Akateeminen urheilublogi

keskiviikkona 15.8.2012

Laatu Suomen mahdollisuus urheilun globaalissa leikissä

Jani Hakkarainen

Viimeisten viikkojen ajan suomalaisten ja suomalaisen median vakioaihe on ollut surkean urheilumenestyksen päivittely. Lontoon olympialaisissa sinivalkoiset eivät ole juhlineet vanhaan malliin. Saaliina oli kolme mitalia mutta ei yhtään kultaista. Tavoite saavutettiin, mutta se ei kelvannut. Surkeuden katsottiin tiivistyneen seiväshyppääjä Jere Bergiuksen kirjaimelliseen rimanalitukseen.

Uutta tämä valitusvirsi ei ollut. Sitä on saatu kuunnella viime vuosina toistuvasti varsinkin yleisurheilun arvokisojen ja jalkapallon kansainvälisten otteluiden aikana. Pää ei kestä, taso on surkea, hävettää, kyllä ennen osattiin heittää ja juosta, ja niin edelleen, ja niin edelleen.

Valitusvirsi osoittaa ainakin yhden asian. Moni suomalainen todella välittää menestyksestä huippu-urheilussa ja olympialaisissa. Ne eivät ole yhdentekevä asia. Onko tämä pelkkää menestysnälkää vai aitoa urheilun rakastamista – todennäköisesti molempia – ei ole tässä niin oleellista. Oleellista on, että suomalaiset halutaan edelleen nähdä kärkikahinoissa ja palkintopallilla. Sitä suorastaan janotaan. Välillä tuntuu, että Suomea ei kansakuntana ole edes olemassa ilman olympialaista kultamitalia. Yleisurheilussa sellainen saatiin viimeksi 12 vuotta sitten.

En lähde haastamaan tätä kohtuullisen laajaa yksimielisyyttä. Lähden siitä, että tämän maan halutaan voittavan jatkossa kultamitaleita myös kesäolympialaisissa.

Menestymättömyyden valitusvirrellä on ollut ainakin yksi hyvä seuraus: on virinnyt keskustelua sen syistä ja tilanteen parantamisesta. Keskustelussa on otettu monia kantoja. On syytetty Nuorta Suomea, on ehdotettu yrityselämää avuksi. On vaadittu Uuden-Seelannin mallia.

Yksi näkökulma keskustelussa on kuitenkin jäänyt aivan liian vähälle huomiolle. Kyseessä on huippu-urheilun jatkuva globalisoituminen ja sen yhteys kapitalismin voittokulkuun maapallolla sekä internetin leviämiseen.

Urheilun globalisoituminen osa globalisaatiota

Nähdäkseni Lontoon olympialaisten jälkeen on täysin selvää, että tietyt lajit ovat nykyään aidosti globaaleja: sekä huippuja että massoja löytyy kaikilta mantereilta (Etelämannerta lukuunottamatta). Tätä väitettä tuskin tarvitsee lähteä perustelemaan. Selvää sen paikkansapitävyys on ainakin jalka- ja koripallossa sekä uinnissa ja tietyissä yleisurheilulajeissa kuten juoksuissa. Näissä lajeissa kilpailu kirkkaimmista mitaleista on siis kivikovaa. Sen takaavat valtavat harrastajapohjat, laaja kärki, sen kyltymätön menestyksennälkä, kehittynyt valmennus ja kaikkien mahdollisten keinojen käyttäminen.

Mistä globalisoituminen johtuu? Varsinaisia todisteita minulla ei ole esittää – ja tutkimustahan tämä ei ole -, mutta valistunut arvaukseni on, että ilmiö on osa laajempaa globalisaatiota. Tässäkään asiassa urheilu ei ole muusta maailmasta erillinen saareke. Globalisaatio johtuu puolestaan kapitalismin etenemisestä yhä uusiin maihin. Kapitalismin ja liberaalin demokratian ”pyhä” yhteys on katkennut, nykyään autoritääriset Kiina ja Venäjäkin ovat osa globaalia markkinataloutta. Yhä useampi kiinalainen ja venäläinen on yhtä lailla kuluttaja kuin me länsimaissa. Toisin kuin ennen, myös he näpräävät älypuhelimiaan ja tablettejaan.

Yksi kapitalistisen kulutusyhteyskunnan puolista on urheilu viihdebisneksenä ja harrastuksena. Suurimmat jalkapalloseurat kuten Manchester United tekevät globaalia viihdebisnestä. Niitä kannatetaan ympäri maailmaa ja niiden tähtipelaajia fanitetaan Johannesburgista Vladivostokiin. Tähtipelaajien palkkiot ovat sen mukaisia. Näillä markkinoilla kautta aikojen nopein ihminen ja eittämätön show-mies Usain Bolt on ollut yleisurheilulle kultakimpale.

Nykypäivänä siis yhä useammalla nuorella ja lapsella on mahdollisuus seurata suosikkiensa edesottamuksia edes jollain tavalla. Internet on auttanut tätä huomattavasti. Globaali urheilubusiness ei olisi mahdollista ilman sähköistä mediaa, erityisesti internetiä ja satelliittitelevisiota. Yhä useampi nuori ja lapsi voi siis maapallolla unelmoida yhä elävämmin tulevansa yhtä ihailluksi ja rikkaaksi kuin esimerkiksi Lionel Messi tai Bolt.

Samalla maapallon väkiluku kasvaa koko ajan. Halukkaita huippu-urheilijoita on siis yhä enemmän ja enemmän. Se väkimäärä, josta huiput globaaleissa lajeissa valikoituvat, on siis aina vain suurempi. Kriittinen massa kasvaa jatkuvasti. Melkein kaikki jäävät tässä kisassa rannalle ja todella surullisia tarinoita on satoja tuhansia, mutta kisan voittajat ovat vielä parempia urheilijoita kuin vanhat mestarit. Armoton kisa tekee heistä todennäköisesti myös valmiimpia käyttämään kaikkia keinoja voittamisen vuoksi.

Näissä mittelöissä Suomi on lähtökohtaisesti vain osa massaa.

Missä Suomen menestys globaalissa urheilussa?

Suomella on kiistatta kunniakas historia urheilussa ja olympiakisoissa. Olemme edelleen menestynein maa olympialaisissa, kun mitalit suhteutetaan asukaslukuun. Onkin hämmästyttävää, kuinka vaikea on löytää vastausta, kun kysyy itseltään seuraavan kysymyksen. Onko Suomi koskaan pärjännyt hiemankin pidempään globaaleissa lajeissa, kun mittarit asetetaan nykyasteikolle?

Esimerkkejä tästä on todella vaikea löytää. Talvilajeista ei tarvitse edes puhua. Paavo Nurmen ja kumppaneiden ajat olivat aivan toisia. 70-luvun yleisurheilumenestyskin on siinä ja tässä. Lähes kaikki Afrikan maat boikotoivat Montrealin olympialaisia vuonna 1976. Muutenkin afrikkalaiset ja kariabialaiset eivät olleet lähellekään nykytasoaan yleisurheilussa 70-luvulla. Neuvostoliitto oli vielä Neuvostoliitto eikä jakaantunut useaan kovaan urheilumaahan. Lentopallo on päässyt viime vuosina lähelle: pelannut Maailmanliigassa ja ollut EM-kisoissa neljän joukossa. Keilailussa ja squahissa, jotka ovat globaaleja lajeja, meillä on ollut maailman huippuja. Mutta siinä se sitten alkaa ollakin. Pääsääntö kuuluu, että Suomi ei ole nykymittarein globaaleissa lajeissa menestynyt.

Tämä fakta herättää kysymyksen, onko Suomessa koskaan todella ollutkaan huippu-urheiluosaamista? Valmennustieto on monissa lajeissa varmasti parasta mahdollista. Valmennus ei ole kuitenkaan tietoa. Se on taito. Tuo taito tuntuu olevan tässä maassa syystä tai toisesta pahasti hukassa muutamaa poikkeusta lukuunottamatta. Esimerkiksi jalkapallon pelaajamäärillä pitäisi päästä parempiin tuloksiin kuin on päästy.

Suomi on muuttunut

Pitäisikö toivo siis heittää? Onko Suomi tuomittu edelleen globalisoituvassa urheilussa yhä pienempiin mitalisaaliisiin, jopa pelkkiin pistesijoihin? Näin ei tietenkään välttämättä tarvitse olla. Pieni väestö ei determinoi mitään huippu-urheilussa. Esimerkiksi Jamaika ja Kroatia, jotka ovat Suomea pienempiä maita väkiluvultaan, menestyvät suurimmissa, maailmanlaajuisissa lajeissa erinomaisesti. Jamaika on tällä hetkellä pikajuoksun kuningas. Kroatia on uskomaton tapaus. Se kolkuttelee maailman kärkeä jalka-, käsi- ja vesipallossa. Maalla on kunniakas historia myös koripallossa. Joukkuelajeissa pienen kansakunnan on vielä vaikeampi päästä maailman huipulle kuin yksilölajeissa, koska huippupelaajia täytyy olla useita. Kroatia on siinä kuitenkin onnistunut myös peleistä vaikeimmassa, jalkapallossa.

Suomi eroaa kuitenkin yhteiskuntana Jamaikasta ja Kroatiasta. Suomi on jälkiteollinen yhteiskunta, jossa korkeakoulutettua on merkittävä osa väestöstä. Kroatia ja varsinkin Jamaika ovat Suomea selvästi köyhempiä maita. Molemmat elävät lähinnä turismista. Turismi on palveluala, joka ei pääsääntöisesti vaadi korkeakoulutusta. Kroatiassa on kohtuullinen koulu- ja terveydenhuoltojärjestelmä, jotka Jamaikalta puuttuvat. Suomesta löytyvät molemmat. Kroatiassa ja Jamaikalla urheilu tarjoaa siis yhden ei niin useista mahdollisuuksista sosiaaliseen nousuun ryysyistä rikkauksiin – tai edes kohtuulliseen varallisuuteen. Suomen jälkiteollisessa hyvinvointiyhteiskunnassa tähän ei ole samanlaista tarvetta.

Huomioon tulee myös ottaa, että Suomi on muuttunut yleisurheilun kultaisista päivistä, jopa 70-luvusta, ratkaisevalla tavalla. Enää se ei ole maatalous- tai teollisuusyhteiskunta. Näissä yhteiskunnissa pelkkä arkielämä takasi tietyn fyysisen kunnon. Lapsuudessa virikkeet olivat vähäisempiä kuin nykyään. Ulkoleikit ja ulkopelit olivat aivan eri asemassa. Lapsetkin joutuivat marja- ja sienimetsään. Monille heistä muodostui siis itsestään pohja kovalle harjoittelulle.

Ei ole uskottavaa, että lähitulevaisuudessa Suomi muuttuu takaisin maatalous- tai teollisuusyhteiskunnaksi.

Avainsana laatu

Mielestäni kaikki nämä seikat alleviivaavat vain yhtä seikkaa. Suomi ei voi pärjätä globaaleissa urheilulajeissa nojaamalla massoihin, joista huiput seuloutuvat tavalla tai toisella. Meillä kriittinen massa on auttamatta tähän liian pieni, vaikka väestö lisääntyisi maahanmuuton myötä nopeastikin (tulevat suomalaiset huiput tulevat olemaan yhä enemmän muita kuin valkoihoisia).

Ainut tie tällä niemenkärjellä on satsaaminen laatuun. Laatu huippu-urheilussa koskee sen kaikkia puolia: harjoittelua, valmentamista, lahjakkuuksien tunnistamista, olosuhteita, taloudellista tukea, yleisöä jne. Tarkemmat keinot saavat etsiä ammattilaiset.

Toinen tie olisi tietenkin suosia maailmanlaajuisesti pieniä lajeja kuten hiihtoa ja mäkihyppyä, jotka ovat olympialajeja.

Post scriptum

Globalisaation vaikutukseen on syytä lisätä toinen tärkeä seikka. Nationalistinen urheilu elää ja voi edelleen oikein hyvin. Tarkoitan tällä valtiojohtoista urheilukoneistoa. Kiina on siitä paras esimerkki. Brasilia ilmoitti satsaavansa seuraavan neljän vuoden aikana 560 miljoonaa euroa huippu-urheiluun. Tällaisiin panostuksiin Suomella ei ole koskaan varaa. Toisaalta täällä on vähemmän rahoitettavia.