeltaan erittäin monipuolisia. On akateemista blogia; on puolitieteellistä pelitapakeskustelua; on puolin ja toisin provosoivaa kettuilua; on ollut välillistä keskustelua, jossa määräsin vuodesta toiseen YLEn MM-studioiden agendan ovelasti kotimaasta käsin; sama tapahtuu nyt CANAL+n suhteen (otetaanko Selänne ja Koivu mukaan vai ei ynnä muu); on ammattivalmentajatutkintojen täsmentyneet ammattikeskustelut uusilla käsitteillä ja niin edelleen.

En tarkoita kehua (mustavalkoisen) metodini vaikutuksilla, vaan kysyn, mikä olisi ollut herra filosofin mielestä parempi strategia mediassa?

2.3.2012

Hakkarainen:

En lainkaan kiellä saavutuksiasi, Johtava. Mustavalkoisuutesi, jota tässä hieman kärjistän, on vaikuttanut: saanut aikaan muutoksia. Suurin osa näistä muutoksista on ollut myönteisiä, kuten tuot hyvin ilmi. Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa). Mustavalkoiset asetelmat kiinnostavat ihmisiä, ihmisen psyyke vain toimii sillä tavalla. Siinä suhteessa on itsekään turha esittää sellaista, joillainen ei ole.

Netin aikakaudella tämä vastakkainasettelun kulttuuri on vain korostunut, koska netti on nopea ja lyhyt media. Lisäksi siellä on helppo kuvitella olevansa anonyymi. Puskista on tunnetusti mukavampi huudella kuin kasvokkain.

Pointtini, kuten akateemisessa maailmassakin nykyään sanotaan, on kuitenkin, kuinka paljon aitoa keskustelua, vuoropuhelua, jossa ei puhuta ohi, on syntynyt. Tämä saattaa olla vanhanaikainen näkökohta, mutta mielestäni meidän korkeastikoulutettujen pitäisi olla hieman huolestuneita vuoropuhelun vähäisyydestä nykymediassa, vaikka tuulimyllyjä vastaan ei kannata käydä ainakaan miekoin. Ainakaan huonoa vuoropuhelua ei kannata edistää.

Oli miten oli, minulla on sinulle rakentava ehdotus. Strategiasi alkaa väistämättä kulua loppuun, ainakin äärimmäisten ilmentymiensä suhteen (olenkin havainnut tiettyä pehmeämpää ja monipuolisempaa otetta viime aikoina). Nähdäkseni nyt tarvitset hieman uutta suuntaan. Sen voit löytää toisesta rakkaudestasi, politiikasta.

Olit presidentinvaaleissa intohimoinen Pekka Haaviston kannattaja. Haaviston kampanjan taustana oli Vihreiden eduskuntavaalikampanja. Siinä Vihreät esitettiin Perussuomalaisten vastavoimana. Vihreät kävivät Perussuomalaisten ja heidän potentiaalisten kannattajiensa kimppuun. Tulos oli mahalasku Vihreille ja suurvoitto Perussuomalaisille.

Diplomaattina Haavisto päätteli tästä oikein: ei kannata hyökätä kimppuun, kannattaa pyrkiä aitoon vuoropuheluun. Hän teki matkan Viitasaarelle, Teuvo Hakkaraisen kotikuntaan. Tällä teollaan hän purki ennakkoluuloja, homofobiaa. Kohtaamalla ihmiset hän näytti, että homo ei ole mikään mörkö.

Haaviston strategia ei siis ollut muodostaa ja vahvistaa vastakkainasetteluita, polarisoida ”keskustelua” (vrt. Lipposen toimintatapa). Hänen menetelmänsä oli purkava, dekonstruoiva (enkä nyt tarkoita ranskalaisen post-modernistin Jacques Derridan dekonstruktiota). Tämän strategian ideana on käydä epäsuorasti, ovelasti, keittiön kautta kiinni vastakkaisiin käsityksiin. Ei suoraan sanomalla, että olet väärässä ja muutenkin hieman tyhmä ihminen, vaan purkamalla niitä ennakkoluuloja, (piilo-)oletuksia, joihin itse vastakkaiset käsitykset perustuvat. Jos esimerkiksi uskon, että homous on sairaus, koska minulla on oletus, että se on epäluonnollista, voit yrittää muuttaa uskomukseni sairaudesta käymällä käsiksi oletukseeni homouden epäluonnollisuudesta.

Jääkiekon pelitapakeskustelussa tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi seuraavaa. Pystysuunnan jääkiekon takana on aivan varmasti vääriä oletuksia erityisesti hyökkäyspelin periaatteista. Tämän pelitapaideaalin vastustamiseksi voisi siis olla tehokkain keinoa purkaa näitä oletuksia, jolloin sen edustajat saattaisivat ymmärtää, että tämähän on itse asiassa aivan älytön pelitapa nollatoleranssijääkiekossa.

En tarkoita, ettetkö olisi osittain tällaista purkutyötä tehnyt. Kysymys on painotuksesta. Onko painotus vastakkainasettelun (Meidän peli vs. pystysuunta) vai purkamisen puolella.

Mitä tulee Kummolan asemaan Jääkiekkoliitossa ja suomalaisessa jääkiekossa, sen heikentämiseksi yksi varmasti tehokas keino olisi perinteinen, kunnollinen tutkiva journalismi, jossa paljastettaisiin dokumentoiden kabinettien todellisuus. Mutta se ei varmaankaan ole analyyttikkojen tehtävä.

Sihvonen:

Arvon filosofi, sinähän luet minua kuin avointa (peli)kirjaa. Aivan kuin olisit avannut tuohon koko kansan lukeille sen sisäisen puheeni ja itsereflektioni, jota olen jo käynyt pidemmän aikaa, että mitähän sitä tekisi seuraavaksi – ja miten.

Mutta minä pelkään. Pelkään, että keskustelujeni aiheuttama käyttövoima vähenee. Käyttövoima, bensa, joka tähän asti on ollut juurikin tuo mustavalkoisuus, josta lähdimme liikkeelle.

Toisinaan häpeän. Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa. Saanen hieman selvittää.

Minua ja koko illuusiota ”Johtavasta Analyytikosta” ei olisi olemassakaan, niin luulen, jos kaikki lukijani eivät kannattaisi jotakin seuraa. Itse en kannata mitään enkä ketään. Olen niin rajoittunut, etten parhaalla tahdollanikaan kykene ymmärtämään, että aikuinen mies tai nainen kannattaa jotakin seuraa, maata tahi yksilöä. Jotenkuten tajuan, että alle 15-vuotias kannattaa jotakin.

Olen kauhuissani, kun oikeasti aikuisille miehille on vähänkään väliä, että voittaako Tappara tai HIFK tai Kärpät tai Leijonat. Ihan samahan se on, kuka moiset kiekkokeppijumpat voittaa. Olen peloissani, kun joku on oikeasti suuttunut, kun olen arvostellut juuri hänen kannattamaansa seuraa. Eikä se ole yksi tai kaksi, jotka ovat suuttuneet – vaan tuhannet! Miten sinä fiksuna filosofina sen selität minulle, poloiselle maisterille, että jollekin on oikeasti väliä, mitä hänen kannattamastaan seurastaan kirjoitetaan tai sanotaan. Olen yrittänyt joskus sanoa, vaikkapa jossain kapakassa jollekin fanille, että enhän minä tosissani, leikkiä se vain on. Harmitonta hevosenleikkiä. Ja seuraus: suuttumus vain kasvaa!

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Miten on, filosofi H, voimmeko me tavallaan sulkea tuon keskustelun, joka koski mustavalkoisuutta. Opin siitä sinulta – ja huomasit varmaankin, miten lopuksi myönsin, että olet varsin oikeassa etenkin siitä, mitä tulevaisuuteeni tulee jääkiekkokirjoittajana.

Mitä sinä sanot siihen, että joku aikuinen mies tai nainen kannattaa jotakin seuraa? Eikö se ole ihan posketonta?

Uusi viikkoa ja vanhat kujeet, maanantai 5.3.

Hakkarainen:

Ehdotan, että käsittelemme kannattamista seuraavassa keskustelussamme. Minulla on siihen kyllä varsin selkeä ja ei kovin monimutkainen näkemys.

En kuitenkaan tunnustaudu ajatustenlukijaksi… Itsekin aloitin keväällä 2008 salibandyanalyysit mustavalkoisella metodilla. Sillä sai huomiota, rakennettua brändiä. Huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, että tämä metodi on ongelma oman moraalisen integriteetin kannalta: siinä joutuu myymään itseään liikaa. Sen jälkeen olenkin hakenut uutta menetelmää, joka voisi olla yllä kuvattu purkava menetelmä.

Toinen vaihtoehto olisi aiemmin esittämäni kokonaisvaltaisen analysoinnin visio. Mitä olet periaatteessa tästä mieltä? Voit tarkastella sitä ideaalina, koska tiedän, että sen toteuttaminen Suomen resursseilla on hankalaa.

Sihvonen:

Sinä, senkin veijari ja filosofi, kuljetat taitavasti tätä keskustelua. Ehdotan, että viivähdämme hetkeksi, tai niin kauan kuin on tarvis, tuossa ”holistisessa media-strategiassasi”.

Se on loistava ideaali – ja niin kai esimerkiksi NHL:ssä jo toimitaan. Toimittajat elävät ja kulkeavat kiinteästi joukkueen mukana läpi kauden.

Asiassa on puolensa. Otan tässä päivän puheenvuorossani esiin hankaluudet. Olen jyrkästi sillä kannalla, että esimerkiksi minun olisi aivan mahdotonta seurata ja kulkea vain yhden SM-liigajoukkueen tai edes Leijonien mukana. Miksi?

Olen liian perillä jääkiekkoilusta ja valmentamisesta. Menisi kuukausi, ja saisin porttikiellon halliin, jossa mahdollinen kohteeni pelaisi ja harjoittelisi. Kyse on siitä, että se mikromaailma, jossa jääkiekkojoukkue elää, on olemukseltaan aina ja väistämättä kovasti epätäydellinen. Yhdenkään jääkiekkojoukkueen olemistapa ei kestäsi sitä tarkastelua ja läpivalotusta, johon sen asettaisin. Jouduttaisiin aivan liian sensitiivisille alueille.

Ymmärrätköhän, mitä ajan tässä takaa – ja mitä tarkoitan?

Jos kulkisin mukana, kuvailisin, mitä joukkueen vaiheilla tapahtuu, miten siellä toimintaan – hyvässä ja pahassa.

Ei auttaisi, vaikka olisin mahdollisimman suhteellisuudentajuinen. Eli ilmineeraisin koko ajan myös sitä, että kyse on jo lähtökohtaisesti epätäydellisestä maailmasta. Valmentaminen ja joukkue-elämä ovat, kuten tiedät, yhtä kompromissia ja välttämättömyyteen yltämistä. Se ei ole soveliasta ainesta jatkuvalle raportoinnille.

Vertaan asetelmaa teatteriesitykseen. Teatteriesityksen rakentaminen on monesti rajua hommaa. Se on prosessi, jossa kipuillaan monella eri tavalla. Nuo prosessin kasvukivut eivät ole tarkoitettu sellaisenaan julkisiksi. Ei siitä mitään tulisi, jos joku ammattiohjaaja kirjoittaisi prosessia päivittäin auki julkisuuteen. Minä olen ammattivalmentaja. En minä voisi olla läsnä toisten ammattivalmentajien prosessissa.

Ja lopuksi pieni myönnytys: Jotkut keskinkertaisemmat toimittajat – ilmaan pelaaja- ja valmentajataustaa – tulevat kysymykseen, jos halutaan toteuttaa ”holistinen media-strategiasi”.

Miten itse näet tämän? Koetko, että voisit mennä ja olla läsnä kovin likellä jossain oman lajisi joukkueen kausiprosessissa?

Tiistai 6.4.

Hakkarainen:

Onneksi ei olla kiekkokaukalossa, jossa sinä kuljettaisit minua sata-nolla. Salibandykaukakalossa ja hiihtoladulla lupaisin kuitenkin tasapäisemmän vastuksen.

Asiaan. Ymmärrän täysin, mistä puhut. Valmensin salibandyä 15 vuotta lähinnä kansallisella huipputasolla ja tiedän, mihin viittaat. Tunnen sen suorastaan luissa ja ytimissäni.

Silti olen sitä mieltä, että tätäkään ei pidä ajatella liian mustavalkoisesti. Joukkuetta tai joukkueita hyvin tarkkaan seuraavan analyytikon ei tarvitsisi raportoida kaikkea. Hän voisi kunnioittaa joukkueen kasvuprosessia ja valikoida.

Itse asiassa tarkoitin, että tarkka seuranta vain antaisi informaatiota analyytikon käyttöön. Me tiedämme, että peli ei kerro kaikkea. Tarkoitan tässä ”kaikella” kaikkia syitä peliesitykselle, sille mitä kaukalossa tapahtuu.

Otetaan esimerkki. Joukkueen ryhmädynamiikka ei toimi, siinä on pahoja ongelmia. Tämä vaikuttaa aivan varmasti joukkueen pelaamiseen kentällä, vaikka muuten pelitapa on viimeisintä huutoa ja valmentajat osaavat sitä valmentaa, heillä on loistava harjoitepankki pelitavan opettamiseksi. Seurauksena joukkueen peli ei toimi, se on sekavaa, pelitapaa ei kyetä toteuttamaan.

Analyytikko voisi pistää tämän helposti valmentajien huonon pelin organisointikyvyn piikkiin. Jos hän kuitenkin tietää, että ryhmädynamiikassa on ongelmia, hän ei pistä pelaamisen ongelmaa väärän asian tai ihmisen syyksi. Analyytikko voi analysoida joukkueen sosiaalista rakennetta huonojen peliesitysten syynä. Tässäkin voi käyttää harkintaa, jotta halliin pääsee jatkossakin. Ihmisten kanssa työskenteleminen on aina kompromissien tekemistä.

Sihvonen:

En usko, että kukaan päästäisi minua niin lähelle joukkuetta, että voisin analysoida sen ryhmädynamiikkaa. Miksi kukaan ottaisi minua vaivoikseen tirkistelemään joukkueensa asioita? Ja ylipäätään kokisin itsekin erittäin vaivaannuttavana mennä ja olla joukkueen iholla. En mene nytkään suin surminkaan jonkun joukkueen pukukoppiin, vaikka joihinkin päästetään pelin jälkeen tekemään haastatteluja. Pukukoppi on pyhä paikka ja kuuluu vain joukkueen jäsenille.

Tuntuu, että tästä ”holistisesta mediastrategiastasi” emme pääse yksimielisyyteen. Mutta hyvä niin. Jääköön lukijoidemme arvioitavaksi, kumman, maisterin vai filosofin, kannalle he tässä aiheesta päätyvät. Tärkeintä lienee, jos olemme onnistuneet saamaan ajatuksia liikkeelle.

Hakkarainen:

Naulan kantaan, tehkäämme niin. Seuraavaksi keskustelemme, kenties jopa väittelemme kannattamisesta ja sen järkevyydestä.

Kuntoilun maailma on täynnä harjoitusohjelmia, tavoitteita, personal trainereitä ja teknisiä apuvälineitä kuntoiluun ja sen seurantaan. Meille tuputetaan jatkuvasti erilaisten kuntoilukeskusten mainoksia, joissa kaupataan yksilöllisesti räätälöityjä harjoitusohjelmia. Urheiluvälineliikkeistä löytää välineet melkein mihin tahansa lajiin, kunhan rahaa on riittävästi. Ei siis ole ihme, että kuntoilukeskukset, pururadat ja hiihtoladut ovat täynnä parempaa huomista kohti ponnistelevia ihmisiä, joilla ainakin välineet ovat kunnossa. Paino sanalla ponnistelevia: heidän silmissään siintää jokin tavoite: jotakin hyvää, johon kuntoilulla päästään. Tavoite voi olla laihtuminen, kiinteämpi kroppa tai maraton.

Filosofiassa tällaista lähestymistapaa kutsutaan välineelliseksi rationaalisuudeksi tai väline-päämäärä-rationaalisuudeksi. Opettajani, lehtori emeritus Lauri Mehtonen käytti ironista termiä “laskeva ajattelu”. Monia filosofeja, esimerkiksi saksalaista Martin Heideggeria on joskus tulkittu – todennäköisesti liioitellen (en ole Heidegger-skolaari) – niin, että he hylkäävät laskevan ajattelun täysin.

Itse en jaa tätä ajatusta. Välineellisellä rationaalisuudella on paikkansa. Välineellisen lähestymistavan kuntoiluun ongelma ei siis ole, että laskeva ajattelu on sinänsä pahasta. Sen ongelma voi olla pakonomaisuus.

Otetaan esimerkiksi ihminen, joka haluaa laihtua. Hän tietää, että yksi väline tähän päämäärään on lenkkeily. Hän menee urheilukauppaan ja ostaa itselleen kasan juoksutekstiilejä sekä parhaat mahdolliset juoksutossut. Hän aloittaa päivittäisen juoksun. Sillä tavalla – yhdistettynä nutrilet-kuuriin – laihtuu. Hänellä on vain yksi ongelma: hän ei oikeastaan pidä juoksusta. No, hän ajattelee, kunhan kuntoni paranee, alan pitää tästä juoksemisesta. Hän siis puskee eteenpäin: läpi vaikka harmaan kiven kunnon suomalaiseen tyyliin. Kyllähän Koskelan Jussikin. Mutta juokseminen ei vain ala maistua. Samalla nutrilet-tuotteet alkavat maistua puulta. Esimerkkihenkilömme motivaatio romahtaa ja hän palaa vanhaan elämäänsä: syömään sipsejä sohvalle.

Tämä esimerkki on kuvitteellinen. Sillä voidaan kuitenkin tavoittaa jotain oleellista. Jos kuntoiluun suhtautuu vain välineellisesti, edessä voi olla seinä. Harva ihminen on nimittäin niin kovapäinen, että pystyy pitkään tekemään ainakaan vapaa-aikanaan sellaista, josta ei oikeasti pidä.

Todellisuudessa suhtautuminen on kuitenkin harvoin täysin välineellistä. En myöskään vähättele tavoitteiden motivoivaa vaikutusta. Mutta jos lähestystapa on edes pitkälle välineellistä, edessä voi olla jossain vaiheessa paha motivaatio-ongelma.

Ehdottomasti parempi lähestymistapa onkin kääntää asetelma päälaelleen. Oleellisinta jossakin kuntoilulajissa ei ole lopputulos, vaikka silläkin toki on merkitystä. Tärkeintä on itse kuntoilun muodon harrastaminen. Tärkeintä ei ole hiihdon lopputulos: parempi kunto ja timmimpi kroppa. Oleellisinta on, että itse hiihto on nautinnollista. Tuli nautinto sitten liusta, vartalon käytöstä, luonnossa liikkumisesta, pakkasen puraisusta tai itsensä rääkkäämisestä masokistisesti. Lopputulos seuraa kyllä nautintoa. Kuntoile siis iloisesti, älä väkisin hampaat hirvessä. Tämä – sinänsä ilmeinen ja ei mitenkään originelli näkökohta, johon kunnianhimoisena ja kilpailuhenkisenä ihmisenä en olisi koskaan uskonut sortuvani – edellyttää sellaisen lajin tai lajien löytämistä, josta tai joista oikeasti pitää.

Aristoteleellä oli erottelu praksiksen ja poiesiksen välillä. Poiesis on toimintaa, jonka päämäärä on itse toiminnan ulkopuolella, esimerkiksi kaupan tarkoitus on voiton tekeminen. Praktisessa toiminnassa päämäärä on toiminnan suhteen sisäinen. Jos esimerkiksi ajattelen, että hiihtämisen tarkoitus on itse hiihtämisen nautinnollisuus, on lähestymistapani hiihtoon praktinen eikä poieettinen. Pyrinkin hiihtämään praktisesti. Sama koskee lenkkeilyä. Juokseeko iloiten vartalonsa käytöstä vai väkisin? Siinäpä kysymys.

Urheilu, erityisesti ammattilaisurheilu on kulttuuriltaan hyvin yksilökeskeistä. Tämä pitää paikkansa jopa joukkueurheilussa. Parhaat jalkapalloilijat lukeutuvat aikamme suurimpiin tähtiin. Lionel Messi tunnetaan niin Nigerian kylissä kuin Siperian taigalla. Yksilökeskeistä tähtikulttia ruokkivat valtavat taloudelliset intressit: tähtipelaajilla tehdään rahaa ja paljon. Koko globaali urheilubusiness olisi takuulla paljon pienempää ilman kulttia suurimmista tähdistä.

Myös itse urheilijoiden, valmentajien, agenttien, managereiden, urheilutoimenjohtajien ja urheilun toimitusjohtajien oma kokemus tukee individualismia. Se olen minä, joka pelaa. Ei tässä mikään viisikko tai joukkue pelaa. Se olen minä, joka otan taklauksen vastaan ja joka ratkaisee – joka voittaa olympiakultaa. Minä olen luonut tämän seuran. Tässä on kysymys minun urastani.

Olisi hyvin mielenkiintoinen historiallis-sosiologinen kysymys, miksi juuri meidän ajallamme myös globaali urheilubusiness on noussut täysin ennennäkemättömiin sfääreihin. Voisiko se olla vain osa yhä enemmän globalisoituvaa taloutta? Näin valtavan laajan kysymyksen käsittelyyn – edes spekulointiin – yksi bloggaus on kuitenkin täysin väärä paikka. Sen sijaan sen erääseen vaikutukseen tai ilmentymään voidaan tarttua: yksilökeskeiseen ajattelutapaan – individualismiin.

Lähdetään liikkeelle hypoteesistä, jota koettelen tällä kirjoituksella mutta en tässä kirjoituksessa. Joukkueurheilussa vaikuttaa varsin vahvana eräs oletus, joka on enemmän tai vähemmän kirkas joukkueurheilutoimijoille: pelaajille, valmentajille, seurajohtajille, toimittajille ja katsojille. Kyseessä on yhteiskunnallisen atomismin (tai individualismin) oletus. Yhteiskunnallinen atomismi on näkemys, jonka mukaan ihmiset ovat toisistaan ja muodostamistaan ryhmistä, yhteisöistä, yhteiskunnista eli kollektiiveista olioista ja niiden rakenteista täysin erillisiä yksilöitä. Heidän identiteettinsä (se mitä he ovat) ei riipu lainkaan näistä kollektiivisista olioista. Ihmiset ovat identiteetiltään täysin itseriittoisia. Persoonani ei riipu pelikavereistani, joukkueestani, pelistäni tai yhteiskunnasta, jossa elän. Yhteisölliset oliot, esimerkiksi yhteiskunnat rakentuvat tällaisista yhteiskunnallisista ”atomeista” (tässä atomilla ei tarkoiteta fysiikan atomeita vaan perimmäisiä erillisiä rakennetekijöitä).

Yhteiskunnallisen atomismin kenties vahvin muoto on kanta, jonka mukaan mitään kollektiivisia olioita ja niiden rakenteita ei ole, koska on vain ihmisiä, yksilöitä. Jos tämä kanta olisi oikea, olisi varsin selvää, että ihmisten täytyisi olla yksilöinä täysin riippumattomia kollektiiveista ja niiden rakenteista. Ainakin tässä sosiaalisessa mielessä he olisivat täysin itseriittoisia. Tarkkaan ottaen ei esimerkiksi olisi mitään viisikkopelin rakenteita, olisi vain pelaajia ja heidän tekojaan.

Valitettavasti minun on vaikea uskoa, että asia olisi näin. Mielestäni vahva perusteeni kollektiivisten olioiden ja niiden rakenteiden olemassaololle on varsin yksinkertainen. Asia näyttää nimittäin olevan siten, että kollektiiviset oliot ja niiden rakenteet (sosiaaliset seikat) vaikuttavat ihmisyksilöihin. Niitä on siis oltava olemassa, koska olematon ei voi vaikuttaa eli toimia jonkin syynä tai osasyynä.

Tästä vaikuttamisesta voidaan ottaa dramaattinen esimerkki. Tapaninpäivänä 2004 tsumanit pyykivät yli Intian valtameren. Sen alueella monien maiden yhdyskuntarakenne on sellainen, että suurimmat väestömassat ovat keskittyneet rannikoille ja jokien varsille, jotka ovat korkeudeltaan merenpinnan tasolla tai lähellä sitä. Tsunamit tappoivat alueella yli 200 000 ihmistä. Hävityksen luonnollisena syynä oli tietenkin maanjäristys joka aiheutti tsunamit. Mutta oli myös yhteiskunnallinen syy: yhdyskuntarakenne. Koska niin paljon ihmisiä asui matalilla rannikkoalueilla, niin moni ihminen kuoli. Jos he olisivat asuneet korkeammalla, tuho olisi ollut paljon pienempi. Intian valtameren alueen monien maiden yhdyskuntarakenne oli siis mukana vaikuttamassa useiden ihmisyksilöiden elämän päättymiseen (filosofi Ville Lähde on pitänyt tätä näkökohtaa esillä). Jos tämä ei ole yhteiskunnallista vaikuttamista yksilöön niin ei mikään.

Vähemmän kalmantuoksuinen esimerkki löytyy joukkueurheilun maailmasta: joukkueen ryhmädynaaminen rakenne vaikuttaa sen pelaajien henkiseen hyvinvointiin. Jos ryhmädynamiikka toimii, joukkueessa on mukava pelata. Mikäli ryhmädynamiikka on sekaisin, pelaaminen on pahimmassa tapauksessa täyttä tuskaa. Sen seuraukset ovat yksilöiden kannalta pahimmassa tapauksessa vähemmän mukavia.

On siis hyviä perusteita uskoa, että yksilöt ovat kausaalisesti riippuvaisia sosiaalisista olioista ja niiden rakenteista. Esimerkiksi joukkue ja sen rakenteet vaikuttavat joukkueen pelaajiin. Tämä ei ole kuitenkaan ainut riippuvuussuhde, joka vallitsee kollektiivin ja yksilön välillä. Niitä on varmasti monia, mutta tässä yhteydessä riittää nostaa esiin identiteettiriippuvuus. Otan esimerkiksi Suomen suosikkilajin jääkiekon ja Suomen unelmavävyn Teemu Selänteen.

Teemu Selänne on jääkiekkoilija. Uskallan väittää, että Teemu Selänne ei olisi sama persoona, jos hän ei olisi jääkiekkoilija. Esimerkiksi Teemu Selänne putkimies olisi eri Teemu Selänne henkilönä kuin nykyisin (julkisuudesta) tuntemamme Teemu Selänne. Teemu Selänteen identiteetti, se mitä hän on henkilönä, riippuu siis pelistä nimeltä jääkiekko. Jääkiekko on joukkuepeli, se on yhteisöllistä toimintaa, joka sisältää lukemattomia kollektiivisia rakenteita kuten pelipaikat maalivahti, puolustaja, hyökkääjä ja sääntöjen ilmentymät pelaamisessa (esimerkiksi viisikon liikkumista rajoittavat pykälät kuten paitsiosääntö). Teemu Selänne on siis identiteettiriippuvainen yhteisöllisistä rakenteista.

Mikäli tämä rigidi eli tiukka identiteettiriippuvuus nimenomaan yksittäisen yksilön ja kollektiivisten olioiden välillä onnistutaan kieltämään, erästä toisen lajin identiteettiriippuvuutta on mielestäni erittäin vaikea kieltää. Se on yleinen identiteettiriippuvuus yksilötyypin jääkiekkoilija (erotettuna yksittäisistä jääkiekkoilijoista, esimerkiksi Selänteestä) ja jääkiekkopelin välillä. Jääkiekkoilijoita ei olisi, jos ei olisi peliä nimeltä jääkiekko: peliä ei voi pelata, jos peliä ei ole (toki peli voidaan luoda pelaamalla, mutta silloin peli jo on).

Jo pelkästään näiden tarkastelujen perusteella voidaan mielestäni perustellusti väittää, että yhteiskunnallinen atomismi on myytti. Sen mukaan ihmiset ovat toisistaan ja muodostamistaan kollektiiveista ja niiden rakenteista kokonaan erillisiä yksilöitä, jotka ovat mitä ovat (identiteetiltään) täysin itseriittoisesti. Tämä ei näytä pitävän paikkaansa.

Lopuksi haluan kuitenkin vielä purkaa tähän liittyvää ajattelutapaa. Sitä voitaisiin kutsua ”lintumyytiksi”, koska se voidaan ilmaista eräällä puhuttelevalla kielikuvalla.

Useimmilla ihmisillä on varmasti ollut kokemus, jossa haluaisi vapautua jostakin hyvin ahdistavasta kollektiivisesta asiasta, esimerkiksi huonosta työyhteisöstä. Silloin tunne on helppo pukea sanoiksi: haluan olla vapaa kuin taivaan lintu. Tällaiset kokemukset ruokkivat helposti oletusta, että yhteisölliset rakenteet ovat aina alistavia. Ihmisen vapautuminen on siten mahdollista vain kuin nämä rakenteet puretaan.

Tämä on kuitenkin illuusio, harhakuvitelmaa. Kuten yllä argumentoin, ei ole mitään yhteisötöntä tilaa, jossa ihminen voisi elää. Ei ole jääkiekkoilijaa ilman jääkiekkoa, jäåkiekkojoukkueita ja kaikkea, joka niihin sisältyy. Ihminen on ihmisenä, sellaisen mitä hän on, aina jossakin yhteisössä ja joidenkin kollektiivisten rakenteiden vaikutuksen kohteena. Oleellisinta ei olekaan näiden rakenteiden hajottaminen vaan oikeiden yhteisöllisten rakenteet pystyttäminen: sellaisten joissa kunkin ihmisen yksilöllisyys, persoonallisuus, taidot ja toiminta voivat puhjeta kukkaan ja toteutua. Jotkut filosofit ovat puhuneet täydellistymisestä. Hieman kieli poskessa voisi todeta, että vapautta voi olla vain pakkopaidassa – kunhan se on sopiva pakkopaita.

Käytännössä tämä tarkoittaa joukkueurheilussa esimerkiksi sellaista joukkueen johtamista ja ryhmädynamiikkaa, jossa pelaajille on mahdollisuus kehittyä niin hyviksi pelaajiksi kuin se on heille mahdollista. Tämän kehityksen yksi välttämätön ehto on varmasti muiden joukkueen jäsenten hyväksyntä. Ihminen, joka kokee, että häntä ei hyväksytä, on kuin orpo piru.

Varsinkin kestävyyslajeissa liikutaan maailman huipulla ruumiillisesti hyvin herkässä tilassa. Harjoittelu on useimmiten todella kovaa. Ruumiin resurssit ovat maksimaalisesti käytössä. Se aiheuttaa välillä kipua, suoranaista tuskaa. Toisaalta huippu-urheilija on kuin narkomaani: hän, hänen ruumiinsa janoaa yhä uudelleen kovan harjoittelun tuomaa hormoonipaukkua. Harjoittelun edistyessä ”kiksien” saamisen raja siirtyy yhä ylemmäs. Pitää harjoitella vieläkin kovempaa, jotta pääsee hormoonipilveen.
Kilpailuissa täytyy päästä suorituskyvyn rajoille. Muuten aivan terävimmässä kärjessä ei yksinkertaisesti pärjää. Kun hiihdetään esimerkiksi 30:tä kilometriä Olympiakisoissa, voittajan on kyettävä menemään koko matka äärirajoilla katkeamatta. Tämän täytyy olla kuin ohuella langalla taiteilua.
Mika Myllylän omaelämänkerta Riisuttu mestari kuvaa tätä huippu-urheilun luonnetta raa’assa kestävyyslajissa varsin hyvin. Ei siis ole mitenkään ihmeellistä, että Myllylä käytti dopingia. Se toi takuulla toisaalta helpotusta harjoitteluun, sen tuskaan. Toisaalta se mahdollisti kohoamisen yhä korkeammalle tasolle harjoittelussa ja kilpailuissa – yhä paremmat hormoonipaukut.
Toinen, usein esitetty huomio on, että doping on sisäänkirjoitettu huippu-urheilun logiikkaan. Se seuraa niistä periaatteeista, joiden mukaan huippu-urheilu toimii. Näistä periaatteista yhden mukaan kysymys on voittamisesta: huippu-urheilussa tavoitellaan voittoja. Silloin on helppo toimia toisen periaatteen mukaan: voiton eteen kaikki keinot ovat sallittuja, kunhan sääntöjenvastaisista teoista ei jää kiinni. Onkin täysin johdonmukaista, että doping-sääntöjen yli astutaan – varsinkin kun tietää, että kilpakumppanit tekevät niin.
Huippu-urheilijoiden, ei tietenkään aivan kaikkien, dopingin käytössä ei siis ole mitään ihmeellistä tai outoa. Sen käytön ihmettely ja ylitsevuotava pahoittelu olisi siis syytä lopettaa. Dopingin käyttö on huippu-urheilun viitekehyksessä täysin luonnollista. ”Luonnollisella” tarkoitan tässä ”luontevaa” tai ”johdonmukaista”. En tarkoita, että dopingin käyttö on jollain tavalla koodattu huippu-urheilun tai huippu-urheilijoiden luontoon tai olemukseen.
Tämä ei tietenkään suoraan oikeuta dopingin käyttöä eli tee siitä sallittua. Siihen vaikuttavat muutkin seikat. Dopingin käytön luonnollisuus on kuitenkin syytä ottaa huomioon dopingin käytön sallittavuuden pohtimisessa ja käyttäjien tuomitsemisessa.