Akateeminen urheilublogi

maanantaina 12.3.2012

Onko kannattaminen järjetöntä?

Jani Hakkarainen

Maanantai 12.3.2012

Hakkarainen:

Kirjoitit edellisessä keskustelussamme urheilujournalismista, ettet ymmärrä jonkin seuran tai maan kannattamista urheilussa: ”Olen kauhuissani, kun oikeasti aikuisille miehille on vähänkään väliä, että voittaako Tappara tai HIFK tai Kärpät tai Leijonat. Ihan samahan se on, kuka moiset kiekkokeppijumpat voittaa.” Sovimme, että keskustelemme seuraavaksi kannattamisesta.

Tämän keskustelun aluksi olisi mielestäni syytä erottaa kaksi kysymystä toisistaan, jotka ovat eri tyyppiä. Yhtäältä voidaan tarkastella kannattamista selittämisen kannalta: mikä selittää sen, että monet aikuisetkin kannattavat jotakin seuraa tai maata. Tästä tosiasiakysymyksestä pitää erottaa ainakin heuristisesti (tarkastelun vuoksi) normatiivinen kysymys oikeutuksesta: onko aikuisen oikeutettua kannattaa? Oikeutuksesta seuraa sallittavuus. Onko aikuisen siis sallittua kannattaa? Vai pitäisikö se kieltää? Voidaan mennä vieläkin pidemmälle ja kysyä velvollisuutta koskeva kysymys: pitäisikö hänen jopa kannattaa jotakin seuraa tai maata? Joku voisi ajatella, että on velvollisuus kannattaa kotimaata urheilussa. Lisäksi seuran ja maan kannattamisella on varmasti ero molempien kysymysten suhteen.

Voisitko siis aluksi selventää näkemystäsi tosiasiallisen ja normatiivisen kysymyksen suhteen.

Sihvonen:

Kiitoksia, arvon filosofi, hyvästä keskustelunavauksesta, tai pitäisikö sanoa kopista sen suhteen, kun edellisessä väittelyssämme hieman tahdoin, että keskustelisimme kannattamisesta. Arvostan kovasti, että alustat keskustelumme noilla käsitteillä, jotka jakavat tarkasteluamme ”selittävään tosiasiakysymykseen” ja ”normatiiviseen kysymykseen”. Minulle sopii, että pohdiskelemme noista tulokulmista aihettamme eli kannattamista.

Jotta väittelymme pysyy täsmällisenä, toivon, että määrittelisimme myös sen, kenestä puhumme. Tältä osin näen, että olisi tehtävä jako ns. tavallisiin urheilun rivikatsojiin ja sitten meihin analyytikkoihin. Jako olisi siis ”rivikatsojat” ja ”analyytikot”. Edellisiin sisällyttäisin kaikki urheilun kuluttajat satunnaisista katsojista kovaksi keitettyihin faneihin. Jälkimmäisiin ottaisin mukaan urheilutoimittajat yleensä, urheilukolumnistit, yksittäisten lajien urheilutoimittajat, laji-analyytikot (joita itse edustan), studio-isännät, studio-asiantuntijat, selostajat ja kommentaattorit. Voit toki tehdä täsmennyksiä, jos unohdan jonkun tahon. Ja sitten edettäisiin niin, että tutkitaan aiheemme ”selittävä tosiasiakysymys” ja ”normatiivinen kysymys” sekä ”rivikatsojien” että ”analyytikkojen” osalta. Sopiiko näin?

Ja, noin niin kuin laajoissa silmäaloissa, sitten tuonnempana, voisimme tähdätä sitä kohti, että kuka omistaa pelin. Pelaajat vai katsojat vai valmentajat vai peräti analyytikot? Pelataanko peliä pelille vai pelaajille vai katsojille? Toki tästä viimeksi hahmottelemastani ongelmatiikasta voidaan rakentaa myös tellingit kolmannen väittelyn rakentamisen pitimiksi. Mutta katsotaan. Eihän voi tietää ennalta, mihin suuntaan väittely kuljeksii. Itse ainakin perustan voimakkaasti tilannepelaamiseen ja tilannereagoimiseen keskusteluissa. Välillä on tehtävä (väittely)tilaa, että voi sitten voittaa (väittely)tilaa.

Jos sinulla, filosofi, on jotakin lisättävää tähän kommenttini, tee se, lyhyesti. Sen jälkeen minä otan jalakselle nuo ”selittävän tosiasiakysymyksen” ja ”normatiivisen kysymyksen” dimensiot suhteessa kannattamiseen.

Maanantai 19.3.

Hakkarainen:

Kyllä tämä minulle sopii oikein hyvin. Erottelu rivikatsojiin ja analyytikkohin on hyvin tarpeellinen, koska analyytikon pitäisi katsoa eri tavalla kuin fanin. Mutta siitä myöhemmin lisää. Lukijoiden on kyllä tärkeä pitää mielessä ”analyytikon” laaja merkitys tässä keskustelussa.

Sihvonen:

Kysyt, tai oikeammin heuristinen kysymyssarjasi kysyy normatiivisessa katsannossa itse itseltään ja kiertää kehäänsä: ”Onko aikuisen oikeutettua kannattaa?” Vastaan tässä ja nyt: Kyllä kai se oikeutettua, olkoonkin että naivia.

Heuristinen kysymyspatterisi kiihtyy, kun se pitää itsestään selvyytenä, että aikuisen on oikeutettua kannattaa. Saat käärmeesi jo liki pyssyyn, kun vinha kehäsi tuottaa a priori kysymykset: ”Oikeutuksesta seuraa sallittavuus. Onko aikuisen siis sallittua kannattaa? Vai pitäisikö se kieltää?”

Vastaan empimättä: En näe, että kannattamisesta olisi niin suurta kulttuurista haittaa, että se pitäisi peräti kieltää. Mutta, edelleen, naivia se on, kannattaminen.

Kun panit oravanpyöräsi pyörimään, paluuta ei ole, vaan predestinoitu logiikkasi vain kiihtyy, kun kysymyksesi yltyvät – niin kuin ne usein filosofeilla yltyvät vailla omaa vastaamisen velvollisuutta – mahdottomuuksiin etkä enää mahda mitään itsellesi tahi kysymysaparaatillesi. ”Voidaan mennä vieläkin pidemmälle ja kysyä velvollisuutta koskeva kysymys: pitäisikö hänen jopa kannattaa jotakin seuraa ja maata? Joku voisi ajatella [kuulutko sinä, filosofi, niihin, jotka ajattelevat näin, vai kuka sinulle tuo ”joku”!?], että on velvollisuus kannattaa kotimaata urheilussa.”

Vastaan verekseltään: Ei tietenkään ole alkeellisintakaan velvollisuutta, kuten itsekin sen tiedät. Emme voi vaatia, että joku aikuinen ihminen alkaisi elämään toisten elämää, oma elämän sijaan. Nimittäin väitteeni kuuluu, että jos elää voimakkaasti ja aidosti omaa elämäänsä, on ykshailee ja samantekevää, voittaako Tappara tai Barcelona tai Huuhkajat tai Leijonat. En saa kiinni siitä ajatuksesta, että vaikkapa Kimi Räikkösen ajamisella olisi mitään tekoa minun elämäni kanssa. En tunne Räikköstä. Se, että voittaako vai häviääkö Räikkönen, on minulle tietysti aivan yhdentekevää. Se taas, miten Leijonille käy, ei ole minulle jääkiekkoanalyytikkona yhdentekevää. Mutta en tietenkään kannata Leijonia – tai mitään muutakaan jääkiekkojoukkuetta.

Ei ole siis perusteita kannattaa. Ei ole, minulla tai kenelläkään muullakaan, velvollisuutta kannattaa, mutta on ilmeisen oikeutettua kannattaa eikä sitä kannattamista tarvinne kieltää, mutta naivia se silti on.

Selittävä tosiasiakysymyksesi on ytimekkäämpi kuin tuo tuossa edellä takaperin purkamani normatiivinen kysymyssamposi. Kysäiset, että ”mikä selittää sen, että monet aikuisetkin kannattavat jotakin seuraa tai maata”.

Vastaan hieman posket punastellen: kai se on se, että ei ole omaa elämää siinä määrin, että on kiinnityttävä joidenkin enemmän tai mieluummin vähemmän tuntemiemme ihmisten kohtaloihin ja elämään.

Painavammin: Kannattaminen on urheilun virhetulkinta. Siinä on ymmärretty urheilun syvin olemus väärin. Sen tähdenhän se urheilukilpailu tahi peli pannaan pystyyn, että se paremmuus selviää ja setvitään. Miksi siltä paremmuudelta tai menestykseltä tai menestymättömyydeltä toivoa ennalta mitään? Jos kannattaisin Barcelonan ja Real Madridin kohdatessa jompaakumpaa, menettäisin liki puolet ottelun tarjoamasta nautinnosta. Ja nupiksi olisin vielä sitä mieltä, että tuomari on nuija, kun se puhaltaa vastustajalle. Enkä ehkä huomaisi, että tuomarin suhteen vastustajan kannattajat ovat päinvastaisella kannalla. Kannattaminen nostaa nenänpäälle sellaisia värilaseja, että kannattaja hukkaa radikaalilla tavalla itse urheilun.

Tiistai 20.3.

Hakkarainen:

Uskallan mennä pidemmälle kuin sinä ja väittää, että joissain tapauksissa kannattamiselle ei ole moraalista oikeutusta. Se siis ei ole moraalisesti sallittua. Sillä näissä tapauksissa se on moraalisesti (ja poliittisesti) hyvin kyseenalaista. Tarkoitan ilmiötä nimeltä kannatushuliganismi. Tutuinta se on jalkapallossa. Voidaan tietysti väittää, että huligaanit eivät ole aitoja kannattajia. Oli miten oli, se on – halusimme tai emme – kannattamiseen erittäin läheisesti liittyvä, valitettava ilmiö. Sen moraalista kyseenalaisuutta tuskin tarvitsee perustella.

Olen samaa mieltä siitä, että fanittaminen ei voi olla kenenkään velvollisuus. Ei kenelläkään suomalaisella ole esimerkiksi kansallista velvollisuutta fanittaa Leijonia. Kyse on kuitenkin vain jääkiekosta.

En malta olla kommentoimatta piikkejäsi filosofiaa kohtaan. Käsitteelliset asiat ovat monesti a priori (kokemuksesta riippumatta) tiedettyjä. Oikeutuksen ja sallittavuuden välinen suhde näyttäisi olevan sellainen. Filosofiassa täytyy myös kuvitella erilaisia, mahdollisia kantoja, jotta argumenteista tulee mahdollisimman hyviä. Kaikki mahdolliset vastaväitteet on pyrittävä sulkemaan pois ennalta. Siksi joskus puhumme anonyymeistä henkilöistä.

Tämä riittää varmasti tällä erää normatiivisista kysymyksistä. Palaan niihin aivan lopuksi. Siirryn siis selittävään tosiasiakysymykseen.

Olen kanssasi samoilla linjoilla myös siinä, että on joissain tapauksissa surullista, kun fanittaminen täyttää muun elämän lähes täydellisen tyhjyyden. Aina pitäisi myös muistaa, että huippu-urheilukin on lopulta vain leikkiä – joskus tietysti aika kovaa leikkiä.

Silti uskallan väittää kohteliaasti vastaan, jos sallit. Mielestäni käsityksesi on kapea, koska se on liian yksilö- tai joukkuekeskeinen. Oletat selvästi lausumatta sitä suoraan ääneen, että yleisöurheilussa agentti on urheilija, urheilijat tai joukkue. Esimerkiksi salibandyssä SSV ja sen pelaajat pelaavat, mäkihypyssä Matti Hautamäki hyppäsi.

Asia ei ole kuitenkaan näin yksinkertainen. Yleisöurheilussa yleisö vähintäänkin kanssapelaa, osallistuu urheilemiseen. Kanssapelaaminen ei rajoitu ainoastaan reagointiin (ruumiillakin) pelitapahtumiin ja tuomareiden ratkaisuihin. Yleisö vaikuttaa aina siihen, mitä kentällä tapahtuu. Kotiyleisön hurmos voi nostaa kotijoukkueen liitoon. Sen passivisuus voi latistaa tunnelmaa ja siten heikentää pelisuoritusta. Pelaajat voivat jopa aistia yleisön pelon, joka tarttuu. Yleisö voi painostaa tuomareita, jotka lopulta sortuvat antamaan vierasjoukkueelle helpon rangaistuksen. Tätähän on jopa tilastollisesti tutkittu: vierasjoukkueet saavat enemmän rangaistuksia kuin kotijoukkueet.

En siis voi allekirjoittaa näkemystäsi katsojien passiivisuudesta siinä mielessä, että heidän pitäisi vain katsoa, kuka on paras. Heidän ei pitäisi toivoa mitään. Sanoisin pikemmin, että katsojien kannattaminen on ainakin yleisöurheilun luonteen mukaista.

Tähän tietenkin liittyy väistämättä puolueellisuus jossain määrin. En ole kuitenkaan täysin varma, että kukaan katsoja, jos häntä oikeasti kiinnostaa kyseinen urheilutapahtuma, voi olla emotionaalisesti täysin eristynyt siitä ja olla asettumatta lainkaan kenenkään puolelle. Näinhän käy hyvässä draamassakin.

Kannattamisen perimmäisin syy on kuitenkin mielestäni ihmisen yhteisöllisyys. Kuten aiemmin olen argumentoinut tässä blogissa, ihmisen persoona on yhteisöstään riippuvainen asia. Manchesterissä kasvanut Peter Simons olisi eri persoona kuin Imatran poika Petteri Sihvonen. Suurimmalla osalla ihmisistä on tietenkin perhe- ja kaveriyhteisö. Se ei meille kuitenkaan yleensä riitä. Kaipaamme laajempaa yhteisöä, johon identifioitua eli samaistua ja joka rakentaa identiteettiämme. Nyky-yhteiskunnassa erilaiset urheiluyhteisöt tarjoavat tässä yhden vaihtoehdon. Koska rajoitumme nyt kannattajiin, emme urheilijoihin ja heidän taustajoukkoihinsa, tarkoitan urheiluyhteisöistä nimenomaan kannattajajoukkoja. Voin esimerkiksi paljastaa, että Tapparan kannattamiseni on rakentanut pieneltä osaltaan omaa identiteettiäni, vaikka nykyään olen kohtuullisen passiivinen fani.

Uskon siis, että suurimmassa osassa tapauksista fanittamisen takana ei ole oman elämän lähes täydellinen tyhjyys kuten sinä näet asian. Kannattaminen on ihmisen sosiaalisuuden eräs ilmentymä.

Jos tätä ilmentymää aletaan arvottamaan, harmittomissa muodoissaan näen sen vain hyvänä asiana.

Keskiviikko 21.3.

Sihvonen:

Hyvin kirjoitat, filosofi. Ja saat tavallaan minut tuntemaan itseni yksinäiseksi. Tai oikeammin tulet leimanneeksi minut yksinäiseksi sudeksi, kun en millään muotoa halua pelitapahtumiin sen tähden, että saisin niistä rakennetuksi itselleni sosiaalisen tilanteen. Ehkä tämä on sitten myös persoonakysymys. Siis jos sopii, että ihan hetki viivähdetään minun persoonassani. Mikä olisi minulle mahdottomuus? Se olisi se, että pukisin jonkun joukkueen fanipaidan ylleni ja menisin fanikatsomoon huutamaan, kannustamaan ja hurmioitumaan. Sitä päivää ei tule. Olen yksinäinen susi, analyytikko ja etätyömies etätyömiesasussani eli villasukissa, kalsareissa ja t-paidassa.

Mutta nyt yksityisestä yleiseen, mikä on kuitenkin näissä keskusteluissamme, jotka ajoittain piipahtavat väittelyn puolella, tärkeintä.

Taisi olla Emile Durkheim, maineikas sosiologi ynnä muuta, joka osoitti sen, mikä on uskonnollisuuden ydin. Se ei ole suinkaan itse usko saatikka joku jumala, vaan juurikin yhteisöllisyys. Uskonnot ovat olleet maailman sivu yhteisöllistä liimaa. Uskonto – mikä ihana syy kokoontumisiin ja parveiluihin.

Pohdiskelin aikoinaan uskontotieteen proseminaarityössäni sitä, miten entinen uskonnollinen vaarinotto on korvautunut aivan uusilla kirkonmenoilla. Kirkko on nykyään jäähalli, pappi päävalmentaja, seurakunta istuu haltioissaan hallin penkkiriveillä, kirkonmenon liturgia on itse peli, uskonto on vaikka se sinun kannattamasi Tappara, ristin korvaa kirvesrinta-logo, liturgiaa ja uskonnollisia tekstejä tulkitaan eri medioiden ylipappien toimesta, Johtava Analyytikko on Paavi ja uskonkiistoja käydään Jatkoajan keskustelupalstoilla. (Päivitin hieman seminaarityöni referaattia tässä omavaltaisesti tuolla Jatkoajalla ja Johtavalla Analyytikolla tuodakseni asian tämän päivän kontekstiin, heh.)

Tähän liittyy myös se, kun uskontotieteilijä Max Muller lausui: ”Jos tunnet vain yhden uskonnon, et tunne yhtään.”

Väitteeni kuuluu, että jotain on urheilun seuraamisessa pielessä, kun kärkipointti on sosiaalisessa kokoontumisessa ja samanhenkisten kanssa parveilemisessa. Itse pelin ei ole niin väliä. Ja tämä ilmiöhän on vain voimistunut. Postmodernille kannattajakulttuurille on tyypillistä, että kannatuskohde voi olla mikä vain. Esimerkiksi Saksassa yksi ja Sveitsissä yksi jäähalli on illasta toiseen täynnä ilman, että tuo kokoontuva massa ymmärtää itse jääkiekosta juuri mitään. Ja kaikki tapahtuu jopa ilman lajitraditiota. Kunhan vain tiedetään, missä on bileet, niin sinne mennään.

Kannattamisen varjopuolia on myös se, että se pönkittää niin kutsuttua pelaajakulttia, joka puolestaan on nostanut pelaajapalkkiot pilviin, mikä taas saattaa lopulta tuhota pallopelit kokonaan. Fanit miettivät, että tuleeko meille se ja se pelaaja, lähteekö meiltä se ja se pelaaja – eikö kukaan pohdi, millä pelikirjalla pelataan. Itse peli on vähäpätöisin sivuseikka.

Ja mitä Max Mulleriin tulee, niin jos tuntee ja kannattaa vain Tapparaa, ei tunne itse peliä lainkaan. Fokus on vain siinä, että voittaako vai häviääkö Tappara. Jumalten keinu kiikkuu: voiton myötä ollaan taivaassa, tappion myötä helvetissä, itse pelin ei ole niin nokonuukaa.

Ja sen teen ihan selväksi herra filosofi, että termisi ’yleisöurheilu’ saa minut voimaan liki pahoin. Urheilu on urheilua ja urheilemista, se ei liity urheilun katsomiseen. Parasta urheilua on iltahämärän pihapelit. Niitä pelataan pelin, itsen, oman joukkueen ja vastustajan joukkueen tähden. Niitä pelejä fanien ja katsojien katse ei ole saastuttanut.

Tärkeysjärjestys on: peli, pelaajat ja valmentajat, analyytikot, huoltojoukot, ja jossain kaukana tulevat katsojat, kannattajat ja fanit. Ja toivottavaa olisi, että katsojat toivoisivat, että parempi aina voittaa, nauttisivat kummankin joukkueen pelistä eikä ilmassa olisi minkäänlaista kannattamisen ripettäkään jommankumman puolesta. Olisihan se nimittäin ollut ihan väärin, jos Tre Kronorin kannattajien toive olisi toteutunut 1995 tai 2011. Se olisi ollut verinen vääryys. Kannattaminen ja urheilulta toivominen ovat toimintaa, joka ei kuulu urheiluun tai urheilun liepeille. Kuten Muller sanoo: Jos tunnet vain yhden uskonnon, et tunne ainuttakaan.

Miten muuten, filosofi, silloin, kun Suomen salibandymaajoukkue pelaa Ruotsia vastaan ,toivotko, että Suomi voittaa? Mielestäni tämä on nyt aivan oleellinen kysymys keskustelumme pitimiksi.

Hakkarainen:

Vastaan välittömästi, koska seuraava puheenvuoroni on välttämättä luonteeltaan selventävä ”yksinäisen miehen” vuodatuksesi jälkeen. Selventäviä kysymyksiä ennen kuitenkin tunnustus. Kun Suomi kohtaa Ruotsin salibandyssä, kannatan Suomea ja toivon Suomen voittoa. Tähän on kaksi syytä: koen olevani suomalaisen salibandy-yhteisön jäsen, identifioidun siihen enemmän kuin ruotsalaiseen salibandy-yhteisöön ja Suomen pelitapa miellyttää minua paljon enemmän sekä katsojana että analyytikkona (kun se toimii).

Sen sijaan Salibandyliigan ottelut ovat huomattavasti monimutkaisempi tapaus. Valmentajahistoriani vuoksi minulla on väistämättä erilaisia tunteellisia suhteita eri joukkueisiin. Lisäksi niiden yleinen toiminta vaikuttaa väistämättä emotionaaliseen suhtautumiseen. Uskon kuitenkin kykeneväni säilyttämään riittävän puolueettomuuden ja sitä kautta objektiivisuuden. Objektiivisuus ei muuten ole mikään mustavalkoinen joko-tai-asia. Siinä on asteita ja jossain kulkee riittävyyden raja. Raja voi kyllä vaihdella tilanteen mukaan.

Nyt selventäviin kysymyksiin. Voisitko ystävällisesti vastata järjestyksessä seuraaviin tarkennuksiin, jotta kykenen vastaamaan sinulle kunnolla. Mehän sovimme aluksi, että etenemme tarkasti, huolellisesti ja rauhallisesti.

1. Et suoraan vastannut näkemykseeni, että yleisöurheilussa yleisö osallistuu urheilemiseen. Kiellätkö tämän täysin (tosiasiallisesti)? Vai otatko siihen normatiivisen tuomitsevan kannan? Vai teetkö jopa molemmat siirrot samaan aikaan?

2. Kaipaisin selvennystä kantaasi urheilusta ja ihmisen sosiaalisuudesta. Oletko vain sitä mieltä, että tärkeintä ei saa olla sosiaalinen yhdessäolo? Vai otatko tiukemman kannan?

3. Huomaan, että olet melkoinen urheiluromantikko: todellinen, oikea urheilu tapahtuu paikallisen urheilukentän hämärässä ilman yleisöä. Oletko sitä mieltä, että tämä on urheilun ydin, kenties jopa olemus?

4. Toivotko todella, että kukaan ei missään urheilutapahtumassa kannattaisi ketään vaan olisi vain passivinen katsoja, joka ainoastaan toivoo paremman voittoa?

Lopuksi esitän vielä lisäkysymyksen: oletko koskaan ollut paikalla globaalin lajin suurtapahtumassa esimerkiksi Serie A:n jalkapallo-ottelussa? Ehkä myös NHL-ottelu riittää tähän…

Maanantai 2.4.

Sihvonen:

Kunnioitan rehellisyyttäsi, arvon filosofi, kun myönnät, että olet Suomen puolella Ruotsia vastaan, kun näiden maiden salibandy-maajoukkueet kohtaavat. Kunnioitan kantaasi, vaikka en voikaan jakaa tuota vakaumustasi, vai pitääkö mieluummin puhua toimintamallista. Minun mielestäni aito analyytikko ei voi toivoa jommankumman joukkueen voittoa.

Olen viime päivinä lukenut karmeita vuodatuksia siitä, miten ”idioottimainen” tai ”pelle” HIFK pelaajineen oli, kun se pelasi ja hävisi puolivälieräsarjassa Jokereille. Nämä sanat ovat ilmaantuneet sekä vakavasti otettaviin lehtiin että nettiin. Luen niistä auttamatta sen, miten kyseiset kirjoittajat ovat olleet pettyneitä, kun ”oma joukkue” on pettänyt. Tämä tie on vaarallinen tie. Se on seurausta siitä, että ammattilaiset fanittavat. Erään iltapäivälehden artikkelin mukaan HIFK:n pitää hävetä: ”Hävetkää”, luki isolla otsikolla. Tällöin mennään metsään, kun näin kirjoitetaan. Urheilussa on aina voittajia ja häviäjiä, eikä kummankaan tarvitse koskaan hävetä. Ei voittajan, ei häviäjän.

Sitten kysymyksiisi:

Ensimmäinen. Toki yleisö osallistuu peliin mylvinnällään. Yleisö on urheilun sivu-subjekti. Mutta minä olen tässä hahmotellut sellaista ”näkymätöntä yksilöä”, hieman sellaista, johon itsekin viittasit. Että kuvitellaan se toimija. Ja siinä katsannossa pidän kiinni siitä, ettei ”järjissään” olevan yksilö kannata ketään. Aikuisuuden tila ei jätä sijaa kannattamiselle. Ja etenkin ammattianalyytikkojen on oltava ”järjissään” ja aikuisuuden tilassa. Myös monet itse (huippu)urheilleet ynnä itse valmentaneet saatikka analysoineet ovat ”järjissään” ja aikuisuuden tilassa. Ei ole tarvetta eläytyä johonkin itselle vieraaseen. Kun on itse jo nähnyt ja kokenut sen kaiken urheilun, ollut siellä, tehnyt sitä.

Toinen. Kyllähän sosiaalinen yhdessä oleminen on ihmiselle kaikki kaikessa, elinehto. Sitähän uskontokuntien seurakuntalaiset ja urheilutapahtumien fanit tekevät, ovat yhdessä, parveilevat ehtimiseen. Vaan ei se, mitä massat tekevät, muuta kantaani siihen, että noissa parveiluissa itse peli jää toiselle sijalle. Minä olen pelin perässä, en sen perässä ja kannalla, että peli jää sekundaariseen asemaan. En voi käsittää (tai toki voin, mutta en ole sen puolesta), että keväällä 2011 punapaitainen fani oli onnellinen nähtyään jääkiekkoa, nyt keväällä 2012 sama tyyppi on onneton, vaikka näki taas jääkiekkoa, samaa lajia.

Kolmas. Kyllä, olen sitä mieltä. Vaan en koe, että olisin urheiluromantikko. Olen entinen urheilija, entinen (ja nykyinen) valmentaja ja analyytikko. Lätkäjätkä. Koen urheilun kovin eri tavalla kuin ne, jotka ovat pelanneet koripalloa hieman koulunjoukkueessa, käyneet joskus punttisalilla ja sitten löytäneet kuka mistäkin ihmeellisestä syystä jonkun kannatettavan joukkueen. – Mutta sitä alleviivaan, ja tämä on kommentti johonkin keskustelumme kommenttiin, että en ole mitenkään ylemmyydentuntoinen suhteessa niihin, jotka kannattavat. Minä en kannata, ja koetan tässä vain perustella, miksi en kannata. Taitaa isossa kuvassa olla niin, että minä olen väärässä ja ne, jotka kannattavat, ovat oikeassa. Mutta silti tohdin olla kannattamatta mitään tai ketään. Vaikka olen ankarassa vähemmistössä.

Neljänneksi. En toivo, että ihmiset eivät toivoisi, kannattaisi ja fanittaisi. Ehkä toivon, että heräisi sellainen valistuneiden aitojen urheiluystävien luokka, joka ymmärtäisi olla toivomatta, kannattamatta ja fanittamatta. Loppuja, siis niitä, jotka kannattavat, tarvitaan siihen, että huippu-urheilusirkus pyörii nykyisellään. Ja toki sitten toivon, että uusi valistunut luokka ohjaisi hommaa terveempään suuntaan, jossa esimerkiksi tähtikultti ei johtaisi eri lajien väistämättömänä (taloudelliseen) tuhoon.

Lopuksi. En ole ollut paikalla NHL-ottelussa. Mutta olen ollut isoissa futismatseissa läsnä. Muistuu mieleeni muun muassa joskus 90-luvun alussa Ruotsin EM-kisat. Taisi olla ottelu Saksa vastaan Venäjä. Oli pelottavaa olla siinä aivan saksalaisten vieressä, vain rauta-aita erotti minut, ex-appiukkoni ja muun matkueemme niistä Saksan kannattajista. Tuntui oudolta, kun saksalaiset kannattajat olivat niin aggressiivisia ja näyttivät kädellään sellaista jotain merkkiä tai merkin tapaista tai jotain. Minä ajattelin hiljaa hengessäni, että jalkapalloahan tämä vain on. Jos tarkasti katsoin syrjäkarein ketään niistä kannattajista kiinteämmin, huomasin auttamatta, ettei tuo henkilö ollut oma itsensä vaan jonkun kummallisen joukko-suggestion vallassa. Se pelotti minua. Mutta varmaan johonkin tarpeeseen se niille kannattajille meni, että olivat saaneet astua oman minuutensa tuolle puolen.

3.4.

Hakkarainen:

Kiitoksia selventävästä puheenvuorostasi. Mielestäni on Akateemisessa urheilublogissa oikein, että tarkastelemme asioita kylmän analyyttisesti emmekä pyri provosoimaan – tai provosoitumaan (koskee myös lukijoita).

Tohdin epäillä aluksi hieman rehellisyyttäsi. Onko todella niin, että suhtaudut emotionaalisesti täysin kylmästi siihen, voittaako Leijonat Venäjän vai ei? Etkö tunne yhtään mitään Suomen voiton puolesta (en tarkoita tunteita pelitapaa koskien vaan toivoa Leijonien voitosta)? Ehkä olemme erilaisia ihmisiä, mutta minä en kykene suhtautumaan suurimpaan osaan salibandyotteluista täysin kylmästi. Silti kykenen ainakin lähes aina analysoimaan peliä viileästi. Jos tunteet menevät yli, olen hiljaa.

Iltapäivälehtiä en lähtisi liikaa moralisoimaan. Me tiedämme, että näillä repivillä otsikoilla myydään lehtiä ja saadaan klikkauksia netissä. Me myös tiedämme, että samaa strategiaa on käyttänyt menestyksekkäästi Urheilulehti, johon molemmat kirjoitamme. En toki sano, että iltapäivälehtiä ei saa kritisoida, kun siihen on syytä. On vain syytä aina muistaa katsoa ensin peiliin.

Ajattelusi on eräässä suhteessa sisäisesti jännitteistä, jos ei suorastaan ristiriitaista. Näytät myöntävän, että katsojat vaikuttavat peliin. On kiistämätön fakta, että silloin monet heistä asettuvat toisen joukkueen puolelle. Sille ei mitään vain voi, ihmisen psyyke toimii niin. Silti olet sitä mieltä, että kannattaminen on jotenkin järjetöntä. Eikö nimenomaan ole rationaalista yrittää vaikuttaa kannattamisella sen joukkueen hyväksi, jonka puolella on?

Olisiko sitä paitsi mitään järkeä seurata urheilua, jos ei asettuisi koskaan kenenkään puolelle? Urheilu on myös draamaa ja draama ei toimi, jos ei asetu kenenkään puolelle ja joitakin vastaan.

Mielestäni suhtaudut hieman liian yksisilmäisesti ilmiöön nimeltä kannattaminen tai fanittaminen. Tunnut painottavan sen huonoja puolia tai muotoja. Mutta kannattaminen on varsin moninainen ilmiö: sillä on useita erilaisia ilmentymiä. Jotkut niistä kuten huliganismi ovat tuomittavia ja vaarallisia, jotkut säälittäviä, jotkut täysin harmittomia. Pitää siis arvioida jokaista kannattamisen muotoa itsessään – tapaus kerrallaan – eikä ottaa kantoja fanittamiseen sinänsä.

Tähän liittyen et mielestäni näe riittävän selvästi kannattamisen kulttuurista puolta. Siksi kysyin, oletko ollut pelissä esimerkiksi suuressa jalkapallomaassa. Kannattaminen on monissa paikoissa osa paikallista kulttuuria. Sillä on syvät historialliset juuret. Se rakentaa paikallisyhteisön ja sen ihmisten identiteettiä. Kun esimerkiksi astelee Stadio Olimpicolle AS Roman peliin, sen tuntee suorastaan luissa ja ytimissä: tämä on osa roomalaisuutta. Samalla tulee hieman kastetuksi siihen. Pääsee maistamaan roomalaisuutta.

Näissä syvissä kannatuskulttuureissa peli ei nähdäkseni ole mitenkään toissijaista. Päinvastoin, peli, pelaajat ja valmentajat ovat keskiössä. Ainakin peliä ja pelaajia kunnioitetaan syvästi – jopa niin paljon että valmentajat kärsivät siitä joskus. Tämä on paljon vanhempi ilmiö kuin nykyinen globaali jalkapallobisnes.

Mielestäni yhteisöllisyyden tunteminen luissa ja ytimissä on tiettyyn rajaan asti ainoastaan terveellistä ihmiselle. Se muistuttaa meidän sosiaalisuudestamme näinä individualismin aikoina. Me myös tarvitsemme sitä ollaksemme ihmisiä.

Olen eri mieltä kanssasi siitä, että urheilun ydin on voittajan ja häviäjän selvittäminen. Mielestäni urheilun ydin on urheileminen: itse tekeminen. Esimerkiksi jääkiekkopeliä ei pistetä ensisijaisesti pystyyn voittajan selville saamiseksi. Se pistetään pystyyn, koska jääkiekon pelaaminen itsessään on niin hauskaa. Tähän liittyy tietenkin voittaminen ja häviäminen, paremman ja huonomman selvittäminen, mutta se ei ole ensisijaista. Voittaminen ja häviäminen on pelaamisen seuraus. Tämä aletaan viimeinkin tajuta suorituskeskeisessä Suomessakin.

Emme ole myöskään keskustellut urheilun kiistämättömästä esteettisestä puolesta. Otetaan esimerkiksi äärimmäisen vaativa urheilulaji taitoluistelu. Olen varsin vakuuttunut siitä, että suurinta osaa taitoluistelijoista ja taitoluistelun katsojista motivoi taitoluistelun kauneus. Luistelija haluaa esiintyä kauniisti. Katsojat haluavat nähdä kaunista luistelua jäällä.

4.4.

Sihvonen:

Suotta olet epäillyt rehellisyyttäni. Emootioni eivät liikahda pätkääkään, jos Leijonat voittaa tai häviää. Katson peliä ainoastaan pelin kannalta. Olenkohan jo maininnut siitä, miten olin erittäin tyytyväinen, kun Torinossa Tre Kronor kaatoi Leijonat finaalissa. Se johtui siitä, että Ruotsi pelasi modernimpaa pelikirjaa, mitä tulee pelitapojen evoluutioon. Ja kaiken kukkuraksi Leijonien turnauksen alun hyökkäävä pelisuunnitelma oli sulanut pahemman kerran turnauksen mittaan, kun Leijonat palasi hiljalleen niihin 90-lukulaisiin pelioppeihimme, joista 2003-2004 oli alettu oppia pois Raimo Summasen johdolla.

Vastaavasti viime keväänä olin tyytyväinen, kun Leijonat löi MM-finaalissa Tre Kronorin. En ollut tyytyväinen sinänsä Leijonien puolesta, vaan sen pelitavan, Meidän Pelin puolesta. Eli teen tämän aivan selväksi: En kannata Tre Kronoria. En kannata Leijonia. Se sijaan katson aina erikseen kunkin joukkueen käyttämän pelitavan – ja suhtaudun sitä mukaa joukkueisiin, a posteriori.

Eli jos minusta nyt halutaan jokin kannattajuuden ripe kiskoa esiin, niin se liittyy pelitapojen kannattamisiin. Tosin tämäkään myönnytys ei pidä ihan paikkaansa. Nimittäin ei se mene niinkään, että kun vastakkain ovat lätkäpelissä niin kutsuttu pystysuunnan jääkiekon joukkue ja Meidän Pelin joukkue, että toivoisin Meidän Pelin joukkueelle voittoa. Enemminkin katson pelin ja siitä sen, että millä tavoin nuo erilaiset pelitavat saavat ottelussa ilmiasunsa ja miten ne lyövät toisiaan vastaan matsissa. Ja jos oikein tutkiskelen sieluni pohjaa, niin korkeintaan tunnen jonkinlaista mielihyvää – kuten Torinon finaalin jälkeen ja kuten Slovakian finaalin jälkeen – siitä, jos olen journalismissani onnistunut käsittelemään ja jopa heikentämään häviävän pelitavan ja voimistamaan voittavan pelitavan aatetta suomalaisessa jääkiekkokentässä.

En voi kuitenkaan missään tapauksessa lämmitellä Meidän Pelin lämmössä kovin kauaa. Nimittäin pelin evoluutio ajaa siitä ohi enemmin tai myöhemmin. Siksi otan mielelläni vastaan sellaisia pelikokemuksia, jossa pystysuunnan jääkiekko antaa löylyn Meidän Pelille. (Kaikki lukijamme eivät varmaankaan tiedä, mitä ovat Meidän Peli ja pystysuunnan jääkiekko, mutta niiden määritteleminen ei ole tässä tarpeen. Riittää, kun tietää, että ne ovat kaksi johtavaa ja kilvoittelevaa pelaamisen paradigmaa tällä hetkellä jääkiekkomaailmassa.)

Suurinta nautintoa saan siitä, että haistelen peleistä heikkoja signaaleja. Eli pohdin sitä, että mikä on oleva seuraava pelaamisen evoluutioon liittyvä voittava pelaamisen strategia. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että tutkijankammiossani pelivideoiden kanssa olen jo paljon pidemmällä, mitä olen julkaisemassani journalismissa. Journalismi laahaa perässä, koska en ole vielä varma seuraavista siirroista sen suhteen, mihin suuntaan pelaaminen kehittyy. Ajatukset ovat jo oraalla, mutta niistä ei voi vielä kirjoittaa. Uskon, filosofi, että tajuat, ettei tällaisessa tarkastelussa ole pienintäkään sijaa millekään jonkun maan tai seuran tai yksilön kannattamiselle.

Ja nyt on niin, että on päässyt käymään hirmuinen erehdys! Olenko ilmaissut itseäni huolimattomasti vai oletko sinä lukenut minua väärin? Olenko sanonut, kuten viittaat, että ajattelisin, ”että urheilun ydin on voittajan ja häviäjän selvittäminen”? En nimittäin ajattele ollenkaan noin. Olen ymmärtääkseni sanonut hieman ylimalkaisesti, että onhan se turha kannattaa mitään tai ketään, eli toivoa ottelulta jotain, toivoa voittajaa, koska sitä vartenhan se peli tai kisa pannaan pystyyn, että se sitten setvii ja näyttää sen voittajan.

Tuo ei kuitenkaan tarkoita missään nimessä sitä, että urheilun ydin olisi voittamisessa ja häviämisessä. Uskon, että pitkässä juoksussa paremmat pelistrategiat voittavat huonommat pelistrategiat, mutta yksittäisessä ottelussa voi käydä miten vain. Siksi minulle on oikeastaan aivan yhdentekevää, kumpi osapuoli voittaa juuri käsillä olevan ottelun. Jokaisessa ottelussa on läsnä niin paljon tuuria – vaikka valmentajien ydintehtävä onkin sattuman minimoiminen -, ettei senkään takia kannattaa jumittua antamaan painoa voitolle ja tappiolle. Kun Leijonat hävisi toissa MM-kisoissa avauspelin Tanskalle, olin tämän viisimiljoonaisen kansa ainut ihminen, joka sanoi, että Leijonat pelasi loistavasti. Minullehan suorastaan ilkuttiin ja naurettiin tuolloin! Olin ainoa, joka näki sen, miten tuloillaan Leijonien pelitavassa oli tuossa tappio-ottelussa se Meidän Pelin ulottuvuus, jolla sitten viime keväänä marssittiin aina maailmanmestaruuteen asti. Jos olisin katsonut kannattajan silmin tuota Suomen ja Tanskan ottelua, olen varma, etten olisi pettymykseltäni – pettymykseltä ottelun lopputulokseen – nähnyt niitä heikkoja signaaleja, joiden perusteella taisin hieman provosoivasti ilmoittaa, että Leijonat pelasi loistavaa jääkiekkoa.

Voitot ja tappiot tulevat ja menevät; pelaajat ja valmentajat tulevat ja menevät; jopa analyytikkojakin tulee ja menee; mutta yksi on ja pysyy nimittäin peli. Ja taustalle voidaan kuvitella yhteisöllisyyttä toimittava yleisölauma, välttämätön jos nyt ei paha niin sen tapainen kuitenkin, jonka pointti ei ole itse pelissä vaan jossain muussa eli siinä yhteisöllisyydessä. Ja onhan tuo kaiken ydin, peli, niin mahtava juttu, että sen ympärille ja vaiheille syntyy uudestaan ja uudestaan paitsi pelaajia, valmentajia ja analyytikkoja myös sitä yhteisöllisyyttä. Ehkä taistelen tuulimyllyjä vastaan, kun alleviivaan alleviivaamasta päästyäni sitä kaikkein tärkenitä ydintä, peliä, mutta aion tehdä sitä osaltani jatkossakin voimiani säästämättä. Ja kun katsoo ytimeen eli peliin, silloin ei voi kannattaa ketään eikä mitään – paitsi peliä.

Ja mitä siihen tulee, kun kirjoitat, että ”[u]rheilu on myös draamaa ja draama ei toimi, jos ei asetu kenenkään puolelle ja joitakin vastaan”, olen kanssasi jyrkästi eri mieltä. Minulle urheilun draama on siinä, että antaudun pelille. Pyhä peli kutsuu puoleensa kaksi vastavoimaa, kilvoittelevat joukkueet. Ja sitten nuo joukkueet tekevät pelille sen, minkä pystyvät ja minkä parhaakseen näkevät. Draama on siinä, miten peliä kohdellaan ja miten peli sitten antaa väliaikaisen lopputuloksen toisen senkertaisesta paremmuudesta. Mutta tuo paremmuus ei jää kummankaan haltuun, vaan huomenna on uusi peli. Pelistä lähdetään, peliin palataan. Pelissä on se draama, ei pelille asetetuissa usein aivan irrationaalisissa toiveissa, kannattamisissa ja fanittamisissa.

Kyselet sen perään, että voisinko eläytyä eri kulttuureihin, vaikkapa roomalaisuuteen, jalkapallon kautta. Vastaan, että en. Urheilu ja etenkin sen ytimessä oleva peli on sellainen universaali kieli, ettei se tee erotteluja kulttuureihin. Se, mikä näyttää erolle, onkin viime kädessä yhtä ja samaa yhteisöllistä parveilua oltiin sitten Italiassa, Venäjällä, Saksassa tai Suomessa. Kun haluan eläytyä kulttuureihin, tartun kaunokirjallisuuteen. Eco, Tolstoi, Goethe, Linna ja niin edelleen, tiedäthän.

Lopuksi otat esiin tärkeän ulottuvuuden, urheilun estetiikan. Minulle urheilun estetiikkaa on, kun hieman puukätinen pakki on Meidän Pelin hurmoksessa muuttunut samettikätiseksi puolustajaksi ja hän, Ossi Väänänen, on pysähtynyt Leijonien maalin taakse hyväksi toviksi kiekon kanssa viivelähtöä pystyttämään ripauksen itsevarma ilme kasvoillaan; Väänänen syöttää pelivälineen pakkitoverilleen Jyrki Välivaaralle; Välivaara kiskaisee peliä tekevän syötön keskustaan sentteri Jarkko Immoselle; Immonen jatkaa kiekon kolmannella kosketuksellaan laitaan Mikael Granlundille, joka kuskaa kiekon sisälle hyökkäysalueelle; siellä Granlund tarjoilee syötön takamiehen paikalle hiipineelle Janne Pesoselle, joka ampuu kiekon sydämensä kyllyydestä kohti vastustajan maalia.

Mutta alleviivaan, että estetiikka ei vähene mihinkään silloin, jos tuon saman syöttöketjun tekee Venäjän tai Ruotsin pelaava viisikko. Haltioidun tismalleen samalla tavalla.

Kannattajien estetiikka, siis se, millaista urheilua pidetään kauniina, ohjaa toisinaan rajusti ja irvokkaalla tavalla valmentajien toimintaa vaikkapa SM-liigassa. Esimerkiksi HIFK:n fanien mielipide siitä, minkälaista jääkiekkoa he haluavat nähdä, on ajanut monet päävalmentajat seurassa karille. Ongelma on siinä, että väistämättä kannattajien maku kulkee aina hieman sen perässä, missä kulkee pelin evoluutio.

26.4.

Hakkarainen:

Puheenvuoroni aluksi minun täytyy pahoitella lukijoilleni ja sinulle puheenvuoroni pahaa viivästymistä. Viivästys johtuu palkkatyöni (akateemisen filosofoinnin) kiireistä ja Salibandyliigan loppuhuipentumasta. Jälkimmäinen vei kaiken edelliseltä ja hiihdolta liikenevän ajan ja energian.

Ehkä viivästys oli kuitenkin vain hyvä asia, jos lukijamme eivät jo kaikonneet. Se antoi nimittäin minulle hieman ajallista ja siten myös objektiivista etäisyyttä keskusteluumme. Luin sen jälleen kerran huolellisesti läpi. Se on polveillut paljon ja moniin suuntiin on vähintäänkin keskustelua avattu. Samalla näen kuitenkin, että tämä keskustelu alkaa varmaankin lähestyä loppuaan. Siksi pyrinkin ensin summaammaan näkemyksesi – tai kuinka minä tulkitsen sitä – ja esittämään sen jälkeen, missä oma kantani eroaa siitä. Käytän esimerkkinä lajiasi jääkiekko.

Näkemyksesi mukaan jääkiekossa kaikkein oleellisinta ja keskeisintä on jääkiekkopeli. Jääkiekkopeli alkaa, jääkiekkopeli pelataan, jääkiekkopeli päättyy – vain palatakseen jälleen seuraavassa ottelussa. Jääkiekkopeli pelataan jääkiekkokentällä. Sen pelaavat pelaajat ja kenties osittain valmentajat, jos sellaisia on. Pelin lopuksi toinen joukkue aina voittaa, toinen häviää. Peli pelataan voittajan selville saamiseksi. Mutta jääkiekkopeliä ei pelata vain sen vuoksi: jääkiekon pelaaminen on suorastaan itseisarvoista. Käytät mm. ilmaisua “peli kutsuu”. Tämän hieman mystifioivan ilmaisun ymmärrän merkkinä jostakin sellaisesta ajattelusta, että jääkiekkopeli – ei vain sen pelaajat ja kenties valmentajat – on subjekti, agentti, tekijä. Jääkiekkopeli on sinulle suorastaan pyhä asia.

Tästä näkökulmasta on ymmärrettävää, että näet kaiken jääkiekkopelin ympärille rakentuneen ja rakentuvan jonkinlaisena lieveilmiönä. Tässä keskustelussa olemme keskittyneet kannattamiseen ja fanittamiseen. Ymmärrät kyllä, miksi jääkiekkojoukkueita kannatetaan. Siihen on sosiaaliset syyt (selittävä kysymys). Ymmärrät myös, että joku fanittaa vaikkapa Tapparaa. Sallit sen – ehkä pitkin hampain (normatiivinen kysymys). Mutta silti olet sitä mieltä, että tämä fanittaminen on vähintäänkin naivia. Fanit eivät ole täydessä aikuisuuden tilassa, kun heidän täytyy täyttää persoonansa aukkoja kannattamisella, joka on emotionaalis-sosiaalista kiinnittymistä oman joukkueeseen. Parhaimmillaan tämä on hieman hölmöä mutta sinänsä sallittavaa, vaikkakin järjetöntä: parempi olisi täyttää oma elämä jollain muulla kuten taiteella. Pahimmillaan se johtaa täydelliseen silmien ummistamiseen itse peliltä ja jopa vakaviin lieveilmiöihin kuten jääkiekon ylikaupallistumiseen ja kannattajahuliganismiin.

Mielestäni olet oikeassa monissa ilmiön nimeltä jääkiekko varjopuolissa – jos tämä yleistetään urheiluun yleensä, monissa uhreilun varjopuolissa. Suhtaudun hyvin kriittisesti fanien ylivaltaan, tähtikulttiin, ylikaupallistumiseen, toimijoiden taloudelliseen tai poliittiseen hyväksikäyttöön jne. Huliganismi on yksiselitteisesti täysin tuomittavaa. Tapahtuu se sitten suuressa jalkapallo-ottelussa tai Jyväskylän Monitoimitalon parkkipaikalla.

En sen sijaan kykene allekirjoittamaan näkemystäsi, jota voisi kutsua urheilufundamentalismiksi: esimerkiksi jääkiekossa kaiken perusta ja mittari on jääkiekkokentällä tapahtuva peli, jota pelaajat pelaavat. Minulla on tähän kaksi perustetta: (1) kuten olen tuonut esille, en ole lainkaan varma, että jääkiekkoa pelaavat vain pelaajat (ja ehkä valmentajat), (2) jääkiekko ja urheilu yleensä on niin monimutkainen ilmiö, että sitä tai sen ydintä ei voi palauttaa peliin.

Ensimmäiseen perusteeseen voidaan yllä sanottuun lisätä seuraavaa. On totta, että pelaajilla on suorin fyysinen kosketus jääkiekon pelaamiseen. Tästä ei kuitenkaan seuraa, että he yksin pelaisivat. Mielestäni pelaaja tarkoittaa yksinkertaisesti tahoa, joka vaikuttaa pelitapahtumiin. Tällöin myös kannattajat voivat olla pelaajia, koska he yksiselitteisesti vaikuttavat peliin – myönteisesti ja kielteisesti. Kannattajien pelaaminen on tietenkin erilaista kuin pelaajien pelaaminen. Mutta ehkä voimme keskustella pelistä seuraavaksi?

Myös toista perustetta on väännetty ja käännetty tässä keskustelussa. Urheilulla on monta ulottuvuutta: esteettinen, kulttuurinen, yhteisöllinen, moraalinen, poliittinen, psykologinen, fyysinen jne. Ulottuvuuksien keskinäinen painotus vaihtelee lajista toiseen. Höntsyjääkiekossa painottuvat toiset ulottuvuudet kuin taitoluistelun arvokisoissa. Jos shakki sallitaan urheiluksi, ollaan tekemisessä täysin erilaisen toiminnan kuin jääkiekon pelaamisen kanssa. On siis vaikeaa – kenties mahdotonta – nostaa yksi näistä ulottuvuuksista muita perustavammaksi (fundamentalistisemmaksi) yleisesti ottaen urheilua koskien. Lisäksi urheilu on historiallisesti muuttuva ilmiö. Samasta syystä en usko, että urheilulla on olemusta, essentiaa tiukasti ottaen.

Kulttuurisesta tai sosiaalisesta puolesta näen, ettet ole ymmärtänyt näkemystäni aivan oikein. Ehkä olen ilmaissut itseäni huonosti. Urheilun kautta ulkopuolinen pääsee maistamaan jotakin paikallista identiteettiä. Mutta pääpointtini on, että urheilufanittaminen rakentaa monessa paikassa paikallista identiteettiä. Esimerkiksi osalle roomalaisista As Roman kannattaminen rakentaa heidän identiteettiään roomalaisina. Toisille roomalaisille saman työn tekee eri tavalla Lazion kannattaminen. Tämä tietenkin väistämättä muodostaa me vs. muut -asetelman, sulkee pois joitakin henkilöitä. Jos poissulkevuus viedään liian pitkälle, tuloksena voi olla kauheuksia. Ihminen kuitenkin tarvitsee yhteisöllisen identiteetin, hänen täytyy samaistua johonkin paikallisyhteisöön. Jos urheilukannattaminen tarjoaa yhden välineen tähän, on se järkevissä rajoissa pysyessään suorastaan hieno asia. On suorastaa mieltä kohottavaa tuntea myönteinen kollektiivinen tunne. Tämä ei ole järjetöntä, koska se voi rakentaa ihmisestä täydemmän persoonan, kun hän kokee kuuluvansa johonkin yhteisöön. Äärimmilleen viety individualismi on järjetöntä, koska ihminen on myös sosiaalinen olento.

Lopuksi vielä huomautus analyytikon metodista. Näytät ajattelevan, että analyytikon tulee olla täysin puolueeton objektiivinen henkilö, joka vain katsoo peliä ja rakentaa sen perusteella enemmän tai vähemmän teoreettisia näkemyksiä pelistä. Mielestäni tämä kuva on auttamattoman naiivi: täysin objektiivinen analyytikko on fiktio. Siinä objektiivisuutta ajatellaan myös mustavalkoisesti, millainen asia se ei ole, kuten olen yllä osoittanut.

Torstai 3.5.

Sihvonen:

Kiitän sinua tuosta viimeisestä puheenvuorostasi. Siinä vetelet hyvin yhteen – omasta näkökulmastasi – käymäämme debattia. Jos sopii, jätämme tuon keskustelun tuohon tuollaisenaan, lukijoiden arvioitavaksi. Jään jännityksellä odottamaan, minkälaista seuraavaa aihetta ehdotat meille keskusteltavaksi.

Hakkarainen:

Kiitän sinua oikein hyvästä ja mielenkiintoisesta keskustelusta. Avaan lähipäivinä uuden keskustelun. Se liittynee huomenna alkaviin jääkiekon kotikisoihin.

Lisään vielä kannattamisen kulttuurisesta merkityksestä, että ehkä täällä Suomessa ei oikein ymmärretä asiaa yleisesti. Meillä joukkueurheilukulttuuri ei ole niin vanha ilmiö kuin esimerkiksi Italiassa, josta juuri palasin matkalta. Sieltä hyvänä esimerkkinä voidaan mainita Torinon paikalliskamppailu jalkapallossa (Derby della Mole). Sitä on pelattu vuodesta 1906 – silloin kun Juventus ja Torino ovat pelanneet samalla sarjatasolla tai kohdanneet cupissa. Derbyn historiallisena juurena on Juventuksen jakautuminen Juventukseksi ja Torinoksi yli sata vuotta sitten. Kun Juventus ja Torino kohtaavat, kyseessä on hyvin historiallis-kulttuurisesti kerrostunut tapahtuma. Näin on erityisesti kannattajakuntien keskuudessa. Siihen verrattuna HJK:n ja Hongan derbyt tuntuvat suorastaan muovikulttuurilta.