Akateeminen urheilublogi

Rules define games. Football is not futsal or futsal football because their rules are different. Their rules state, for instance, that their fields of play and number of players are completely different, even though there is also some common ground in the rules.

Some rules are more important than others in this respect. For example, when passing the ball back to the goalie was prohibited, we did not have a new game instead of football. We had only a different game.

However, it is easy to see changes that would have more dramatic consequences. Consider for instance a big change in the ball. It would destroy football and create a new game – not only a different game.

Imagine that FIFA would change the rules so that football is played with a tennis ball. It seems clear to me that then we would speak about some other sport than football. FIFA would not literally be football association anymore.

The number of players and playing time are among such game defining rules, or rules essential to games. So at least big sudden changes to them mean changes to the identity of the game – that is, which sport we are talking about. If such a change is made, we play a new game that is not the same game as the one we had before. Here we are not speaking about a different game but a distinct game (for example football and futsal are distinct games: games that are not the same).

Take ice hockey, for example. Nowadays its rules state that a team can have maximum 22 players in a match and the playing time is three times 20 minutes effective time. Imagine a scenario in which International Ice Hockey Federation (IIHF) decides that in three years, every international tournament is played with the teams of maximum 15 players and the playing time of three times 15 minutes effective time. This sudden change includes the Olympics. Even in them, each team can have only three lines and two pairs of defenders (plus two goalies).

What would we say about what happens to ice hockey in that kind of scenario?

I am certain that the reaction would be that this is absurd. Only three lines and two pairs of defenders? Only three 15-minute periods? More would be prohibited? Are you serious?

What would be the fundamental reason for this kind of reaction? It seems to me that it would be unclear whether precisely ice hockey is played in the tournaments, for example the Olympics, anymore, or some game that is not the same as ice hockey. Notice that this is not dependent on the reasons or motivations for the rule change. It is about the identity of the game of ice hockey: which game is played under IIHF.

In floorball, this is not just fantasy, this is “flesh and blood”, reality. The Central Board (CB) of the International Floorball Federation (IFF) is about to propose that from 2021 onwards, suddenly, every international tournament including World Floorball Championships will be played with the teams of maximum 15 players (including goalies) and the playing time will be three times 15 minutes effective time.

The change is that more players and playing time is impossible, whereas the present rules allow 15 players and shorter periods. Although the proposal concerns only IFF tournaments and is mainly motivated by the goal of getting to the Olympics, it is a realistic risk that the proposal will affect national leagues in the long run.

Nowadays, the rules of floorball state that each team in a match consists of maximum 20 players and the playing time is three times 20 minutes effective time. So the proposal is that there will be 25% (one fourth) decrease in both the maximum number of players and playing time, which is proportionally a big change and nobody knows its consequences for the game. Anyway, many tactical options and possibilities for the development of the game of floorball would be ruled out.

This and the analogy with ice hockey shows, even if not perfect, that IFF is close to destroying floorball as we know it. Big sudden changes in the defining rules of a game mean destroying a sport and creating a new one. The proposal would result in a distinct game that is not the same as floorball. That sport could not be played with more than 13 players and a goalie and longer than 45 minutes effective time.

I presume that every friend of floorball likes floorball very much and wants to play and watch it, rather some distinct game, in the future, too. No true friend of floorball wants to destroy (one of) his or her favorite sports. Whatever the reasons and motivations for the proposal are. Neither want floorball people the divided situation where we would need a new federation nationally and internationally under which floorball and not something else is played.

 

The author used to coach floorball for 15 years mainly on the top national level. Since then, in the last decade, he has analyzed floorball matches in Finnish media. He works as Senior Lecturer in Philosophy at the University of Tampere, Finland.

perjantaina 14.9.2018

Matias Slavov: Jatkoa edelliseen kommenttiin

Jani Hakkarainen

Yhdysvaltain avointen naisten tennisturnauksen loppuottelusta on keskusteltu runsaasti jo useamman päivän ajan. Jani Hakkaraisen edelliseen kommenttiini linkkaama keskusteluketju Twitterissä poiki joukon hyviä kriittisiä huomioita. Katson voivani vastata niihin, ja myös voivani tarjota vielä muutaman uuden näkökulman (pian kyllääntymispisteen saavuttavaan) keskusteluun.

Pelaajalla ei ole oikeutta protestiin

Kentällä tuomari määrää. Jos pelaaja on eri mieltä sääntöjen tulkinnasta, tällä on oikeus kutsua ottelun erotuomaristo kentälle, mutta päätöstä ei voi enää kumota. Tenniksen säännöt eivät tunne mitään erityistä protestioikeutta. ITF:n hyväksymän sääntökokoelman sivulla 25 todetaan: “Tuomari ei saa koskaan korjata päätöstään pelaajan protestin tai vaatimuksen takia.” Williamsin epäoikeutettu protestointi ja jankkaaminen oli osasyynä kumuloituviin rikkeisiin. Tätä olisin voinut edellisessä kommentissani tuoda paremmin esille. Eräs keskustelija asiallisesti arvosteli analyysiani siitä, että olen ollut puolueellinen. Tuomarin velvollisuuteen ei kuulu selittää ammattiurheilijalle (junnusarjat ovat eri asia) tenniksen sääntöjä. Pelaaja hyötyy tästä, mikä ei ole vastustajan kannalta oikein.

Painotin kuitenkin johtopäätöksessäni sitä, että Williamsin toistuva valitus vei huomion Osakan mestaruudelta. Mielestäni Williams (sekä esimerkiksi hänen tuekseen asettunut Billie Jean King) olisi voinut selvemmin korostaa Osakan ansioita. Sen lisäksi, että hän pyysi yleisöä lopettamaan buuauksen palkintojenjaossa, hän olisi voinut kommenteillaan viedä ottelun jälkipuintia voimakkaammin urheilullisten ansioiden tunnustamiseen. Eli Williamsin protestoinnin ongelma on juuri siinä, että Osaka kärsi sen seurauksena. Minusta tämä on olennaista, ja repostelun Williamsin “raivoamisella” saisi jättää vähemmälle.

Puolueettomuuden tavoittelu ja tasa-arvo

Tenniksen säännöt vaativat tuomarilta ehdotonta puolueettomuutta. Käytännössä tuomiot ovat enemmän tai vähemmän tulkinnanvaraisia. Kolmannen rikkeen kohdalla harkinnanvaraista kommunikointia, mikä ei ole jyrkästi erotettavissa valmentamisen kaltaisesta neuvomisesta, olisi voinut olla enemmän. Englanniksi tuomio oli ‘verbal abuse’. Mielestäni tämä kuulostaa siltä, että Williamsin olisi pitänyt sanoa jotain todella tökeröä tai henkilöä kohtaan hyökkäävää. Hänen lausahduksensa, “Veit minulta pisteen. Olet varas” olivat kuitenkin hallittuja, eikä hän esittänyt niitä “raivokkaasti”. Minulle ne kuulostivat ennemminkin “höyryjen ulospäästöiltä”, kuten Sally Jenkins asiaa tulkitsee.

Tasa-arvokeskustelun kannalta olennaista on kysyä, rangaistaanko miesten suunsoitosta samalla tavalla kuin naisten. Onko tuomarointi täysin puolueetonta? Tästä löytyy lista, jossa on luetteloitu viime vuosien aikana tapahtuneita miespelaajien tunteenpurkauksia. Osa näistä on kohdistunut Ramokseen, ja teot pitävät sisällään tuomarin kutsumista ‘kakaksi’ (tämäkuulostaa minusta ‘verbal abuse’ -rikkeeltä), uhkaamista, huoranpenikaksi haukkumista, neljän mailan rikkomista, huutamista, tyhmäksi haukkumista (tai tuomion tyhmäksi haukkumista), tuomarin uhkaamista pallonheitolla, ja jopa pallon potkaisemista tuomarin päähän. Yhteistä näille tapahtumille on, ettei yhdestäkään määrätty piste- tai pelirangaistusta, ja kaikki pelaajat olivat miehiä. Tätä taustaa vasten Williamsin kohtelu oli epätasa-arvoista: pelirangaistus ei ole johdonmukainen verrattuna edellä mainittuihin tapauksiin, joista ei tullut edes pisterangaistuksia. Huomattavaa myös on, että Ramos itse oli useissa tapauksissa päätuomarina.

Tutkitaan ennen kuin hutkitaan

Ramoksen tuomiot loppuottelun rikkeistä olivat sääntöjen mukaisia ja ITF vahvisti ne. WTA:n lausunto ei kieltänyt tätä, vaan lisäsi, että “tunteiden ilmaisun sallimisen standardit” pitää olla samat niin miehillä kuin naisillakin.

Tenniksen saralla aihetta ei tietääkseni ole tutkittu mutta kasvatuspsykologiassa ja opettajankoulutuksessa on kiinnitetty huomiota siihen, että koulussa poikien ja tyttöjen käyttäytymistä arvioidaan eri tavoin. Eli ‘pojat ovat poikia’ -mentaliteettiaon koulumaailmassa. Koulu ei ole irrallinen muusta yhteiskunnasta kuten ei tennistuomarointikaan. Tuomarit saattavat suhtautua suopeammin miesten voimakkaisiin mielenilmauksiin (kuten edellisen luvun listauksesta käy ilmi). James Blake, Andy Roddick ja Novak Djokovic tulivat tässä asiassa Williamsin tueksi julkisesti. Ehkä pelaajatkin aistivat, että kohtelu ei ole aivan tasa-arvoista. Tämä näkyy myös pukeutumista koskevien sääntöjen soveltamisessa. Yksittäisessä ottelussa John Isner vahtoi paitansa yksitoista kertaa, Alize Cornet käänsi epähuomiossa väärin päin laittamansa topin yhden kerran: jälkimmäinen sai varoituksen, ensimmäinen ei.

Toisaalta juuri valmistuneet tilastot eivät kieli systemaattisesta sukupuolivinoumasta. Miehet ovat viimeisen kahdenkymmenen vuoden ajan saaneet noin kolme kertaa enemmän rangaistuksia kuin naiset Grand Slam -turnauksissa. Tämän vuoden Yhdysvaltain avoimissa miehet saivat 86 rikettä, naiset 22. Nämä luvut pelkästään eivät vielä kerro, onko kohtelu tasa-arvoista vai ei: miehet pelaavat enemmän eriä, eikä luvuissa mainita rikkeiden laatua.

Samat säännöt kaikille ja kunnia voittajalle

Alkuperäisessä kommentissani väitin, “että Williams oli väärässäensimmäisen varoituksen protestissaan, mutta oikeassa vaatiessaan sukupuolittuneiden käytäntöjen kriittistätarkastelua.” Tässä jatkokommentissani tarkensin, että tenniksen säännöt eivät tunnusta pelaajan protestioikeutta ja että Williamsin jankkaaminen tuomarin kanssa oli osasyy kumuloituviin rikkeisiin. Toivottavasti toin tässä kirjoituksessa paremmin esille, ettei huono käytös tenniskentällä ole sallittua.

Loppuottelusta seurannut tennismaailman itsekriittinen ja sukupuolisensitiivinen pohdinta on kuitenkin tervetullutta. Aika ajoin on tarvetta tarkastella, miten johdonmukaisesti sääntöjä sovelletaan. Lopulta tärkein tavoite on, että säännöt ovat käytännössä kaikille samat.

Koska tämä jatkokommenti edelleen koskee loppuottelua, niin sanottakoon vielä kerran: onnea Naomi Osaka!

20. sijoitettu Naomi Osaka (JPN) voitti naisten kaksinpelin Yhdysvaltain mestaruuden lauantaina New Yorkissa. Loppuottelussa hän päihitti turnauksen kuusinkertaisen mestarin, 17. sijoitetun Serena Williamsin (USA) suoraan kahdessa erässä 6-2, 6-4. Osakasta tuli historian ensimmäinen japanilainen Grand Slam -turnauksen kaksinpelin voittanut pelaaja. Loppuottelun jälkipuinnissa ei kuitenkaan olla keskitytty historialliseen voittoon vaan päähuomion vei Williamsin – monen mielestä epäoikeudenmukainen – kohtelu.

Itse olen pelannut, valmentanut ja tuomaroinut tennistä kilpatasolla toistakymmentä vuotta. Pohjois-Amerikassa asuessani olen loppukesän seurannut tiiviisti Yhdysvaltojen avoimia sekä sitä edeltäviä Washingtonin, Toronton, Montrealin ja Cincinnatin turnauksia. Kommentoin seuraavassa tapahtunutta filosofin analyyttisestä näkökulmasta. En lähde arvelemaan pelaajien tai tuomareiden motiiveja. Keskityn siihen, olivatko ottelun tuomiot sääntöjen mukaisia, ja oliko sääntöjen soveltaminen oikeudenmukaista. 

Ottelun kulku 

Osaka vei ottelun ensimmäisen erän häviämättä syöttöään 6-2. Hän pelasti Williamsin molemmat murtopallot ja voitti omalla syöttövuorollaan yli kaksi kolmasosaa pisteistä. Optimaalisen hyökkäävä palautustaktiikka mahdollisti kaksi Williamsin syötön murtoa. Osaka oli lähes kaikilla mittareilla vastustajaansa parempi, ja näin ensimmäinen erä päättyi alle 40 minuutissa.  

Ottelun toisen erän alku oli tasainen. Williams teki erässä kuitenkin yhteensä kolme rikettä (tenniksen kumuloituvan pisterangaistusjärjestelman mukaisesti ensimmäinen rike on suullinen varoitus, toinen pistemenetys, kolmas pelin menetys ja neljäs ottelun menetys). Erän alussa Williams sai varoituksen valmennuksen vastaanottamisesta. Hänen valmentajansa Patrick Mouratoglou teki eleen, joka tulkittiin neuvoksi liikkua enemmän eteenpäin ja hyökätä verkolle (hän myönsi ottelun jälkeen valmentaneensa).  Neuvominen on sääntöjen vastaista, ja ottelun erotuomari Carlos Ramos varoitti Williamsia. Hetkeä myöhemmin Williams sai pisterangaistuksen rikottuaan mailansa heitettyään sen voimakkaasti kenttään. Tilanteessa 3-4, Osakan syöttövuorolla Ramos antoi hänelle pelirangaistuksen tämän protestoitua painokkaasti aikaisempaa pistemenetystään. Williams piti pelirangaistuksesta huolimatta syöttönsä, mutta Osaka jyräsi omalla syötöllään erä- ja otteluvoittoon ja näin turnauksen mestaruuteen. Ottelun jälkeen kisajärjestäjät määräsivät Williamsille yhteensä 17 tuhannen taalan sakot, jotka vähennetään hänen turnauksen palkintosummastaan, 1,85 miljoonasta USA:n dollarista.

Niin ottelun aikana kuin sen jälkeenkin Williams arvosteli tuomaritoimintaa. Hän ei hyväksynyt ensimmäistä rikettä vaan vaati (toisen riketuomion saatuaan) Ramokselta anteeksipyyntöä. Hänen mielestään tuomio vihjasi tämän huijanneen ottelussa, minkä Williams jyrkästi kielsi. Pelirangaistusta hän arvosteli vielä voimakkaammin, pyytäen kentälle ottelun erotuomariston. Tässä yhteydessä hän kiinnitti huomion epätasa-arvoon: miehet saavat yleensä rangaistuksetta arvostella tuomioita. Myöhemmin lehdistötilaisuudessa Williams kertoi kokeneensa tilanteessa seksististä kohtelua. 

Seuraavassa argumentoin, että Williams oli väärässä ensimmäisen varoituksen protestissaan, mutta oikeassa vaatiessaan sukupuolittuneiden käytäntöjen kriittistä tarkastelua. 

Tuomio valmennuksen vastaanottamisesta ei ole syyte huijaamisesta 

Ensimmäisen varoituksen saatuaan Williams huomautti Ramokselle, ettei huijaa voittaakseen, vaan mieluummin häviää. Seuraavassa puoltenvaihdossa Williams toisti väitteensä, ja Ramos vastasi: “Tiedän sen [ettet huijaa]”. Williams hyväksyi vastauksen: “OK. Kiitos paljon”. Tässä vaiheessa ottelu vielä sujui ongelmitta. Tilanne muuttui olennaisesti, kun Williams sai pisterangaistuksen mailanheitosta. Rangaistuksen jälkeen Williams lähestyi Ramosta ja vaati painokkaasti tältä anteeksipyyntöä edellisen varoituksen suhteen. Hän väitti, ettei ole koskaan elämässään huijannut. Williams katsoi, että Ramoksen tuomiot olivat henkilökohtaisia: “Jotain on pahasti vialla hyökkäyksessäsi luonnettani vastaan. Se on väärin.” Williams väitti Ramoksen olevan valehtelija ja edelleen vaati anteeksipyyntöä: “Olet valehtelija. Milloin saan anteeksipyynnön? Olet minulle velkaa anteeksipyynnön. Sano se! Sano, että olet pahoillasi.”

Williamsin vaatimus ei ollut oikeutettu. Valmennusrike on voimassa riippumatta siitä, näkeekö pelaaja valmentajan eleet vai ei. Tuomari ei syyttänyt pelaajaa vilpistä vaan antoi tälle varoituksen valmentajan toiminnan perusteella. Williamsin ja Ramoksen väittely aiheesta oli turha, sillä Mouratoglou oli rikkeen alullepanija ja täten siitä vastuussa.

Tuomaroinnin arvostelun ei tule riippua pelaajan sukupuolesta 

Ottelun kiistanalaisin tuomio oli Williamsin pelirangaistus. Puoltenvaihdossa, tilanteessa 3-4, Williams syytti Ramosta varkaaksi: “Veit minulta pisteen. Olet varas.” Ramos antoi Williamsille välittömästi pelirangaistuksen solvaamisesta. Williams pyysi ottelun erotuomariston kentälle. Hän kertoi tulleensa kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Hän sanoi, että tenniksessä on “paljon miehiä, jotka ovat sanoneet mitä sattuu ja koska he ovat miehiä, heille ei tule siitä mitään seuraamuksia.” Ottelun jälkeen Williams tarkensi, että pelirangaistus tuntui hänestä seksistiseltä ja tämä sai hänet lopullisesti menettämään malttinsa.

Williams saattaa olla oikeassa eriarvoisen kohtelun suhteen. Monet tilannetta ruotineet urheilutoimittajat ovat huomauttaneet, että miehiltä sallitaan kovempi suunsoitto kuin naisilta. John McEnroe, Ilie Nâstase, Jimmy Connors, Andre Agassi, Novak Djokovic ja esimerkiksi Rafael Nadal ovat arvostelleet kovin sanoin tuomarien toimintaa saamatta tilanteista itse rangaistuksia. Andy Roddick kommentoi Williamsin tapausta tuoreeltaan: “Olen sanonut [urallani] pahempia asioita [kuin Williams] ja kadun sitä, mutten koskaan saanut pelirangaistusta.”

Williamsin kolmas rike ei täyttänyt herjaamisen tai solvaamisen ehtoja. Williams syytti tuomaria vihaiseen sävyyn, mutta hän ei uhannut tätä tai käyttäytynyt törkeästi. Tässä kohtaa Ramoksen olisi ollut syytä vain antaa ottelun jatkua. The Washington Postin kolumnisti Sally Jenkins toteaa osuvasti, miten tuomarien työn sydämessä on maltillistaa kiistanalaisia tilanteita. Heidän tulee hillitä turhautumisia. Tuomarin oma ego ei saa vaikuttaa ottelun lopputulokseen. “Tämän sijaan,” Jenkins kirjoittaa, “Ramos teki itsestään naisten loppuottelun pääpelurin.”

Ramos olisi voinut soveltaa niin sanottua ‘pehmeää varoittamista’ ensimmäisen ja kolmannen rikkeen kohdalla. Ennen virallista varoitusta hän olisi voinut pyytää Williamsia sanomaan valmennustiimilleen, että heidän tulee lopettaa valmentaminen (näin tyypillisesti tuomarit toimivat). Vastaavasti, selvästi ennen kolmatta rikettä, hän olisi voinut vielä kehottaa Williamsia varovaisuuteen, ennen pelirangaistusta. 

Ottelun tuomiot olivat sääntöjen mukaisia, ja kansainvälinen tennisliitto ITF myöhemmin lausunnossaan vahvisti ne. Sääntöjen soveltaminen ei kuitenkaan ole yksinkertaista, sillä se edellyttää tuomarin subjektiivista tulkintaa. Tulkinnanvara riippuu asiayhteydestä. Toisen rikkeen kohdalla tulkinnanvaraa ei ollut, koska rike oli niin selvä. Ensimmäinen ja viimeinen olivat huomattavasti tulkinnanvaraisempia. Ramoksen päätökset näiltä osin olivat harvinaisia. Tämä herättää kysymyksen sääntöjen valikoivasta soveltamisesta ja mahdollisista piilevistä vinoumista. Tenniksen ammattijärjestöjen ITF, WTA, ja ATP pitäisi alkaa systemaattisesti tutkia asiaa. Mikäli pelaajia ei kohdella samalla tavalla sukupuolesta riippumatta, tulee tennismaailman reagoida tähän epäkohtaan. Tämän tavoitteen toteuttamiseksi tarvitaan laajaa empiiristä, tilastotieteellistä tutkimusta. 

Osaka on mestari 

Williams saattaa olla oikeassa epätasa-arvoisesti määrätyistä tuomioista. Ilmaisen tämän varovaisesti, koska haluan odottaa aiheesta tehtyjä tutkimuksia tai selvityksiä ennen yleistämistä. Tennisväen on tärkeä pohtia, toteutuuko tasa-arvo kentällä. Sallitaanko miehiltä voimakkaampi tuomaritoiminnan arvostelu? Jos näin on, tuomaroinnin puolueettomuusehto ei toteudu, ja sääntöjä ei silloin sovelleta oikeudenmukaisesti. Williams viritti tärkeästä aiheesta runsaasti keskustelua. Ongelma on otettu vakavasti. Säännönmukaisen tuomaroinnin ohella on mietittävä, onko säännön soveltaminen tasa-arvoista.

Riippumatta missä määrin Williamsin protestointi ja Ramoksen tuomiot ovat oikeutettuja, loppuottelun erittelyssä on unohtunut se kaikkein tärkein: Osakan mestaruus. Hän oli selkeästi parempi. Vastustajan ja tuomarin väittely vei huomion ottelun voittajasta. Ottelun tuomaroinnista on huomautettavaa, mutta myös Williamsin jankkaamiseksi äitynyt purnaaminen ensimmäisestä rikkeestä sai eri medioissa kohtuuttoman paljon palstatilaa. Kilpaurheilussa paremmuuden tunnustuksen pitäisi olla itsestäänselvyys. Antakaamme Naomi Osakalle, Yhdysvaltain avointen voittajalle, se kunnia mikä hänelle kuuluu. 

 

Matias Slavov on tällä hetkellä eteläisessä Kaliforniassa majaileva filosofian tohtori. Tennispitoisen loppukesän jatkoksi hän odottaa innolla NHL ja NBA kausien alkua. 

keskiviikkona 10.4.2013

Arvi Pakaslahti: Filosofit ja urheilusta kirjoittaminen

Jani Hakkarainen

Tietyt abstraktit käsitteet ovat filosofiassa jääneet vähälle tai erittäin vähälle huomiolle sen takia, että filosofit eivät ole laajassa mittakaavassa kirjoittaneet urheilusta tai edes peleistä. Näihin käsitteisiin kuuluvat luonnollisesti itse urheilun ja pelin käsitteet mutta myös esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin voitto, häviö, tasapeli, maali, kilpailu (tässä viittaan enemmän termiin ”contest” kuin termiin ”competition”) ja saavutus.

Oma näppituntumani kuitenkin on, että urheilun filosofia on kasvussa. Mutta miksi ainakin vielä toistaiseksi filosofit kirjoittavat urheilusta varsin vähän, etenkin suhteessa siihen kuinka merkittävä asema urheilulla nykyään on lukuisissa yhteiskunnissa?

Yksi syy voisi yksinkertaisesti olla se, että vain pieni osa filosofeista on kiinnostuneita urheilusta tai että filosofit ovat keskimäärin vähemmän kiinnostuneita urheilusta kuin ei-filosofit. Tosin omat havaintoni ainakin suomalaisten filosofien kohdalla osoittavat toiseen suuntaan. Tunnen ja olen tavannut lukuisia suomalaisfilosofeja, jotka ovat erittäin kiinnostuneita urheilusta tai ainakin jostakin urheilulajista [toim. huom.: Arvin ja itseni lisäksi voidaan mainita ainakin pyöräilevä professori Jussi Haukioja, jalkapallohullu professori Olli Koistinen, aina liikkeesä oleva dosentti Jaana Parviainen, mindfulness-dosentti Timo Klemola, juokseva erikoistutkija Valtteri Arstila, bodypumppaava addiktiofilosofi Susanne Uusitalo ja maratoonari-metafyysikko Tuomas Tahko].

Toinen mahdollinen syy on, että monet niistä filosofeista, jotka ovat kiinnostuneita urheilusta, eivät kuitenkaan näe urheilua filosofisesti tarpeeksi kiinnostavana tutkimuksen kohteena. Itse kuitenkin koen, että urheiluun liittyy monia filosofisesti erittäin mielenkiintoisia ja haastavia kysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa mainittuihin käsitteisiin liittyvät metatason kysymykset sekä monet niihin kytkeytyvät normatiiviset kysymykset.

Kolmas mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit eivät yksinkertaisesti ole tietoisia siitä, että urheilun filosofia on jo olemassa yhtenä melko vakiintuneena filosofian osa-alueena. Tähän liittyen he eivät varmastikaan ole kuulleet sellaisista lehdistä kuin Journal of the Philosophy of Sport ja Sport, Ethics and Philosophy.

Neljäs mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit kokevat, että urheilusta kirjoittaminen ei olisi järkevää akateemisen menestyksen ja rahoituksen saamisen kannalta ajateltuna. Jos urheilun filosofiaa arvostetaan ja tunnetaan filosofien keskuudessa yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin vaikkapa metafysiikkaa, epistemologiaa ja teoreettista etiikkaa, urheilusta kiinnostuneen filosofin saattaa olla ainakin joissain tapauksissa urakehityksellisesti ja taloudellisesti kannattavampaa keskittyä johonkin jälkimmäisistä filosofian osa-alueista.

Viides mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit haluavat pitää urheilun irrallaan työstään, koska he pelkäävät, että jos he alkaisivat systemaattisesti tutkia ja teoretisoida urheilua, heidän urheilemisesta tai urheilun seuraamisesta saamansa mielihyvä vähentyisi. Itse taisin hieman miettiä jotakin tällaista ennen kuin aikanaan tein päätöksen, että rupean syventymään urheilun filosofiaan. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että ainakaan toistaiseksi urheilemisesta ja urheilun seuraamisesta saamani mielihyvä ei ole vähentynyt.

perjantaina 8.2.2013

Arvi Pakaslahti: Mikä on maali?

Jani Hakkarainen

Jani Hakkarainen pohti tässä blogissa 8.6.2012 mielenkiintoisesti jalkapallon kontekstissa sitä, mikä on maali ja minkälaisten ehtojen täyttymistä maalin syntyminen edellyttää.

On kuitenkin mahdollista, että kysymykseen siitä mikä on maali, ei voi löytää kestävää tai vakuuttavaa vastausta. Tämä johtuu siitä, että maaleja ei tarkalleen ottaen ole ehkä edes olemassa. Tällä tarkoitan sitä, että on olemassa ehkä vain perspektiivistä (tai näkökulmasta) riippuvia maaleja. Näin ollen maalin syntyminen ei olisi koskaan perspektiivistä riippumatonta.

Itse olen taipuvainen kallistumaan sille kannalle, ettei perspektiivistä riippumattomia maaleja ole olemassa. Koen luontevammaksi ajatella, että perspektiivistä riippumattomien maalien sijasta on olemassa tilastollisia ja sääntöjenmukaisia maaleja. Näin ollen maaleja olisi olemassa tilastollisesta näkökulmasta katsottuna ja sääntöjen näkökulmasta katsottuna, mutta maaleja ei olisi olemassa missään perustavammassa tai ”syvemmässä” mielessä. Itse asiassa Regan Lance Reitsma ja Gregory Bassham (2008) ovat argumentoineet tämän suuntaisesti.

Tilastollisia maaleja ovat ne tapahtumat, jotka tuomarit ovat hyväksyneet maaleiksi ja jotka jäävät historian kirjoihin maaleina. Sääntöjenmukaisia maaleja taas ovat ne tapahtumat, joissa pallo on kokonaisuudessaan saatu ylittämään (tarkoituksella tai vahingossa) maaliviiva sääntöjenmukaisella tavalla.

On nähdäkseni varsin selvää, että maaleja on olemassa näissä kahdessa eri mielessä. Paljon epäselvempää on se, onko maaleja olemassa jossakin perustavammassa, perspektiivistä riippumattomassa, mielessä.

 

Lähteet

Reitsma, Regan Lance & Gregory Bassham (2008): “The Goal That Was and Wasn’t”, Think, Vol. 7, 79-84.

 

Kirjoittaja

Arvi Pakaslahti on urheilu- ja moraalifilosofi, joka tekee väitöskirjaa utilitarismista ja hyvinvoinnin jakautumiseen liittyvistä kysymyksistä. Hän on Turun yliopiston Julkisen valinnan tutkimuskeskuksen tutkimusasistentti ja jatkokoulutettava.

tiistaina 16.10.2012

Jani Pulkki: Voiton illuusio

Jani Hakkarainen

Mitä voittaminen on? Vastausta kysymykseen haetaan ensin yleisellä tasolla ja sitten omakohtaisten kokemuksien kautta. Yksilöhän tulkitsee voittojaan aina suhteessa johonkin yleisempään ”tulkintahorisonttiin” tai ”merkitysnäkökenttään” [1]. Tästä tulkintahorisontista tai maailmankuvasta käsin voitto saa merkityksensä juuri ”voittona”. Väitän voittoa illuusioksi ensin sosiaalisessa mielessä ja sitten siinä mielessä, kun illuusiolla tarkoitetaan harhakuvaa ja toiveunta.

I –

Koska voitto liittyy elimellisesti kilpailemiseen, on haettava vauhtia kilpailun määritelmästä. Kilpailu on sitä, kun kaksi tai useampi ihmistä tavoittelee jotain niukkaa resurssia, jota ei riitä kaikille näiden haluamaa määrää. Voittaja saa haltuunsa eniten kilpailemisen kohteena olevaa niukkaa resurssia. Esimerkiksi juoksukilpailussa juoksuaika on niukka resurssi ja tätä verrataan muiden juoksuajan nopeuteen. Voittajia voi olla pääsääntöisesti vain yksi ja voittaminen on se niukka resurssi jota kilpailussa ensisijaisesti tavoitellaan. Nopea juoksuaika on väline ja kriteeri voiton saavuttamiselle. Voiton ja voittajan määrittäminen edellyttääkin aina kriteerit, joilla suorituksia arvotetaan ”paremmaksi” tai huonommaksi”.

Voiton kriteerit ovat ”sosiaalisesti rakentuneita”. Oikeastaan koko ”todellisuus” rakentuu sosiaalisesti [2], mukaan lukien myös voittojen ja tappioiden ”todellisuus”. Se mitä pidämme ”todellisena” on oppimisen tulosta, kasvamista tiettyyn elämänmuotoon ja kulttuuriin, tämän ajattelumalleihin ja uskomuksiin. Syntymällä vaikkapa suomalaiseen elämänmuotoon opimme tapoja nähdä maailman tiettyjen ”havainnon ja arvonannon kategorioiden” tai ”habituksen” [3] mukaisesti [4]. Meille hiihdon merkitys on usein todellista, kun kuvitteelliselle alkuasukasheimolle todellista voi olla vaikka vuorenjumala ja epätodellista maan yksityisomistus.

Myös se niukkuus, joka yleisen määritelmän mukaan kilpailua aiheuttaa, on sosiaalisesti luotua sekä keinotekoisesti ylläpidettyä [5]. Jonkin asian kokeminen niukaksi resurssiksi, jota pitää voittaa itselleen muita enemmän, ei tavallisesti kumpua ”absoluuttisesta niukkuudesta” [6] tai luonnonvälttämättömyydestä. Voittojen ja tappioiden sosiaalista rakentumista ei silti usein hyväksytä. ”Jääräpäisen individualistisessa” [7] ihmiskäsityksessä ”oman elämänsä sankari” [8] todistaa omaa erityislaatuisuuttaan voittojen avulla. Ajatus identiteetin, niukkuuden tai voitonhalun sosiaalisesta rakentuneisuudesta nostaa sankarin karvat pystyyn. Minähän (=ego) olen ansainnut voittoni! Olet, mutta tätä ennen olet omaksunut käsityksen voiton ansaitseminen tärkeydestä ja oppinut pitämään suhteellisia tarpeita absoluuttisina [9]. Luonnonvälttämättömyyden sijaan ihminen kilpaileekin yleensä ”suhteellisen niukkuuden” vuoksi [10]. Suhteellinen niukkuus edellyttää vertailua, jossa eri lähtökohdista tulevat ihmiset asetetaan samalle kuvitteelliselle viivalle [11]. Vertailusta voi tulla ihmisen toinen luonto, osa persoonan rakenteellista toimintaa.

Puhun voiton illuusiosta tässä kohden, kuten sosiologi Pierre Bourdieu, joka kuvasi illuusion käsitteellä ”pelaajan” suhdetta ”peliin”, toimijan suhdetta sosiaalisen toiminnan ”kenttään”. Osallistuakseen peliin, on pelaajan jaettava yhteinen illuusio pelin panosten ja voiton tavoittelun merkityksestä. Esimerkiksi kilpajuoksijan toiminnassa ei olisi mieltä, jos kilpailija ei jakaisi käsitystä juoksunopeuden arvokkuudesta. Illuusio on siis jotain, jonka sosiaalisina olentoina jaamme, jotain olemistamme määrittävää ja normaalia. [12] On helppo kuvitella elämänmuoto jossain tuntemattomassa maailmankolkassa, jossa juoksunopeuden illuusiota ei arvosteta. Koska illuusiota juoksunopeuden merkityksestä ei jaettaisi, saatettaisiin juoksukilpailujamme ihmetellä. Toisaalta tässä elämänmuodossa voisi olla muunkaltaisia illuusiota ja juoksukilpailuja. Voittaja saatettaisiin määritellä esimerkiksi parhaan kampauksen, esteettisesti viehättävimmän juoksutyylin, värikkäimmän vaatetuksen, rytmisesti täsmällisimmän askelluksen, suurimmilla liekeillä palavien jalkineiden tai juoksuhitauden perusteella. Tällaisiin illuusioihin saatettaisiin suhtautua yhtä suurella antaumuksella kuin meidän juoksukilpailuihimme.

II –

Lapsesta alkaen olen ihmetellyt monien muiden tavoin kilpailemista. Koko kilpailuilmiö vaikutti tuolloin illuusiolta, mutta ei edellä kuvatussa sosiaalisessa mielessä, enhän ollut kunnolla vielä sosiaalistunut voittamisen kulttuurisen arvostamiseen. Sen sijaan puhun illuusiosta nyt toisessa, yksilön harhakuvan ja toiveunen, merkityksessä. Voittojen tavoittelu 80–90-lukujen hyvinvointivaltiossa, jossa elannon hankkiminen ei saanut lasta kilpailemaan, alkoi vaikuttaa yhä enemmän toiveunelta, jonka mukaan voittojen pitäisi tehdä meistä jotenkin parempia ja onnellisempia, nostaa meidät jotenkin tavallisuuden yläpuolelle [13]. Tunne voiton illusorisuudesta ei poistunut voittaessani 18- tai 19-vuotiaana Suomen mestaruuden taekwondossa [14]. Pikemminkin käsitys vahvistui. Seisominen korkeimmalla pallilla ei tuonut täyttymystä, jota voitokkaat urheilijat yrittävät muotoilla sanoiksi, kun heiltä kysytään ”miltä nyt tuntuu?”.

En muista haaveilleeni kilpamenestyksestä, vaan osallistuin SM-kilpailuun, koska se oli sosiaalisen ryhmän itsestään selvä tapa, ”illuusio” ensimmäisessä mielessä. Käsitykseni voiton merkityksestä ei ollut ylimitoitetun positiivisesti latautunut, sillä olin keskimääräistä voimakkaamman kilpailusosialisaation vuoksi oppinut varhain kriittiseksi kilpailua kohtaan [15]. Harjoittelin lajiani paljon, tiesin mitä kehittyminen vaatii ja pidin harjoittelusta. Lähtökohdatkaan eivät olleet huonot. Kilpailemiseni oli eräänlaista das Man -kilpailua, kuten filosofi Martin Heidegger [16] olisi saattanut sanoa. Tällaista luonnehditaan liikunnanfilosofiassa epävarsinaisen minän kilpailemiseksi. Epävarsinainen minä ei ole aidosti yksilöllinen minä, vaan ohjautuu ”Kenen tahansa” vaatimuksista, yleisestä mielipiteestä ja sosiaalisista paineista. [17] En halunnut ”das Maniksi” enkä toisaalta kuvitella itseäni tässä haluamisessani jotenkin muita ”paremmaksi”.

Lukija saattaa tulkita edellä sanotun kyynisesti [18] kateelliseksi selittelyksi [19], olisinhan voinut lähteä tavoittelemaan EM- ja MM-mitaleita, mutten koskaan niin tehnyt. Yleisen käsityksen mukaan voitoista saadun mielihyvän pitäisi kasvaa suunnilleen suorassa suhteessa voiton yleiseen arvostettavuuteen. Minun olisi ilmeisesti pitänyt saavuttaa PM-, EM- tai MM-kultaa saadakseni palasen siitä sanoinkuvaamattomasta paratiisista, jota Olympiakullan fetissi symboloi. Mitä sanon kyyniselle lukijalle, joka yhä ajattelee itsetuntoni olleen vain puutteellinen, koska en lähtenyt koskaan varsinaiselle kilpailu-uralle. Jopa tutkimuksessa todetaan, että itsetunnoltaan vahva lapsi nauttii kilpailutilanteista, koska haluaa koko ajan kohottaa itsetuntoaan [20]. Vastaavasti minäkuvaltaan negatiivinen lapsi pyrkii tämän ajattelutavan mukaan suojelemaan itseään epäonnistumisen häpeältä [21]. Tällainen ajattelutapa onkin omissa rajoissaan mielekäs. Heikko itsetunto voi estää uskomasta omiin kykyihin ja lannistaa yrittämästä, mutta ajattelutavasta ei ole universaaliksi totuudeksi.

Yksilö voi myös nähdä voiton illuusioksi ja pyrkiä tarkoituksellisesti irti omasta voitonhalustaan. Itsetunnoltaan negatiivisen ihmisen luulisi, päinvastoin, tarvitsevan enemmän pönkitystä itsetunnolleen voitoista. Jos itsetunto tai omanarvontunto on hyvä, niin miksi sitä pitäisi aina olla korottamassa? [22.] Egoistinen itsekorostuksen tarve ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto, vaikka kilpailuyhteiskunnan kulttuuri tällaista tulee korostaneeksi. Ihmisellä voi olla syvemmässä mielessä hyvä itsetunto silloin, kun se ei perustu kaksijakoiseen keinulautataktiikkaan, jossa toinen puoli on painettava alas noustakseen itse ylös. Ihminen voi kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut samaan aikaan, kun ihmiset eroavat loputtoman monilla tavoilla toisistaan. Kyse on siitä, että ihmisten arvostelusta voi myös yleensä pidättäytyä.

Jos en jättänyt suuremman kullan ja kunnian tavoittelua sikseen, koska kantti ei kestänyt eikä itsetunto riittänyt, niin mikä sai minut tekemään näin? Eikö ”todellisen” menestyksen mahdollisuus kaihertanut jälkeenpäin? Ei kaihertanut, mutta nämä kysymykset eivät osu vielä olennaiseen. Vastausta on haettava toisaalta. Asian ydin ei ole mutkikas, mutta se edellyttää mielikuvituksen harjoittamista. Palautinkin mieleeni sen onton, tyhjän ja kylmän olotilan, jonka SM1-pallilla seisominen toi tullessaan – olinhan vain kukistanut muita itsekkäistä syistä. Sitten kuvittelin mielessäni vuosien harjoitustien kohti yhä suurempia tavoitteita [23]. Näin, että tehdessäni harjoittelusta välineen jotain toiminnalle ulkoista päämäärää varten, kaivoin maaperää harjoittelusta itsestään saadun itseisarvoisen tyytyväisyyden alta [24]. Itse toiminta siinä hetkessä ei olisikaan enää ollut olennaista, vaan toiminnan avulla saavutettava päämäärä. Kärjistäen, olisin jättänyt elämää elämättä siinä hetkessä, omistautuen ankaralle harjoittelulle, jotta olisin voinut elää sitten myöhemmin, ”oikeana voittajana”. Olisin kokenut tällaisen ”protestanttisen työetiikan” huonoksi elämäksi, eikä suuri vaivannäkö itsekkäiden pyrintöjen vuoksi voi tuoda aitoa tyytyväisyyttä.

Kilpailutoiminnan logiikka on perimmältään samaa SM-, PM-, EM- ja MM-tasolla, joten ei vaatinut mielikuvitusta kuvitella tunnetta myös noiden palkintojenjaoissa. Tunnustusta antavan yhteisön mittaluokka on lähinnä eri ja palkinnot suurempia. Kilpailuissa on kyse itsekkäästä toisten voittamispyrinnöstä, joka ei tuo sellaista rauhan, ilon ja tasapainon sävyttämää onnellisuutta kuin vaikkapa ystävyys, isyys tai meditaatio. Lukija voi silti yhä aprikoida, että miten voisin tietää voiton tuoman onnen harhakuvaksi, jos en ole itse kokenut koskaan suurinta täyttymystä. Muistutan vain, että taiteilijat ovat aina empaattisen mielikuvituksensa kautta pystyneet samaistumaan toisten ihmisten kokemuksiin ja ymmärtämään näitä sitä kautta [25]. Patologiksi opiskelevankaan ei tarvitse tehdä itselleen ruumiinavausta, ymmärtääkseen mistä siinä on kysymys.

Miksi mielikuvitusharjoitukseni on sitten erilainen kuin monien? Siksi kai, että olen tutkinut aihetta ammatikseni. Tutkiessani voittoa yleisesti ja omalla kohdallani, näen mielekkääksi lähteä liikkeelle antiikin klassikkofilosofien kysymyksenasettelusta: Edellyttääkö hyvä elämä ja onnellisuus muiden voittamista? Vai kuuluuko hyvään elämään voitonhalusta luopuminen? Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä hyvä elämä ja onnellisuus eivät ole mahdollisia itsekkäiden yhteisössä. Näen pyrkimyksen tulla hyväksi ihmiseksi voittoja tärkeämpänä. Myönnän voitoista saadun tunnustuksen toisinaan egoa hiveleväksi. Olennaisempaa on kuitenkin se, että en halua egoni paisuttamista [26]. Muiden kustannuksella tapahtuva itsekorostus jättää sisältä tyhjäksi, ontoksi ja yksin. En halua virittää itseäni tarkoituksellisesti egoistisiin toimiin ja kehittää luonnettani itsekorostuksen suuntaan, koska uskon sen vähentävän hyvän elämän mahdollisuuksia. Sen sijaan näen, että jokaisella ihmisellä on oma mittansa, kuten joku romantiikan ajan filosofi taisi sanoa. Voin keskittyä omaan tekemiseeni ja omiin asioihini vilkuilematta ja vertailematta itseäni kärsimättömästi muihin, vaikka sitten meditaatioharjoituksen [27] avulla, jos tarpeen. Omanarvontuntoni olisi sitä huonompi, mitä enemmän pyrkisin tietoisesti alistamaan muita häviöön oman itsekorostukseni johdosta, olkoonkin, että kilpailu on yhteiskunnassamme moraalisesti hyväksytty tapa jakaa resursseja.

III –

Jättämällä sikseen ylenpalttisen voittajan ihailun ja katsomalla tarkasti urheilijaa, saatat havaita jotain uutta, kun voittajalta taas kysytään ”miltä nyt tuntuu?”. Jos urheilija taas sanoo riemuvoiton jälkeen, ettei oikein ole vielä tajunnut mitä voitto merkitsee, ota tämä kirjaimellisesti. Jos hän otaksuu voiton merkityksen avautuvan ajan oloon, suhtaudu tähän skeptisesti. Urheilija hymyilee ja nauttii voitostaan eri tasoilla, koska on helpottunut ja niin edelleen, mutta voitto tuskin valkenee urheilijalle sellaisena, kuin hän olisi ennalta ajatellut. Kuvitelma voiton tuomasta onnesta ei aivan vastaa omaa kokemusta. Urheilija ei ole yleensä niin todellisuudesta vieraantunut, että osaisi pitää voittoa yksinomaan autuaallisena asiana. Miellyttävän tunteen pohjavireenä voi olla, vaikka tämä voi jäädä illuusioihin osallistumista johtuen havaitsematta, hieman vieras, epätodellinen, kylmä ja kolkko tunne, kun aito onnellisuus on taas tiukasti realiteeteissa. Voiko siis olla totta, ettei voitto tunnu niin erityiseltä? Kyllä voi. Oletko jotenkin erilainen, kun en tunne enempää? Tuskin. Koska teit juuri vuosikausien työn, jotta pystyit päihittämään muita ja onnistuit siinä, sinusta kuuluukin tuntua hieman ontolta. Ontto tunne kertoo omantunnon toimivuudesta sekä siitä, että ”varsinainen minuutesi” [28] on sovinnaisilluusioita viisaampi.

Ontto tunne kertoo myös siitä tyytymättömyyden kierteestä [29], jossa voittoa tavoitteleva ihminen elää. Voiton tavoittelijan ongelma ei ole puutteellinen suorituskyky, vaan puutteellinen kyky tyytyväisyyteen tässä hetkessä [30]. Yhden voiton jälkeen yksilö haluaa lisää ja taas lisää. Seuraavassa kilpailussa oma asema on taas uhattuna. Jo heti voiton jälkeenkin ihminen voi nähdä muiden olevan parempia monissa muissa taidossa, jos suuntaa huomionsa pois voitetusta kilpailusta. Kierteelle ei ole loppua ennen, kun ihminen oivaltaa voitonhalunsa illusorisuuden. [31.] Vain luopumalla lukemattomista turhista toiveista, jotka eivät voi toteutua, eivätkä toteutuessaankaan tee ihmisestä onnellista kuin hetkeksi, ihmisestä voi tulla onnellinen nykyhetkessä.

Viitteet

[1] Ks. Taylor, C. 2003 The Ethics of Authenticity. Cambridge: Harvard University Press.

[2] Ks. Berger, P. & Luckman, T. 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

[3] Bourdieu, P. 1998. Järjen käytännöllisyys. Toiminnan teorian lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

[4] Olkoonkin, että globalisaation on tuonut mukanaan myös kulttuurista yhdenmukaisuutta

[5] Itse asiassa markkinointikoneiston tehtävä on juuri manipuloida ihmisten haluluontoa, jotta tietyt hyödykkeet koetaan arvokkaaksi ja näin ollen myös niukoiksi.

[6] Ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf

[7] Chomsky, N. 2000 Hinnalla millä hyvänsä. Uusliberalismi ja globaali kuri. Helsinki: LIKE, s.62

[8] Taylor puhuu osuvasti ”atomistisesta individualismista”. Ks. Taylor, C. (1985). Philosophy and the Human Sciences. Philosophical Papers 2. Cambridge: Cambridge University Press, luku 7

[9] Ks. Marglin, S. 2009 Dismal science. How thinking like an economist undermines society. New York: Oxford university press, s.207–212

[10] Tarkempi erottelu suhteellisten ja absoluuttisten tarpeiden – tai niukkuuden – välillä ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf; Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[11] Tällaisen ajattelun aatehistoriaa tarkastelen yhteiskunta- ja kasvatusfilosofisesti tulevassa artikkelissani ”Kilpailun aikakauden herooisista kasvatusihanteista”. Artikkeli ilmestyy V. M. Värrin, A. Saaren ja O. J. Jokisaaren toimittamassa teoksessa (kirjan nimi ja kustantaja vielä auki) vuonna 2013

[12] Ks. Bourdieu, P. & Wacquant, L. 1995. Refleksiivisen sosiologian tarkoitus. Teoksessa: Bourdieu, P. & Wacquant, L. Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joensuu: Joensuu University press, s.145–146

[13] Tämä ei tietysti tehnyt minusta myöskään kokonaan kilpailemisen sivuuttavaa, olin samalla osa elämänmuotoni käytäntöjä ja arvoja

[14] Vuosi oli muistaakseni 1996, taekwondon tyylisuunta ITF ja sarja ylempien värivöiden raskain. Nykyisin SM-kilpailuja ei tietääkseni järjestetä värivöille, vaan ainoastaan mustavöisille, jolloin olin lopettanut kilpailemisen.

[15] Samalla opin myös, että kilpailutilanteessa kuuluu yrittää voittaa eikä jättää yrittämättä.

[16] Heidegger, M. 2000 Oleminen ja aika. Tampere Vastapaino, s.164–169

[17] Klemola, T. 1998. Ruumis liikkuu – liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan

projekteista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu, s.27–31

[18] Kyynisyys estää todellisuuden todenmukaista havainnointia. Ks. Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[19] Enkö kuitenkin ole vain kateellinen muiden menestyksestä, katkera siitä, etten itse saavuttanut mitään ”todellista” menestystä? Saattaisin toki ollakin, jos suuntaisin tajuntani huomiokykyä yhä uudelleen kilpailun maailmaan ja vertailisin itseäni tietyissä sovinnaisissa menestyneen ihmisen mittapuissa. Keskittyminen itseisarvoisena koettuun toimintaan (ks. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers) sekä vertailusta pidättyminen vähentävät virikkeitä kateuden tunteiden kokemiselle. Kateus tulee tarpeelliseksi, jos en tiedosta, mitä elämältäni syvimmiltään haluan ja tarvitsen (ks. Alberoni, F. 1993 Kateus. Helsinki: Otava)

[20] Sirkku Aho, 1996 Lapsen minäkäsitys ja itsetunto. Helsinki: Edita, s.25

[21] Emt.

[22] Vrt. Pulkki, J. 2007 Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Pro Gradu. Tampereen yliopisto, http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01933.pdf, s. 167-169

[23] Ks. tällaisen metodin käytöstä, jossa yhtä kokemusta sovelletaan vastaavan kokemuksen ymmärtämiseen Varela, F. 1999. Ethical Know-How. Action, Wisdom, and Cognition. Stanford, California: Stanford University Press.

[24] Vrt. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers

[25] Ks. Thompson, E. 2001. Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies

Volume 8, No. 5-7, May-July 2001 http://www.imprint.co.uk/jcs_8_5-7.html

[26] Tässä kohden ajatteluni on ottanut vaikutteita zen-filosofiasta.

[27] Meditaatio-opastuksesta ks. esim. Klemola 2002 Filosofian harjoitus – harjoituksen filosofia. Niin & Näin 3/2002 http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn023-06.pdf. Laajemmin aiheesta ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[28] Ks. Ahlman, E. 1982. Ihmisen probleemi. Johdatus filosofisen antropologian kysymyksiin. Jyväskylä: Gummerus.s.91–131

[29] Buddhistisessa filosofiassa tästä käytetään nimeä dukkha. Klemolan fenomenologisissa tutkimuksissa asia on todettu niin ikään. Ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[30] Tällaista ajattelua tulee soveltaa suhteellisiin tarpeisiin. Absoluuttisessa niukkuudessa elävän onnellisuutta estää aito puute, nälkä, sairaus ja hätä.

[31] En puhu pelkästä rationaalisten ajatustapojen muutoksesta, vaan ihmisen tietoisuuden transformaatiosta kattaen järjen lisäksi ainakin tahtoelämän, tunteet ja uskomukset.

perjantaina 24.8.2012

Urheilu ja sen suhde leikkiin

Jani Hakkarainen

Edellisessä bloggauksessani kirjoitin kriittisesti kliseisestä hokemasta, että (huippu-)urheilu on leikkiä. Astinlautana käytin Manuela Boscon erinomaista kolumnia Helsingin Sanomissa. Herättämäni keskustelun (ja Boscon kolumnin aikaan saaman debatin) perusteella on syytä avata näkemystäni urheilun ja leikin välisestä käsitteellisestä suhteesta. Samalla tulen selventäneeksi edellistä bloggaustani.

Urheilun perimmäinen päämäärä voittaminen

Urheilu ja leikki ovat molemmat toimintaa (action). Toiminnalla on aina jokin lopputulos – esimerkiksi auton moottorin toiminnalla auton liike –, inhimillisellä toiminnalla yleensä myös jokin tarkoitus tai päämäärä. Tätä tarkoitusta tai päämäärää kutsutaan usein intentioksi. Urheilu ja leikki ovat sellaista inhimillistä toimintaa, jolla on tarkoitus tai päämäärä. Ne ovat siis intentionaalista toimintaa. Intentionaalisen toiminnan eräs piirre on, että toiminnan perimmäinen intentio määrittää toimintaa: sitä, mitä kyseinen toiminta on.

Tästä näkökulmasta sanottuna edellisen bloggaukseni väite kuuluu: urheilu ja leikki ovat eri toimintaa, koska niiden perimmäinen intentio on eri. Urheilussa lopullisena intentiona on voittaminen. Se kuuluu siis kilpailun kategoriaan. Leikissä näin ei ole. Leikissä perimmäisenä intentiona on leikkiminen itsessään. Sen määräävä intentio on siis sisäinen: toiminnassa itsessään. Urheilun perimmäinen intentio on ulkoinen suhteessa urheilemiseen: voittaminen. Aristoteleen termein leikki on siis praksista, urheilu poiesista. Tämän piirteen leikki jakaa taiteen, esimerkiksi näyttelemisen ja soittamisen kanssa (monissa kielissä sama verbi, esimerkiksi englannin to play).

Urheilun ja leikin eron selittämisessä käytin filosofista käsitettä välttämätön ehto. Urheilun välttämätön ehto on kilpailu voitosta. Ilman sitä mikään ei ole urheilua. Sen sijaan kilpailu voitosta ei ole leikille välttämätöntä. Itse asiassa näyttää siltä, että kilpailun poissaolo on leikin välttämätön ehto.

Välttämätön ehto eroaa kuitenkin riittävästä ehdosta. Kilpailu voitosta ei ole riittävää sille, että jokin on urheilua. On olemassa useanlaista muuta toimintaa, jossa perimmäisenä päämääränä on voitto, mutta joka ei ole urheilua. Yritystoiminta on tästä yksi esimerkki (kilpailu pysyköön silti lestissään). Tarvitaan siis lisäehtoja voitosta kilpailemisen lisäksi, jotta päästään ehtojen joukkoon, jotka yhdessä muodostavat riittävän ehdon urheilulle. Urheilua on se, joka täyttää kaikki nämä ehdot.

Kaikkien näiden ehtojen listaaminen on kuitenkin niin vaikea tehtävä, etten ryhdy siihen tässä. Mainitsen vain toisen välttämättömän ehdon: urheilu on fyysisesti haasteellista toimintaa (säännöt ovat varmasti kolmas). Tämän vuoksi shakki voidaan kenties lukea urheiluksi mutta monet lautapelit kuten Afrikan tähti ei: shakki vaatii fyysistä kestävyyttä äärimmäisten ajatteluponnistusten vuoksi, Afrikan tähti ei.

Alkuperä ei tee urheilusta leikkiä

Käsitteet eivät ole helppo asia (kuten filosofiakaan ja tarkka ajattelu eivät ole helppoa). Yksi niitä monimutkaistava asia on käsitteen ja sen historian välinen suhde. Kuinka pitkälle käsitteen alkuperä määrittää sitä? Määrittääkö leikki esimerkiksi urheilua, koska urheilun alkuperä mitä ilmeisemmin on leikissä, joka on jossain vaiheessa muuntunut kilpailulliseksi. Ensin on leikitty juoksentelemalla, sitten on alettu kilpailla siitä, kuka juoksee jonkin matkan nopeimmin.

Yleistä vastausta käsitteen ja sen alkuperän välisestä suhteesta minulla ei ole antaa. En tiedä, kuinka asia on. Pitää kuitenkin varoa alkuperää koskevaa eli geneettistä virhepäätelmää, jossa käsitteen alkuperästä päätellään suoraan, mitä jokin käsite on. Tutuin geneettinen virhepäätelmä on sanojen merkityshistoriasta eli etymologiasta. Esimerkiksi suomen kielen sana “pyhä” tarkoitti aiemmin “rajaa”. Me kaikki tiedämme, että sillä ei enää ole tuota merkitystä. “Pyhän” alkuperäisestä (?) merkityksestä olisi siis virheellistä päätellä sen nykyinen merkitys.

Urheilun käsitteen tapauksessa geneettinen virhepäätelmä olisi, että urheilu on leikkiä, koska sen alkuperä on leikissä. Näin ei ole sallittua päätellä. Pitää osoittaa, että se on edelleen leikkiä: urheilu toimintana on leikin alakategoria.

Flow: urheilun ja leikin yhteinen piirre

Korostan ja alleviivaan, että urheilun ja leikin selkeä ero ei tarkoita sitä, että niillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia ei toki ole, koska ne ovat kuitenkin suhteellisen läheistä toimintaa. Niiden historiallinen alkuperä saattaa esimerkiksi olla todellakin yhteinen. En kuitenkaan lähde käsittelemään sitä vaan nostan esiin erään yhteisen piirteen urheilun ja leikin välillä. Sen näemme, kun tarkastelemme urheilun perimmäistä intentiota, voittamista. Joudun siis etenemään kiertotietä urheilun ja leikin yhteiselle maaperälle.

Voitto urheilussa ei ole sellainen asia, jota voi käydä vain poimimassa jostakin kuin marjoja mökkitontilta. Voittoja ei myydä kaupan hyllyllä. Voitto on kuin pilvenpiirtäjän huippu: sinne pitää mennä portailla tai hissillä, suoraan sinne ei pääse. Urheilussa voi voittaa vain urheilemalla, koska voittaminen on urheilemisen päämäärä. Esimerkiksi Usain Bolt ei voi voittaa vain pokkaamalla kultamitalin. Hänen on juostava sata metriä ja ylitettävä maalilinja tunnustetusti ensimmäisenä, vaikka hän olisi kuinka ylivoimainen sadan metrin pikajuoksussa. Voittamikseksi on urheiltava, tehtävä kyseinen suoritus. Seuraava kysymys kuuluukin, kuinka onnistuu urheilemaan niin, että voittaa? Mikä on voittamisen resepti?

En tiedä, onko voittamisen reseptiä olemassa. Todennäköisesti se on kuin tieteellinen keksiminen: sille ei ole reseptiä, jota voisi toistaa ja voittaa tai keksiä varmasti. Sen sijaan on varsin selvää, että voittamisesta urheilun päämääränä ei saa muodostua kilpailusuoritusta heikentävä seikka. Urheilukieltä käyttäen: ei saa jäätyä sen vuoksi, että nyt pitäisi voittaa. Päinvastoin, voittamisen tavoitteleminen pitäisi sytyttää urheilijan kilpailutilanteessa, sen pitäisi olla urheilemisen voimavara, joka auttaa parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, kun on sen aika. Kilpailemisen ja voiton tavoittelun faktuaalisuutta urheilussa on siis urheilijan opittava käsittelemään ja vieläpä käsittelemään niin, että siitä tulee voimavara. Tähän urheilun kilpailullisuuden tunnustaminen on ensimmäinen askel.

Kilpailuasetelman sytyttävyys ei kuitenkaan riitä kilpailutilanteessa onnistumiseen. Takana on tietenkin pitkällinen valmistautuminen (mm. harjoittelu), mikä on ilmeistä. Siihen ei tarvitse puuttua. Tässä kohdassa tulemme kuitenkin urheilun ja leikin erääseen yhteiseen piirteeseen. Molemmissa pitäisi kyetä vapauttamaan kaikki, tai ainakin melkein kaikki, voimavarat siinä hetkessä ja siihen hetkeen, kun urheillaan ja leikitään. Silloin kilpailusuoritus on paras mahdollinen ja leikki hauskinta. Silloin urheilija ja leikkiä ikään kuin uppoaa sen hetkiseen urheilemiseen ja leikkimiseen. Urheileminen ja leikkiminen täyttää hetken urheilijan ja leikkijän kokemuksessa. Juuri mitään muuta ei ole. Tämä kokemus on syvästi nautinnollinen. Sitä voikin verrata hyvään seksiin ja orgasmiin. Se tuo siis rentouden tekemiseen, mikä mahdollistaa itselle parhaan mahdollisen suorituksen. Nykyään käytetään usein flow-tilan käsitettä.

Urheilussa, kuten leikissä, polttopisteessä pitää siis olla itse toiminta, suoritus, urheileminen, vaikka sen lopullinen päämäärä on toiminnan ulkopuolella, voittamisessa. Nähdäkseni urheiluun oikea lähestymistapa on siis pikemmin urheilu- tai prosessi- kuin tulosorientoitunut lähestymistapa. Keskity urheiluun ja tulos on ainoastaan seuraus urheilustasi. Joskus se on voitto, joskus tappio. Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta se johtuu urheilun luonteesta, jossa päämäärään voi päästä vain urheilemisen kautta.

Bosco pääpointissaan oikeassa

Lopuksi vielä muutama sananen Boscon kolumnista. Se on taiteilijan, ei tieteilijän tai filosofin kirjoittama. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa. Huonoa kolumnissa on kliseisyys urheilusta leikkinä ja suomalaisista jöröjukkakansana. Tässä suhteessa kolumni edustaa ei niin kehittynyttä ajattelua, koska siinä ei nähdä asioiden monimutkaisuutta ja välisiä eroja. Urheilu ei ole leikkiä ja kaikki suomalaiset eivät ole jöröjukkia – tuskin ovat koskaan olleetkaan (itse asiassa tämä on tarkoituksella luotu myytti).

Kolumnissa tämä on kuitenkin sallittua, jos varsinainen pointti on jossain muualla. Boscon kolumnissa se on: hän haluaa tunteisiinkin vedoten tuoda esiin kannustavan, tukevan, myönteisen ja luovan ilmapiirin vaikutusta urheilemiseen, myös sen tuloksiin. Kuten yltä käy ilmi, tästä olen Boscon kanssa täysin samaa mieltä. Hampaat irvessä menevällä jöröjukka-mentaliteetilla, tulosorientoituneella lähestymistavalla tuloksia on vaikea saavuttaa. Voittamista ei voi pakottaa.

Näyttelijä Manuela Bosco osallistui vellovaan huippu-urheilukeskusteluun kolumnissaan sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.8.) (valitettavasti kolumnia ei löydy HS:n ilmaiselta osastolta, joten sitä ei kannata linkittää). Bosco kiinnitti huomiota moniin tärkeisiin asioihin. Urheilija tarvitsee esimerkiksi luottavaisen olon pystyäkseen harjoittelemaan ja varsinkin kilpailemaan täyspainoisesti. Mustavalkoinen urheilumedia ja penkkiurheilijakansa eivät tätä luottamusta synnytä. Bosco kirjoitti paljon myös urheiluun liittyvästä luovasta tilasta, jolla hän ilmeisesti tavoittelee flow-tilan käsitettä (sitä käyttämättä). Flow’ssa urheilijan taidot ja haasteet kohtaavat tasapainotilassa, jossa urheileminen on helppoa. Se käy kuin leikki.

Bosco on entinen pika-aituri, joka kolkutteli kansainvälistä tasoa. Vaikka hän ei aivan maailman huipulle koskaan päässytkään, en epäile hetkeäkään, etteikö Bosco tietäisi, mistä puhuu. Mitä ilmeisemmin hän tuntee huippu-urheilemisen edelleen luissa ja ytimissään. Siihen me, jotka emme koskaan ole urheilleet huipulla, emme koskaan kykene.

Haluan kuitenkin puuttua yhteen yksityiskohtaan Boscon puhuttelevassa kolumnissa. Siinä hän nimittäin toistaa erään usein esitetyn väitteen. Bosco kirjoittaa: ”Huippu-urheilu on aikuisten leikkiä.” Tämä väite on ongelmallinen, koska se sisältää käsitteellisen virheen. Siinä sekoitetaan urheilu ja leikki, jotka ovat käsitteellisesti erillisiä asioita.

Urheilun ja leikin käsitteellistä eroa ei ole vaikea perustella. Urheiluun kuuluu aina kilpailu, leikkiin ei (itse asiassa siihen ei pidäkään kuulua kilpailua). Kun pelaamme jalkapalloa, salibandyä, koripalloa, vesipalloa – jopa kun pelaamme shakkia -, kilpailemme aina siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Sama koskee yksilölajeja, kun osallistumme kilpailuun (lähes tautologisesti). Näkökohta pätee jopa yllättäviin lajeihin kuten vuorikiipeilyyn, jossa kilpaillaan itseään vastaan: pystynkö valloittamaan vuoren vai en. Siinäkin on selkeä tavoite, jonka saavuttamisesta kilpaillaan. Jos valloitan vuoren, voitan. Jos en pääse huipulle, häviän.

Aitoon leikkiin kilpailu ei sen sijaan kuulu. Lapset leikkivät kotia. Leikissä voi joitakin jännitteitä ja vastakkainasetteluita esiintyä, mutta lapset eivät leiki kotia selvittääkseen voittajat ja häviäjät. Leikin päämäärä on leikissään itsessään: kodin leikkimisessä (liikuntaa ja kuntoilua olisi hyvä lähestyä samalla tavalla). Sinä olet lapsi, minä äiti ja sinä isä ja jokainen toteuttaa omaa sosiaalista rooliaan. Isä ja äiti esimerkiksi rakastavat toisiaan.

Kilpailu ei siis ole leikin välttämätön ehto. Itse asiassa sen poissaolo näyttäisi olevan aidolle leikille välttämätöntä. Sen sijaan urheilun kohdalla kilpailu on välttämätön ehto. Ilman kilpailua mikään ei ole urheilua. (Leikin ja urheilun välissä näyttäisi olevan leikkimielinen kisailu, jossa kilpaillaan vähemmän vakavissaan.)

Tämä ei tietenkään tarkoita, että urheilulla ja leikillä ei ole mitään yhteistä. Yksi yhteinen piirre on ilmeisesti flow-tila, joka voi todellistua sekä parhaassa urheilussa että leikissä. Siitä huolimatta urheilu ja leikki on syytä pitää käsitteellisesti erillään. Muuten emme ymmärrä urheilua emmekä leikkiä oikein.

keskiviikkona 15.8.2012

Laatu Suomen mahdollisuus urheilun globaalissa leikissä

Jani Hakkarainen

Viimeisten viikkojen ajan suomalaisten ja suomalaisen median vakioaihe on ollut surkean urheilumenestyksen päivittely. Lontoon olympialaisissa sinivalkoiset eivät ole juhlineet vanhaan malliin. Saaliina oli kolme mitalia mutta ei yhtään kultaista. Tavoite saavutettiin, mutta se ei kelvannut. Surkeuden katsottiin tiivistyneen seiväshyppääjä Jere Bergiuksen kirjaimelliseen rimanalitukseen.

Uutta tämä valitusvirsi ei ollut. Sitä on saatu kuunnella viime vuosina toistuvasti varsinkin yleisurheilun arvokisojen ja jalkapallon kansainvälisten otteluiden aikana. Pää ei kestä, taso on surkea, hävettää, kyllä ennen osattiin heittää ja juosta, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Valitusvirsi osoittaa ainakin yhden asian. Moni suomalainen todella välittää menestyksestä huippu-urheilussa ja olympialaisissa. Ne eivät ole yhdentekevä asia. Onko tämä pelkkää menestysnälkää vai aitoa urheilun rakastamista – todennäköisesti molempia – ei ole tässä niin oleellista. Oleellista on, että suomalaiset halutaan edelleen nähdä kärkikahinoissa ja palkintopallilla. Sitä suorastaan janotaan. Välillä tuntuu, että Suomea ei kansakuntana ole edes olemassa ilman olympialaista kultamitalia. Yleisurheilussa sellainen saatiin viimeksi 12 vuotta sitten.

En lähde haastamaan tätä kohtuullisen laajaa yksimielisyyttä. Lähden siitä, että tämän maan halutaan voittavan jatkossa kultamitaleita myös kesäolympialaisissa.

Menestymättömyyden valitusvirrellä on ollut ainakin yksi hyvä seuraus: on virinnyt keskustelua sen syistä ja tilanteen parantamisesta. Keskustelussa on otettu monia kantoja. On syytetty Nuorta Suomea, on ehdotettu yrityselämää avuksi. On vaadittu Uuden-Seelannin mallia.

Yksi näkökulma keskustelussa on kuitenkin jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Kyseessä on huippu-urheilun jatkuva globalisoituminen ja sen yhteys kapitalismin voittokulkuun maapallolla sekä internetin leviämiseen.

Urheilun globalisoituminen osa globalisaatiota

Nähdäkseni Lontoon olympialaisten jälkeen on täysin selvää, että tietyt lajit ovat nykyään aidosti globaaleja: sekä huippuja että massoja löytyy kaikilta mantereilta (Etelämannerta lukuunottamatta). Tätä väitettä tuskin tarvitsee lähteä perustelemaan. Selvää sen paikkansapitävyys on ainakin jalka- ja koripallossa sekä uinnissa ja tietyissä yleisurheilulajeissa kuten juoksuissa. Näissä lajeissa kilpailu kirkkaimmista mitaleista on siis kivikovaa. Sen takaavat valtavat harrastajapohjat, laaja kärki, sen kyltymätön menestyksennälkä, kehittynyt valmennus ja kaikkien mahdollisten keinojen käyttäminen.

Mistä globalisoituminen johtuu? Varsinaisia todisteita minulla ei ole esittää – ja tutkimustahan tämä ei ole -, mutta valistunut arvaukseni on, että ilmiö on osa laajempaa globalisaatiota. Tässäkään asiassa urheilu ei ole muusta maailmasta erillinen saareke. Globalisaatio johtuu puolestaan kapitalismin etenemisestä yhä uusiin maihin. Kapitalismin ja liberaalin demokratian ”pyhä” yhteys on katkennut, nykyään autoritääriset Kiina ja Venäjäkin ovat osa globaalia markkinataloutta. Yhä useampi kiinalainen ja venäläinen on yhtä lailla kuluttaja kuin me länsimaissa. Toisin kuin ennen, myös he näpräävät älypuhelimiaan ja tablettejaan.

Yksi kapitalistisen kulutusyhteyskunnan puolista on urheilu viihdebisneksenä ja harrastuksena. Suurimmat jalkapalloseurat kuten Manchester United tekevät globaalia viihdebisnestä. Niitä kannatetaan ympäri maailmaa ja niiden tähtipelaajia fanitetaan Johannesburgista Vladivostokiin. Tähtipelaajien palkkiot ovat sen mukaisia. Näillä markkinoilla kautta aikojen nopein ihminen ja eittämätön show-mies Usain Bolt on ollut yleisurheilulle kultakimpale.

Nykypäivänä siis yhä useammalla nuorella ja lapsella on mahdollisuus seurata suosikkiensa edesottamuksia edes jollain tavalla. Internet on auttanut tätä huomattavasti. Globaali urheilubusiness ei olisi mahdollista ilman sähköistä mediaa, erityisesti internetiä ja satelliittitelevisiota. Yhä useampi nuori ja lapsi voi siis maapallolla unelmoida yhä elävämmin tulevansa yhtä ihailluksi ja rikkaaksi kuin esimerkiksi Lionel Messi tai Bolt.

Samalla maapallon väkiluku kasvaa koko ajan. Halukkaita huippu-urheilijoita on siis yhä enemmän ja enemmän. Se väkimäärä, josta huiput globaaleissa lajeissa valikoituvat, on siis aina vain suurempi. Kriittinen massa kasvaa jatkuvasti. Melkein kaikki jäävät tässä kisassa rannalle ja todella surullisia tarinoita on satoja tuhansia, mutta kisan voittajat ovat vielä parempia urheilijoita kuin vanhat mestarit. Armoton kisa tekee heistä todennäköisesti myös valmiimpia käyttämään kaikkia keinoja voittamisen vuoksi.

Näissä mittelöissä Suomi on lähtökohtaisesti vain osa massaa.

Missä Suomen menestys globaalissa urheilussa?

Suomella on kiistatta kunniakas historia urheilussa ja olympiakisoissa. Olemme edelleen menestynein maa olympialaisissa, kun mitalit suhteutetaan asukaslukuun. Onkin hämmästyttävää, kuinka vaikea on löytää vastausta, kun kysyy itseltään seuraavan kysymyksen. Onko Suomi koskaan pärjännyt hiemankin pidempään globaaleissa lajeissa, kun mittarit asetetaan nykyasteikolle?

Esimerkkejä tästä on todella vaikea löytää. Talvilajeista ei tarvitse edes puhua. Paavo Nurmen ja kumppaneiden ajat olivat aivan toisia. 70-luvun yleisurheilumenestyskin on siinä ja tässä. Lähes kaikki Afrikan maat boikotoivat Montrealin olympialaisia vuonna 1976. Muutenkin afrikkalaiset ja kariabialaiset eivät olleet lähellekään nykytasoaan yleisurheilussa 70-luvulla. Neuvostoliitto oli vielä Neuvostoliitto eikä jakaantunut useaan kovaan urheilumaahan. Lentopallo on päässyt viime vuosina lähelle: pelannut Maailmanliigassa ja ollut EM-kisoissa neljän joukossa. Keilailussa ja squahissa, jotka ovat globaaleja lajeja, meillä on ollut maailman huippuja. Mutta siinä se sitten alkaa ollakin. Pääsääntö kuuluu, että Suomi ei ole nykymittarein globaaleissa lajeissa menestynyt.

Tämä fakta herättää kysymyksen, onko Suomessa koskaan todella ollutkaan huippu-urheiluosaamista? Valmennustieto on monissa lajeissa varmasti parasta mahdollista. Valmennus ei ole kuitenkaan tietoa. Se on taito. Tuo taito tuntuu olevan tässä maassa syystä tai toisesta pahasti hukassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Esimerkiksi jalkapallon pelaajamäärillä pitäisi päästä parempiin tuloksiin kuin on päästy.

Suomi on muuttunut

Pitäisikö toivo siis heittää? Onko Suomi tuomittu edelleen globalisoituvassa urheilussa yhä pienempiin mitalisaaliisiin, jopa pelkkiin pistesijoihin? Näin ei tietenkään välttämättä tarvitse olla. Pieni väestö ei determinoi mitään huippu-urheilussa. Esimerkiksi Jamaika ja Kroatia, jotka ovat Suomea pienempiä maita väkiluvultaan, menestyvät suurimmissa, maailmanlaajuisissa lajeissa erinomaisesti. Jamaika on tällä hetkellä pikajuoksun kuningas. Kroatia on uskomaton tapaus. Se kolkuttelee maailman kärkeä jalka-, käsi- ja vesipallossa. Maalla on kunniakas historia myös koripallossa. Joukkuelajeissa pienen kansakunnan on vielä vaikeampi päästä maailman huipulle kuin yksilölajeissa, koska huippupelaajia täytyy olla useita. Kroatia on siinä kuitenkin onnistunut myös peleistä vaikeimmassa, jalkapallossa.

Suomi eroaa kuitenkin yhteiskuntana Jamaikasta ja Kroatiasta. Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta, jossa korkeakoulutettua on merkittävä osa väestöstä. Kroatia ja varsinkin Jamaika ovat Suomea selvästi köyhempiä maita. Molemmat elävät lähinnä turismista. Turismi on palveluala, joka ei pääsääntöisesti vaadi korkeakoulutusta. Kroatiassa on kohtuullinen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmä, jotka Jamaikalta puuttuvat. Suomesta löytyvät molemmat. Kroatiassa ja Jamaikalla urheilu tarjoaa siis yhden ei niin useista mahdollisuuksista sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin – tai edes kohtuulliseen varallisuuteen. Suomen jälkiteollisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tähän ei ole samanlaista tarvetta.

Huomioon tulee myös ottaa, että Suomi on muuttunut yleisurheilun kultaisista päivistä, jopa 70-luvusta, ratkaisevalla tavalla. Enää se ei ole maatalous- tai teollisuusyhteiskunta. Näissä yhteiskunnissa pelkkä arkielämä takasi tietyn fyysisen kunnon. Lapsuudessa virikkeet olivat vähäisempiä kuin nykyään. Ulkoleikit ja ulkopelit olivat aivan eri asemassa. Lapsetkin joutuivat marja- ja sienimetsään. Monille heistä muodostui siis itsestään pohja kovalle harjoittelulle.

Ei ole uskottavaa, että lähitulevaisuudessa Suomi muuttuu takaisin maatalous- tai teollisuusyhteiskunnaksi.

Avainsana laatu

Mielestäni kaikki nämä seikat alleviivaavat vain yhtä seikkaa. Suomi ei voi pärjätä globaaleissa urheilulajeissa nojaamalla massoihin, joista huiput seuloutuvat tavalla tai toisella. Meillä kriittinen massa on auttamatta tähän liian pieni, vaikka väestö lisääntyisi maahanmuuton myötä nopeastikin (tulevat suomalaiset huiput tulevat olemaan yhä enemmän muita kuin valkoihoisia).

Ainut tie tällä niemenkärjellä on satsaaminen laatuun. Laatu huippu-urheilussa koskee sen kaikkia puolia: harjoittelua, valmentamista, lahjakkuuksien tunnistamista, olosuhteita, taloudellista tukea, yleisöä jne. Tarkemmat keinot saavat etsiä ammattilaiset.

Toinen tie olisi tietenkin suosia maailmanlaajuisesti pieniä lajeja kuten hiihtoa ja mäkihyppyä, jotka ovat olympialajeja.

Post scriptum

Globalisaation vaikutukseen on syytä lisätä toinen tärkeä seikka. Nationalistinen urheilu elää ja voi edelleen oikein hyvin. Tarkoitan tällä valtiojohtoista urheilukoneistoa. Kiina on siitä paras esimerkki. Brasilia ilmoitti satsaavansa seuraavan neljän vuoden aikana 560 miljoonaa euroa huippu-urheiluun. Tällaisiin panostuksiin Suomella ei ole koskaan varaa. Toisaalta täällä on vähemmän rahoitettavia.

keskiviikkona 8.8.2012

“Elämä ei ole kilpailua”

Jani Hakkarainen

Suomen heikko menestys Lontoon olympialaisissa on nostanut laineita kotikatsomoissa. Entinen olympiaurheilun valtamaa saa nykyään urheilijoita harvoin edes finaaliin, kun kaikki maailman parhaat ovat mukana terävimmässä iskussaan. Yhdeksi syyksi on nostettu Nuori Suomi, joka on estänyt kilpailun nuorimmissa juniori-ikäluokissa ja kasvattanut vanhempien valtaa yli valmentajien. Nuori Suomi -korttia ovat innokkaimmin heilutelleet Urheilulehden Esko Seppänen ja Petteri Sihvonen (joka on myös toinen tämän blogin perustajista). Heidän mielestään kilpailu on palautettava lastenkin urheiluun välittömästi ja vanhemmat sivustaseuraajan rooliin.

Seppänen ja varsinkin Sihvonen ovat ennen kaikkea jääkiekkomiehiä. En olekaan täysin vakuuttunut, että Nuoren Suomen ongelma on läpäissyt koko suomalaisen urheilun kentän. Se pitäisi vielä osoittaa.

Silti on varmasti aivan totta, että Nuorella Suomella on ollut rapauttava vaikutus jääkiekossa. Vanhemmat ovat ensinnäkin saaneet liian suuren vallaan urheilullisissa päätöksissä (esimerkiksi kuka pelaa). Taustalla on nähtävissä sosiaalinen muutos, jossa kulutusyhteiskunta on tunkeutunut junioriurheiluunkin. Liian monet vanhemmat näkevät itsensä kuluttajina, joilla on oikeus valvoa etuaan eli lapsiinsa sijoittamia euroja aivan kaikissa lasten urheiluun liittyvissä asioissa. Harva vanhempi on kuitenkaan edes amatöörivalmentaja, jolla on ammattitaitoa urheilun suhteen. Heidän pitää siis vetäytyä taustalle vastikkeettomiksi tukijoiksi ja kannustajiksi. Urheilujohtaminen on jätettävä niille, jotka sen osaavat.

Myöskään kilpailun estäminen ei ole oikea tie kilpaurheilussa – puhumattakaan kun tähdätään huipulle. Kilpaurheilussa tavoitellaan voittoa, mihin logiikkaan on syytä oppia jo nuorena. Kyseessä ei ole itsessään mikään kamala asetelma vaan aivan luontevaa kamppailua lasten välillä. Kohtuuden rajoissa se ei vahingoita ketään. Valmentajien tehtävänä on vain valvoa näitä rajoja. Omia joukkuetovereita ei esimerkiksi vahingoiteta tahallaan harjoituksissa, jotta saisi peliaikaa.

Lasten välisestä kilpailusta ei pidä myöskään maalata liioittelevia kauhukuvia yksilön kehityksen kannalta. Mielestäni kohtuullinen kilpailu juniorina on vain kasvattavaa ainakin usempien kohdalla. Se opettaa kestämään ja käsittelemään sekä myötä- että vastamäkiä. Urheilukentän ulkopuolisessa elämässä esiintyy kilpailua, jota elämässään ei voi täysin välttää. Kilpaurheilu lapsena voi opettaa näiden kilpailuasetelmien käsittelyä ja toimimista niissä.

Yksi kiistämätön näkökulma junioritoimintaan on huippu-urheilu. Suurimmat urheilulajit globalisoituvat kiihtyvällä tahdilla. Tämä tarkoittaa niissä yhä kovempaa kilpailua varsinkin arvostetuimmista voitoista. Lontoon olympiakisat osoittavat tämän vastaansanomattomasti (tästä seuraavassa bloggauksessa lisää). Jos siis Suomessa halutaan edelleen pärjätä absoluuttisessa huippu-urheilussa (tästäkin oletuksesta olisi kyllä syytä käydä keskustelua), on tänne rakennettava polkuja, joita pitkin on mahdollista edetä lapsesta absoluuttiselle huipulle. On panostettava laatuun. Junioriurheilussa tämä tarkoittaa myös kilpailua jo lapsena. Huippu-urheilun totuus on armoton. Kilpailu maailman kärjessä ei anna mitään anteeksi.

Kilpailun suhteen varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Silläkin pitää olla rajansa. Kilpailun logiikka ei saa läpäistä koko inhimillistä sfääriä. On nimittäin ihmiselämän alueita, jotka eivät toimi kilpailun toimintaperiaatteiden eli logiikan mukaan: voittoja, tappioita, tehokkuutta ja välineellistä rationaalisuutta seuraten. Esimerkeiksi voidaan nostaa hoiva ja läheiset ihmissuhteet. Jos näillä elämän ydinalueilla alkaa toimia kilpailun logiikan mukaan, seurauksena on takuulla ainakin henkilökohtainen katastrofi – ennemmin tai myöhemmin.

Miten tämä liittyy huippu- ja kilpaurheiluun? Eikö lapsikin ymmärrä, että ne ovat eri asioita kuin vaikkapa vanhustenhoito. Niinhän sitä luulisi. Mutta jos hiemankin katsoo ympärilleen, huomaa, että ero on jo vähiintäänkin hämärtynyt. Uusliberalistinen Uusi julkisjohtamisen oppi (New Public Management) on ulottanut markkinatalouden kilpailullisen logiikan vanhustenhoitoonkin (ilmeisesti ei sentään vielä saattohoitoon). Markkinataloudellinen ajattelu on saanut ylivallan Suomessakin. Onkin vaarana, että tämä kehitys vain vahvistuu, jos markkinataloudellinen ja kilpaurheilullinen ajattelutapa paiskaavat kättä. Mikäli monien ihmisten mielet täysin valtaavat kapitalismin periaatteet vahvistettuna huippu-urheilun logiikalla, alkavat he tarkastella tämän prisman läpi sellaisiakin elämän alueita, jotka eivät siihen kehikkoon kertakaikkiaan asetu.

Kuten Ryhmäteatterin loistavassa näytelmässä Jatkuvaa kasvua entinen “huippuosaaja”, nykyinen pullonkerääjä Miina loppupuolella huutaa avaruuteen: “Elämä ei ole kilpailua.”

Akateeminen urheilublogi on filosofi Jani Hakkaraisen (FT, dosentti) ja maisteri Petteri Sihvosen (kirjallisuustiede) akateeminen blogi urheilusta.

Kirjoittajat tunnetaan muun muassa Urheilulehden lajianalyytikkoina.

Hakkaraisen muut blogit:

http://blogit.iltalehti.fi/jani-hakkarainen/ (urheilu)

http://paakallo.fi/hakkarainen/ (salibandy)

Sihvosen blogi jääkiekosta ja urheilusta:

http://blog.paf.com/petterisihvonen/

Tilaa RSS-syöte

Löydä kirjoituksia

Akateemista urheilublogia ylläpitää vähemmän akateeminen Avokatsomo.

Akateeminen urheilublogi — Hakkarainen & Sihvonen

Isännöitsijänä Avokatsomo