Akateeminen urheilublogi

perjantaina 24.8.2012

Urheilu ja sen suhde leikkiin

Jani Hakkarainen

Edellisessä bloggauksessani kirjoitin kriittisesti kliseisestä hokemasta, että (huippu-)urheilu on leikkiä. Astinlautana käytin Manuela Boscon erinomaista kolumnia Helsingin Sanomissa. Herättämäni keskustelun (ja Boscon kolumnin aikaan saaman debatin) perusteella on syytä avata näkemystäni urheilun ja leikin välisestä käsitteellisestä suhteesta. Samalla tulen selventäneeksi edellistä bloggaustani.

Urheilun perimmäinen päämäärä voittaminen

Urheilu ja leikki ovat molemmat toimintaa (action). Toiminnalla on aina jokin lopputulos – esimerkiksi auton moottorin toiminnalla auton liike –, inhimillisellä toiminnalla yleensä myös jokin tarkoitus tai päämäärä. Tätä tarkoitusta tai päämäärää kutsutaan usein intentioksi. Urheilu ja leikki ovat sellaista inhimillistä toimintaa, jolla on tarkoitus tai päämäärä. Ne ovat siis intentionaalista toimintaa. Intentionaalisen toiminnan eräs piirre on, että toiminnan perimmäinen intentio määrittää toimintaa: sitä, mitä kyseinen toiminta on.

Tästä näkökulmasta sanottuna edellisen bloggaukseni väite kuuluu: urheilu ja leikki ovat eri toimintaa, koska niiden perimmäinen intentio on eri. Urheilussa lopullisena intentiona on voittaminen. Se kuuluu siis kilpailun kategoriaan. Leikissä näin ei ole. Leikissä perimmäisenä intentiona on leikkiminen itsessään. Sen määräävä intentio on siis sisäinen: toiminnassa itsessään. Urheilun perimmäinen intentio on ulkoinen suhteessa urheilemiseen: voittaminen. Aristoteleen termein leikki on siis praksista, urheilu poiesista. Tämän piirteen leikki jakaa taiteen, esimerkiksi näyttelemisen ja soittamisen kanssa (monissa kielissä sama verbi, esimerkiksi englannin to play).

Urheilun ja leikin eron selittämisessä käytin filosofista käsitettä välttämätön ehto. Urheilun välttämätön ehto on kilpailu voitosta. Ilman sitä mikään ei ole urheilua. Sen sijaan kilpailu voitosta ei ole leikille välttämätöntä. Itse asiassa näyttää siltä, että kilpailun poissaolo on leikin välttämätön ehto.

Välttämätön ehto eroaa kuitenkin riittävästä ehdosta. Kilpailu voitosta ei ole riittävää sille, että jokin on urheilua. On olemassa useanlaista muuta toimintaa, jossa perimmäisenä päämääränä on voitto, mutta joka ei ole urheilua. Yritystoiminta on tästä yksi esimerkki (kilpailu pysyköön silti lestissään). Tarvitaan siis lisäehtoja voitosta kilpailemisen lisäksi, jotta päästään ehtojen joukkoon, jotka yhdessä muodostavat riittävän ehdon urheilulle. Urheilua on se, joka täyttää kaikki nämä ehdot.

Kaikkien näiden ehtojen listaaminen on kuitenkin niin vaikea tehtävä, etten ryhdy siihen tässä. Mainitsen vain toisen välttämättömän ehdon: urheilu on fyysisesti haasteellista toimintaa (säännöt ovat varmasti kolmas). Tämän vuoksi shakki voidaan kenties lukea urheiluksi mutta monet lautapelit kuten Afrikan tähti ei: shakki vaatii fyysistä kestävyyttä äärimmäisten ajatteluponnistusten vuoksi, Afrikan tähti ei.

Alkuperä ei tee urheilusta leikkiä

Käsitteet eivät ole helppo asia (kuten filosofiakaan ja tarkka ajattelu eivät ole helppoa). Yksi niitä monimutkaistava asia on käsitteen ja sen historian välinen suhde. Kuinka pitkälle käsitteen alkuperä määrittää sitä? Määrittääkö leikki esimerkiksi urheilua, koska urheilun alkuperä mitä ilmeisemmin on leikissä, joka on jossain vaiheessa muuntunut kilpailulliseksi. Ensin on leikitty juoksentelemalla, sitten on alettu kilpailla siitä, kuka juoksee jonkin matkan nopeimmin.

Yleistä vastausta käsitteen ja sen alkuperän välisestä suhteesta minulla ei ole antaa. En tiedä, kuinka asia on. Pitää kuitenkin varoa alkuperää koskevaa eli geneettistä virhepäätelmää, jossa käsitteen alkuperästä päätellään suoraan, mitä jokin käsite on. Tutuin geneettinen virhepäätelmä on sanojen merkityshistoriasta eli etymologiasta. Esimerkiksi suomen kielen sana “pyhä” tarkoitti aiemmin “rajaa”. Me kaikki tiedämme, että sillä ei enää ole tuota merkitystä. “Pyhän” alkuperäisestä (?) merkityksestä olisi siis virheellistä päätellä sen nykyinen merkitys.

Urheilun käsitteen tapauksessa geneettinen virhepäätelmä olisi, että urheilu on leikkiä, koska sen alkuperä on leikissä. Näin ei ole sallittua päätellä. Pitää osoittaa, että se on edelleen leikkiä: urheilu toimintana on leikin alakategoria.

Flow: urheilun ja leikin yhteinen piirre

Korostan ja alleviivaan, että urheilun ja leikin selkeä ero ei tarkoita sitä, että niillä ei ole mitään yhteistä. Näin asia ei toki ole, koska ne ovat kuitenkin suhteellisen läheistä toimintaa. Niiden historiallinen alkuperä saattaa esimerkiksi olla todellakin yhteinen. En kuitenkaan lähde käsittelemään sitä vaan nostan esiin erään yhteisen piirteen urheilun ja leikin välillä. Sen näemme, kun tarkastelemme urheilun perimmäistä intentiota, voittamista. Joudun siis etenemään kiertotietä urheilun ja leikin yhteiselle maaperälle.

Voitto urheilussa ei ole sellainen asia, jota voi käydä vain poimimassa jostakin kuin marjoja mökkitontilta. Voittoja ei myydä kaupan hyllyllä. Voitto on kuin pilvenpiirtäjän huippu: sinne pitää mennä portailla tai hissillä, suoraan sinne ei pääse. Urheilussa voi voittaa vain urheilemalla, koska voittaminen on urheilemisen päämäärä. Esimerkiksi Usain Bolt ei voi voittaa vain pokkaamalla kultamitalin. Hänen on juostava sata metriä ja ylitettävä maalilinja tunnustetusti ensimmäisenä, vaikka hän olisi kuinka ylivoimainen sadan metrin pikajuoksussa. Voittamikseksi on urheiltava, tehtävä kyseinen suoritus. Seuraava kysymys kuuluukin, kuinka onnistuu urheilemaan niin, että voittaa? Mikä on voittamisen resepti?

En tiedä, onko voittamisen reseptiä olemassa. Todennäköisesti se on kuin tieteellinen keksiminen: sille ei ole reseptiä, jota voisi toistaa ja voittaa tai keksiä varmasti. Sen sijaan on varsin selvää, että voittamisesta urheilun päämääränä ei saa muodostua kilpailusuoritusta heikentävä seikka. Urheilukieltä käyttäen: ei saa jäätyä sen vuoksi, että nyt pitäisi voittaa. Päinvastoin, voittamisen tavoitteleminen pitäisi sytyttää urheilijan kilpailutilanteessa, sen pitäisi olla urheilemisen voimavara, joka auttaa parhaaseen mahdolliseen suoritukseen, kun on sen aika. Kilpailemisen ja voiton tavoittelun faktuaalisuutta urheilussa on siis urheilijan opittava käsittelemään ja vieläpä käsittelemään niin, että siitä tulee voimavara. Tähän urheilun kilpailullisuuden tunnustaminen on ensimmäinen askel.

Kilpailuasetelman sytyttävyys ei kuitenkaan riitä kilpailutilanteessa onnistumiseen. Takana on tietenkin pitkällinen valmistautuminen (mm. harjoittelu), mikä on ilmeistä. Siihen ei tarvitse puuttua. Tässä kohdassa tulemme kuitenkin urheilun ja leikin erääseen yhteiseen piirteeseen. Molemmissa pitäisi kyetä vapauttamaan kaikki, tai ainakin melkein kaikki, voimavarat siinä hetkessä ja siihen hetkeen, kun urheillaan ja leikitään. Silloin kilpailusuoritus on paras mahdollinen ja leikki hauskinta. Silloin urheilija ja leikkiä ikään kuin uppoaa sen hetkiseen urheilemiseen ja leikkimiseen. Urheileminen ja leikkiminen täyttää hetken urheilijan ja leikkijän kokemuksessa. Juuri mitään muuta ei ole. Tämä kokemus on syvästi nautinnollinen. Sitä voikin verrata hyvään seksiin ja orgasmiin. Se tuo siis rentouden tekemiseen, mikä mahdollistaa itselle parhaan mahdollisen suorituksen. Nykyään käytetään usein flow-tilan käsitettä.

Urheilussa, kuten leikissä, polttopisteessä pitää siis olla itse toiminta, suoritus, urheileminen, vaikka sen lopullinen päämäärä on toiminnan ulkopuolella, voittamisessa. Nähdäkseni urheiluun oikea lähestymistapa on siis pikemmin urheilu- tai prosessi- kuin tulosorientoitunut lähestymistapa. Keskity urheiluun ja tulos on ainoastaan seuraus urheilustasi. Joskus se on voitto, joskus tappio. Tämä saattaa kuulostaa paradoksaaliselta, mutta se johtuu urheilun luonteesta, jossa päämäärään voi päästä vain urheilemisen kautta.

Bosco pääpointissaan oikeassa

Lopuksi vielä muutama sananen Boscon kolumnista. Se on taiteilijan, ei tieteilijän tai filosofin kirjoittama. Tämä näkyy hyvässä ja pahassa. Huonoa kolumnissa on kliseisyys urheilusta leikkinä ja suomalaisista jöröjukkakansana. Tässä suhteessa kolumni edustaa ei niin kehittynyttä ajattelua, koska siinä ei nähdä asioiden monimutkaisuutta ja välisiä eroja. Urheilu ei ole leikkiä ja kaikki suomalaiset eivät ole jöröjukkia – tuskin ovat koskaan olleetkaan (itse asiassa tämä on tarkoituksella luotu myytti).

Kolumnissa tämä on kuitenkin sallittua, jos varsinainen pointti on jossain muualla. Boscon kolumnissa se on: hän haluaa tunteisiinkin vedoten tuoda esiin kannustavan, tukevan, myönteisen ja luovan ilmapiirin vaikutusta urheilemiseen, myös sen tuloksiin. Kuten yltä käy ilmi, tästä olen Boscon kanssa täysin samaa mieltä. Hampaat irvessä menevällä jöröjukka-mentaliteetilla, tulosorientoituneella lähestymistavalla tuloksia on vaikea saavuttaa. Voittamista ei voi pakottaa.