Akateeminen urheilublogi

keskiviikkona 10.4.2013

Arvi Pakaslahti: Filosofit ja urheilusta kirjoittaminen

Jani Hakkarainen

Tietyt abstraktit käsitteet ovat filosofiassa jääneet vähälle tai erittäin vähälle huomiolle sen takia, että filosofit eivät ole laajassa mittakaavassa kirjoittaneet urheilusta tai edes peleistä. Näihin käsitteisiin kuuluvat luonnollisesti itse urheilun ja pelin käsitteet mutta myös esimerkiksi sellaiset käsitteet kuin voitto, häviö, tasapeli, maali, kilpailu (tässä viittaan enemmän termiin ”contest” kuin termiin ”competition”) ja saavutus.

Oma näppituntumani kuitenkin on, että urheilun filosofia on kasvussa. Mutta miksi ainakin vielä toistaiseksi filosofit kirjoittavat urheilusta varsin vähän, etenkin suhteessa siihen kuinka merkittävä asema urheilulla nykyään on lukuisissa yhteiskunnissa?

Yksi syy voisi yksinkertaisesti olla se, että vain pieni osa filosofeista on kiinnostuneita urheilusta tai että filosofit ovat keskimäärin vähemmän kiinnostuneita urheilusta kuin ei-filosofit. Tosin omat havaintoni ainakin suomalaisten filosofien kohdalla osoittavat toiseen suuntaan. Tunnen ja olen tavannut lukuisia suomalaisfilosofeja, jotka ovat erittäin kiinnostuneita urheilusta tai ainakin jostakin urheilulajista [toim. huom.: Arvin ja itseni lisäksi voidaan mainita ainakin pyöräilevä professori Jussi Haukioja, jalkapallohullu professori Olli Koistinen, aina liikkeesä oleva dosentti Jaana Parviainen, mindfulness-dosentti Timo Klemola, juokseva erikoistutkija Valtteri Arstila, bodypumppaava addiktiofilosofi Susanne Uusitalo ja maratoonari-metafyysikko Tuomas Tahko].

Toinen mahdollinen syy on, että monet niistä filosofeista, jotka ovat kiinnostuneita urheilusta, eivät kuitenkaan näe urheilua filosofisesti tarpeeksi kiinnostavana tutkimuksen kohteena. Itse kuitenkin koen, että urheiluun liittyy monia filosofisesti erittäin mielenkiintoisia ja haastavia kysymyksiä. Näitä ovat esimerkiksi ensimmäisessä kappaleessa mainittuihin käsitteisiin liittyvät metatason kysymykset sekä monet niihin kytkeytyvät normatiiviset kysymykset.

Kolmas mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit eivät yksinkertaisesti ole tietoisia siitä, että urheilun filosofia on jo olemassa yhtenä melko vakiintuneena filosofian osa-alueena. Tähän liittyen he eivät varmastikaan ole kuulleet sellaisista lehdistä kuin Journal of the Philosophy of Sport ja Sport, Ethics and Philosophy.

Neljäs mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit kokevat, että urheilusta kirjoittaminen ei olisi järkevää akateemisen menestyksen ja rahoituksen saamisen kannalta ajateltuna. Jos urheilun filosofiaa arvostetaan ja tunnetaan filosofien keskuudessa yleisesti ottaen paljon vähemmän kuin vaikkapa metafysiikkaa, epistemologiaa ja teoreettista etiikkaa, urheilusta kiinnostuneen filosofin saattaa olla ainakin joissain tapauksissa urakehityksellisesti ja taloudellisesti kannattavampaa keskittyä johonkin jälkimmäisistä filosofian osa-alueista.

Viides mahdollinen syy on, että monet urheilusta kiinnostuneet filosofit haluavat pitää urheilun irrallaan työstään, koska he pelkäävät, että jos he alkaisivat systemaattisesti tutkia ja teoretisoida urheilua, heidän urheilemisesta tai urheilun seuraamisesta saamansa mielihyvä vähentyisi. Itse taisin hieman miettiä jotakin tällaista ennen kuin aikanaan tein päätöksen, että rupean syventymään urheilun filosofiaan. Onnekseni voin kuitenkin todeta, että ainakaan toistaiseksi urheilemisesta ja urheilun seuraamisesta saamani mielihyvä ei ole vähentynyt.

perjantaina 8.2.2013

Arvi Pakaslahti: Mikä on maali?

Jani Hakkarainen

Jani Hakkarainen pohti tässä blogissa 8.6.2012 mielenkiintoisesti jalkapallon kontekstissa sitä, mikä on maali ja minkälaisten ehtojen täyttymistä maalin syntyminen edellyttää.

On kuitenkin mahdollista, että kysymykseen siitä mikä on maali, ei voi löytää kestävää tai vakuuttavaa vastausta. Tämä johtuu siitä, että maaleja ei tarkalleen ottaen ole ehkä edes olemassa. Tällä tarkoitan sitä, että on olemassa ehkä vain perspektiivistä (tai näkökulmasta) riippuvia maaleja. Näin ollen maalin syntyminen ei olisi koskaan perspektiivistä riippumatonta.

Itse olen taipuvainen kallistumaan sille kannalle, ettei perspektiivistä riippumattomia maaleja ole olemassa. Koen luontevammaksi ajatella, että perspektiivistä riippumattomien maalien sijasta on olemassa tilastollisia ja sääntöjenmukaisia maaleja. Näin ollen maaleja olisi olemassa tilastollisesta näkökulmasta katsottuna ja sääntöjen näkökulmasta katsottuna, mutta maaleja ei olisi olemassa missään perustavammassa tai ”syvemmässä” mielessä. Itse asiassa Regan Lance Reitsma ja Gregory Bassham (2008) ovat argumentoineet tämän suuntaisesti.

Tilastollisia maaleja ovat ne tapahtumat, jotka tuomarit ovat hyväksyneet maaleiksi ja jotka jäävät historian kirjoihin maaleina. Sääntöjenmukaisia maaleja taas ovat ne tapahtumat, joissa pallo on kokonaisuudessaan saatu ylittämään (tarkoituksella tai vahingossa) maaliviiva sääntöjenmukaisella tavalla.

On nähdäkseni varsin selvää, että maaleja on olemassa näissä kahdessa eri mielessä. Paljon epäselvempää on se, onko maaleja olemassa jossakin perustavammassa, perspektiivistä riippumattomassa, mielessä.

 

Lähteet

Reitsma, Regan Lance & Gregory Bassham (2008): “The Goal That Was and Wasn’t”, Think, Vol. 7, 79-84.

 

Kirjoittaja

Arvi Pakaslahti on urheilu- ja moraalifilosofi, joka tekee väitöskirjaa utilitarismista ja hyvinvoinnin jakautumiseen liittyvistä kysymyksistä. Hän on Turun yliopiston Julkisen valinnan tutkimuskeskuksen tutkimusasistentti ja jatkokoulutettava.

tiistaina 16.10.2012

Jani Pulkki: Voiton illuusio

Jani Hakkarainen

Mitä voittaminen on? Vastausta kysymykseen haetaan ensin yleisellä tasolla ja sitten omakohtaisten kokemuksien kautta. Yksilöhän tulkitsee voittojaan aina suhteessa johonkin yleisempään ”tulkintahorisonttiin” tai ”merkitysnäkökenttään” [1]. Tästä tulkintahorisontista tai maailmankuvasta käsin voitto saa merkityksensä juuri ”voittona”. Väitän voittoa illuusioksi ensin sosiaalisessa mielessä ja sitten siinä mielessä, kun illuusiolla tarkoitetaan harhakuvaa ja toiveunta.

I –

Koska voitto liittyy elimellisesti kilpailemiseen, on haettava vauhtia kilpailun määritelmästä. Kilpailu on sitä, kun kaksi tai useampi ihmistä tavoittelee jotain niukkaa resurssia, jota ei riitä kaikille näiden haluamaa määrää. Voittaja saa haltuunsa eniten kilpailemisen kohteena olevaa niukkaa resurssia. Esimerkiksi juoksukilpailussa juoksuaika on niukka resurssi ja tätä verrataan muiden juoksuajan nopeuteen. Voittajia voi olla pääsääntöisesti vain yksi ja voittaminen on se niukka resurssi jota kilpailussa ensisijaisesti tavoitellaan. Nopea juoksuaika on väline ja kriteeri voiton saavuttamiselle. Voiton ja voittajan määrittäminen edellyttääkin aina kriteerit, joilla suorituksia arvotetaan ”paremmaksi” tai huonommaksi”.

Voiton kriteerit ovat ”sosiaalisesti rakentuneita”. Oikeastaan koko ”todellisuus” rakentuu sosiaalisesti [2], mukaan lukien myös voittojen ja tappioiden ”todellisuus”. Se mitä pidämme ”todellisena” on oppimisen tulosta, kasvamista tiettyyn elämänmuotoon ja kulttuuriin, tämän ajattelumalleihin ja uskomuksiin. Syntymällä vaikkapa suomalaiseen elämänmuotoon opimme tapoja nähdä maailman tiettyjen ”havainnon ja arvonannon kategorioiden” tai ”habituksen” [3] mukaisesti [4]. Meille hiihdon merkitys on usein todellista, kun kuvitteelliselle alkuasukasheimolle todellista voi olla vaikka vuorenjumala ja epätodellista maan yksityisomistus.

Myös se niukkuus, joka yleisen määritelmän mukaan kilpailua aiheuttaa, on sosiaalisesti luotua sekä keinotekoisesti ylläpidettyä [5]. Jonkin asian kokeminen niukaksi resurssiksi, jota pitää voittaa itselleen muita enemmän, ei tavallisesti kumpua ”absoluuttisesta niukkuudesta” [6] tai luonnonvälttämättömyydestä. Voittojen ja tappioiden sosiaalista rakentumista ei silti usein hyväksytä. ”Jääräpäisen individualistisessa” [7] ihmiskäsityksessä ”oman elämänsä sankari” [8] todistaa omaa erityislaatuisuuttaan voittojen avulla. Ajatus identiteetin, niukkuuden tai voitonhalun sosiaalisesta rakentuneisuudesta nostaa sankarin karvat pystyyn. Minähän (=ego) olen ansainnut voittoni! Olet, mutta tätä ennen olet omaksunut käsityksen voiton ansaitseminen tärkeydestä ja oppinut pitämään suhteellisia tarpeita absoluuttisina [9]. Luonnonvälttämättömyyden sijaan ihminen kilpaileekin yleensä ”suhteellisen niukkuuden” vuoksi [10]. Suhteellinen niukkuus edellyttää vertailua, jossa eri lähtökohdista tulevat ihmiset asetetaan samalle kuvitteelliselle viivalle [11]. Vertailusta voi tulla ihmisen toinen luonto, osa persoonan rakenteellista toimintaa.

Puhun voiton illuusiosta tässä kohden, kuten sosiologi Pierre Bourdieu, joka kuvasi illuusion käsitteellä ”pelaajan” suhdetta ”peliin”, toimijan suhdetta sosiaalisen toiminnan ”kenttään”. Osallistuakseen peliin, on pelaajan jaettava yhteinen illuusio pelin panosten ja voiton tavoittelun merkityksestä. Esimerkiksi kilpajuoksijan toiminnassa ei olisi mieltä, jos kilpailija ei jakaisi käsitystä juoksunopeuden arvokkuudesta. Illuusio on siis jotain, jonka sosiaalisina olentoina jaamme, jotain olemistamme määrittävää ja normaalia. [12] On helppo kuvitella elämänmuoto jossain tuntemattomassa maailmankolkassa, jossa juoksunopeuden illuusiota ei arvosteta. Koska illuusiota juoksunopeuden merkityksestä ei jaettaisi, saatettaisiin juoksukilpailujamme ihmetellä. Toisaalta tässä elämänmuodossa voisi olla muunkaltaisia illuusiota ja juoksukilpailuja. Voittaja saatettaisiin määritellä esimerkiksi parhaan kampauksen, esteettisesti viehättävimmän juoksutyylin, värikkäimmän vaatetuksen, rytmisesti täsmällisimmän askelluksen, suurimmilla liekeillä palavien jalkineiden tai juoksuhitauden perusteella. Tällaisiin illuusioihin saatettaisiin suhtautua yhtä suurella antaumuksella kuin meidän juoksukilpailuihimme.

II –

Lapsesta alkaen olen ihmetellyt monien muiden tavoin kilpailemista. Koko kilpailuilmiö vaikutti tuolloin illuusiolta, mutta ei edellä kuvatussa sosiaalisessa mielessä, enhän ollut kunnolla vielä sosiaalistunut voittamisen kulttuurisen arvostamiseen. Sen sijaan puhun illuusiosta nyt toisessa, yksilön harhakuvan ja toiveunen, merkityksessä. Voittojen tavoittelu 80–90-lukujen hyvinvointivaltiossa, jossa elannon hankkiminen ei saanut lasta kilpailemaan, alkoi vaikuttaa yhä enemmän toiveunelta, jonka mukaan voittojen pitäisi tehdä meistä jotenkin parempia ja onnellisempia, nostaa meidät jotenkin tavallisuuden yläpuolelle [13]. Tunne voiton illusorisuudesta ei poistunut voittaessani 18- tai 19-vuotiaana Suomen mestaruuden taekwondossa [14]. Pikemminkin käsitys vahvistui. Seisominen korkeimmalla pallilla ei tuonut täyttymystä, jota voitokkaat urheilijat yrittävät muotoilla sanoiksi, kun heiltä kysytään ”miltä nyt tuntuu?”.

En muista haaveilleeni kilpamenestyksestä, vaan osallistuin SM-kilpailuun, koska se oli sosiaalisen ryhmän itsestään selvä tapa, ”illuusio” ensimmäisessä mielessä. Käsitykseni voiton merkityksestä ei ollut ylimitoitetun positiivisesti latautunut, sillä olin keskimääräistä voimakkaamman kilpailusosialisaation vuoksi oppinut varhain kriittiseksi kilpailua kohtaan [15]. Harjoittelin lajiani paljon, tiesin mitä kehittyminen vaatii ja pidin harjoittelusta. Lähtökohdatkaan eivät olleet huonot. Kilpailemiseni oli eräänlaista das Man -kilpailua, kuten filosofi Martin Heidegger [16] olisi saattanut sanoa. Tällaista luonnehditaan liikunnanfilosofiassa epävarsinaisen minän kilpailemiseksi. Epävarsinainen minä ei ole aidosti yksilöllinen minä, vaan ohjautuu ”Kenen tahansa” vaatimuksista, yleisestä mielipiteestä ja sosiaalisista paineista. [17] En halunnut ”das Maniksi” enkä toisaalta kuvitella itseäni tässä haluamisessani jotenkin muita ”paremmaksi”.

Lukija saattaa tulkita edellä sanotun kyynisesti [18] kateelliseksi selittelyksi [19], olisinhan voinut lähteä tavoittelemaan EM- ja MM-mitaleita, mutten koskaan niin tehnyt. Yleisen käsityksen mukaan voitoista saadun mielihyvän pitäisi kasvaa suunnilleen suorassa suhteessa voiton yleiseen arvostettavuuteen. Minun olisi ilmeisesti pitänyt saavuttaa PM-, EM- tai MM-kultaa saadakseni palasen siitä sanoinkuvaamattomasta paratiisista, jota Olympiakullan fetissi symboloi. Mitä sanon kyyniselle lukijalle, joka yhä ajattelee itsetuntoni olleen vain puutteellinen, koska en lähtenyt koskaan varsinaiselle kilpailu-uralle. Jopa tutkimuksessa todetaan, että itsetunnoltaan vahva lapsi nauttii kilpailutilanteista, koska haluaa koko ajan kohottaa itsetuntoaan [20]. Vastaavasti minäkuvaltaan negatiivinen lapsi pyrkii tämän ajattelutavan mukaan suojelemaan itseään epäonnistumisen häpeältä [21]. Tällainen ajattelutapa onkin omissa rajoissaan mielekäs. Heikko itsetunto voi estää uskomasta omiin kykyihin ja lannistaa yrittämästä, mutta ajattelutavasta ei ole universaaliksi totuudeksi.

Yksilö voi myös nähdä voiton illuusioksi ja pyrkiä tarkoituksellisesti irti omasta voitonhalustaan. Itsetunnoltaan negatiivisen ihmisen luulisi, päinvastoin, tarvitsevan enemmän pönkitystä itsetunnolleen voitoista. Jos itsetunto tai omanarvontunto on hyvä, niin miksi sitä pitäisi aina olla korottamassa? [22.] Egoistinen itsekorostuksen tarve ei ole sama asia kuin hyvä itsetunto, vaikka kilpailuyhteiskunnan kulttuuri tällaista tulee korostaneeksi. Ihmisellä voi olla syvemmässä mielessä hyvä itsetunto silloin, kun se ei perustu kaksijakoiseen keinulautataktiikkaan, jossa toinen puoli on painettava alas noustakseen itse ylös. Ihminen voi kokea itsensä yhtä hyväksi kuin muut samaan aikaan, kun ihmiset eroavat loputtoman monilla tavoilla toisistaan. Kyse on siitä, että ihmisten arvostelusta voi myös yleensä pidättäytyä.

Jos en jättänyt suuremman kullan ja kunnian tavoittelua sikseen, koska kantti ei kestänyt eikä itsetunto riittänyt, niin mikä sai minut tekemään näin? Eikö ”todellisen” menestyksen mahdollisuus kaihertanut jälkeenpäin? Ei kaihertanut, mutta nämä kysymykset eivät osu vielä olennaiseen. Vastausta on haettava toisaalta. Asian ydin ei ole mutkikas, mutta se edellyttää mielikuvituksen harjoittamista. Palautinkin mieleeni sen onton, tyhjän ja kylmän olotilan, jonka SM1-pallilla seisominen toi tullessaan – olinhan vain kukistanut muita itsekkäistä syistä. Sitten kuvittelin mielessäni vuosien harjoitustien kohti yhä suurempia tavoitteita [23]. Näin, että tehdessäni harjoittelusta välineen jotain toiminnalle ulkoista päämäärää varten, kaivoin maaperää harjoittelusta itsestään saadun itseisarvoisen tyytyväisyyden alta [24]. Itse toiminta siinä hetkessä ei olisikaan enää ollut olennaista, vaan toiminnan avulla saavutettava päämäärä. Kärjistäen, olisin jättänyt elämää elämättä siinä hetkessä, omistautuen ankaralle harjoittelulle, jotta olisin voinut elää sitten myöhemmin, ”oikeana voittajana”. Olisin kokenut tällaisen ”protestanttisen työetiikan” huonoksi elämäksi, eikä suuri vaivannäkö itsekkäiden pyrintöjen vuoksi voi tuoda aitoa tyytyväisyyttä.

Kilpailutoiminnan logiikka on perimmältään samaa SM-, PM-, EM- ja MM-tasolla, joten ei vaatinut mielikuvitusta kuvitella tunnetta myös noiden palkintojenjaoissa. Tunnustusta antavan yhteisön mittaluokka on lähinnä eri ja palkinnot suurempia. Kilpailuissa on kyse itsekkäästä toisten voittamispyrinnöstä, joka ei tuo sellaista rauhan, ilon ja tasapainon sävyttämää onnellisuutta kuin vaikkapa ystävyys, isyys tai meditaatio. Lukija voi silti yhä aprikoida, että miten voisin tietää voiton tuoman onnen harhakuvaksi, jos en ole itse kokenut koskaan suurinta täyttymystä. Muistutan vain, että taiteilijat ovat aina empaattisen mielikuvituksensa kautta pystyneet samaistumaan toisten ihmisten kokemuksiin ja ymmärtämään näitä sitä kautta [25]. Patologiksi opiskelevankaan ei tarvitse tehdä itselleen ruumiinavausta, ymmärtääkseen mistä siinä on kysymys.

Miksi mielikuvitusharjoitukseni on sitten erilainen kuin monien? Siksi kai, että olen tutkinut aihetta ammatikseni. Tutkiessani voittoa yleisesti ja omalla kohdallani, näen mielekkääksi lähteä liikkeelle antiikin klassikkofilosofien kysymyksenasettelusta: Edellyttääkö hyvä elämä ja onnellisuus muiden voittamista? Vai kuuluuko hyvään elämään voitonhalusta luopuminen? Olen päätynyt jälkimmäiseen vaihtoehtoon, sillä hyvä elämä ja onnellisuus eivät ole mahdollisia itsekkäiden yhteisössä. Näen pyrkimyksen tulla hyväksi ihmiseksi voittoja tärkeämpänä. Myönnän voitoista saadun tunnustuksen toisinaan egoa hiveleväksi. Olennaisempaa on kuitenkin se, että en halua egoni paisuttamista [26]. Muiden kustannuksella tapahtuva itsekorostus jättää sisältä tyhjäksi, ontoksi ja yksin. En halua virittää itseäni tarkoituksellisesti egoistisiin toimiin ja kehittää luonnettani itsekorostuksen suuntaan, koska uskon sen vähentävän hyvän elämän mahdollisuuksia. Sen sijaan näen, että jokaisella ihmisellä on oma mittansa, kuten joku romantiikan ajan filosofi taisi sanoa. Voin keskittyä omaan tekemiseeni ja omiin asioihini vilkuilematta ja vertailematta itseäni kärsimättömästi muihin, vaikka sitten meditaatioharjoituksen [27] avulla, jos tarpeen. Omanarvontuntoni olisi sitä huonompi, mitä enemmän pyrkisin tietoisesti alistamaan muita häviöön oman itsekorostukseni johdosta, olkoonkin, että kilpailu on yhteiskunnassamme moraalisesti hyväksytty tapa jakaa resursseja.

III –

Jättämällä sikseen ylenpalttisen voittajan ihailun ja katsomalla tarkasti urheilijaa, saatat havaita jotain uutta, kun voittajalta taas kysytään ”miltä nyt tuntuu?”. Jos urheilija taas sanoo riemuvoiton jälkeen, ettei oikein ole vielä tajunnut mitä voitto merkitsee, ota tämä kirjaimellisesti. Jos hän otaksuu voiton merkityksen avautuvan ajan oloon, suhtaudu tähän skeptisesti. Urheilija hymyilee ja nauttii voitostaan eri tasoilla, koska on helpottunut ja niin edelleen, mutta voitto tuskin valkenee urheilijalle sellaisena, kuin hän olisi ennalta ajatellut. Kuvitelma voiton tuomasta onnesta ei aivan vastaa omaa kokemusta. Urheilija ei ole yleensä niin todellisuudesta vieraantunut, että osaisi pitää voittoa yksinomaan autuaallisena asiana. Miellyttävän tunteen pohjavireenä voi olla, vaikka tämä voi jäädä illuusioihin osallistumista johtuen havaitsematta, hieman vieras, epätodellinen, kylmä ja kolkko tunne, kun aito onnellisuus on taas tiukasti realiteeteissa. Voiko siis olla totta, ettei voitto tunnu niin erityiseltä? Kyllä voi. Oletko jotenkin erilainen, kun en tunne enempää? Tuskin. Koska teit juuri vuosikausien työn, jotta pystyit päihittämään muita ja onnistuit siinä, sinusta kuuluukin tuntua hieman ontolta. Ontto tunne kertoo omantunnon toimivuudesta sekä siitä, että ”varsinainen minuutesi” [28] on sovinnaisilluusioita viisaampi.

Ontto tunne kertoo myös siitä tyytymättömyyden kierteestä [29], jossa voittoa tavoitteleva ihminen elää. Voiton tavoittelijan ongelma ei ole puutteellinen suorituskyky, vaan puutteellinen kyky tyytyväisyyteen tässä hetkessä [30]. Yhden voiton jälkeen yksilö haluaa lisää ja taas lisää. Seuraavassa kilpailussa oma asema on taas uhattuna. Jo heti voiton jälkeenkin ihminen voi nähdä muiden olevan parempia monissa muissa taidossa, jos suuntaa huomionsa pois voitetusta kilpailusta. Kierteelle ei ole loppua ennen, kun ihminen oivaltaa voitonhalunsa illusorisuuden. [31.] Vain luopumalla lukemattomista turhista toiveista, jotka eivät voi toteutua, eivätkä toteutuessaankaan tee ihmisestä onnellista kuin hetkeksi, ihmisestä voi tulla onnellinen nykyhetkessä.

Viitteet

[1] Ks. Taylor, C. 2003 The Ethics of Authenticity. Cambridge: Harvard University Press.

[2] Ks. Berger, P. & Luckman, T. 1994. Todellisuuden sosiaalinen rakentuminen. Helsinki: Gaudeamus.

[3] Bourdieu, P. 1998. Järjen käytännöllisyys. Toiminnan teorian lähtökohtia. Tampere: Vastapaino.

[4] Olkoonkin, että globalisaation on tuonut mukanaan myös kulttuurista yhdenmukaisuutta

[5] Itse asiassa markkinointikoneiston tehtävä on juuri manipuloida ihmisten haluluontoa, jotta tietyt hyödykkeet koetaan arvokkaaksi ja näin ollen myös niukoiksi.

[6] Ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf

[7] Chomsky, N. 2000 Hinnalla millä hyvänsä. Uusliberalismi ja globaali kuri. Helsinki: LIKE, s.62

[8] Taylor puhuu osuvasti ”atomistisesta individualismista”. Ks. Taylor, C. (1985). Philosophy and the Human Sciences. Philosophical Papers 2. Cambridge: Cambridge University Press, luku 7

[9] Ks. Marglin, S. 2009 Dismal science. How thinking like an economist undermines society. New York: Oxford university press, s.207–212

[10] Tarkempi erottelu suhteellisten ja absoluuttisten tarpeiden – tai niukkuuden – välillä ks. Keynes, J. M. (1930) Economic possibilities for our grandchildren. www.econ.yale.edu/smith/econ116a/keynes1.pdf; Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[11] Tällaisen ajattelun aatehistoriaa tarkastelen yhteiskunta- ja kasvatusfilosofisesti tulevassa artikkelissani ”Kilpailun aikakauden herooisista kasvatusihanteista”. Artikkeli ilmestyy V. M. Värrin, A. Saaren ja O. J. Jokisaaren toimittamassa teoksessa (kirjan nimi ja kustantaja vielä auki) vuonna 2013

[12] Ks. Bourdieu, P. & Wacquant, L. 1995. Refleksiivisen sosiologian tarkoitus. Teoksessa: Bourdieu, P. & Wacquant, L. Refleksiiviseen sosiologiaan. Tutkimus, käytäntö ja yhteiskunta. Joensuu: Joensuu University press, s.145–146

[13] Tämä ei tietysti tehnyt minusta myöskään kokonaan kilpailemisen sivuuttavaa, olin samalla osa elämänmuotoni käytäntöjä ja arvoja

[14] Vuosi oli muistaakseni 1996, taekwondon tyylisuunta ITF ja sarja ylempien värivöiden raskain. Nykyisin SM-kilpailuja ei tietääkseni järjestetä värivöille, vaan ainoastaan mustavöisille, jolloin olin lopettanut kilpailemisen.

[15] Samalla opin myös, että kilpailutilanteessa kuuluu yrittää voittaa eikä jättää yrittämättä.

[16] Heidegger, M. 2000 Oleminen ja aika. Tampere Vastapaino, s.164–169

[17] Klemola, T. 1998. Ruumis liikkuu – liikkuuko henki? Fenomenologinen tutkimus liikunnan

projekteista. Tampere: Tampereen yliopiston jäljennepalvelu, s.27–31

[18] Kyynisyys estää todellisuuden todenmukaista havainnointia. Ks. Pulkki, J. 2010 Voitonhimon ongelma. Tiedepolitiikka 4/2010

[19] Enkö kuitenkin ole vain kateellinen muiden menestyksestä, katkera siitä, etten itse saavuttanut mitään ”todellista” menestystä? Saattaisin toki ollakin, jos suuntaisin tajuntani huomiokykyä yhä uudelleen kilpailun maailmaan ja vertailisin itseäni tietyissä sovinnaisissa menestyneen ihmisen mittapuissa. Keskittyminen itseisarvoisena koettuun toimintaan (ks. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers) sekä vertailusta pidättyminen vähentävät virikkeitä kateuden tunteiden kokemiselle. Kateus tulee tarpeelliseksi, jos en tiedosta, mitä elämältäni syvimmiltään haluan ja tarvitsen (ks. Alberoni, F. 1993 Kateus. Helsinki: Otava)

[20] Sirkku Aho, 1996 Lapsen minäkäsitys ja itsetunto. Helsinki: Edita, s.25

[21] Emt.

[22] Vrt. Pulkki, J. 2007 Kilpailun kasvatuksellisista ongelmista. Pro Gradu. Tampereen yliopisto, http://tutkielmat.uta.fi/pdf/gradu01933.pdf, s. 167-169

[23] Ks. tällaisen metodin käytöstä, jossa yhtä kokemusta sovelletaan vastaavan kokemuksen ymmärtämiseen Varela, F. 1999. Ethical Know-How. Action, Wisdom, and Cognition. Stanford, California: Stanford University Press.

[24] Vrt. Csikszentmihalyi, M. 1975. Beyond Boredom and Anxiety. San Francisco: Jossey-Bass Publishers

[25] Ks. Thompson, E. 2001. Empathy and Consciousness. Journal of Consciousness Studies

Volume 8, No. 5-7, May-July 2001 http://www.imprint.co.uk/jcs_8_5-7.html

[26] Tässä kohden ajatteluni on ottanut vaikutteita zen-filosofiasta.

[27] Meditaatio-opastuksesta ks. esim. Klemola 2002 Filosofian harjoitus – harjoituksen filosofia. Niin & Näin 3/2002 http://netn.fi/sites/netn.fi/files/netn023-06.pdf. Laajemmin aiheesta ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[28] Ks. Ahlman, E. 1982. Ihmisen probleemi. Johdatus filosofisen antropologian kysymyksiin. Jyväskylä: Gummerus.s.91–131

[29] Buddhistisessa filosofiassa tästä käytetään nimeä dukkha. Klemolan fenomenologisissa tutkimuksissa asia on todettu niin ikään. Ks. esim. Klemola, T. 2005 Taidon filosofia – Filosofin taito. Tampere: Tampere University Press.

[30] Tällaista ajattelua tulee soveltaa suhteellisiin tarpeisiin. Absoluuttisessa niukkuudessa elävän onnellisuutta estää aito puute, nälkä, sairaus ja hätä.

[31] En puhu pelkästä rationaalisten ajatustapojen muutoksesta, vaan ihmisen tietoisuuden transformaatiosta kattaen järjen lisäksi ainakin tahtoelämän, tunteet ja uskomukset.

perjantaina 24.8.2012

Urheilu ja sen suhde leikkiin

Jani Hakkarainen

Edellisessä bloggauksessani kirjoitin kriittisesti kliseisestä hokemasta, että (huippu-)urheilu on leikkiä. Astinlautana käytin Manuela Boscon erinomaista kolumnia Helsingin Sanomissa. Herättämäni keskustelun (ja Boscon kolumnin aikaan saaman debatin) perusteella on syytä avata näkemystäni urheilun ja leikin välisestä käsitteellisestä suhteesta. Samalla tulen selventäneeksi edellistä bloggaustani.

Urheilun perimmäinen päämäärä voittaminen

Urheilu ja leikki ovat molemmat toimintaa (action). Toiminnalla on aina jokin lopputulos – esimerkiksi auton moottorin toiminnalla auton liike –, inhimillisellä toiminnalla yleensä myös jokin tarkoitus tai päämäärä. Tätä tarkoitusta tai päämäärää kutsutaan usein intentioksi. Urheilu ja leikki ovat sellaista inhimillistä toimintaa, jolla on tarkoitus tai päämäärä. Ne ovat siis intentionaalista toimintaa. Intentionaalisen toiminnan eräs piirre on, että toiminnan perimmäinen intentio määrittää toimintaa: sitä, mitä kyseinen toiminta on.

Tästä näkökulmasta sanottuna edellisen bloggaukseni väite kuuluu: urheilu ja leikki ovat eri toimintaa, koska niiden perimmäinen intentio on eri. Urheilussa lopullisena intentiona on voittaminen. Se kuuluu siis kilpailun kategoriaan. Leikissä näin ei ole. Leikissä perimmäisenä intentiona on leikkiminen itsessään. Sen määräävä intentio on siis sisäinen: toiminnassa itsessään. Urheilun perimmäinen intentio on ulkoinen suhteessa urheilemiseen: voittaminen. Aristoteleen termein leikki on siis praksista, urheilu poiesista. Tämän piirteen leikki jakaa taiteen, esimerkiksi näyttelemisen ja soittamisen kanssa (monissa kielissä sama verbi, esimerkiksi englannin to play).

Urheilun ja leikin eron selittämisessä käytin filosofista käsitettä välttämätön ehto. Urheilun välttämätön ehto on kilpailu voitosta. Ilman sitä mikään ei ole urheilua. Sen sijaan kilpailu voitosta ei ole leikille välttämätöntä. Itse asiassa näyttää siltä, että kilpailun poissaolo on leikin välttämätön ehto.

Välttämätön ehto eroaa kuitenkin riittävästä ehdosta. Kilpailu voitosta ei ole riittävää sille, että jokin on urheilua. On olemassa useanlaista muuta toimintaa, jossa perimmäisenä päämääränä on voitto, mutta joka ei ole urheilua. Yritystoiminta on tästä yksi esimerkki (kilpailu pysyköön silti lestissään). Tarvitaan siis lisäehtoja voitosta kilpailemisen lisäksi, jotta päästään ehtojen joukkoon, jotka yhdessä muodostavat riittävän ehdon urheilulle. Urheilua on se, joka täyttää kaikki nämä ehdot.

Kaikkien näiden ehtojen listaaminen on kuitenkin niin vaikea tehtävä, etten ryhdy siihen tässä. Mainitsen vain toisen välttämättömän ehdon: urheilu on fyysisesti haasteellista toimintaa (säännöt ovat varmasti kolmas). Tämän vuoksi shakki voidaan kenties lukea urheiluksi mutta monet lautapelit kuten Afrikan tähti ei: shakki vaatii fyysistä kestävyyttä äärimmäisten ajatteluponnistusten vuoksi, Afrikan tähti ei.

Alkuperä ei tee urheilusta leikkiä

Käsitteet eivät ole helppo asia (kuten filosofiakaan ja tarkka ajattelu eivät ole helppoa). Yksi niitä monimutkaistava asia on käsitteen ja sen historian välinen suhde. Kuinka pitkälle käsitteen alkuperä määrittää sitä? Määrittääkö leikki esimerkiksi urheilua, koska urheilun alkuperä mitä ilmeisemmin on leikissä, joka on jossain vaiheessa muuntunut kilpailulliseksi. Ensin on leikitty juoksentelemalla, sitten on alettu kilpailla siitä, kuka juoksee jonkin matkan nopeimmin.

Yleistä vastausta käsitteen ja sen alkuperän välisestä suhteesta minulla ei ole antaa. En tiedä, kuinka asia on. Pitää kuitenkin varoa alkuperää koskevaa eli geneettistä virhepäätelmää, jossa käsitteen alkuperästä päätellään suoraan, mitä jokin käsite on. Tutuin geneettinen virhepäätelmä on sanojen merkityshistoriasta eli etymologiasta. Esimerkiksi suomen kielen sana “pyhä” tarkoitti aiemmin “rajaa”. Me kaikki tiedämme, että sillä ei enää ole tuota merkitystä. “Pyhän” alkuperäisestä (?) merkityksestä olisi siis virheellistä päätellä sen nykyinen merkitys.

Urheilun käsitteen tapauksessa geneettinen virhepäätelmä olisi, että urheilu on leikkiä, koska sen alkuperä on leikissä. Näin ei ole sallittua päätellä. Pitää osoittaa, että se on edelleen leikkiä: urheilu toimintana on leikin alakategoria.

Flow: urheilun ja leikin yhteinen piirre

Korostan ja alleviivaan, että urheilun ja leikin selkeä ero ei tarkoita sitä, että niillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia ei toki ole, koska ne ovat kuitenkin suhteellisen läheistä toimintaa. Niiden historiallinen alkuperä saattaa esimerkiksi olla todellakin yhteinen. En kuitenkaan lähde käsittelemään sitä vaan nostan esiin erään yhteisen piirteen urheilun ja leikin välillä. Sen näemme, kun tarkastelemme urheilun perimmäistä intentiota, voittamista. Joudun siis etenemään kiertotietä urheilun ja leikin yhteiselle maaperälle.

Voitto urheilussa ei ole sellainen asia, jota voi käydä vain poimimassa jostakin kuin marjoja mökkitontilta. Voittoja ei myydä kaupan hyllyllä. Voitto on kuin pilvenpiirtäjän huippu: sinne pitää mennä portailla tai hissillä, suoraan sinne ei pääse. Urheilussa voi voittaa vain urheilemalla, koska voittaminen on urheilemisen päämäärä. Esimerkiksi Usain Bolt ei voi voittaa vain pokkaamalla kultamitalin. Hänen on juostava sata metriä ja ylitettävä maalilinja tunnustetusti ensimmäisenä, vaikka hän olisi kuinka ylivoimainen sadan metrin pikajuoksussa. Voittamikseksi on urheiltava, tehtävä kyseinen suoritus. Seuraava kysymys kuuluukin, kuinka onnistuu urheilemaan niin, että voittaa? Mikä on voittamisen resepti?

En tiedä, onko voittamisen reseptiä olemassa. Todennäköisesti se on kuin tieteellinen keksiminen: sille ei ole reseptiä, jota voisi toistaa ja voittaa tai keksiä varmasti. Sen sijaan on varsin selvää, että voittamisesta urheilun päämääränä ei saa muodostua kilpailusuoritusta heikentävä seikka. Urheilukieltä käyttäen: ei saa jäätyä sen vuoksi, että nyt pitäisi voittaa. Päinvastoin, voittamisen tavoitteleminen pitäisi sytyttää urheilijan kilpailutilanteessa, sen pitäisi olla urheilemisen voimavara, joka auttaa parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, kun on sen aika. Kilpailemisen ja voiton tavoittelun faktuaalisuutta urheilussa on siis urheilijan opittava käsittelemään ja vieläpä käsittelemään niin, että siitä tulee voimavara. Tähän urheilun kilpailullisuuden tunnustaminen on ensimmäinen askel.

Kilpailuasetelman sytyttävyys ei kuitenkaan riitä kilpailutilanteessa onnistumiseen. Takana on tietenkin pitkällinen valmistautuminen (mm. harjoittelu), mikä on ilmeistä. Siihen ei tarvitse puuttua. Tässä kohdassa tulemme kuitenkin urheilun ja leikin erääseen yhteiseen piirteeseen. Molemmissa pitäisi kyetä vapauttamaan kaikki, tai ainakin melkein kaikki, voimavarat siinä hetkessä ja siihen hetkeen, kun urheillaan ja leikitään. Silloin kilpailusuoritus on paras mahdollinen ja leikki hauskinta. Silloin urheilija ja leikkiä ikään kuin uppoaa sen hetkiseen urheilemiseen ja leikkimiseen. Urheileminen ja leikkiminen täyttää hetken urheilijan ja leikkijän kokemuksessa. Juuri mitään muuta ei ole. Tämä kokemus on syvästi nautinnollinen. Sitä voikin verrata hyvään seksiin ja orgasmiin. Se tuo siis rentouden tekemiseen, mikä mahdollistaa itselle parhaan mahdollisen suorituksen. Nykyään käytetään usein flow-tilan käsitettä.

Urheilussa, kuten leikissä, polttopisteessä pitää siis olla itse toiminta, suoritus, urheileminen, vaikka sen lopullinen päämäärä on toiminnan ulkopuolella, voittamisessa. Nähdäkseni urheiluun oikea lähestymistapa on siis pikemmin urheilu- tai prosessi- kuin tulosorientoitunut lähestymistapa. Keskity urheiluun ja tulos on ainoastaan seuraus urheilustasi. Joskus se on voitto, joskus tappio. Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta se johtuu urheilun luonteesta, jossa päämäärään voi päästä vain urheilemisen kautta.

Bosco pääpointissaan oikeassa

Lopuksi vielä muutama sananen Boscon kolumnista. Se on taiteilijan, ei tieteilijän tai filosofin kirjoittama. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa. Huonoa kolumnissa on kliseisyys urheilusta leikkinä ja suomalaisista jöröjukkakansana. Tässä suhteessa kolumni edustaa ei niin kehittynyttä ajattelua, koska siinä ei nähdä asioiden monimutkaisuutta ja välisiä eroja. Urheilu ei ole leikkiä ja kaikki suomalaiset eivät ole jöröjukkia – tuskin ovat koskaan olleetkaan (itse asiassa tämä on tarkoituksella luotu myytti).

Kolumnissa tämä on kuitenkin sallittua, jos varsinainen pointti on jossain muualla. Boscon kolumnissa se on: hän haluaa tunteisiinkin vedoten tuoda esiin kannustavan, tukevan, myönteisen ja luovan ilmapiirin vaikutusta urheilemiseen, myös sen tuloksiin. Kuten yltä käy ilmi, tästä olen Boscon kanssa täysin samaa mieltä. Hampaat irvessä menevällä jöröjukka-mentaliteetilla, tulosorientoituneella lähestymistavalla tuloksia on vaikea saavuttaa. Voittamista ei voi pakottaa.

Näyttelijä Manuela Bosco osallistui vellovaan huippu-urheilukeskusteluun kolumnissaan sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.8.) (valitettavasti kolumnia ei löydy HS:n ilmaiselta osastolta, joten sitä ei kannata linkittää). Bosco kiinnitti huomiota moniin tärkeisiin asioihin. Urheilija tarvitsee esimerkiksi luottavaisen olon pystyäkseen harjoittelemaan ja varsinkin kilpailemaan täyspainoisesti. Mustavalkoinen urheilumedia ja penkkiurheilijakansa eivät tätä luottamusta synnytä. Bosco kirjoitti paljon myös urheiluun liittyvästä luovasta tilasta, jolla hän ilmeisesti tavoittelee flow-tilan käsitettä (sitä käyttämättä). Flow’ssa urheilijan taidot ja haasteet kohtaavat tasapainotilassa, jossa urheileminen on helppoa. Se käy kuin leikki.

Bosco on entinen pika-aituri, joka kolkutteli kansainvälistä tasoa. Vaikka hän ei aivan maailman huipulle koskaan päässytkään, en epäile hetkeäkään, etteikö Bosco tietäisi, mistä puhuu. Mitä ilmeisemmin hän tuntee huippu-urheilemisen edelleen luissa ja ytimissään. Siihen me, jotka emme koskaan ole urheilleet huipulla, emme koskaan kykene.

Haluan kuitenkin puuttua yhteen yksityiskohtaan Boscon puhuttelevassa kolumnissa. Siinä hän nimittäin toistaa erään usein esitetyn väitteen. Bosco kirjoittaa: ”Huippu-urheilu on aikuisten leikkiä.” Tämä väite on ongelmallinen, koska se sisältää käsitteellisen virheen. Siinä sekoitetaan urheilu ja leikki, jotka ovat käsitteellisesti erillisiä asioita.

Urheilun ja leikin käsitteellistä eroa ei ole vaikea perustella. Urheiluun kuuluu aina kilpailu, leikkiin ei (itse asiassa siihen ei pidäkään kuulua kilpailua). Kun pelaamme jalkapalloa, salibandyä, koripalloa, vesipalloa – jopa kun pelaamme shakkia -, kilpailemme aina siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Sama koskee yksilölajeja, kun osallistumme kilpailuun (lähes tautologisesti). Näkökohta pätee jopa yllättäviin lajeihin kuten vuorikiipeilyyn, jossa kilpaillaan itseään vastaan: pystynkö valloittamaan vuoren vai en. Siinäkin on selkeä tavoite, jonka saavuttamisesta kilpaillaan. Jos valloitan vuoren, voitan. Jos en pääse huipulle, häviän.

Aitoon leikkiin kilpailu ei sen sijaan kuulu. Lapset leikkivät kotia. Leikissä voi joitakin jännitteitä ja vastakkainasetteluita esiintyä, mutta lapset eivät leiki kotia selvittääkseen voittajat ja häviäjät. Leikin päämäärä on leikissään itsessään: kodin leikkimisessä (liikuntaa ja kuntoilua olisi hyvä lähestyä samalla tavalla). Sinä olet lapsi, minä äiti ja sinä isä ja jokainen toteuttaa omaa sosiaalista rooliaan. Isä ja äiti esimerkiksi rakastavat toisiaan.

Kilpailu ei siis ole leikin välttämätön ehto. Itse asiassa sen poissaolo näyttäisi olevan aidolle leikille välttämätöntä. Sen sijaan urheilun kohdalla kilpailu on välttämätön ehto. Ilman kilpailua mikään ei ole urheilua. (Leikin ja urheilun välissä näyttäisi olevan leikkimielinen kisailu, jossa kilpaillaan vähemmän vakavissaan.)

Tämä ei tietenkään tarkoita, että urheilulla ja leikillä ei ole mitään yhteistä. Yksi yhteinen piirre on ilmeisesti flow-tila, joka voi todellistua sekä parhaassa urheilussa että leikissä. Siitä huolimatta urheilu ja leikki on syytä pitää käsitteellisesti erillään. Muuten emme ymmärrä urheilua emmekä leikkiä oikein.

keskiviikkona 15.8.2012

Laatu Suomen mahdollisuus urheilun globaalissa leikissä

Jani Hakkarainen

Viimeisten viikkojen ajan suomalaisten ja suomalaisen median vakioaihe on ollut surkean urheilumenestyksen päivittely. Lontoon olympialaisissa sinivalkoiset eivät ole juhlineet vanhaan malliin. Saaliina oli kolme mitalia mutta ei yhtään kultaista. Tavoite saavutettiin, mutta se ei kelvannut. Surkeuden katsottiin tiivistyneen seiväshyppääjä Jere Bergiuksen kirjaimelliseen rimanalitukseen.

Uutta tämä valitusvirsi ei ollut. Sitä on saatu kuunnella viime vuosina toistuvasti varsinkin yleisurheilun arvokisojen ja jalkapallon kansainvälisten otteluiden aikana. Pää ei kestä, taso on surkea, hävettää, kyllä ennen osattiin heittää ja juosta, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Valitusvirsi osoittaa ainakin yhden asian. Moni suomalainen todella välittää menestyksestä huippu-urheilussa ja olympialaisissa. Ne eivät ole yhdentekevä asia. Onko tämä pelkkää menestysnälkää vai aitoa urheilun rakastamista – todennäköisesti molempia – ei ole tässä niin oleellista. Oleellista on, että suomalaiset halutaan edelleen nähdä kärkikahinoissa ja palkintopallilla. Sitä suorastaan janotaan. Välillä tuntuu, että Suomea ei kansakuntana ole edes olemassa ilman olympialaista kultamitalia. Yleisurheilussa sellainen saatiin viimeksi 12 vuotta sitten.

En lähde haastamaan tätä kohtuullisen laajaa yksimielisyyttä. Lähden siitä, että tämän maan halutaan voittavan jatkossa kultamitaleita myös kesäolympialaisissa.

Menestymättömyyden valitusvirrellä on ollut ainakin yksi hyvä seuraus: on virinnyt keskustelua sen syistä ja tilanteen parantamisesta. Keskustelussa on otettu monia kantoja. On syytetty Nuorta Suomea, on ehdotettu yrityselämää avuksi. On vaadittu Uuden-Seelannin mallia.

Yksi näkökulma keskustelussa on kuitenkin jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Kyseessä on huippu-urheilun jatkuva globalisoituminen ja sen yhteys kapitalismin voittokulkuun maapallolla sekä internetin leviämiseen.

Urheilun globalisoituminen osa globalisaatiota

Nähdäkseni Lontoon olympialaisten jälkeen on täysin selvää, että tietyt lajit ovat nykyään aidosti globaaleja: sekä huippuja että massoja löytyy kaikilta mantereilta (Etelämannerta lukuunottamatta). Tätä väitettä tuskin tarvitsee lähteä perustelemaan. Selvää sen paikkansapitävyys on ainakin jalka- ja koripallossa sekä uinnissa ja tietyissä yleisurheilulajeissa kuten juoksuissa. Näissä lajeissa kilpailu kirkkaimmista mitaleista on siis kivikovaa. Sen takaavat valtavat harrastajapohjat, laaja kärki, sen kyltymätön menestyksennälkä, kehittynyt valmennus ja kaikkien mahdollisten keinojen käyttäminen.

Mistä globalisoituminen johtuu? Varsinaisia todisteita minulla ei ole esittää – ja tutkimustahan tämä ei ole -, mutta valistunut arvaukseni on, että ilmiö on osa laajempaa globalisaatiota. Tässäkään asiassa urheilu ei ole muusta maailmasta erillinen saareke. Globalisaatio johtuu puolestaan kapitalismin etenemisestä yhä uusiin maihin. Kapitalismin ja liberaalin demokratian ”pyhä” yhteys on katkennut, nykyään autoritääriset Kiina ja Venäjäkin ovat osa globaalia markkinataloutta. Yhä useampi kiinalainen ja venäläinen on yhtä lailla kuluttaja kuin me länsimaissa. Toisin kuin ennen, myös he näpräävät älypuhelimiaan ja tablettejaan.

Yksi kapitalistisen kulutusyhteyskunnan puolista on urheilu viihdebisneksenä ja harrastuksena. Suurimmat jalkapalloseurat kuten Manchester United tekevät globaalia viihdebisnestä. Niitä kannatetaan ympäri maailmaa ja niiden tähtipelaajia fanitetaan Johannesburgista Vladivostokiin. Tähtipelaajien palkkiot ovat sen mukaisia. Näillä markkinoilla kautta aikojen nopein ihminen ja eittämätön show-mies Usain Bolt on ollut yleisurheilulle kultakimpale.

Nykypäivänä siis yhä useammalla nuorella ja lapsella on mahdollisuus seurata suosikkiensa edesottamuksia edes jollain tavalla. Internet on auttanut tätä huomattavasti. Globaali urheilubusiness ei olisi mahdollista ilman sähköistä mediaa, erityisesti internetiä ja satelliittitelevisiota. Yhä useampi nuori ja lapsi voi siis maapallolla unelmoida yhä elävämmin tulevansa yhtä ihailluksi ja rikkaaksi kuin esimerkiksi Lionel Messi tai Bolt.

Samalla maapallon väkiluku kasvaa koko ajan. Halukkaita huippu-urheilijoita on siis yhä enemmän ja enemmän. Se väkimäärä, josta huiput globaaleissa lajeissa valikoituvat, on siis aina vain suurempi. Kriittinen massa kasvaa jatkuvasti. Melkein kaikki jäävät tässä kisassa rannalle ja todella surullisia tarinoita on satoja tuhansia, mutta kisan voittajat ovat vielä parempia urheilijoita kuin vanhat mestarit. Armoton kisa tekee heistä todennäköisesti myös valmiimpia käyttämään kaikkia keinoja voittamisen vuoksi.

Näissä mittelöissä Suomi on lähtökohtaisesti vain osa massaa.

Missä Suomen menestys globaalissa urheilussa?

Suomella on kiistatta kunniakas historia urheilussa ja olympiakisoissa. Olemme edelleen menestynein maa olympialaisissa, kun mitalit suhteutetaan asukaslukuun. Onkin hämmästyttävää, kuinka vaikea on löytää vastausta, kun kysyy itseltään seuraavan kysymyksen. Onko Suomi koskaan pärjännyt hiemankin pidempään globaaleissa lajeissa, kun mittarit asetetaan nykyasteikolle?

Esimerkkejä tästä on todella vaikea löytää. Talvilajeista ei tarvitse edes puhua. Paavo Nurmen ja kumppaneiden ajat olivat aivan toisia. 70-luvun yleisurheilumenestyskin on siinä ja tässä. Lähes kaikki Afrikan maat boikotoivat Montrealin olympialaisia vuonna 1976. Muutenkin afrikkalaiset ja kariabialaiset eivät olleet lähellekään nykytasoaan yleisurheilussa 70-luvulla. Neuvostoliitto oli vielä Neuvostoliitto eikä jakaantunut useaan kovaan urheilumaahan. Lentopallo on päässyt viime vuosina lähelle: pelannut Maailmanliigassa ja ollut EM-kisoissa neljän joukossa. Keilailussa ja squahissa, jotka ovat globaaleja lajeja, meillä on ollut maailman huippuja. Mutta siinä se sitten alkaa ollakin. Pääsääntö kuuluu, että Suomi ei ole nykymittarein globaaleissa lajeissa menestynyt.

Tämä fakta herättää kysymyksen, onko Suomessa koskaan todella ollutkaan huippu-urheiluosaamista? Valmennustieto on monissa lajeissa varmasti parasta mahdollista. Valmennus ei ole kuitenkaan tietoa. Se on taito. Tuo taito tuntuu olevan tässä maassa syystä tai toisesta pahasti hukassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Esimerkiksi jalkapallon pelaajamäärillä pitäisi päästä parempiin tuloksiin kuin on päästy.

Suomi on muuttunut

Pitäisikö toivo siis heittää? Onko Suomi tuomittu edelleen globalisoituvassa urheilussa yhä pienempiin mitalisaaliisiin, jopa pelkkiin pistesijoihin? Näin ei tietenkään välttämättä tarvitse olla. Pieni väestö ei determinoi mitään huippu-urheilussa. Esimerkiksi Jamaika ja Kroatia, jotka ovat Suomea pienempiä maita väkiluvultaan, menestyvät suurimmissa, maailmanlaajuisissa lajeissa erinomaisesti. Jamaika on tällä hetkellä pikajuoksun kuningas. Kroatia on uskomaton tapaus. Se kolkuttelee maailman kärkeä jalka-, käsi- ja vesipallossa. Maalla on kunniakas historia myös koripallossa. Joukkuelajeissa pienen kansakunnan on vielä vaikeampi päästä maailman huipulle kuin yksilölajeissa, koska huippupelaajia täytyy olla useita. Kroatia on siinä kuitenkin onnistunut myös peleistä vaikeimmassa, jalkapallossa.

Suomi eroaa kuitenkin yhteiskuntana Jamaikasta ja Kroatiasta. Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta, jossa korkeakoulutettua on merkittävä osa väestöstä. Kroatia ja varsinkin Jamaika ovat Suomea selvästi köyhempiä maita. Molemmat elävät lähinnä turismista. Turismi on palveluala, joka ei pääsääntöisesti vaadi korkeakoulutusta. Kroatiassa on kohtuullinen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmä, jotka Jamaikalta puuttuvat. Suomesta löytyvät molemmat. Kroatiassa ja Jamaikalla urheilu tarjoaa siis yhden ei niin useista mahdollisuuksista sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin – tai edes kohtuulliseen varallisuuteen. Suomen jälkiteollisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tähän ei ole samanlaista tarvetta.

Huomioon tulee myös ottaa, että Suomi on muuttunut yleisurheilun kultaisista päivistä, jopa 70-luvusta, ratkaisevalla tavalla. Enää se ei ole maatalous- tai teollisuusyhteiskunta. Näissä yhteiskunnissa pelkkä arkielämä takasi tietyn fyysisen kunnon. Lapsuudessa virikkeet olivat vähäisempiä kuin nykyään. Ulkoleikit ja ulkopelit olivat aivan eri asemassa. Lapsetkin joutuivat marja- ja sienimetsään. Monille heistä muodostui siis itsestään pohja kovalle harjoittelulle.

Ei ole uskottavaa, että lähitulevaisuudessa Suomi muuttuu takaisin maatalous- tai teollisuusyhteiskunnaksi.

Avainsana laatu

Mielestäni kaikki nämä seikat alleviivaavat vain yhtä seikkaa. Suomi ei voi pärjätä globaaleissa urheilulajeissa nojaamalla massoihin, joista huiput seuloutuvat tavalla tai toisella. Meillä kriittinen massa on auttamatta tähän liian pieni, vaikka väestö lisääntyisi maahanmuuton myötä nopeastikin (tulevat suomalaiset huiput tulevat olemaan yhä enemmän muita kuin valkoihoisia).

Ainut tie tällä niemenkärjellä on satsaaminen laatuun. Laatu huippu-urheilussa koskee sen kaikkia puolia: harjoittelua, valmentamista, lahjakkuuksien tunnistamista, olosuhteita, taloudellista tukea, yleisöä jne. Tarkemmat keinot saavat etsiä ammattilaiset.

Toinen tie olisi tietenkin suosia maailmanlaajuisesti pieniä lajeja kuten hiihtoa ja mäkihyppyä, jotka ovat olympialajeja.

Post scriptum

Globalisaation vaikutukseen on syytä lisätä toinen tärkeä seikka. Nationalistinen urheilu elää ja voi edelleen oikein hyvin. Tarkoitan tällä valtiojohtoista urheilukoneistoa. Kiina on siitä paras esimerkki. Brasilia ilmoitti satsaavansa seuraavan neljän vuoden aikana 560 miljoonaa euroa huippu-urheiluun. Tällaisiin panostuksiin Suomella ei ole koskaan varaa. Toisaalta täällä on vähemmän rahoitettavia.

keskiviikkona 8.8.2012

“Elämä ei ole kilpailua”

Jani Hakkarainen

Suomen heikko menestys Lontoon olympialaisissa on nostanut laineita kotikatsomoissa. Entinen olympiaurheilun valtamaa saa nykyään urheilijoita harvoin edes finaaliin, kun kaikki maailman parhaat ovat mukana terävimmässä iskussaan. Yhdeksi syyksi on nostettu Nuori Suomi, joka on estänyt kilpailun nuorimmissa juniori-ikäluokissa ja kasvattanut vanhempien valtaa yli valmentajien. Nuori Suomi -korttia ovat innokkaimmin heilutelleet Urheilulehden Esko Seppänen ja Petteri Sihvonen (joka on myös toinen tämän blogin perustajista). Heidän mielestään kilpailu on palautettava lastenkin urheiluun välittömästi ja vanhemmat sivustaseuraajan rooliin.

Seppänen ja varsinkin Sihvonen ovat ennen kaikkea jääkiekkomiehiä. En olekaan täysin vakuuttunut, että Nuoren Suomen ongelma on läpäissyt koko suomalaisen urheilun kentän. Se pitäisi vielä osoittaa.

Silti on varmasti aivan totta, että Nuorella Suomella on ollut rapauttava vaikutus jääkiekossa. Vanhemmat ovat ensinnäkin saaneet liian suuren vallaan urheilullisissa päätöksissä (esimerkiksi kuka pelaa). Taustalla on nähtävissä sosiaalinen muutos, jossa kulutusyhteiskunta on tunkeutunut junioriurheiluunkin. Liian monet vanhemmat näkevät itsensä kuluttajina, joilla on oikeus valvoa etuaan eli lapsiinsa sijoittamia euroja aivan kaikissa lasten urheiluun liittyvissä asioissa. Harva vanhempi on kuitenkaan edes amatöörivalmentaja, jolla on ammattitaitoa urheilun suhteen. Heidän pitää siis vetäytyä taustalle vastikkeettomiksi tukijoiksi ja kannustajiksi. Urheilujohtaminen on jätettävä niille, jotka sen osaavat.

Myöskään kilpailun estäminen ei ole oikea tie kilpaurheilussa – puhumattakaan kun tähdätään huipulle. Kilpaurheilussa tavoitellaan voittoa, mihin logiikkaan on syytä oppia jo nuorena. Kyseessä ei ole itsessään mikään kamala asetelma vaan aivan luontevaa kamppailua lasten välillä. Kohtuuden rajoissa se ei vahingoita ketään. Valmentajien tehtävänä on vain valvoa näitä rajoja. Omia joukkuetovereita ei esimerkiksi vahingoiteta tahallaan harjoituksissa, jotta saisi peliaikaa.

Lasten välisestä kilpailusta ei pidä myöskään maalata liioittelevia kauhukuvia yksilön kehityksen kannalta. Mielestäni kohtuullinen kilpailu juniorina on vain kasvattavaa ainakin usempien kohdalla. Se opettaa kestämään ja käsittelemään sekä myötä- että vastamäkiä. Urheilukentän ulkopuolisessa elämässä esiintyy kilpailua, jota elämässään ei voi täysin välttää. Kilpaurheilu lapsena voi opettaa näiden kilpailuasetelmien käsittelyä ja toimimista niissä.

Yksi kiistämätön näkökulma junioritoimintaan on huippu-urheilu. Suurimmat urheilulajit globalisoituvat kiihtyvällä tahdilla. Tämä tarkoittaa niissä yhä kovempaa kilpailua varsinkin arvostetuimmista voitoista. Lontoon olympiakisat osoittavat tämän vastaansanomattomasti (tästä seuraavassa bloggauksessa lisää). Jos siis Suomessa halutaan edelleen pärjätä absoluuttisessa huippu-urheilussa (tästäkin oletuksesta olisi kyllä syytä käydä keskustelua), on tänne rakennettava polkuja, joita pitkin on mahdollista edetä lapsesta absoluuttiselle huipulle. On panostettava laatuun. Junioriurheilussa tämä tarkoittaa myös kilpailua jo lapsena. Huippu-urheilun totuus on armoton. Kilpailu maailman kärjessä ei anna mitään anteeksi.

Kilpailun suhteen varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Silläkin pitää olla rajansa. Kilpailun logiikka ei saa läpäistä koko inhimillistä sfääriä. On nimittäin ihmiselämän alueita, jotka eivät toimi kilpailun toimintaperiaatteiden eli logiikan mukaan: voittoja, tappioita, tehokkuutta ja välineellistä rationaalisuutta seuraten. Esimerkeiksi voidaan nostaa hoiva ja läheiset ihmissuhteet. Jos näillä elämän ydinalueilla alkaa toimia kilpailun logiikan mukaan, seurauksena on takuulla ainakin henkilökohtainen katastrofi – ennemmin tai myöhemmin.

Miten tämä liittyy huippu- ja kilpaurheiluun? Eikö lapsikin ymmärrä, että ne ovat eri asioita kuin vaikkapa vanhustenhoito. Niinhän sitä luulisi. Mutta jos hiemankin katsoo ympärilleen, huomaa, että ero on jo vähiintäänkin hämärtynyt. Uusliberalistinen Uusi julkisjohtamisen oppi (New Public Management) on ulottanut markkinatalouden kilpailullisen logiikan vanhustenhoitoonkin (ilmeisesti ei sentään vielä saattohoitoon). Markkinataloudellinen ajattelu on saanut ylivallan Suomessakin. Onkin vaarana, että tämä kehitys vain vahvistuu, jos markkinataloudellinen ja kilpaurheilullinen ajattelutapa paiskaavat kättä. Mikäli monien ihmisten mielet täysin valtaavat kapitalismin periaatteet vahvistettuna huippu-urheilun logiikalla, alkavat he tarkastella tämän prisman läpi sellaisiakin elämän alueita, jotka eivät siihen kehikkoon kertakaikkiaan asetu.

Kuten Ryhmäteatterin loistavassa näytelmässä Jatkuvaa kasvua entinen “huippuosaaja”, nykyinen pullonkerääjä Miina loppupuolella huutaa avaruuteen: “Elämä ei ole kilpailua.”

Tässä blogissa on aiemmin väännetty pitkäänkin peistä kannattamisesta urheilusta. Puhetta on ollut myös lyhytsyöttöpelistä. Vieraileva kirjoittaja Tuukka Tomperi yhdistää molemmat näkökulmat seuraavassa jalkapalloesseessään. Tomperi on on tamperelainen sosialisaatiotutkija ja kasvatusfilosofi, tiedetoimittaja ja tietokirjailija.

***

Jalkapallon EM-turnaus kesäkuussa havahdutti muistelemaan omaa kannatushistoriaani. Tajusin nimittäin pelejä katsellessani, että 2000-luvulla seuraamani Espanjan ja sitä ennen kannattamani Saksan välillä on ilmeiset yhteytensä, vaikken ollut asiaa aiemmin miettinyt. Etenkin urheilussa faniuden synty on usein pienten sattumien summa. Perinteikkäintä ja verevintä kannatuskulttuurin voi väittää olevan jalkapallossa, ja ehkäpä juuri futiksessa myös sattumien merkitys kannatusvalintojen synnyssä on ilmeisintä. Moni tunnistanee väitteen todeksi omalla kohdallaan. Seuraavassa kuvaan omaa polkuani yhtenä esimerkkitapauksena monista.

Kaikki juniorivuodet 1980-luvulla ja hiukan sen jälkeenkin kannatin yksitotisesti Saksan maajoukkuetta. Jollakin tavalla ja tasolla kannatin myös seurajoukkueista Saksan silloista kärkiseuraa Bayern Müncheniä. Tosin tuohon aikaan mahdollisuudet nähdä ulkomaisten seurajoukkueiden pelejä olivat käytännössä olemattomat, lukuun ottamatta lauantain perinteistä, viehättävää mutta yleensä umpitylsää Englannin sarjaottelua. Kuten moni muukin, kaipaan kuitenkin aina toisinaan nykylähetyksiä kuunnellessani Aulis Virtasen minimalistista toteavaa selostusta, äänen ja paperin asiallisenkuivaa rahinaa.

Futisherätykselleni ja Saksa-kannatukselleni on poikkeuksellisen helppoa antaa tarkka alkuajoitus. Fanittamiseni alkoi vuoden 1982 Espanjan MM-kisojen karsintapeleistä, joissa Suomi ja Saksa pelasivat samassa karsintalohkossa vuonna 1981.

Kuten taulukosta huomataan, joskus suomalaisella jalkapallolla on mennyt paljon huonommin kuin nykyään. Karsinnat alkoivat kolmella 0–2 -tappiolla Bulgarialle, Albanialle ja Itävallalle. (Kyllä, Albanialle.) Karsintojen aikana Albania oli ainoa maa, jonka Suomi onnistui voittamaan (2–1 kotipelissä). Kaikki muut ottelut hävittiin, sijoitus lohkon viimeinen, lopullinen maaliero oli miinus 23. Mutta se ei lapsena paljon liikuttanut, en vielä 9–10-vuotiaana onneksi tajunnut, että tulisi jostain syystä olla erityisen kiinnostunut tai huolissaan sen maan joukkueiden edesottamuksista, jossa sattuu asumaan. Saksa oli toista maata.

Saksan vannoutunut fanitukseni alkoi siis vuonna 1981. Ajoituksen voi täsmätä paljon tarkemminkin: 24.5.1981. Kellonaikaa en ole onnistunut löytämään verkosta, mutta voidaan olettaa, että YLE näytti Suomen kotipelin Saksaa vastaan suorana n. klo kuuden ja kymmenen välisenä aikana illalla. Päivämäärää ei ole vaikea muistaa, tuo sattuu olemaan nimipäiväni. En tiedä, onko yhteensattuma vaikuttanut seuraamuksiin, mutta toki se on saattanut toimia tehosteena katsomiskokemuksessa. Joka tapauksessa Lahden keskuskentällä oli katsojia 10 030 ja 0–4 päättyneen pelin tilastotiedot löytyvät täältä tai täältä, joskaan kellonaikaa ei löydy kummastakaan.

Myöhempinä vuosina olen monesti kertonut tarinaa, jossa minusta tuli Saksan joukkueen vannoutunut fani tismalleen sillä hetkellä kun Karl-Heinz Rummenigge täräytti Saksan neljännen maalin kuudentoista alueen vasemmasta nurkasta saksipotkulla yläkulmaan. Niinpä ei vain Saksasta tullut suosikkiani vaan Rummeniggesta tuli samalla suurin jalkapallosankari. Hiukan vanhemmalla iällä, yläasteella ja lukiossa, värjäsin myös hiukseni päältä vaaleiksi samaan tapaan kuin Rummenigge. Tästä kuvakoosteesta löytyy havaintoesimerkkejä, pääroolissa miehen lisäksi polvet – ja laitetaanpa tarjolle toinenkin versio, jos joku haluaa (niin epätodennäköistä kuin se onkin) kuulla saman kappaleen saksaksi. Ja hieman vauhdikkaampaan makuun on tässä maalikoosteessa mukana myös pari Rummeniggen näytettä. (”Alles klar…”, kuten asiallinen saksalainen selostusääni tiivistää tuntemukset, jotka itsekin sain tuolloin monien Saksan otteluiden lopussa mielihyväkseni kokea.)

Tarina on ollut muuten hyvä, mutta peli väärä. Kuten edeltävistä tilastolinkeistä jo huomataan, Rummenigge ei Lahdessa tehnyt maaleja. Oikea peli lienee sittenkin maiden toinen kohtaaminen samoissa karsinnoissa syyskuussa Bochumissa, missä Saksa pieksi Suomen 7–1, kuten tilastot kertovat. Ottelun toisella puoliajalla suomalaiset ovat kai lähinnä toivoneet, että peli loppuisi pian: Breitner 54’, Rummenigge 60’, Breitner 67’, Rummenigge 72’, Dremmler 83’. Yllättäen tallenteena löytyy myös yksi Rummeniggen tuossa pelissä tekemä (puolittainen) saksipotkumaali, ei tosin kuudentoista rajalta.

Jälkimmäinen peli oli myös ensimmäinen, jossa näin hattutempun – ja tietysti Rummeniggen tekemänä. Ilmeisesti yhdeksänvuotiaana ei voi olla innostumatta moisesta näytöksestä, etenkään jos ei ole ehtinyt vielä omaksua kansallishenkeen perustuvaa kannatusaatetta ja -kulttuuria, joka olisi saanut seuraamaan peliä hieman toisenlaisessa mielentilassa. (Ehkä tuolloinen kääntymiseni Saksan vannoutuneeksi kannattajaksi itselleni ylivertaisesti tärkeimmän urheilumuodon parissa johti siihen, etten myöhemminkään kokenut erityisen voimakasta halua kannattaa Suomea myöskään muissa lajeissa.)

Hiljaista kapinaa tai puhdasta sattumaa, Saksan kannattamiseen sitoutumista vankisti joka tapauksessa merkittävällä tavalla sekin, ettei kukaan muu tuntunut tuolloin jakavan samaa kantaa. Saksalaista jalkapallotaitoa moitittiin ”konemaiseksi” varsin samaan tyyliin kuin Neuvostoliiton jääkiekkoa noihin aikoihin KrutovLarionovMakarov-ketjun huippukaudella. En koskaan ymmärtänyt tuota suhtautumista. Minusta niin saksalainen jalkapallo kuin neuvostoliittolainen jääkiekko edustivat parasta, mitä joukkuepelillä voi olla tarjottavanaan.

Mitä fanituksen synnyn tarkkaan ajoitukseen tulee, on kuitenkin hyvin todennäköistä, että olen jo aivan ensivaiheessa sekoittanut pelien lisäksi myös kaksi saksipotkua keskenään. Saksan varsinainen saksipotkuvelho oli nimittäin Klaus Fischer, joka teki kaksi maalia Lahden ottelussa. Fischerin kuuluisin saksarimaali oli edellä linkitetyssä 10 komeimman saksalaisen MM-kisamaalin koosteessa nostettu ykköseksi, kuten monessa muussakin vastaavassa listauksessa. Maali syntyi yhdessä kaikkien aikojen otteluista, henkilökohtaisesti juniori-iässä suorastaan mieleenpainuvimmassa sellaisessa, hurjan intensiivisessä ja rangaistuspotkuihin päätyneessä Saksa–Ranskavälierässä vuoden 1982 MM-kisoissa. Tässä videokatkelmassa Fischer näyttää puolestaan mallia yli kuusikymppisenä kauluspaidassa ja suorissa housuissa, eleettömän varmalla tyylillä. Seuraavaan saksalaisten vuoden maalien kavalkadiin on valittu parikin Fischerin saksaria – ja kuten koosteesta huomataan, saksipotkut ovat olleet aikoinaan todellinen saksalainen kansallislaji.

(Nimityksen yhteys alkuperäänsä – eli saksipotkun ja saksalaisten yhteenkuuluvuus – on muutenkin vankka: suomen sana ”sakset” juontuu juuri germaanisista ”veistä” ja ”leikkaamista” alun perin tarkoittaneista sanoista, joista myös länsigermaanisten saksien (Sachsen) heimonimitys on eri kieliin tullut…)

Vuosien 1981 ja 1982 otteluista jäi tajuntaan Saksan (eli tuolloisen Länsi-Saksan) kannatuksen ohella myös muutamia pelaajia yli muiden: Rummeniggen ja Fischerin lisäksi etenkin maalivahti Harald Schumacher, puolustaja/keskikenttäpelaaja Paul Breitner ja hyökkääjistä myös Pierre Littbarski, länkisäärinen kikkailija, lempinimeltään ”Litti” ennen Littiä. Littbarski-videokoosteita, kuten tätä, katsoessani tajuan, että olen selvästi opetellut juniori-iässä Littimäisen perusharhautuksen, nopean, lyhyen, refleksimäisen oikea–vasen–(oikea)–eteenpäin-siirron, joka tulee edelleen selkäytimestä ja joka oli aikanaan perustalla varmaan lähemmäs puolessa tekemistäni maaleista. Eiköhän näin käy monien junioripelaajien tapauksessa, fanituksen aiheet omaksutaan jossain määrin myös omaan pelitapaan. Saksipotkua en kuitenkaan koskaan kovin hyvin oppinut.

Paul Breitnerin monipuolisen hauskuuden maolaisena suupalttina tajusin vasta lukioiässä. Tuolloin lapsuusiässä huomion kiinnitti sen sijaan se, että Breitner pelasi vanhan koulukunnan tapaan sukat nilkoissa (kun se oli vielä sallittua). Arvostin sitä, koska itsekin palloilin paljon mieluummin ilman säärisuojia (joskaan se ei ollut mahdollista muuten kuin harjoituksissa, peleihin sen sijaan hankin kevyimmät mahdolliset suojat). Lisäksi Breitner repi paitansa housuista jos tuomarin silmä vältti. Ja sehän oli tietysti mitä tyylikkäintä jäljiteltävää. Kaiken lisäksi historia on osoittanut sen olleen oikein – nykyäänhän paidanhelmat liehuvat pääsääntöisesti vapaina. Breitnerin lempinimi oli der Afro, syystä joka hahmottuu myös tallenteista, mutta breitnermaiset hiukset hankin vasta myöhemmin, ja (kai) sattumalta, ilman yhteyttä asiaan. Breitnerinkaan permanentti ei aina ollut parhaassa vireessä, vertailun vuoksi huono ja hyvä hiuspäivä (ylä- ja alakuva). Vaikka Breitner on helppo muistaa näistä monista ulkopalloilullisista seikoista, ei pidä unohtaa, että hän kuuluu kaikkien aikojen merkittävimpien jalkapalloilijoiden joukkoon: hän voitti viisi Saksan mestaruutta Bayernissa ja kaksi Espanjan mestaruutta Real Madridissa ja on yksi niistä vain neljästä pelaajasta maailmassa, jotka ovat tehneet maalin kahdessa MM-loppuottelussa.

Riippumatta kannatusratkaisuni alkuperäisistä syistä tai täsmällisestä päivämäärästä & kellonajasta, Saksan valintaa ei tarvinnut sittemmin katua. Jos katsoo vuodesta -82 taaksepäin ja eteenpäin niille aikarajoille, joilla vielä joitain samoja pelaajia on ollut mukana, saldo näyttää mm. tältä: 1972 EM voitto, 1974 MM voitto, 1976 EM loppuottelu, 1980 EM voitto, 1982 MM loppuottelu, 1986 MM loppuottelu, 1990 MM voitto, 1992 EM loppuottelu, 1996 EM voitto.

Toki pettymyksiäkin kertyi. 1984 EM-kisoissa Saksa putosi jo alkulohkossa ja 1994 MM-kisoissa neljännesvälierässä, ja kummallakin kerralla menetin lähes kaiken innon seurata kisoja pidemmälle. Nykyään on onneksi noihin aikoihin verrattuna nautinnollisempaa katsella jalkapalloa vapautuneesti ilman yhtä kankeita kannatusmieltymyksiä. Olen viime vuosina tosin huomannut, että Espanjan ja Barçan kohdalla on alkanut ensi kerran nuoruusvuosien jälkeen uhata näkökentän supistuminen.

Ja niinpä nyt kohti asian ydintä, nimittäin alussa mainitsemaani yhteyttä Saksan ja Espanjan kannattamisen välillä. Saksalaista futistaitoa fanittaessani en päätynyt loppujen lopuksi (yllä mainituista pelaajista huolimatta) intoilemaan yksilösuorituksista vaan ennen kaikkea joukkuepelistä, joka toimi lähes aina hienosti riippumatta siitä, keitä kentälle laitettiin. Kärkinimetkään eivät olleet koskaan kohuttuja sooloilijoita tai seurattuja diivoja. Edellä mainittujen lisäksi 80-luvulla nousivat isoiksi nimiksi mm. Brehme, Völler, Matthäus ja Klinsmann ja muutamat muut, mutta kukaan ei ollut kovin suosittu fanittamisen kohde Suomessa. Olennaista oli sen sijaan pelaajapohjan laajuus ja korkea yleistaso, joukkueen uudistumiskyky eli tasainen virta lahjakkaita junioreja, kaikkien pelaajien korkea peruskunto ja juoksuvoima, pelaaminen joukkueen eteen sovitulla taktiikalla ja uhrautuvasti koko kentän mitalta sekä muutenkin maajoukkueesta toiseen säilynyt arvostettava joukkuepelaamisen yhteishenki, johon kuului myös peräänantamaton yrittäminen loppuun saakka vaikeissa paikoissa. Saksalla on ollut toisinaan (nykyisen Espanjan tapaan) vaikeuksia ns. helpoissa peleissä, joten monesti joukkue on ajautunut myllyttämään loppuminuuteilla pakkovoittoja. 80-luvun hienoihin muistoihin kuuluvat myös muutamat pelit, joissa maalivahti Schumacher laukoi puolirajalta keskityksiä vastapuolen maalille, missä koko muu joukkue oli runnomassa palloja sisään. Näiden EM-kisojen Saksa–Italia-välieräottelussa oli muutoin kehnosta ja väsyneestä pelistä [toimitus ei ymmärrä tätä kommenttia alkuunkaan :-)] huolimatta lopussa samanlaista ikimuistettavaa venymistä. Jos tuomari ei olisi päättänyt peliä juuri kun Saksan vapaapotku oli lähdössä, olisi saatettu nähdä, kuinka vastustajan maalialueelle noussut maalivahti Neuer puskee pallon Italian verkkoon ja vie pelin jatkoajalle. Tämän huikean hetken tuomari vihellyksellään meiltä riisti.

Saksipotkujen, hattutemppujen, murskavoittojen ja hiustyylien ohella olikin vielä yksi keskeinen asia, kaikkein tärkein, joka saksalaisessa jalkapallossa juniori-ikäistä viehätti: koko kentän erinomainen syöttöpeli. 80-luvun alun Saksan maajoukkueen perustana oli Franz Beckenbauerin johtamien 70-luvun joukkueiden huippuunsa kehittämä aktiivinen syöttöpeli, joka näytti suuntaa käytännössä kaikille myöhemmille joukkueille. Vielä 80-luvun alussa juuri Saksa tunnettiin joukkueena, joka kaikkein tehokkaimmin kykeni avaamaan vastustajan puolustuksen lyhytsyöttöpelillä ja ns. seinäsyötöillä. ”Saksipotku” ja ”seinäsyöttö” ovatkin ensimmäiset erityiset jalkapallotekniset käsitteet, jotka yhdeksänvuotiaana opin, ja molemmat olivat Saksan heiniä.

Ja nyt tietysti yhteyskin on jo selvä mainittujen maajoukkueiden välillä: espanjalaiset eivät harrasta saksipotkuja, mutta lyhytsyöttöpelissä ja seinäsyötöissä he lienevät kaikkien aikojen taitavin joukkue, jolle 70- ja 80-lukujen Saksakaan tuskin pärjäisi. Tämän näkemyksen noiden aikojen Saksan ja nykyisen Espanjan yhteyksistä jakavat kanssani muutkin.

Jos Saksan kannattamista ei tarvinnut 80-luvulla katua, eipä ole tarvinnut vastaavasti myöskään Espanjan kannattamista 2000-luvulla. Käsittääkseni on olemassa riittävät perusteet ajatella, että nykyinen Espanja on kaikkien aikojen paras (maa)joukkue jalkapallossa. Väite on helppo perustella. Jos joukkue pystyy voittamaan kolme peräkkäistä arvoturnausta ja pitämään yhtä pitkään FIFA-rankingin kärkisijaa (vuoden 2008 heinäkuusta eteenpäin tähän päivään, muutamien kuukausien kakkossijat pois lukien, yhteensä 41 kuukautta) tällaisena aikana, jolloin peli on yhä nopeampaa ja kovempaa ja kansainvälinen taso yhä laveampi ja korkeampi, ei tarvitse turvautua subjektiiviseen fiilistelyyn siitä, oliko se 50-luvun Unkari, 60-luvun Brasilia, 70-luvun alkupuolen Hollanti, 70–80-luvun Saksa, 90-luvun lopun Ranska, eri aikojen ikuinen Italia tai jokin muu – niitä kutakin voi halutessaan pitää oman aikansa parhaana maajoukkueena jonain tiettynä hetkenä, mutta järkevä ihminen ei hukkaa aikaansa miettiessään, mitä tapahtuisi, jos ne joutuisivat pelaamaan nykyisiä joukkueita vastaan. Yksinkertaisesti: Espanjan nykyinen maajoukkue on historian menestyksekkäin maajoukkue ja koska pelin taso on alati noussut, tämä riittää osoittamaan, että se on samalla kaikkien aikojen paras maajoukkue.

(Nykyinen Barça on vastaavalla tavalla kaikkien aikojen paras seurajoukkue ja ehkä kaikkien aikojen paras joukkue sekä seura- että maajoukkueet mukaan lukien. Messi on toki Barçan suuri tähti, mutta hänen maajoukkue-esiintymisistään Argentiinan paidassa on ollut helppo huomata, että ilman Barçan joukkuetta ja sen jäsentynyttä, koko kentän joukkuetaitoa ja syöttöpeliä Messikin on vain yksinäinen tähti muiden joukossa. Ja Barçan joukkueen runko sekä syöttöpelin ja pelitavan pohjustus on täsmälleen sama kuin Espanjan maajoukkueella. Mutta tämä on tietysti toinen tarina ja siihen voi ehkä palata tulevalla kaudella, jolla Barça saattaa viedä jälleen kaiken.)

Menestyksen salaisuus ei ole yksinomaan harjoitellussa taktiikassa ja pelitavassa, eikä toki edes yksin taitavassa koko kentän syöttöpelissä, vaan lisäksi saavutukseen on tarvittu yksilölliseltä tekniseltä tasoltaan poikkeuksellisen taitavat pelaajat, joiden yksi–vastaan–yksi-pelikyvyt ovat joukkueiden kokonaisuutta ajatellen tällä hetkellä maajoukkueiden kärkeä. Tällainen perusta voi rakentua ainoastaan juniorivalmennuksessa ja siinä Espanja onkin ollut 2000-luvun menestyksekkäin maa. FC Barcelonan panostuksesta juniorikoulutukseen on tietysti puhuttu jo kauan. Sen seurauksena on saavutettu se pariin vuosikymmeneen kokematon ja lähes uskomaton tilanne, että tämän hetken johtava eurooppalainen seurajoukkue on samalla se, jonka ydinmiehitys koostuu kaikista muista kärkijoukkueista poiketen nimenomaan seuran omista kasvateista (Puyol, Xavi, Iniesta, Messi, Fàbregas, Piqué, Valdés jne.). Vastaavia esimerkkejä voi hakea lähinnä eri maiden liigojen kakkosdivisioonatasolta.

Juniorityön menestyksekkyys ei kuitenkaan rajoitu Barçaan. Nuorten turnauksissa Espanja on 2000-luvulla ollut alle 17-vuotiaissa kuudesti finaalissa (Euroopan mestari 2001, 2007, 2008, loppuottelun hävinnyt 2003, 2004, 2010), alle 19-vuotiaissa samoin kuudesti (mestari 2002, 2004, 2006, 2007, 2011, loppuottelussa lisäksi 2010) ja alle 21-vuotiaissa maa on hallitseva Euroopan mestari (2011). Viimeksi mainitun turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi valittiin muuten Juan Mata, joka tämän kesän EM-loppuottelussa tuli kentälle viime minuuteilla ja teki Espanjan neljännen maalin. Espanjan nykyjoukkueen tasosta ja pelitavan vakiintuneisuudesta kertoo paljon, että myös seurajoukkueensa, Mestareiden liigan voittaneen Chelsean kauden parhaaksi pelaajaksi valittu Mata pääsi EM-kisoissa pelaamaan ainoastaan noiksi turnauksen viimeiseksi neljäksi minuutiksi. Espanjassa on myös koko joukko huippulahjakkaita nuoria pelaajia, jotka eivät päässeet edes tunnusteluvaiheessa edustusjoukkueeseen, kuten yhtenä esimerkkinä jälleen yksi Barça-kasvatti, vuoden 2007 alle 17-vuotiaiden EM-turnauksen arvokkaimmaksi pelaajaksi valittu Bojan Krkić.

Tuoreena muistutuksena on kuitenkin todettava, ettei tätäkään sääntöä ilman poikkeusta: Lontoon olympiajalkapallo sujui espanjalaisilta luokattomasti. Kaksi tappiota (Japanille ja Hondurasille) ja yksi tasapeli (Marokon kanssa), ei yhtään tehtyä maalia ja lohkon viimeiseltä sijalta ulos jatkosta. Alle 23-v. olympiajoukkueet ovat tietysti aina oma lukunsa, joista ei ole historiassa voinut päätellä juuri mitään edustusjoukkueisiin nähden. Mutta vaikka Espanja ei vaivannutkaan joukkueeseen yhtään EM-kisojen jälkeisen levon ansainnutta yli 23-v. huippupelaajaa (kolme yli-ikäistä sallittaisiin), ei mistään rupusakista voi puhua: EM-kisojen ykköskentällisestäkin oli mukana yksi pelaaja, 23-vuotias laitapakki Jordi Alba, ja joukkueen muina tähtinä heti nykyisen maajoukkueen tulokaslistalla ja kokelaina kärkkyjistä Juan Matan lisäksi mm. Javi Martínez, Iker Muniain ja Barcelonan seuraavaksi hyökkääjätähdeksi toivottu Cristian Tello. Parhaimmillaan nuorisojoukkueen peli rullasi kohtuullisesti ja maalittomuudessa oli epäonneakin, hyvistä oivalluksista seurasi vain tolppien kolistelua. Tulokset eivät silti jätä selittelyn varaa. Olympiajoukkueen nuoret pelaajat hukkasivat ainutlaatuisen tilaisuuden osoittaa osaamistaan heti EM-voiton perään. Vain yhden voi sanoa esiintyneen edukseen: hyvin pelannut maalivahti David de Gea (ManU:n ykkösvahti) on varma maajoukkuemies, kunhan yksikin nykyisistä molareista astuu sivuun. Tosin de Gean harmiksi kukaan heistä ei ole vielä maalivahdiksi kovin iäkäs – Iker Casillas 31 v., Víctor Valdés 30 v. ja Pepe Reina 29 v.

Kun Espanjan maajoukkueen nykyinen ykkösmiehitys on iältään peliuransa huipulla vielä ainakin seuraavat arvokisat ja taustalla on lavea rintama lahjakkaita nuoria, poikkeuksellinen menestyskausi tuskin kovin pian hiipuu. Espanjalainen jalkapallo onkin tällä hetkellä hyvässä vireessä myös muuten kuin maajoukkueessa. Siitä yhtenä osoituksena päättyneen kauden seurajoukkueiden Eurooppa-sarjojen (Mestarien liiga ja Eurooppa-liiga) kahdeksan parhaan joukossa oli viisi espanjalaisseuraa (Barçan ja Realin lisäksi Atlético Madrid, Athletic Bilbao ja Valencia). Nyt näyttää olevan jopa harvinaislaatuisen onnekas aika fanittaa espanjalaista jalkapalloilua.

En kuitenkaan hivuttautunut Espanjan ja Barçan kannattajaksi objektiivisista syistä – siis siksi, että arvioin ne oman aikamme parhaiksi joukkueiksi. Kannatukseni siirtyi hiljakseen, itsellenikin hiukan yllätyksenä, 90-luvun puolivälistä eteenpäin, kulminoituen näihin muutamiin viime vuosiin, joiden aikana kannatukselle on suonut lisäpotkua vakuuttuneisuus siitä, että Espanjan nykyinen maajoukkue on paras kaikista, joita olen päässyt nyt neljännelle vuosikymmenelle jatkuneen futis-kiinnostukseni kuluessa seuraamaan. Vuonna 1994 kävin Espanjassa opiskelijavaihdossa ja tuolloin Barça voitti neljännen maansa mestaruuden yhteen menoon. Muistan hyvin Realin ja Barçan otteluiden herättämän hälyn kaduilla, vaikken elänyt kummankaan joukkueen kaupungissa. El Clásicot jakoivat kansaa aina ja kaikkialla, ja oli varsin tavallista, että monin paikoin maassa Madridin ulkopuolella kannatettiin Barcelonaa, näin tekivät myös monet Salamancassa, missä asuin ja opiskelin.

Espanjan ja Barçan pelityyleistä olen pitänyt aina, monipuolinen syöttöpeli, pelinrakentelu ja pelaajien yleisesti korkea tekninen taito puolustajista lähtien on pelissä hienointa, eivät niinkään yksittäiset sooloilut, väläytykset tai satumaiset vapaapotkut. Enkä ole luopunut Saksastakaan. Joukkue on tarjonnut tasaisesti ilon aiheita, kuten jälleen näissä EM-peleissä, joiden nuorimpana joukkueena Saksa oli tulevaisuuteen katsoen turnauksen kiinnostavin. Jo useissa peräkkäisissä arvokisoissa onkin ollut henkisesti helppoa laittaa veikkauksia vetämään turnausten alla: Espanjan ja Saksan loppuottelua veikkaamalla ei ole voinut mennä pahasti pieleen, ei kannatustunnelmissa eikä tuloksissa – ja samaan luotan tulevina vuosina.

maanantaina 6.8.2012

Risto Niemisen puolivillainen osatotuus

Jani Hakkarainen

Veikkauksen toimitusjohtaja, suomalaisen urheilun huippuvaikuttaja Risto Nieminen totesi taannoin: ”Suomi ei ole urheiluhullu vaan menestyshullu maa.” Tokaisulla hän tarkoitti, että suomalaisia kiinnostavat vain lajit, joissa tulee kansainvälistä menestystä. Heti kun menestys loppuu, kaikkoaa yleisö ja kiinnostus.

Sittemmin Niemisen sanoista on muodostunut suoranainen hokema, jota varsinkin “kriittiset” urheilutoimittajat erityisesti jääkiekon saralla toistavat kuin seurakuntalaiset karismaattisen papin sanomaa.

Mantran hokemisessa on kuitenkin unohtunut kysyä, pitääkö se paikkansa – vaikka ollaan kuinka kriittisiä suomalaista urheilukulttuuria kohtaan. Ehkä tähän on vaikuttanut Niemisen vahva asema. Hänen sanaansa on seurattu kuin sopulilauma.

En halua väittää, että Nieminen oli täysin väärässä. Jotain hän onnistui tavoittamaan, osatotuuden maamme urheilu- ja erityisesti fanikulttuurista. Esimerkiksi Torinon vuoden 2006 talvikisoissa curlingista tuli yhtäkkiä suosikkilaji, kun Suomen joukkue pärjäsi erinomaisesti. Nosteen siivellä joukkueen kapteeni Markku Uusipaavalniemi pääsi jopa kaudeksi eduskuntaan. Reilut kuusi vuotta myöhemmin curling on kuitenkin unohdettu ja “Uusis” ei enää istu Arkadianmäellä. Jopa oma lajini salibandy, joka on tuore ja kritisoitu tulokas, on saanut nostetta kahdesta miesten MM-kullasta vuosina 2008 ja 2010 – varsinkin kun finaaleissa on lyöty rakas naapuri Ruotsi.

Curlingin kohdalla voisi pohtia, onko kysymys pikemmin internet-aikakauden nopeasta kiinnostuksenkohteiden vaihtumisesta kuin suomalaisen urheilukulttuurin luonteesta. En kuitenkaan lähde tähän spekulointiin. Haluan sen sijaan osoittaa muiden esimerkkien avulla, että Niemisen totuus on vain puolivillainen osatotuus. Totuus itsessään on jossain muualla.

Nykyisessä joukkuelajien huumassa tuntuu helposti varsinkin nuoremmilta toimittajilta unohtuvan se syvä arvostus, jota perinteiset suomalaislajit yleisurheilu, erityisesti kestävyysjuoksu, ja hiihto nauttivat syvällä monen suomalaisen sydämessä. Tästä osoituksena ovat television katsojaluvut, joissa yleisurheilu ja hiihto saavat edelleen urheiluksi kovia lukemia jopa kansallisissa kisoissa ainakin ilmaisissa lähetyksissä. Olenkin täysin vakuuttunut, että jos vielä joskus suomalainen (mies)kestävyysjuoksija voittaisi MM- tai olympiakultaa, monessa kodissa tippa olisi linssissä taulutelevision ääressä. Miksi menestymättömyys yleisurheilussa korpeaa niin montaa Suomessa, jos itse yleisurheilu ei kiinnosta lainkaan? Miksi silloin ei noin vain siirrytä joukolla esimerkiksi salibandykatsomoihin? Kiinnostus yleisurheilua ja hiihtoa kohtaan on siis edelleen laajaa ja syvää maassamme, vaikka edellisessä menestystä ei todellakaan enää tule. Hiihdossakin vuodet ovat olleet varsin laihoja miehissä. Tilanteen ovat pelastaneet jo pitkään muutamat naiset. Muistaa pitää myös kansallissankarin rooli, jota edesmennyt Mika Myllylä nautti ja joka jopa tuhosi hänet lopulta.

Jalkapallo on Suomessa mielenkiintoinen tapaus. Lajilla on pitkä historia tässäkin maailmankolkassa. Lisenssipelaajien määrässä se on ylivoimainen ykkönen. Ulkomaiset seura- ja maajoukkueet ovat suosittuja Suomessa. Arvokisoja seurataan tiiviisti. “Huuhkajien” otteet kiinnostavat meni hyvin tai huonosti. Suomessa siis on jalkapallokulttuuria. Ei ole siis ihme, että menestyksenjano on nimenomaan tässä lajissa todella kova. Mutta se ei johdu idioottimaisesta menestyksen perässä juoksemisesta vaan syvästä ja laajasta arvostuksesta, jota jalkapallo nauttii. Tämän arvostuksen vuoksi menestystä halutaan. Sen janon suorastaan välillä tuntee.

Unohtaa ei pidä myöskään jääkiekkoa. Sen suosio on varmasti lisääntynyt vuoden 1995 maailmanmestaruuden jälkeen, mutta kulta ei kuitenkaan suosiota luonut. Se oli jo ennen sitä hyvin syvää ja laajaa. Itse olen syntynyt vuonna 1975 ja en muista aikaa, jolloin jääkiekko ei olisi ollut hyvin suosittua. Siitäkin huolimatta että ensimmäisen miesten arvokisamitalin metsästys sai jo surkuhupaisat mittasuhteet 80-luvulla.

Käänteisen esimerkin tarjoaa keilailu. Siinä suomalaiset ovat jo pitkään olleet aivan maailman terävintä kärkeä. Menestystä on tullut globaalissa lajissa. Sitä on tuonut mm. Mika Koivuniemi sekä amatööri- että ammattilaiskentillä. Mutta silti keilailu ei kerää suuria yleisömassoja katsomoihin ja taulutelevisioiden äärelle, vaikka se onkin suosittu harrastus.

Näyttääkin siltä, että Niemisen tokaisu ja sen hokeminen edustaa ironisesti itsesääliä, josta myös me suomalaiset olemme itseämme syyttäneet: kun me olemme niin paljon huonompia kuin ne muut todellisissa urheilumaissa. Mutta tähänkään ei olisi pienintäkään syytä. Katsokaa vaikka brittejä. Kun Bradley Wiggins voitti Tour de Francen, brittimedia surkutteli lähinnä sitä, että ranskalaiset eivät arvostaneet voittoa. Se on itsesääliä jos mikä.

Ennen kuin alkaa vertaamaan suomalaista urheilu- ja fanikulttuuria muihin maihin, olisikin syytä tutustua muiden maiden tilanteisiin.

torstaina 2.8.2012

Miksi tahallaan hävinneet sulkapalloilijat diskattiin?

Jani Hakkarainen

Tampereen yliopiston filosofian dosentti ja kouluttaja Timo Klemola tekee paluun AUB:n kirjoittajana. Tällä kertaa aiheena on sulkapalloilijoiden diskaus Lontoon olympiakisoissa.

***

Kilpaurheilu, mutta erityisesti olympialaiset, on brändi, joka tarkoittaa tietynlaista mielikuvaa. Tämä brändi on miljardien arvoinen.

Kilpaurheilun ja vielä erityisemmin olympialaisten brändiin eli mielikuvaan liittyvät sellaiset arvot kuin: sankaruus, voima, voitto, reilu peli, urheus, tahdonlujuus, puhtaus jne.

Yritykset ovat valmiit maksamaan miljoonia voidakseen liittää tuotteensa näihin arvoihin tämän brändin avulla, koska tällaiset mielikuvat myyvät heidän tuotteitaan.

Urheiluun liittyvällä kaksinaismoraalilla tarkoitetaan sitä, että kaikki tietävät, että huippu-urheilun todellisuus ja sen brändin mielikuva eivät vastaa tosiaan.

Tämän asian ääneen lausuminen on kielletty. Kilpaurheilun maailma elää urheilubrändin tuotoista ja siinä maailmassa edellytetään, että kilpailijat tai muut tämän maailman toimijat eivät toimi niin, että yleinen mielikuva eli brändi vahingoittuu.

Parhaiten huippu-urheilun brädiä tukevat urheilukamppailut, missä urheilijasankarit voittavat vastustajansa kovien ponnistelujen tuloksena ja jossa he ikään kuin edustavat kaikkia brändin julkilausuttuja arvoja. He siis näyttelevät edustavansa niitä. Parasta draamaa on tilanne, jossa sankari näyttää ensin häviävän kompastumalla, mutta nousee kuitenkin voittoon epäinhimmillisin ponnistuksin.

Voiton herooinen tavoittelu on olennainen osa huippu-urheilun ja erityisesti olympiaurheilun brändiä.

Monissa urheilulajeissa on kuitenkin järkevää lopullisen voiton saavuttamiseksi hävitä taktisesti joitakin kamppailuja. Tätä tehdään jatkuvasti.

Minkä virheen sitten sulkapalloilijat tekivät? He tekivät tästä häviämisestä spektaakkelin. He tekivätkin voittamisen kamppailusta häviämisen kamppailun ja näin rikkoivat räikeästi olympiabrändin arvoja vastaan.

Hyväksytty tapa olisi ollut se, että häviämistä ei olisi saanut näyttää niin selvästi. Olisi pitänyt kunnioittaa urheilun maailman kaksinaismoralistista periaatetta, jossa näytellään että tavoitellaan voittoa, mutta ei kuitenkaan tavoitella, jos se taktisesti ei ole järkevää. Häviäminen olisi pitänyt osata piilottaa reilun pelin kamppailun kaapuun.

Sitä sulkapalloilijat eivät tehneet vaan yrittivät rehellisesti hävitä pelin – ja onnistuivatkin.

Akateeminen urheilublogi on filosofi Jani Hakkaraisen (FT, dosentti) ja maisteri Petteri Sihvosen (kirjallisuustiede) akateeminen blogi urheilusta.

Kirjoittajat tunnetaan muun muassa Urheilulehden lajianalyytikkoina.

Hakkaraisen muut blogit:

http://blogit.iltalehti.fi/jani-hakkarainen/ (urheilu)

http://paakallo.fi/hakkarainen/ (salibandy)

Sihvosen blogi jääkiekosta ja urheilusta:

http://blog.paf.com/petterisihvonen/

Tilaa RSS-syöte

Löydä kirjoituksia

Akateemista urheilublogia ylläpitää vähemmän akateeminen Avokatsomo.

Akateeminen urheilublogi — Hakkarainen & Sihvonen

Isännöitsijänä Avokatsomo