Akateeminen urheilublogi

keskiviikkona 8.8.2012

“Elämä ei ole kilpailua”

Jani Hakkarainen

Suomen heikko menestys Lontoon olympialaisissa on nostanut laineita kotikatsomoissa. Entinen olympiaurheilun valtamaa saa nykyään urheilijoita harvoin edes finaaliin, kun kaikki maailman parhaat ovat mukana terävimmässä iskussaan. Yhdeksi syyksi on nostettu Nuori Suomi, joka on estänyt kilpailun nuorimmissa juniori-ikäluokissa ja kasvattanut vanhempien valtaa yli valmentajien. Nuori Suomi -korttia ovat innokkaimmin heilutelleet Urheilulehden Esko Seppänen ja Petteri Sihvonen (joka on myös toinen tämän blogin perustajista). Heidän mielestään kilpailu on palautettava lastenkin urheiluun välittömästi ja vanhemmat sivustaseuraajan rooliin.

Seppänen ja varsinkin Sihvonen ovat ennen kaikkea jääkiekkomiehiä. En olekaan täysin vakuuttunut, että Nuoren Suomen ongelma on läpäissyt koko suomalaisen urheilun kentän. Se pitäisi vielä osoittaa.

Silti on varmasti aivan totta, että Nuorella Suomella on ollut rapauttava vaikutus jääkiekossa. Vanhemmat ovat ensinnäkin saaneet liian suuren vallaan urheilullisissa päätöksissä (esimerkiksi kuka pelaa). Taustalla on nähtävissä sosiaalinen muutos, jossa kulutusyhteiskunta on tunkeutunut junioriurheiluunkin. Liian monet vanhemmat näkevät itsensä kuluttajina, joilla on oikeus valvoa etuaan eli lapsiinsa sijoittamia euroja aivan kaikissa lasten urheiluun liittyvissä asioissa. Harva vanhempi on kuitenkaan edes amatöörivalmentaja, jolla on ammattitaitoa urheilun suhteen. Heidän pitää siis vetäytyä taustalle vastikkeettomiksi tukijoiksi ja kannustajiksi. Urheilujohtaminen on jätettävä niille, jotka sen osaavat.

Myöskään kilpailun estäminen ei ole oikea tie kilpaurheilussa – puhumattakaan kun tähdätään huipulle. Kilpaurheilussa tavoitellaan voittoa, mihin logiikkaan on syytä oppia jo nuorena. Kyseessä ei ole itsessään mikään kamala asetelma vaan aivan luontevaa kamppailua lasten välillä. Kohtuuden rajoissa se ei vahingoita ketään. Valmentajien tehtävänä on vain valvoa näitä rajoja. Omia joukkuetovereita ei esimerkiksi vahingoiteta tahallaan harjoituksissa, jotta saisi peliaikaa.

Lasten välisestä kilpailusta ei pidä myöskään maalata liioittelevia kauhukuvia yksilön kehityksen kannalta. Mielestäni kohtuullinen kilpailu juniorina on vain kasvattavaa ainakin usempien kohdalla. Se opettaa kestämään ja käsittelemään sekä myötä- että vastamäkiä. Urheilukentän ulkopuolisessa elämässä esiintyy kilpailua, jota elämässään ei voi täysin välttää. Kilpaurheilu lapsena voi opettaa näiden kilpailuasetelmien käsittelyä ja toimimista niissä.

Yksi kiistämätön näkökulma junioritoimintaan on huippu-urheilu. Suurimmat urheilulajit globalisoituvat kiihtyvällä tahdilla. Tämä tarkoittaa niissä yhä kovempaa kilpailua varsinkin arvostetuimmista voitoista. Lontoon olympiakisat osoittavat tämän vastaansanomattomasti (tästä seuraavassa bloggauksessa lisää). Jos siis Suomessa halutaan edelleen pärjätä absoluuttisessa huippu-urheilussa (tästäkin oletuksesta olisi kyllä syytä käydä keskustelua), on tänne rakennettava polkuja, joita pitkin on mahdollista edetä lapsesta absoluuttiselle huipulle. On panostettava laatuun. Junioriurheilussa tämä tarkoittaa myös kilpailua jo lapsena. Huippu-urheilun totuus on armoton. Kilpailu maailman kärjessä ei anna mitään anteeksi.

Kilpailun suhteen varoituksen sana on kuitenkin paikallaan. Silläkin pitää olla rajansa. Kilpailun logiikka ei saa läpäistä koko inhimillistä sfääriä. On nimittäin ihmiselämän alueita, jotka eivät toimi kilpailun toimintaperiaatteiden eli logiikan mukaan: voittoja, tappioita, tehokkuutta ja välineellistä rationaalisuutta seuraten. Esimerkeiksi voidaan nostaa hoiva ja läheiset ihmissuhteet. Jos näillä elämän ydinalueilla alkaa toimia kilpailun logiikan mukaan, seurauksena on takuulla ainakin henkilökohtainen katastrofi – ennemmin tai myöhemmin.

Miten tämä liittyy huippu- ja kilpaurheiluun? Eikö lapsikin ymmärrä, että ne ovat eri asioita kuin vaikkapa vanhustenhoito. Niinhän sitä luulisi. Mutta jos hiemankin katsoo ympärilleen, huomaa, että ero on jo vähiintäänkin hämärtynyt. Uusliberalistinen Uusi julkisjohtamisen oppi (New Public Management) on ulottanut markkinatalouden kilpailullisen logiikan vanhustenhoitoonkin (ilmeisesti ei sentään vielä saattohoitoon). Markkinataloudellinen ajattelu on saanut ylivallan Suomessakin. Onkin vaarana, että tämä kehitys vain vahvistuu, jos markkinataloudellinen ja kilpaurheilullinen ajattelutapa paiskaavat kättä. Mikäli monien ihmisten mielet täysin valtaavat kapitalismin periaatteet vahvistettuna huippu-urheilun logiikalla, alkavat he tarkastella tämän prisman läpi sellaisiakin elämän alueita, jotka eivät siihen kehikkoon kertakaikkiaan asetu.

Kuten Ryhmäteatterin loistavassa näytelmässä Jatkuvaa kasvua entinen “huippuosaaja”, nykyinen pullonkerääjä Miina loppupuolella huutaa avaruuteen: “Elämä ei ole kilpailua.”