Akateeminen urheilublogi

keskiviikkona 29.2.2012

Urheilun värit: vain mustaa ja valkoista?

Jani Hakkarainen

Akateeminen urheilublogi (AUB) aloittaa uuden kirjoitussarjan. Siinä Hakkarainen ja Sihvonen väittelevät jostakin urheiluun tai siihen liittyvään ilmiöön koskevasta seikasta. Päivittäin (arkena) julkaistaan molemmilta yksi puheenvuoro. Aloitamme kirjoitussarjan molempien lempiaiheella. Onko ja pitäisikö urheilun maailman olla kuin isoäidin televisio: mustavalkoinen?

Karkauspäivä 29.2.2012

Hakkarainen:

Johtava, kirjoitit Pelikirjassasi, että osa mediastrategiaasi on ollut mustavalkoisuus. Jääkiekkoväki on jaettu hyviksiin eli Meidän pelin kannattajiin ja pahiksiin eli konservatiiveihin. Tällä olet tavoitellut suomalaisen jääkiekkokeskustelun edistämistä. Ja todellakin, se on suorastaan ryöpsähtänyt, jos vain määrää katsotaan.

Mutta kysynkin sinulta, onko aitoa keskustelua syntynyt? Eikö mustavalkoinen strategiasi ole vain polarisoinut eli jakanut kentän niin, että todellista kommunikaatiota ei tapahdu?

Sihvonen:

Herra filosofi, aistin, että olet pyrkimässä joillakin retorisilla konsteillasi, jotka varmaankin käyvät tässä lähipäivinä ilmi, sitomaan minua, Johtavaa Analyytikkoa, karhunrautoihin tämän aiheen eli mustavalkoisuuteni tiimoilta.

Siispä olen varuillani – ja käyn keskialueelle ohjauspeliasemaan. Kärkikarvaajani ohjaa pelisi laitaan. Ja siellä laidassa kysyn: olenko mielestäsi lisännyt mustavalkoisuudellani jääkiekkoväen ja jääkiekkoa kuluttavan yleisön keskusteluvalmiutta? Olenko opettanut ja luonut alalle käsitteitä ja sisältöjä niin, että yhdellä ja toisella on kättä pidempää heittäytyä keskusteluun jääkiekosta?

Kevään ensimmäinen päivä

Hakkarainen:

Saavutuksesi ovat kiistämättömät. Jääkiekkoa seuraavien käsitteistö ja sitä kautta lajin ymmärrys on laajentunut viimeisien vuosien aikana todella paljon. ”Pelikirja” on tullut yleiseen urheilupuheeseen. Pata on myös porissut, kirjoituksesi ja videosi ovat herättäneet tunteita puolesta ja vastaan. Mieleen tulee esimerkiksi legendaarinen lehdistötilaisuus, jossa Shedden nimitettiin Leijonien peräsimeen. Voisit varmasti kirjoittaa kirjan kulissien takaisista tapahtumista. Urheilulehden levikki on noussut räjähdysmäisesti.

En ole kuitenkaan jääkiekon 0-5-ohjauspelimies. Olen salibandyn pumppukarvausmies ja kysyn: oletko saanut aikaan aitoa keskustelua vai onko kyseessä ollut vain kiista, välillä jopa sanallinen katutappelu? Ovatko esimerkiksi konservatiivit ja Kalervo Kummola oikeasti kommunikoineet kanssasi: kuunnelleet ja vastanneet rauhallisesti? Vai onko vain kaivettu syvempiä juoksuhautoja, joista on huudeltu toisiin, vielä syvempiin kuoppiin?

Tilanne ei tietenkään ole ollut täysin mustavalkoinen ja osa on luonnollisesti näytelmää puolin ja toisin. Silti mielestäni taustalla vaikuttaa hieman väärä käsitys keskustelusta: keskustelu on kiivasta mielipiteiden vaihtoa. Ei ole niin väliä, huudellaanko toisten ohi vai kohtaavatko asiat todella ja kommunikoivat – kunhan pata porisee ja melkein mitä tahansa saa sanoa.

Sihvonen:

Oletko, herra filosofi, sillä kannalla, että jokin toisenlainen mediastrategiani olisi johtanut parempiin tuloksiin? Miten olisi pitänyt toimia? Ei henkilöidä eikä kärjistää? Miten Sinä olisit hoitanut homman minun housuissani, minun historiallani? Olisiko pitänyt mustan ja valkoisen sijaan kirjoittaa ja sanoa mieluummin harmaan eri sävyt. Implikoida kaikkeen tekstiin bahtinilainen dialogisuus?

Nähdäkseni nyt alulle panemani keskustelut ovat luonteeltaan erittäin monipuolisia. On akateemista blogia; on puolitieteellistä pelitapakeskustelua; on puolin ja toisin provosoivaa kettuilua; on ollut välillistä keskustelua, jossa määräsin vuodesta toiseen YLEn MM-studioiden agendan ovelasti kotimaasta käsin; sama tapahtuu nyt CANAL+n suhteen (otetaanko Selänne ja Koivu mukaan vai ei ynnä muu); on ammattivalmentajatutkintojen täsmentyneet ammattikeskustelut uusilla käsitteillä ja niin edelleen.

En tarkoita kehua (mustavalkoisen) metodini vaikutuksilla, vaan kysyn, mikä olisi ollut herra filosofin mielestä parempi strategia mediassa?

2.3.2012

Hakkarainen:

En lainkaan kiellä saavutuksiasi, Johtava. Mustavalkoisuutesi, jota tässä hieman kärjistän, on vaikuttanut: saanut aikaan muutoksia. Suurin osa näistä muutoksista on ollut myönteisiä, kuten tuot hyvin ilmi. Ymmärrän myös, että on täytynyt toimia Urheilulehden kapeiden resurssien sisällä, mustavalkoisuudella on myyty lehteä ja olet työllistänyt itsesi (itse asiassa olet nykyään varmaankin ”julkisuuden henkilö” Suomessa). Mustavalkoiset asetelmat kiinnostavat ihmisiä, ihmisen psyyke vain toimii sillä tavalla. Siinä suhteessa on itsekään turha esittää sellaista, joillainen ei ole.

Netin aikakaudella tämä vastakkainasettelun kulttuuri on vain korostunut, koska netti on nopea ja lyhyt media. Lisäksi siellä on helppo kuvitella olevansa anonyymi. Puskista on tunnetusti mukavampi huudella kuin kasvokkain.

Pointtini, kuten akateemisessa maailmassakin nykyään sanotaan, on kuitenkin, kuinka paljon aitoa keskustelua, vuoropuhelua, jossa ei puhuta ohi, on syntynyt. Tämä saattaa olla vanhanaikainen näkökohta, mutta mielestäni meidän korkeastikoulutettujen pitäisi olla hieman huolestuneita vuoropuhelun vähäisyydestä nykymediassa, vaikka tuulimyllyjä vastaan ei kannata käydä ainakaan miekoin. Ainakaan huonoa vuoropuhelua ei kannata edistää.

Oli miten oli, minulla on sinulle rakentava ehdotus. Strategiasi alkaa väistämättä kulua loppuun, ainakin äärimmäisten ilmentymiensä suhteen (olenkin havainnut tiettyä pehmeämpää ja monipuolisempaa otetta viime aikoina). Nähdäkseni nyt tarvitset hieman uutta suuntaan. Sen voit löytää toisesta rakkaudestasi, politiikasta.

Olit presidentinvaaleissa intohimoinen Pekka Haaviston kannattaja. Haaviston kampanjan taustana oli Vihreiden eduskuntavaalikampanja. Siinä Vihreät esitettiin Perussuomalaisten vastavoimana. Vihreät kävivät Perussuomalaisten ja heidän potentiaalisten kannattajiensa kimppuun. Tulos oli mahalasku Vihreille ja suurvoitto Perussuomalaisille.

Diplomaattina Haavisto päätteli tästä oikein: ei kannata hyökätä kimppuun, kannattaa pyrkiä aitoon vuoropuheluun. Hän teki matkan Viitasaarelle, Teuvo Hakkaraisen kotikuntaan. Tällä teollaan hän purki ennakkoluuloja, homofobiaa. Kohtaamalla ihmiset hän näytti, että homo ei ole mikään mörkö.

Haaviston strategia ei siis ollut muodostaa ja vahvistaa vastakkainasetteluita, polarisoida ”keskustelua” (vrt. Lipposen toimintatapa). Hänen menetelmänsä oli purkava, dekonstruoiva (enkä nyt tarkoita ranskalaisen post-modernistin Jacques Derridan dekonstruktiota). Tämän strategian ideana on käydä epäsuorasti, ovelasti, keittiön kautta kiinni vastakkaisiin käsityksiin. Ei suoraan sanomalla, että olet väärässä ja muutenkin hieman tyhmä ihminen, vaan purkamalla niitä ennakkoluuloja, (piilo-)oletuksia, joihin itse vastakkaiset käsitykset perustuvat. Jos esimerkiksi uskon, että homous on sairaus, koska minulla on oletus, että se on epäluonnollista, voit yrittää muuttaa uskomukseni sairaudesta käymällä käsiksi oletukseeni homouden epäluonnollisuudesta.

Jääkiekon pelitapakeskustelussa tämä tarkoittaisi käytännössä esimerkiksi seuraavaa. Pystysuunnan jääkiekon takana on aivan varmasti vääriä oletuksia erityisesti hyökkäyspelin periaatteista. Tämän pelitapaideaalin vastustamiseksi voisi siis olla tehokkain keinoa purkaa näitä oletuksia, jolloin sen edustajat saattaisivat ymmärtää, että tämähän on itse asiassa aivan älytön pelitapa nollatoleranssijääkiekossa.

En tarkoita, ettetkö olisi osittain tällaista purkutyötä tehnyt. Kysymys on painotuksesta. Onko painotus vastakkainasettelun (Meidän peli vs. pystysuunta) vai purkamisen puolella.

Mitä tulee Kummolan asemaan Jääkiekkoliitossa ja suomalaisessa jääkiekossa, sen heikentämiseksi yksi varmasti tehokas keino olisi perinteinen, kunnollinen tutkiva journalismi, jossa paljastettaisiin dokumentoiden kabinettien todellisuus. Mutta se ei varmaankaan ole analyyttikkojen tehtävä.

Sihvonen:

Arvon filosofi, sinähän luet minua kuin avointa (peli)kirjaa. Aivan kuin olisit avannut tuohon koko kansan lukeille sen sisäisen puheeni ja itsereflektioni, jota olen jo käynyt pidemmän aikaa, että mitähän sitä tekisi seuraavaksi – ja miten.

Mutta minä pelkään. Pelkään, että keskustelujeni aiheuttama käyttövoima vähenee. Käyttövoima, bensa, joka tähän asti on ollut juurikin tuo mustavalkoisuus, josta lähdimme liikkeelle.

Toisinaan häpeän. Olen ollut kuin pahimmoinen opportunisti. Olen viljellyt keskustelujen sitä pohjaa, jota en itse ymmärrä, saatika jaa. Saanen hieman selvittää.

Minua ja koko illuusiota ”Johtavasta Analyytikosta” ei olisi olemassakaan, niin luulen, jos kaikki lukijani eivät kannattaisi jotakin seuraa. Itse en kannata mitään enkä ketään. Olen niin rajoittunut, etten parhaalla tahdollanikaan kykene ymmärtämään, että aikuinen mies tai nainen kannattaa jotakin seuraa, maata tahi yksilöä. Jotenkuten tajuan, että alle 15-vuotias kannattaa jotakin.

Olen kauhuissani, kun oikeasti aikuisille miehille on vähänkään väliä, että voittaako Tappara tai HIFK tai Kärpät tai Leijonat. Ihan samahan se on, kuka moiset kiekkokeppijumpat voittaa. Olen peloissani, kun joku on oikeasti suuttunut, kun olen arvostellut juuri hänen kannattamaansa seuraa. Eikä se ole yksi tai kaksi, jotka ovat suuttuneet – vaan tuhannet! Miten sinä fiksuna filosofina sen selität minulle, poloiselle maisterille, että jollekin on oikeasti väliä, mitä hänen kannattamastaan seurastaan kirjoitetaan tai sanotaan. Olen yrittänyt joskus sanoa, vaikkapa jossain kapakassa jollekin fanille, että enhän minä tosissani, leikkiä se vain on. Harmitonta hevosenleikkiä. Ja seuraus: suuttumus vain kasvaa!

Ja minä olen sitten mennyt ja luonut koko työurani sille, että olen piruuttani manipuloinut tuota kannattamisesta seuraavaa tunnetta. En voi olla oikein ylpeä itsestäni. Leikin ja teen bisnestä ja herätän lajikeskustelua asialla, jota itse vieroksun sydämeni pohjasta.

Miten on, filosofi H, voimmeko me tavallaan sulkea tuon keskustelun, joka koski mustavalkoisuutta. Opin siitä sinulta – ja huomasit varmaankin, miten lopuksi myönsin, että olet varsin oikeassa etenkin siitä, mitä tulevaisuuteeni tulee jääkiekkokirjoittajana.

Mitä sinä sanot siihen, että joku aikuinen mies tai nainen kannattaa jotakin seuraa? Eikö se ole ihan posketonta?

Uusi viikkoa ja vanhat kujeet, maanantai 5.3.

Hakkarainen:

Ehdotan, että käsittelemme kannattamista seuraavassa keskustelussamme. Minulla on siihen kyllä varsin selkeä ja ei kovin monimutkainen näkemys.

En kuitenkaan tunnustaudu ajatustenlukijaksi… Itsekin aloitin keväällä 2008 salibandyanalyysit mustavalkoisella metodilla. Sillä sai huomiota, rakennettua brändiä. Huomasin kuitenkin jossain vaiheessa, että tämä metodi on ongelma oman moraalisen integriteetin kannalta: siinä joutuu myymään itseään liikaa. Sen jälkeen olenkin hakenut uutta menetelmää, joka voisi olla yllä kuvattu purkava menetelmä.

Toinen vaihtoehto olisi aiemmin esittämäni kokonaisvaltaisen analysoinnin visio. Mitä olet periaatteessa tästä mieltä? Voit tarkastella sitä ideaalina, koska tiedän, että sen toteuttaminen Suomen resursseilla on hankalaa.

Sihvonen:

Sinä, senkin veijari ja filosofi, kuljetat taitavasti tätä keskustelua. Ehdotan, että viivähdämme hetkeksi, tai niin kauan kuin on tarvis, tuossa ”holistisessa media-strategiassasi”.

Se on loistava ideaali – ja niin kai esimerkiksi NHL:ssä jo toimitaan. Toimittajat elävät ja kulkeavat kiinteästi joukkueen mukana läpi kauden.

Asiassa on puolensa. Otan tässä päivän puheenvuorossani esiin hankaluudet. Olen jyrkästi sillä kannalla, että esimerkiksi minun olisi aivan mahdotonta seurata ja kulkea vain yhden SM-liigajoukkueen tai edes Leijonien mukana. Miksi?

Olen liian perillä jääkiekkoilusta ja valmentamisesta. Menisi kuukausi, ja saisin porttikiellon halliin, jossa mahdollinen kohteeni pelaisi ja harjoittelisi. Kyse on siitä, että se mikromaailma, jossa jääkiekkojoukkue elää, on olemukseltaan aina ja väistämättä kovasti epätäydellinen. Yhdenkään jääkiekkojoukkueen olemistapa ei kestäsi sitä tarkastelua ja läpivalotusta, johon sen asettaisin. Jouduttaisiin aivan liian sensitiivisille alueille.

Ymmärrätköhän, mitä ajan tässä takaa – ja mitä tarkoitan?

Jos kulkisin mukana, kuvailisin, mitä joukkueen vaiheilla tapahtuu, miten siellä toimintaan – hyvässä ja pahassa.

Ei auttaisi, vaikka olisin mahdollisimman suhteellisuudentajuinen. Eli ilmineeraisin koko ajan myös sitä, että kyse on jo lähtökohtaisesti epätäydellisestä maailmasta. Valmentaminen ja joukkue-elämä ovat, kuten tiedät, yhtä kompromissia ja välttämättömyyteen yltämistä. Se ei ole soveliasta ainesta jatkuvalle raportoinnille.

Vertaan asetelmaa teatteriesitykseen. Teatteriesityksen rakentaminen on monesti rajua hommaa. Se on prosessi, jossa kipuillaan monella eri tavalla. Nuo prosessin kasvukivut eivät ole tarkoitettu sellaisenaan julkisiksi. Ei siitä mitään tulisi, jos joku ammattiohjaaja kirjoittaisi prosessia päivittäin auki julkisuuteen. Minä olen ammattivalmentaja. En minä voisi olla läsnä toisten ammattivalmentajien prosessissa.

Ja lopuksi pieni myönnytys: Jotkut keskinkertaisemmat toimittajat – ilmaan pelaaja- ja valmentajataustaa – tulevat kysymykseen, jos halutaan toteuttaa ”holistinen media-strategiasi”.

Miten itse näet tämän? Koetko, että voisit mennä ja olla läsnä kovin likellä jossain oman lajisi joukkueen kausiprosessissa?

Tiistai 6.4.

Hakkarainen:

Onneksi ei olla kiekkokaukalossa, jossa sinä kuljettaisit minua sata-nolla. Salibandykaukakalossa ja hiihtoladulla lupaisin kuitenkin tasapäisemmän vastuksen.

Asiaan. Ymmärrän täysin, mistä puhut. Valmensin salibandyä 15 vuotta lähinnä kansallisella huipputasolla ja tiedän, mihin viittaat. Tunnen sen suorastaan luissa ja ytimissäni.

Silti olen sitä mieltä, että tätäkään ei pidä ajatella liian mustavalkoisesti. Joukkuetta tai joukkueita hyvin tarkkaan seuraavan analyytikon ei tarvitsisi raportoida kaikkea. Hän voisi kunnioittaa joukkueen kasvuprosessia ja valikoida.

Itse asiassa tarkoitin, että tarkka seuranta vain antaisi informaatiota analyytikon käyttöön. Me tiedämme, että peli ei kerro kaikkea. Tarkoitan tässä ”kaikella” kaikkia syitä peliesitykselle, sille mitä kaukalossa tapahtuu.

Otetaan esimerkki. Joukkueen ryhmädynamiikka ei toimi, siinä on pahoja ongelmia. Tämä vaikuttaa aivan varmasti joukkueen pelaamiseen kentällä, vaikka muuten pelitapa on viimeisintä huutoa ja valmentajat osaavat sitä valmentaa, heillä on loistava harjoitepankki pelitavan opettamiseksi. Seurauksena joukkueen peli ei toimi, se on sekavaa, pelitapaa ei kyetä toteuttamaan.

Analyytikko voisi pistää tämän helposti valmentajien huonon pelin organisointikyvyn piikkiin. Jos hän kuitenkin tietää, että ryhmädynamiikassa on ongelmia, hän ei pistä pelaamisen ongelmaa väärän asian tai ihmisen syyksi. Analyytikko voi analysoida joukkueen sosiaalista rakennetta huonojen peliesitysten syynä. Tässäkin voi käyttää harkintaa, jotta halliin pääsee jatkossakin. Ihmisten kanssa työskenteleminen on aina kompromissien tekemistä.

Sihvonen:

En usko, että kukaan päästäisi minua niin lähelle joukkuetta, että voisin analysoida sen ryhmädynamiikkaa. Miksi kukaan ottaisi minua vaivoikseen tirkistelemään joukkueensa asioita? Ja ylipäätään kokisin itsekin erittäin vaivaannuttavana mennä ja olla joukkueen iholla. En mene nytkään suin surminkaan jonkun joukkueen pukukoppiin, vaikka joihinkin päästetään pelin jälkeen tekemään haastatteluja. Pukukoppi on pyhä paikka ja kuuluu vain joukkueen jäsenille.

Tuntuu, että tästä ”holistisesta mediastrategiastasi” emme pääse yksimielisyyteen. Mutta hyvä niin. Jääköön lukijoidemme arvioitavaksi, kumman, maisterin vai filosofin, kannalle he tässä aiheesta päätyvät. Tärkeintä lienee, jos olemme onnistuneet saamaan ajatuksia liikkeelle.

Hakkarainen:

Naulan kantaan, tehkäämme niin. Seuraavaksi keskustelemme, kenties jopa väittelemme kannattamisesta ja sen järkevyydestä.