Akateeminen urheilublogi

Näyttelijä Manuela Bosco osallistui vellovaan huippu-urheilukeskusteluun kolumnissaan sunnuntain Helsingin Sanomissa (19.8.) (valitettavasti kolumnia ei löydy HS:n ilmaiselta osastolta, joten sitä ei kannata linkittää). Bosco kiinnitti huomiota moniin tärkeisiin asioihin. Urheilija tarvitsee esimerkiksi luottavaisen olon pystyäkseen harjoittelemaan ja varsinkin kilpailemaan täyspainoisesti. Mustavalkoinen urheilumedia ja penkkiurheilijakansa eivät tätä luottamusta synnytä. Bosco kirjoitti paljon myös urheiluun liittyvästä luovasta tilasta, jolla hän ilmeisesti tavoittelee flow-tilan käsitettä (sitä käyttämättä). Flow’ssa urheilijan taidot ja haasteet kohtaavat tasapainotilassa, jossa urheileminen on helppoa. Se käy kuin leikki.

Bosco on entinen pika-aituri, joka kolkutteli kansainvälistä tasoa. Vaikka hän ei aivan maailman huipulle koskaan päässytkään, en epäile hetkeäkään, etteikö Bosco tietäisi, mistä puhuu. Mitä ilmeisemmin hän tuntee huippu-urheilemisen edelleen luissa ja ytimissään. Siihen me, jotka emme koskaan ole urheilleet huipulla, emme koskaan kykene.

Haluan kuitenkin puuttua yhteen yksityiskohtaan Boscon puhuttelevassa kolumnissa. Siinä hän nimittäin toistaa erään usein esitetyn väitteen. Bosco kirjoittaa: ”Huippu-urheilu on aikuisten leikkiä.” Tämä väite on ongelmallinen, koska se sisältää käsitteellisen virheen. Siinä sekoitetaan urheilu ja leikki, jotka ovat käsitteellisesti erillisiä asioita.

Urheilun ja leikin käsitteellistä eroa ei ole vaikea perustella. Urheiluun kuuluu aina kilpailu, leikkiin ei (itse asiassa siihen ei pidäkään kuulua kilpailua). Kun pelaamme jalkapalloa, salibandyä, koripalloa, vesipalloa – jopa kun pelaamme shakkia -, kilpailemme aina siitä, kuka voittaa ja kuka häviää. Sama koskee yksilölajeja, kun osallistumme kilpailuun (lähes tautologisesti). Näkökohta pätee jopa yllättäviin lajeihin kuten vuorikiipeilyyn, jossa kilpaillaan itseään vastaan: pystynkö valloittamaan vuoren vai en. Siinäkin on selkeä tavoite, jonka saavuttamisesta kilpaillaan. Jos valloitan vuoren, voitan. Jos en pääse huipulle, häviän.

Aitoon leikkiin kilpailu ei sen sijaan kuulu. Lapset leikkivät kotia. Leikissä voi joitakin jännitteitä ja vastakkainasetteluita esiintyä, mutta lapset eivät leiki kotia selvittääkseen voittajat ja häviäjät. Leikin päämäärä on leikissään itsessään: kodin leikkimisessä (liikuntaa ja kuntoilua olisi hyvä lähestyä samalla tavalla). Sinä olet lapsi, minä äiti ja sinä isä ja jokainen toteuttaa omaa sosiaalista rooliaan. Isä ja äiti esimerkiksi rakastavat toisiaan.

Kilpailu ei siis ole leikin välttämätön ehto. Itse asiassa sen poissaolo näyttäisi olevan aidolle leikille välttämätöntä. Sen sijaan urheilun kohdalla kilpailu on välttämätön ehto. Ilman kilpailua mikään ei ole urheilua. (Leikin ja urheilun välissä näyttäisi olevan leikkimielinen kisailu, jossa kilpaillaan vähemmän vakavissaan.)

Tämä ei tietenkään tarkoita, että urheilulla ja leikillä ei ole mitään yhteistä. Yksi yhteinen piirre on ilmeisesti flow-tila, joka voi todellistua sekä parhaassa urheilussa että leikissä. Siitä huolimatta urheilu ja leikki on syytä pitää käsitteellisesti erillään. Muuten emme ymmärrä urheilua emmekä leikkiä oikein.